Tulevaisuuden eväitä

 

Ison remontin paikka

 

Osmo Soininvaara, 20-luvun yhteiskuntapolitiikka. Teos 2021, 405 s.

 

Pekka Kuusen teos 60-luvun sosiaalipolitiikka hätkäytti aikoinaan maamme poliittista ilmastoa. Se onnistui kääntämään päinvastaisiksi monet perinteiset ja luontaiset käsitykset taloudesta ja yhteiskunnasta, mutta ei tyytynyt vain surkuttelemaan vallitsevien käytäntöjen kehnoutta, vaan myös lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Ne piti vieläpä saavutettaman miellyttävillä keinoilla, mikä sodan ja pulan jälkeen kuulosti erityisen hyvältä.

Myös Soininvaara on melkoinen visionääri. Hän saarnaa nykyisiä, usein aikansa eläneitä ja irrationaalisia instituutioita vastaan, mutta esittää myös niiden tilalle uusia ja toimivampia. Monia niistä on jo jossakin kokeiltu. Kaikkia toki ei ja poliittisista syistä kynnys niiden kokeilemiseen onkin joskus hyvin korkea.

Soininvaara aloittaa kirjansa osoittamalla, miten absurdia on, että huolimatta ns. työtä säästävien koneiden tavattomasta tehosta, työelämästä on tullut vain entistä kiireisempää ja itse työstä niukka hyödyke, jota ei suinkaan riitä kaikille, vaikka työhaluja olisi. enemmän vain pitäisi saada mammonaa, vaikka sen lisääntymisestä saatava rajahyöty hipoo nollaa ja voi olla jo sen allekin.

Tätä asiaa olen itsekin usein päivitellyt (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ty%C3%B6t%C3%A4+s%C3%A4%C3%A4st%C3%A4v%C3%A4t ).

Aikoineen jopa sampo kuvattiin varsin kohtuullisen vaurauden lähteeksi: siihen kuuluivat jauhomylly, suolamylly ja rahamylly. Konetta ei suinkaan pidetty yötä päivää käynnissä, sillä kukapa olisi tarvinnut määräänsä enemmän jauhoja tai suolaa? Mihin ne olisivat edes mahtuneet? Niitä myymällä olisi toki saanut rahaakin, mutta sitä vartenhan oli jo rahamylly, josta sai pätäkkää yllättäviin tarpeisiin. Ehkäpä vaikka veroja sai maksaa rahalla, kun kauniisti pyysi?

Purnu puhteessa lienee ollut kohtuullinen määrä ajan suurperheellekin, mikäli purnun koko oli riittävä. Ilmeisesti oli, koska mikään turha peli ei sampo ollut, vaan nimenomaan päästi pälkähästä, siis niukkuudesta.

Sammon yhteiskunnallisista vaikutuksista on jälkipolville jäänyt, vaatimattomasti sanoen, kovin vähän kokemuksia. Ainakin se aiheutti kateutta ja houkutteli ryöstöön, mikä sitten pilasi Väinölän välit Pohjolaan. Asian merkitystä on vaikea arvioida, mutta se saattaa olla niinkin suuri, että koko rakkineen hautaaminen ikiajoiksi pois ihmisten ilmoilta saattoi tuntua rationaaliselta ratkaisulta.

Rationaalisia ihmiset kuitenkin ovat vain harvoin ja silloinkaan tuskin ajatellaan omaa nokkaa pitemmälle. Soininvaara on tässä suhteessa hyödyllistä luettava. Kuten Kuusi aikoinaan, hän avaa silmiä asioiden yhteiskunnallisille kokonaisvaikutuksille, joista niin yksityiset kuluttajat ja tuottajat kuin ammattiliittojen kaltaiset etujärjestöt usein viis veisaavat.

Peruskysymys koko kirjassa on, miksi elämämme näillä nykyajan edellytyksillä on suuren kansanosan kannalta lopultakin niin huonoa ja ympäristölle vahingollista. Onhan se parempaa kuin ennen, mutta kyllä parempaakin vielä pitäisi pystyä.

Ympäristön pilaaminen ja kohtuuttomat tuloerot olisi saatava kuriin ja sopivalla yhteiskuntapolitiikalla se ei periaatteessa olisi niinkään vaikeaa. Se poliittinen tahto vain olisi löydettävä.

Mahdollisimman pienet tuloerot eivät sinänsä ole mikään hyvä tavoite. Suomessakin ne ovat luultavasti olleet jopa liian pieniä, kun kotimaista sijoitusvarallisuutta ei ole syntynyt. Toisaalta pienituloiset ovat jääneet loukkuun, jota ei ole kyetty kunnolla laukaisemaan monimutkaisista ja kalliista tukimuodoista huolimatta.

Sitä paitsi tuet ovat usein muodostuneet epäreiluiksi ja suosivat vääränlaista elämäntapaa. Työnteko pitäisi saada kannattamaan, mutta sen tiellä on ay-liikkeen valta. Se ei hevillä asemiaan luovuta ja luulenpa, että tästä Soininvaaran ideasta saadaan kuulla vielä…

Systeemi olisi siis saatavissa rationaalisemmaksi, mutta asian tiellä on monella omia lehmiä ojassa. Soininvaara puhuu polkuriippuvuudesta. Kun on yhdelle tielle lähdetty, niin sitä pitkin sitten edetään. Esimerkiksi Virolla oli onnellinen hetkensä neuvostosysteemin hajotessa, kun saatettiin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Soininvaara suosittelee niin sanottua katkaistua negatiivista tuloveroa ja perustuloa. Ne antaisivat työnantajalle mahdollisuuden värvätä ihmisiä hyvinkin pienellä palkalla ilman pelkoa tukien menettämisestä. Minimipalkka, joka suuresti rajoittaa ihmisten pääsyä palkkatöihin, joutaisi pois käytöstä.

Työtä säästävät koneet ovat tehneet jo miljoonien ja kai miljardienkin ihmisten entisistä työtehtävistä tarpeettomia. Vielä 50-luvulla tuli itsekin -ihan vähän toki- väännettyä käsin ruukkimyllyä. Työ oli raskasta ja kaikkea muuta kuin luovaa ja sen tason tehtävien jääminen pois lienee kaikkien intresseissä.

Kuitenkin monet aina, 1800-luvun alun luddiiteista lähtien, ovat vastustaneet ihmistyön korvaamista koneella. Työtä ei olekaan aina, ainakaan heti löytynyt syrjäytyneille. Nyt muuten kuuluvat koodaritkin olevan vaaravyöhykkeessä, kun tekoäly korvaa heidät. Ehkäpä se hypetys siitä, että jokaisen (ja siinä luvussa ehdottomasti myös naisten) pitäisi opetella koodausta, alkaa myös pian vähentyä.

Mutta entä miten käy koko työn ylipäätään? Muistan 60-luvulla Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelin, joka pohti sitä, että jossakin vaiheessa tulisi aika, jolloin koneet suunnittelisivat ja rakentaisivat koneita.

Se taitaa jo ollakin käsillä tai ainakin ihan ovella. Silti on paljon mahdollisia ihmisiin liittyviä työtehtäviä, joita koneet pystyvät korvaamaan korkeintaan kehnosti. Tässä luvussa lienevät jopa maailman vanhimmat ammatit. Sen lisäksi erilaiset viihtyisyyttä luovat palvelut voisivat vielä nykyisestäänkin runsaasti lisääntyä. Hoivapalvelujen tarvehan onkin koko ajan kasvussa.

Soininvaara ei tee sitä johtopäätöstä, että ulkomaisen työvoiman hankkiminen olisi turhaa ja tarpeetonta, tarve kuitenkin koskee vain tietynlaista maahanmuuttoa eikä suinkaan sitä, joka syntyy turvapaikkapolitiikan ja houkuttelevan sosiaalipolitiikan seurauksena.

 Legitiimi kysymys joka tapauksessa on, missä määrin, jos lainkaan, on hyväksyttävää sallia rinnakkaiskulttuurien syntyminen maahan määräämään sen tulevaisuutta hamaan maailman tappiin saakka.

Kirjoittaja puhuu paljon ja kiinnostavasti myös ympäristöasioista ja yhdyskuntarakenteen muuttumisesta. Nyt kaikki luova uusi näyttää pyörivän parin yliopistovetoisen kasvukeskuksen ympärillä ja trendi on maailmanlaajuinen.

Mutta eihän se kehitys tähän lopu. Uusi, vihreä elämäntapa saattaa hyvinkin tulla megatrendiksi piankin. Etätyöt eivät vielä ole aiheuttaneet mitään vallankumousta, mutta voihan sekin aika tulla.

Soininvaara on tunnollisesti kaivautunut tarpeellisille lähteille ja esittää ne asianmukaisissa yhteyksissään. Opimme silloin muun muassa sen, että eniten työtunteja vuodessa tekevät Euroopassa venäläiset ja kreikkalaiset ja vähiten saksalaiset.

Kaiken kaikkiaan kirja vahvistaa kuvaa Soininvaarasta älykkönä, joka ei ole sitoutunut puolustamaan mitään ideologiaa silloin, kun se toimii hänen mielestään tavoiteltavia asioita vastaan.

Tällaista asennetta näkisi mieluusti enemmänkin.

 

Mikä on se konsti?

 

Kuusituntisesta vielä

 

Kannattaa panna merkille, miten työvoimapulalla, sillä kerran tulevalla ja koko ajan uhkaavalla, on perusteltu milloin mitäkin tolkuttomuutta, joihin en nyt viitsi puuttua.

Vielä äskettäin puhuttiin kikystä, jonka avulla lisättiin muutamia minuutteja ihmisten työaikaan. Mullistava muutos jäi tulematta, mutta yritettiinpä nyt edes.

Nyt näyttää laiva sitten kääntyneen ihan toiseen suuntaan. Työtä onkin päätetty kokeeksi vähentää eikä lisätä ja jättää palkat silti ennalleen. Kukaan ei tietenkään hoksaa asian mahdottomuutta tässä ympäristössä. Miksi se periaatteessa sitä olisi? Onhan sitä työtehoa ennenkin lisätty.

Ja mitenkäs sitä peloteltiin, kun kahdeksantuntista työpäivää ja viisipäiväistä viikkoa oltiin tuomassa. Niinpä vain nekin toteutuivat eikä maailma romahtanut. Edes työvoimapula ei tullut vastaan, mutta siihen aikaan käyttökelpoinen työvoimareservi olikin aikamoinen.

Mutta periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö. Kahdeksantuntinen päivä ja viisipäiväinen viikko tulivat käyttöön muuallakin muin meillä. Ja meillä kun ollaan aika lailla viennistä riippuvaisia. Jos olisimme ainoat lyhyttä päivää tekevät, voisimme olla ongelmissa tällä palkkatasolla. Taidamme muuten kyllä jo ollakin.

Pitää tietenkin myös paikkansa, etteivät herrat aikoinaan tehneet pitkää päivää eivätkä monet tee vieläkään. Ennen maailmassa johtavassa asemassa tai virassa olevat eivät edes suostuneet sanovansa että tekevät työtä. He hoitivat virkaansa tai liikettään.

Virkamiehen työpäivä oli vielä 1700-luvulla sen pituinen kuin virkamies itse halusi. Sama meininki oli kauan sen jälkeenkin, sikäli kuin asia ei koskenut pikku konttoristeja ja muuta suoritusporrasta. Johtavassa asemassa oleva työnarkomaanit ovat yhtä uusi asia kuin suuret johtajat ilman suurta mahaa ja paksuja sikareita.

Työtä säästävät koneet, siis sellaisiksi alun perin tarkoitetut, ovat viimeisten puolen vuosisadan mittaan tehneet ihmisistä kaikilla tai useimmilla yhteiskunnan tasoilla tahdottomia koneiden palvelijoita, työntekijöitä.

Totuus tietenkin on, että ikävistä ja raskaista töistä maksetaan huonoimmin ja miellyttävästä, inspiroivasta ja kevyestä työstä saa usein vielä parhaan palkankin. Olisi varmaankin hyvä tämäkin asia korjata, mutta en taida tietää miten.

Koska työ monella alalla on kuin onkin kirous tai ellei nyt ihan kirouskaan, niin aikamoista pakkopullaa, olisi hyvä, jos työaikaa sellaisilla aloilla lyhennettäisiin. Pyrkiminen esimerkiksi juuri kuusituntiseen päivään voisi olla hyvä päämäärä.

Ongelmana tietenkin on, että jos näin tehdään yksipuolisesti meillä eikä kilpailijamaissa, taitaa se aikoinaan paljon puhuttu kikymme pian huveta ja uudelle tulla pian kova tarvis. Kun sisäinen devalvaatio näyttää meillä olevan mahdotonta, ollaan sitten pian tykkänään ilman töitä ja siirrytään kaikki vaikka nelituntiseen päivään, meitä eläkeläisiä kai lukuun ottamatta. Turha kuitenkaan on kuvitella, että muut siitä meille maksavat yhtä paljon kuin ennenkin.

Nykyinen tehokkuusajattelu tuntuu kyllä kovin yksipuoliselta. Siinä tuota paljon puhuttua tehokkuutta on vain ihmisellä ja työpalkka tuotettua yksikköä kohti on se, jolla kaikkea tehokkuutta halutaan mitata. Työ on tavallaan kirottua ja siitä pyritään kaikin tavoin eroon. Sen teettämisestä ja tekemisestä myös rangaistaan aivan erityisesti, siis veroilla.

Sosiologi Paavo Seppänen esitti aikoinaan ajatuksen, joka taisi olla liian nerokas, kun sitä ei sitten kyetty edes kokeilemaan.

Kysymys oli siitä, että työpäivä puolitettaisiin kahteen kuuden tunnin jaksoon. Yhteensä siis reaalipääoma olisi käytössä kaksitoista tuntia vuorokaudessa eli sen tehokkuus puolitoistakertaistuisi kahdeksan tunnin käyttöasteeseen verrattuna.

Saavutettu tehokkuuden lisäys säteilisi hyvin monelle alalle liikenteestä aina kiinteistöihin, koneista nyt puhumatta. Koska sama tulos saavutettaisiin lyhyemmällä ihmistyöllä, ei palkkoihin olisi tarvis koskea.

Nytkin tehokkuutta kaiketi sitten ajatellaan lisättäväksi suunnilleen juuri tuon verran. Kyseessä on siis varsinainen jättikiky, jonka aikaan saamisen menetelmät näyttävät olevan suuren salaisuuden verhon takana.

Mikäli yritettäisiin Seppäsen mallia, olisin erittäin kiinnostunut näkemään, miten se toimii. Jos sen sijaan yritetään vain vähentää työaikaa ja uskotaan sen ilman muuta lisäävän tehokuutta juuri tuon vähennetyn työajan verran, en välittäisi olla katsomassa seurauksia. Luultavasti ei kyllä tarvitsekaan.

Vapaus!

Vapaus, mi meitä viet

Kävin Tampereella Vapauden museossa. Tarkemmin sanottuna kyseessä oli sen niminen näyttely työväenmuseo Verstaassa. Myös Lenin-museossa kävin, se kannattaa aina.

En ryhdy tässä taas puimaan sitä eroa, joka on eri venäläisten vapautta tarkoittavien sanojen välillä, kun olen sitä jo aiemmin eri yhteydessä harrastanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volja ).

Totean vain, että sanojen erilainen käyttö osoittaa havainnollisesti tuon käsitteen monimielisyyden. Etenkin suomalaista vapaus-sanaa voi käyttää melkein mihin vain.

Suomalaisille tai ainakin osalle heistä on läheinen ollut myös Hiski Salomaan ylistys vapaudelle, joka sisältyy hänen lauluunsa Vapaa Venäjä. Sehän tunnetusti on syntynyt venäläisen sotilasmarssin Proštšanije slavjanki -pohjalle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vapaa+ven%C3%A4j%C3%A4 ).

No, mutta mitäs vapauden puutetta sitten muka oli siinä Hiski Salomaan ajan Suomessa, joka nimenomaan oli juuri hiljattain saanut vapautensa eli itsenäistynyt? Millä tavalla venäläinen vapaus tänne kuului ja eikös juuri se nitistetty kohtuunsa jo tammikuussa 1918, kun Perustava kokous hajotettiin?

Tässäkin kannattaa ehkä hetkeksi pysähtyä miettimään Marie Antoinetten sanoja mestauslavalla: Oi vapaus, mitä rikoksia nimessäsi tehdäänkään!

Kyynikko saattaa tähän vielä huudahtaa: Vapaus, mitä rikoksia nimissäsi onkaan vielä tekemättä! Varmaahan on, että ne, jotka vastedeskin turvautuvat väkivaltaan omaa etuaan ajaakseen, tekevät sen hyvin usein juuri vapauden nimissä, sillä se kuulostaa hyvältä. Se ei myöskään oikeastaan velvoita mihinkään, vaan ainoastaan antaa luvan.
Hiskillä joka tapauksessa oli toinenkin laulu vapauden teemasta: Vapauden kaiho. Se ilmeisesrti liittyi juuri ajankohtaiseen tilanteeseen Suomessa, eli Luumäellä, kuten Amerikassa sanottiin.

Voimme kaiketi siis joka tapauksessa ottaa vakavasti myös tämän Työväenmuseon näyttelyn nimen. Suuri osa siitä kuvaa juuri työväenluokan vapautumista. Sana viittaa tässä ihan todellisena pidettyyn ongelmaan.

Vapauden maanahan vanhaa Ruotsia (Du gamla, du fria) ja sen myötä Suomeakin oli toisaalta aina pidetty. Meillä tilanne sentään oli se, ettei kansamme koskaan kärsinyt feodaalisesta komennosta samassa mielessä kuin monet muut kansat. Siitä huolimatta vapaus sanan monessa mielessä toki oli hyvin epätasaisesti jakaantunut menneinä aikoina.

Vanhaa Ruotsin valtakuntaa on nimitetty mahtivaltioksi ja se tarkoitti muun muassa sitä, että alamaisen vapausasteet olivat usein vähissä ja aivan erityisesti asia koski vähäosaisia.

Vielä 1800-luvulla vallitsi palveluspakko, mikä tarkoitti sitä, ettei irtolaisia suvaittu, vaan pakotettiin heidät töihin, mikäli mahdollista. Kun sahat tuohon aikaan talvella usein pitkään seisoivat, saattoivat toki nokkelat sahatyöläiset olla nimellisesti jollakin pienellä tilallisella palveluksessa, vaikka tosiasiassa viettivät luppoaikaa ansaitsemiensa rahojen turvin. Asiaa tietenkin paheksuttiin… Eikä tällaistakaan vapautta monelle riittänyt.

Mutta se vapaus oli tuohon aikaan ihan jokaisella hyvin suhteellista ja se johtui ennen muuta työn kehnosta tuottavuudesta.

Eipä lähtenyt vähäväkinen talonpoika töllistään emäntänsä kanssa lomailemaan, vaikka talvisin töiden määrä ei olisikaan asiaa estänyt. Huvitteluun ei ollut varaa ja tuskin intoakaan. Nimenomaan maalla elettiin kitkuttelemalla, vaikka jokunen prosentti sielläkin toki nautti melkoista elintasoa suhteellisesti ottaen.

Nykyään on jo hyvän aikaa puhuttu tehtaan valosta, sen varjon (Ks. Toivo Pekkanen) tuntuu jo lähes unohtuneen. Tosiasiassahan se kauhuromantiikan maalaama tehdas, jonne maaseudun väestöä alkoi siirtyä, takasi huomattavasti paremman toimeentulon kuin kotipuolen vähäiset peltotilkut.

Tämän edistyksen hintana oli kuitenkin sellainen työmäärä, ettei sitä ollut ennen nähty. Paradoksaalisesti työtä säästävät koneet eivät vapauttaneet ihmistä työtä tekemästä vaan tekemään sitä lisää.

Mutta millä tavalla vapaus sitten ylipäätään voitiin saavuttaa?

Marxin ja Engelsin mukaan ihmisen historia oli hänen vapautumisensa historiaa ja viimeisten 100-150 vuoden kokemus tarjoaa siitä nykyäänkin meidänkin maassamme vakuuttavan pikakurssin.

Ihmisten juridinen samanarvoisuus, joka meillä on vanhaa perua, oli hyvä pohja vapauden lisääntymiselle. Meillä ei tarvittu maaorjien vapauttamista eikä feodalismin hävittämistä. Niitä ei ollut.

Vaihtoehdottomuudesta oli kuitenkin yhteiskunnassa usein kysymys vielä kauan. Vasta kasvavien kaupunkien ja maastamuuton tarjoamat mahdollisuudet auttoivat liikaväestöä pääsemään pois nälkärajalta, vailla vaihtoehtoa elää kituuttamisesta.

Suomen kielen oikeudet ja yleinen kansanopetus merkitsivät myös vapauden oleellista lisääntymistä. Mikään ei olisi voinut niitä korvata.

Vapauden lisääntyminen oli 1900-luvulla päätähuimaavan nopeaa millä mittarilla tahansa mitattuna.

Kyse oli laadullisesta muutoksesta, johon liittyi tavaton määrä asioita, uskonvapaudesta seksuaaliseen suvaitsevaisuuteen. Olisi typerää nähdä kaikki tämä vain yhdestä näkökulmasta. Yhtä perusteetonta lienee kuvitella, että kehitys oli ennalta määrättyä.

Ei koko maailma ole kulkenut sanoja jälkiä ja tuskin kulkeekaan, vaikka World Values Survey haluaakin nähdä asiat siten.

Vapaus-näyttely oli joka tapauksessa aika hauska kokemus ja täytyy sanoa, että eniten pidin siellä esitetyistä pikku filminpätkistä. Kunnallisten työntekijäin ammattiyhdistyksen mainosfilmi panee miettimään paralleeleja tähän päivään ja Lahden BI-pilsnerin mainosflmi on nostalginen.

Sivumennen sanoen, olen siinä käsityksessä, ettei tuossa pilsnerissä oikeasti ollutkaan merkittävää määrää mainostettua vitamiinia. Lienenkö oikeassa? Joka tapauksessa join sitä aikoinaan osuuskaupan baarissa ahkerasti, usein kermaleivoksen kera.

Mutta tuossa näyttelyn tarinassa, jossa sama teema esitetään yhtenä jatkumona yleisestä äänioikeudesta marginaaliryhmien oikeuksiin saakka, näkee kyllä keinotekoista asioiden prokrustisointia.

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli epäilemättä jonkinmoinen askel myös vapauksien lisääntymisen tiellä. Enemmän kyse kuitenkin oli oikeuksista ja tasa-arvosta, jotka ovat eri asioita.

Sitä paitsi herää kysymys, saatiinko tuo YYÄ meillä liian varhain.

Sinänsähän se tietenkin oli askel eteenpäin sillä tasa-arvoistumisen tiellä, johon kehitys oli kulkemassa luultavasti väistämättömästi. Ehkä se kuitenkin oli omiaan saattamaan pään sekaisin kansalta, joka alkoi kuvitella, että kaikki on mahdollista, jos vain päätetään, että se on mahdollista.

Vuoden 1917 erittäin epänormaalissa tilanteessa aseisiin tarttumisesta vapauden nimissä tuli sitten monen mielestä se looginen askel, joka vielä oli otettava. Se kuuluisa viimeinen taisto ja yksi kauhea puhdistustyö tarvittaisiin ja paratiisin portit olisivat auki. Kukapa ei moista kauppaa hyväksyisi, jos sitä kerran tarjottiin.

No, näitä vapauden irvikuvia sitten ovat jälkipolvet saaneet ihailla.

Tuhansia tapettiin ensin Suomessa, sitten paettiin vapaalle Venäjälle, jossa tapettiin vielä useampia ja noiden Hiskin laulussa mainittujen itkevien orpojen määrä ja ahdistus eivät vain ottaneet loppuakseen, päin vastoin.

Mutta muistetaan nyt myös ne vapauden todelliset sankarit. Niitä olivat he, jotka kieltäytyivät helppohintaisista patenttiratkaisuista ja pitivät demokraattisen järjestelmän puolta silloinkin, kun kiusaaja korviin kuiskutteli suurista pikavoitoista.

Se tiukka linja toimi ja toimii, vaikka monen mielestä kiusallisen hitaasti ja epätäydellisesti. Silti kukaan, joka katsoo niitä tuloksia, joita viimeisten sadan vuoden aikana on syntynyt, ei voi väittää, ettei se toimisi.

Juuri tuon hitaan ja maltillisen kehitystyön ansiosta ja demokraattisen järjestelmän turvissa se vapaus on muiden hyvien asioiden ohella huimasti lisääntynyt.  

Näyttelyssä tuntui kuitenkin tuo vuoden 1918 säälittävä ja turmiollinen harharetki saaneen jokseenkin kritiikittömän käsittelyn. Hyväänhän siinäkin pyrittiin, eikös vaan?

Olihan se kauhea juttu tuo kapina, myönnetään, ja sellaisethan ne ihmisiä aina jaksavat kiinnostaa. Mutta ei nyt nimenomaan sitä pidä ymmärtää jonkinlaisena urotyönä, joka melkein toi kansan joukoille vapauden.

Kyllä ne olivat nimenomaan ne muut, usein halveksitut asiat, jotka saivat suurimmat tulokset aikaan, siis ne myönteiset tulokset.

Itse usein kaipailen noista kapinakronikoista hurmahenkien esittelemisen ohella Juhani Ahon ja etenkin Santeri Alkion aikalaismuistiinpanoja. Niissä ei ole jälkiviisautta. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ksenofobi ).