keskiviikko 12. elokuuta 2020

Katsahduksia menneeseen

Kansallinen kosmopoliitti

 

Kersti Bergroth, Löytöretki. Otava 1973. 188 s.

 

Tämä pieni kirja ei oikeastaan ole muistelmat, vaan pikemminkin joukko merkintöjä vanhuuden näkökulmasta. Ainakin minut se yllätti.

Kersti Bergrothin (1886-1975) tunsin oikeastaan vain nimeltä. Kannakselaisnäytelmä Anu ja Mikko oli nimeltä tuttu, muilla nimillä julkaistuista kymmenistä kirjoista en ollut kuullutkaan, en myöskään siitä, että ensimmäiset kirjat kirjoitettiin ruotsiksi ja viimein muuan vanhuuden runoteos saksaksi.

Bergroth ei nimittäin ollut pelkkä kannakselaisen kansanelämän kuvaaja, vaan alun perin urbaani dagdrivare ja tuon ryhmän aktiivinen jäsen. Myöhemmillä päivillään hän asui pitkiä aikoja ulkomailla, sekä Englannissa että peräti pari vuosikymmentä Roomassa.

Pariisi oli tietenkin myös sydäntä lähellä, sehän oli vuosisadan vaihteen (siis 1800- ja 1900-lukujen) henkinen pääkaupunki kaikille vapaamielisille ja ketäpä muita olisi sivistyneistöön siihen aikaan kuulunut.

Bergroth ihmettelee itsekin, miten hän tuli kirjoittaneeksi ensimmäiset kirjansa ruotsiksi, vaikka perhe oli lujasti suomenmielinen ja lapsetkin pantiin suomalaiseen kouluun. Se vain kävi jotenkin luonnostaan.

Tuohon aikaan ruotsi näyttääkin olleen luontevampi kieli myös suurelle osalle suomenmielistä sivistyneistöä. Järnefeltien perhe, jossa venäläissyntyinen Elisabeth ei edes osannut ruotsia, oli erikoistapaus. Poikkeuksina ruotsinvoittoisuudesta kirjoittajan seurapiirissä olivat lähinnä Otto Manninen ja Anni Swan.

Ranskan kolmas tasavalta liberaalisuudessaan ja antiklerikaalisuudessaan taas oli se toinen henkinen kotimaa, jonka symboliksi kirjoittaja asettaa Anatole Francen, jonka antina itse asiassa oli vain jonninjoutava ateismi, mutta se tuntui silloin kovalta jutulta. Toki saksalainen runous, Goethe, Heine, Hölderlin ja Novalis kertoivat myös jonkin korkeamman todellisuuden mahdollisuudesta.

Vanhemmiten Bergrothista tuli antroposofi, Rudolf Steinerin oppilas, mikä näyttää antaneen hänelle syvempää henkistä tyydytystä. Nuoruuden ateismiinsa hän suhtautuu nyt huvittuneen alentuvasti.

Ylioppilasvuotensa kirjoittaja oli Ranskan lumoissa. Saksalaiset taas ovat hänen mielestään aina pystyneet parhaiten varsinaiseen ajatteluun. Englannissa oli järkyttänyt fair play-ritarillisuus ja venäläiset klassikot olivat olleet melkein uskonnollisen ihmisrakkauden esikuvina. Skandinavia oli edustanut aavistamattoman korkeaa vapaudentajua ja Suomessa taas tekee vaikutuksen sen asukkaiden pohjattoman syvä mietiskely, jonka Matias Aleksanteri Castrén on maininnut.

Yllättävästi Italia puuttuu koko tästä luettelosta, vaikka tulee sitten myöhemmin voimakkaastikin esille. Ilmeisesti se ainakin, jopa huumaavasti edusti nimenomaan kauneutta, jonka arvostusta, etenkin miesten kohdalla, kirjoittaja näyttää pitävän nykymaailmassa kohtuuttoman vähäisenä.

Hänelle kauneutta edustaa myös esimerkiksi Mannerheimin hahmo. Näkökulma lienee oikeutettu. Tarvitsee vain lukea Mannerheimin kirjeitä havaitakseen tämän puolen hänessä.

Tässä lyhyessä kirjassa kirjoittaja ei lainkaan mainitse sotaa, mitä itsekin näyttää hieman ihmettelevän. Sillä on kuitenkin syynsä. Nuoren lotan päiväkirjan kirjoittajalle sota ei vanhuudenpäivien näkökulmasta ole lopultakaan edes tärkeä asia. Se on jo täysin luonnoton ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä modernin ihmisen todellisen kehityksen kanssa. Se on kuin pyörremyrsky tai maanjäristys, joka sinänsä on kaiken inhimillisen ulkopuolella.

Ihminen on vaarallinen ja tuhoava niin sanotussa vapaudessaan ja voi päästä sodasta ja muista kehittymättömyytensä seurauksista vain terveemmäksi kehittyvän ajattelun avulla, pohdiskelee kirjoittaja.

Nuoruudet ja vanhuudet olivat kirjoittajan mukaan seuranneet toisiaan hänen elämässään. Vielä yli 80-vuotiaana hän odotti kiinnostuneena, mahtoiko elämällä olla taas joitakin yllätyksiä tarjottavanaan. Kuten kirjan nimestäkin voi havaita, kirjoittajaa oli aina kiehtonut uuden löytäminen ja sitä oli kiinnostuneelle aina ollut tarjolla.

Mainio asenne!

2 kommenttia:

  1. "Tuohon aikaan ruotsi näyttääkin olleen luontevampi kieli myös suurelle osalle suomenmielistä sivistyneistöä."

    Missä määrin tuohon vaikutti kielen mahdollistama kyky nauttia Ruotsin paljon mittavammasta kulttuuritarjonnasta? Suomenruotsalainen ankkalammikko oli jo tuolloin pieni ja haluun perehtyä suomenkieliseen kulttuuriin oli raja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan paljonkin. Pohjoismaat olivat kulttuurisen maineensa huipulla, Ibsen, Strindberg, Brandes jne. olivat kova sana myös Venäjällä, Ibsen koko läntisen rappion etunenässä.
      Muuten, Tshehov leikki ajatuksella, että joku opettelisi ruotsin kielen voidakseen lukea Ibseniä alkukielellä(!). Sitten huomaisi, että Ibsen onkin mitätön kirjailija...

      Poista

Kirjoita nimellä.