maanantai 18. toukokuuta 2020

Ohjesääntö poliitikoille?

Russofobian päivitys

Keir Giles, Moskovan opit. Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä. Docendo 2020, 301 s.

Täytyy heti todeta, ettei tämän kirjan lähestymistapa ainakaan minua yllätä uutuudellaan. Se on kirja, joka etsii venäläistä traditiota historiasta ja pyrkii sen avulla selittämään Venäjän ja lännen vastakohtaisuutta. Lähestymistapa ei ole juuri nyt ollut erityisen muodikas, mutta vanha se sen sijaan kyllä on.
Muistan hyvin, miten 1970-luvulla saimme luettavaksemme Tibor Szamuelyn kirjan The Russian Tradition ja Richerd Pipesin kirjan Russia under the Old Regime. Silloin niiden näkökulma oli tuore ja yllättävä, vaikka ne itse asiassa vain palasivat sadan vuoden takaisiin tulkintamalleihin –russofobian klassikoihin.
Molemmat kirjat luettiin koirankorville ja ne olivat pitkään Venäjän tutkimus-oppiaineen vaatimuksissa ja saattavat olla siellä yhäkin. Sen ne ihan hyvin myös ansaitsivat.
Mikäli ajatellaan Pipesin magnum opusta, sen missiona oli historian avulla selittää, miksi Neuvostoliitto oli juuri sellainen kuin oli.
Itse Neuvostoliitossa nähtiin tavattomasti vaivaa sen osoittamiseksi, että se oli luonteeltaan aivan uudenlainen valtio ja sen oleelliset eroavaisuudet kapitalistiseen maailmaan nähden juontuivat Suuresta Sosialistisesta Lokakuun Vallankumouksesta (nyk. kaappaus).
Toisin sanoen uusi, työläisten ja talonpoikien Neuvostoliitto oli karistanut hartioiltaan koko sen vanhan painolastin, joka oli kerran tehnyt Venäjästä Venäjän –tuon imperialistisen ja taantumuksellisen ryöstäjävaltion, joka oli niin kansojen vankila kuin työtätekevän kansan helvetti. Neuvostoliitto oli kaiken tämän vastakohta.
Pipes osoitti, että asia oli aivan päinvastoin. Koko Neuvostoliiton yhteiskunta ja sen traditiot olivat itse asiassa vanhaa venäläistä perua. Niin sanottu Lokakuun vallankumous oli vain pieni episodi matkan varrella eikä merkinnyt mitään ratkaisevaa muutosta Venäjän historiallisella tiellä. Vain kielenkäyttöä muutettiin, hieman asiaa karrikoidakseni.
Pipesin näkökulmasta Neuvostoliiton selittämiseksi ja ymmärtämiseksi oli ensiarvoisen tärkeää tuntea sen historiaa jo mongolivallan ajoista, mutta erityisesti Iivana Julmasta ja 1600-luvun lopulta lähtien. 1800-luvun lopulla neuvostoliittolainen yhteiskunta oli itse asiassa jo melko valmis.
Pipes ei ollut mikään pelkkä kamarioppinut. Hän toimi myös presidentti Reaganin neuvonantajana ja tämän koko Neuvostoliiton romahdukseen liittynyt politiikka liitetään mielellään häneen.
Tibor Szamuely keskittyi hieman enemmän ideologiaan ja jäljitti etenkin neuvostoliittolaisen ajattelun juuria jo kaukaa historiasta. 1800-luvun vallankumousliike oli jo luonut sen ideologian, jonka bolševikit sitten omaksuivat. Hänen esityksensä narodnikkien ideologiasta kuuluu alan klassikoihin. Varsinainen marxilaisuus oli kuin olikin Neuvostoliiton ideologiassa toissijaisessa roolissa.
Se siitä tieteellisestä sosialismista ja sen soveltamisesta Venäjälle. Jo Marx ja Engels olivat aikoinaan olleet eräänlaisia russofobian klassikoita ja pitäneet Venäjää kaiken taantumuksen tukipylväänä.  (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=marx ). Oli lähinnä sattuman oikku, että venäläisten traditioiden pönkittäjäksi oli temmattu moderni länsimainen talousoppi.
Giles nojaa kirjassaan hyvin vahvasti Pipesiin ja Szamuelyyn ja viittaa ehtimiseen myös russofobian suureen klassikkoon, markiisi de Custinen kirjaan Venäjä vuonna 1839, jota aikoinaan myytiin huikeita määriä koko Euroopassa. Sitäkin yritettiin aina tarjota Venäjän tutkimuksen opiskelijoiden luettavaksi, mutta sen paksuus lienee säikähdyttänyt useimmat, niin hyvin kirjoitettu kuin kirja onkin.
Kirjassani Ryssäviha.Venäjän-pelon historiaa (Minerva 2013, 322 s.) olen hahmotellut russofobian synnyn ja kehityksen pääpiirteitä. Se on ollut ja on jälleen aivan todellinen ilmiö riippumatta siitä, että asiaa on Venäjällä joissakin piireissä mytologisoitu ja tehty siitä irrationaalinen prinsiippi, joka on lännessä voimassa ajasta aikaan ja Venäjän omasta toiminnasta riippumatonta.
Venäläinen lännen pelko ja demonisointi on russofobian peilikuva ja sen vahvistaja. Tämän historiallisen vastakohtaisuuden takana näyttää olevan aivan reaalisia syitä, jotka liittyvät Venäjän suureen kokoon ja ennen muuta sen yhtäkkiseen kasvuun, joka uhkasi sekoittaa kokonaan eurooppalaisen tasapainopolitiikan.
Venäläinen lännenvastaisuus kysyy miltei samoin kuin tämä kirja otsikossaan: Mikä saa lännen vastustamaan Venäjää? Taustalla on oletus, että Venäjän (tai muutettavat muuttaen, lännen) vastustaminen on a priori jollakin tavoin sallimatonta ja ehkä pohjimmiltaan suorastaan rikollista.
Mutta kyllä nuo kysymykset kannattaa aina välillä esittää. Onko länsi vain pyrkinyt turvaamaan demokratiaa ja ihmisoikeuksia esimerkiksi rientäessään Turkin avuksi Krimin sodassa? Oliko Englannin politiikan tarkoituksena vapauden puolustaminen, kun se provosoimatta kaappasi Tanskan laivaston ja poltti sen rauhallisen pääkaupungin raketeilla? Johtuiko buurisota ennen muuta humanitäärisistä syistä? Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Totean, että esimerkiksi Englannista ja sen historiasta on hyvin helppo luoda samanlainen kauhukuva kuin Venäjästäkin: petollinen Albion on koko olemassaolonsa ajan elänyt ryöstösaaliilla ja rientänyt sotavoimineen sinne, missä niiden panos on parhaiten turvannut saarivaltion omat edut –kaikesta moraalista riippumatta. Itse asiassa, kun englantilaista raaputtaa, löytää pian merirosvon, kuten Oswald Spengler on sanonut.
Amerikkalaisista ei tässä yhteydessä kannata puhuakaan. Sen maan pöyristyttävät instituutiot, neekeriorjuudesta lähtien, puhuvat puolestaan.  
Nämä mahdolliset rinnastukset eivät tietenkään vapauta Venäjää synneistään. Kyllä ne ovat veriruskeat ja juuri tällä hetkellä lännenvastainen traditio on sen maan politiikassa vahvasti pinnalla. Se on myös vanha perinne ja sen syntyä ja kehitystä kannattaa tarkkailla siinä kuin russofobiaakin. Molemmat ovat todellisia ja tärkeitä kehityslinjoja.
Kun nyt ei toista näistä unohda, voi tasapainoisemmin tutustua myös toiseen. Lännen saa Venäjää vastustamaan jälkimmäisen harjoittama uhkaava politiikka, jonka takana on pelko, irrationaalinen tai ei. Näin syntyy helposti vastakkainasettelu, joka on molemmille osapuolille vahingollinen ja vaarallinen.
Sen lääkkeenä toimii vain liennytys, detente. Sivumennen sanoen, tuo sana alkuperäisessä ranskalaisessa merkityksessään liittyy myös laukaisemiseen: kun jousi laukaistaan, se poistaa jännityksen, mutta lähettää saman tein nuolen matkaan. Sitä varokaamme.
Giles tuntuu suuresti pelkäävän kaikkea lepytyspolitiikkaan liittyvää. Hänen mielestään sitä saadaan syyttää myös Krimin ja Ukrainan kriiseistä. Mikäli olisi pantu kova kovaa vastaan jo Gruusian tapauksessa, ei Venäjä olisi rohkaistunut enää potkimaan yli aisan Ukrainassa ja Krimillä.
Todistaahan emme voi, mitä toteutumattomat vaihtoehdot olisivat historiassa voineet merkitä. Tämä merkitsee myös sitä, ettei tämän kirjan suosittelema kova linja Venäjään nähden ole itse historian sanelema. Venäjän toisenlaisuus ei tarkoita sitä, että se olisi tuomittu pysymään sivistyneen lännen ulkopuolella ja pysyisi kurissa vain sen sotavoimien ympäröimänä.
Kansainvälisissä suhteissa geopolitiikka on yhä tai taas noussut suureen huutoon ja se merkitsee sodan hyväksymistä mahdolliseksi politiikan välineeksi. Asian pitäisi huolestuttaa meitä yhtä paljon kuin se huolestutti Neuvostoliiton aikoina. Itse asiassa se on skandaali.
Tällaisesta tilanteesta selvitään vain tuolla mainitulla liennytyksellä ja sen aikakausi on todennäköisesti taas ennen pitkää tulossa. Alexander Yanov on yksi Venäjän historiaa analysoinut teoreetikko, joka lähtee hieman samanlaisista oletuksista kuin Giles, mutta näyttää suhtautuvan Venäjän ja lännen aidon lähentymisen mahdollisuuteen optimistisemmin. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).
Toistaiseksi lännen ja Venäjän lähenemiset ovat aina jääneet historiassa keskeneräisiksi ja antaneet tietä uudelle vastakohtaisuudelle, mutta eihän tämä määrää sitä, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua.  Eipä siis ripustauduta mihinkään menneisyyden lainomaisuuksiin.
Ottakaamme sitä paitsi huomioon venäläisen yhteiskunnan tavaton nuoruus. Venäjän kansa opetteli lukemaan vasta puoli vuosisataa myöhemmin kuin suomalaiset. Kun se samaan aikaan oli Neuvostoliittolaisen ideologisen prässäyksen alaisena, ei kansalaisyhteiskunta voinut vielä kehittyä. Kaikella on aikansa. Odotellaan nyt vaikka satakin vuotta, ei se niin kauan ole.

19 kommenttia:

  1. Ennen Ukrainan kriisiä Stockmann oli iso kauppias pitkin Venäjää. Tavarataloja monessa kaupunginosassa sekä Moskovassa että Pietarissa. Oliko Jekaterinburgissa? Sitten alkoi saksalainen nimi painaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistäs se tieto on, settä nimi vaikutti? Venäjän historia on täynnä saksalaisia nimiä.

      Poista
  2. Tahtoo unohtua se motä Palmerston sanoi valtioiden suhteista: 'ei pysyviä vihollisia eikä ikuisia ystäviä' (ei sanatarkka lainaus).

    Monissa asioissa riittää yhteisymmärrys tai jokin muu matalan liittoutumisen aste,ei ehkä sopimuksia, ei suuria neuvotteluita jne.

    Tämän kriisin hoidossa ei olla nähty vielä mitään.

    Tämä kriisi ei ole vielä edes alkanut kunnolla.

    Joissakin asioissa tullaan löytämään "riittävä" yhteisymmärrys ja jokin tietty "teko" saadaan aikaiseksi - samaan aikaan voidaan olla joko aatteellisesa kylmässä sodassa tai toivottavasti rajatussa oikeasssa sodassa.

    Jokin asia itsessään ei välttämättä ole niin tärkeä kuin se mitä tapahtuu taustalla - kulisseissa.

    Näuttämön etualalla oleva 'fat lady' peittää laulullaan jonkin osan kulissien takana kuuluvasta toiminnasta ja kun aaria loppuu, siirrytään seuraavaa kohti.

    Optimismiin ei ole kylläkään mitään syytä. Erittäin vaikeat ajat ovat edessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaan sen sijaan pysyviä etuja. Eivätkä nekään niin kovin pysyviä ole.

      Poista
    2. Kyllä.

      Monet edut ovat vielä suurten korporaatioiden etuja ja osasta näistä eduista valtio saa muruja verotuloina.

      Vähitellen yhä suurempi osa yhtiöistä ei maksa lainkaan veroja toiminnoistaan vaan tuloveron maksavat paikallisten sääntöjen mukaan kunkin maan kansalaisuuden omaavat paikalliaet työntekijät joiden palkat saattavat olla hyvinkin pienet.

      Jos maan verojärjestelmä on heikko, voi olla että korporaatio ei maksa mitään tai voi olla jopa nettosaaja jos yritys vaikka tukee yliopistoja tai jotain vastaavaa ja saa tukensa vuoksi verohelpotuksia tai muun "edun" jomtain valtiolta.

      Samoin monet yritykset pyörittävät voittojaan tytäryhtiöiden kautta - verosuunnittelu - tai jopa säätiöiden kautta ja näin yritys tai rikas henkilö sen piiristä saa etuja ehkä maksamatta veroa.

      -

      Hallinto tekee tällaisia sopimuksia koska raha ei ole pois heiltä.

      He saavat palkkansa valtion tilanteesta riippumatta ja korruptio eri muodoissaan luo lisää vaikutusvaltaa tai antaa mahdollisuuden lisätuloihin.


      Ongelmat kaatuvat tavallisten ihmisten päälle esimerkiksi ympäristörikosten muodossa sekä niiden niskaan jotka joutuvat vastaamaan asiouden hoidosta käytännössä.

      Näitä ovat mm. poliisit joiden työ ei ehkä saa paljastaa todellisia rikoksia tai näiden tekijöitä, oikeuslaitos sekä hallinnon alimmat portaat joiden pitäisi tutkia vaikkapa voiko pilattua ympäristöä korjata tai jotka joutuvat toteuttamaan vaikeat päätökset käytännössä.

      -

      Britanniassa ja USAssa (myös Venäjällä) monia asioita selittää se, että hallinto huomaa etujensa olevan samat kuin ovat jonkin suuren toimijan edut.

      Toimija voi olla rikas yksilö tai heidän ryhmänsä, iso yritys tai iso teollisuuden ala.

      -

      Keskuspankkiteollisuus on tällä hetkellä voimakkain yksittäinen teollisuuden ala ja se käyttää voimaansa häikäilemättä.

      -

      Poista
  3. Timo suosittelee vahvasti liennytystä ja varmaan se olisi ainoa oikea lääke. Venäjä ei vaan ole osoittanut olevansa erityisen halukas sitä nielemään. Liennytyksen mallioppilas on ollut Suomi, joka siitä huolimatta saa aina muutaman vuoden välein muistutuksen, että ei kannata yrittää liikaa liehitellä. Muistamme lapsikaappaussyytökset, pakolaisvyöryn pohjoisen rajoille ja viimeisimpänä kansanmurhasyytökset Karjalassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllähän ne opettavat...
      Mutta silti kannattaa yrittää ja pitää päämäärää yllä.

      Poista
  4. vuorineuvos Kari R. (Otava) sanoi pari vuotta sitten HS:n Antti Majanderin haastattelussa ettei miekkkaa ole pantu tuppeen niin kauan kuin hän muistaa sotasyyllisiksi tuomittujen kokemukset Katajanokan vankilassa missä hän oli käynyt nuorena miehenä heitä useammankin kerran jututtamassa.

    Niinpä Otava häärää kaiken politiikaksi kutsuttavan kulisseissa. Paavo Väyrysen uuspuolueiden nimissä, samoin ideoitiin Hjallis Harkimon LiikeNyt. Eikös moniottelija Risto E J Penttilä olekin naimisissa Reenpään perijättären kansssa?

    Kansliapäällikkö Bror Wahlroos kertoi nuorille virkamiehille kaiken uuden toimivan Suomessa yhdistyksien kautta. Pitää kuulemma varoa voivansa itse ajatella. Kaksipäisen vasikan ystäväinseura?

    VastaaPoista
  5. Mitä jos sovittaisiin, että suurvallat ovat AINA politiikallaan ja asevoimillaan pyrkineet toteuttamaan OMAA valtionetuaan. Toisissa suurvalloissa se herättää kateutta ja vastustusta, jotka synnyttävät stereotypioita tuosta (kilpailevasta) suurvallasta (esim kavala Albion, hunnit jne), sekä pelkoa pienemmissä valtioissa, varsinkin naapureissa.

    Minusta Venäjää ymmärtää parhaiten kun ajattelee, että se on osa laajaa eurooppaa ts Itä-Rooman kulttuuriperillinen, mutta ei osa latinalaista Länsi-Eurooppaa eikä siten kokenut feodalismia ts että alaisella on OIKEUKSIA suhteessa ylempäänsä eikä renesanssia valistuksesta ja Ranskan suuresta vallankumouksesta puhumattakaan.

    Komunismin piti alkaa teollistuneista maista, mutta opportunisti Lenin käytti tilaisuutta hyväkseen talonpoikaisessa maassa ja Stalin aasialaisti neuvostokommunismin lopullisesti.

    VastaaPoista
  6. "Tällaisesta tilanteesta selvitään vain tuolla mainitulla liennytyksellä ja sen aikakausi on todennäköisesti taas ennen pitkää tulossa."

    Kuten olen aiempien blogien kommenteissa todennut myös USA:ssa käydään Risto Volasen blogissa tätä keskustelua, kun myönnetään, että US:n johtaman yksinapaisen maailman aika on ohi ja erityisesti Kiinan nousun myötä USA:n täytyy löytää uusi paikkansa ilman tuhoisaa (ydin-)sotaa: keskustelun keskeinen käsite on thukydides-efekti ts uuden suurvallan nousu on aikaisemmin historiassa usein johtanut sotaan vanhojen suurvaltojen kanssa. 

    Muun maailman vuoksi toivoisi, että tuo teoretisointi johtaisi käytännön ulkopolitiikkaan, niin paljon kuin etupiirijaossa onkin riskiä pienten valtioiden kannalta.

    VastaaPoista
  7. Miten muuten blogisti määrittelisi russofobian ja järven realistisen suhtautumisen eron suhteessa Venäjään?

    VastaaPoista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan itse , kun olin hankala kirjoitusvirhe; Giles sanoo, että Neuvostoliitto oli laiton valtio, koska se syntyi vallankumouksen kautta. Ranskan vallankumousta ei mainitse.

      Poista
    2. Ei mainita myöskään Amerikan vallankumousta eli itsenäisyysjulistusta. Sitä perustellaan vain luonnonoikeudella.

      Poista
  9. Länsi yritti liennytystä aika pitkään. Kun Venäjä oli mennyt sotilaineen Georgian alueelle, Hillary Clinton tarjosi reset-nappulaa, mihin Lavrov vastasi nenäkkäästi. Sitten EU tuomitsi Georgian syylliseksi, vaikka se puolusti omaa aluettaan.
    Ilkeät temput, toisten maiden tietoverkkojen kaatamiset, gps-signaalien häiritsemiset ym. tiedetään, vaikka Venäjä kieltää kaiken. Lakkaako ilkimys ilkeilemästä, kun sille antaa periksi?

    VastaaPoista
  10. Jos ja kun Yhdysvallat oikeasti ryhtyy kurmottamaan Kiinaa,voi amerikkalaisille tulla mieleen Venäjän arvo tässä kampppailussa.
    Rebublikaanit ovat ryhtyneet sorvaamaan Kiinaa vastaan ultimaatumia senaatissa, koronan liikkeelepäästämisen vuoksi.
    Nootti olisi luonteltaan samanlainen, minkä Japani sai ennen kuin se hyökkäsi Pearl Haboriin.
    Yhdysvallat ei voi sotia kahta suurehkoa valtaa vastaan yhtaikaa,vaan sen on pyrittävä toisen kaveriksi, sitomaan sen kädet,ettei tuo väliaikainen liittolainen pääse avustamaan päävihollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama valitettavasti pätee myös kaikkiin kolmeen supervaltaan. Se tekee nykymaailman epävakaaksi: ketkä kaksi liittoutuvat kolmatta vastaan. Venäjän kannattaisi kyllä USA:n kanssa: mitä Kiina tarvitsee on raaka-aineet ja niitä on helpointen saatavissa harvaanasutusta Siperiasta. Vaikeampi Kiinan on ryhtyä taistelemaan merireittien hallinnasta USA:n kanssa.

      Poista
  11. ”historian avulla selittää, miksi Neuvostoliitto oli juuri sellainen kuin oli.”

    Jostain kumman syystä niin professori Vihavainen kuin kommentoijatkaan eivät kiinnitä huomiota siihen, että kysymyksenasettelu voi olla myös muodossa: ”historian avulla selvittää, miksi Venäjä on juuri sellainen kuin on.”

    Viimeksi mainittu kysymyksenasettelu tosin vaatii nostaa näkyviin vanha venäläisten ylpeydenaihe, joka ehti jo joutua naftaliiniin. Kysymys on aatteesta, että Moskova on Kolmas Rooma. Sehän puolestaan merkitsee sitä, että Venäjä on toinen Bysantti. Itse asiassa itse Putin otti äsken asian esiin ”käänteisesti”. Äsken Putin julisti, että Venäjä on sivilisaatio, jossa on paljon kansallisuuksia. Hän ei kehdannut mainita, että EU on sivilisaatio, jossa on paljon vähemmän kansallisuuksia kuin Venäjällä.

    Kuten tunnettua, Bysantin imperiumi supistui aikoinaan pelkäksi Konstantinopolin kaupungiksi. Imperiumin sortopolitiikasta kärsineet kansat tuhosivat imperiumin. Nytkö sitten Putin havahtui ymmärtämään, että jos kohta Moskova on Kolmas Rooma, niin sitä odottaa sama kohtalo kuin Konstantinopolia eli Toista Roomaa.



    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.