tiistai 6. joulukuuta 2022

Kun Juppiter haluaa tuhota.

 

Suuressa voiman tunnossa

 

Olen parhaillaan lukemassa Tatu Vaaskiven kirjaa Rooman tie (Gummerus 1940, 335 s.). Siinä kirjoittaja harvinaisella tavalla kuvaa Saksan ja etenkin Italian perspektiivistä sitä hetkeä ennen toisen maailmansodan syttymistä, jolloin kaikki oli valmista Euroopan tyytymättömien valtioiden eli Berliinin-Rooman akselin aloittamaa sotaa varten, mutta vain harva ymmärsi, mitä oli tulossa. Moni kyllä uskoi sotaan, mutta ei sellaiseen, joka oli jo aivan ovella.

Kirja syntyi pääosin jo vuonna 1938, mutta meni painoon vasta syksyllä 1940, joten siinä ovat läsnä sekä akselivaltojen sodanedellinen uho että ajankohdan propaganda ja henkinen sotavalmistelu, johon kuuluivat huhut akselivaltoja ja niiden edustajia, nimenomaan Saksaa ja saksalaisia vastaan suuntautuvan aggression valmistelusta, terroriteoista ja ylimielisyydestä.

 Saksa ja Italia olivat voimansa tunnossa. Saavuttuaan neljän tunnin pituisen, kuoppaisen lennon jälkeen Königsbergiin ja jatkettuaan sieltä mahtailevaan, viisimiljoonaiseen Berliiniin ja sitten Baijeriin kirjoittaja vakuuttuu siitä, että uusi Saksa on todellakin Hitlerin Saksa. Loputtomat erilaiset univormut, puoluetervehdys (oikeastaan roomalainen tervehdys) ja kantapäiden kapse todistaa maan henkisestä mobilisaatiosta.

On syntynyt sotilaallisen yhdenmukaisuuden maailma, joka haluaa yksinkertaistaa kaiken. Se on kvantiteetin voittoa kvaliteetista, nykyaikainen sivilisaatio pakene elähtäneenä  yksinkertaisuuteen. Uhma on se perustunne, joka kuvastuu uuden nuorison kasvoilta. Työleireille vyöryvistä kuorma-autoista kuuluva nauru ja marssinsävelet kumpuavat syvältä nykysaksalaisesta yhteistunnosta, mutta niiden iloisuus on persoonatonta, vapautumatonta…

Uhma kohdistuu nimenomaan onnellisiin omistaviin, ensimmäisen maailmansodan voittajiin, jotka ovat pahoinpidelleet ja väärin syyttäneet Saksaa kaikin tavoin. Hitler-Jugendin jäseniä kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistautuu?

Kysymys oli tietenkin retorinen. Kun kirja jätettiin painoon, olivat akselivallat jo riemuvoittojensa tiellä. Saksa oli marssinut Puolaan ja Ranskaan, Italia oli liittänyt itseensä Albanian. Mutta matkan aikana tätä ei vielä voitu tietää eikä liioin sitä, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi.

 Vaaskiven ollessa Italiassa, siellä paheksuttiin sitä, että Ranska ja Englanti hallitsivat ansiotta sellaisia siirtomaita, jotka oikeastaan kuuluvat Italian uudelle roomalaiselle imperiumille. Italialaiset uhkuivat voimantuntoa ja voitonvarmuutta. Lakkaamattomat sotilasjunat kuljettivat materiaalia, redillä makasi mahtava laivasto…

Italia näytti aivan erityisen vakuuttuneelta sotilaallisesta mahdistaan ja kahvilassa joku rouvakin suhtautui väsyneen ironisesti Ranskan ja Englannin mahdollisuuksiin uutta Rooman valtakuntaa vastaan. Menneisyyden esikuvat olivat uudessa Italiassa heränneet henkiin. Vielä 1800-luvulla maa oli ollut tuskin muuta kuin ulkomuseo.

 Il Ducen johdolla maa oli jo ennen maailmansotaa näyttänyt leijonankyntensä ja vallannut Etiopian Kansainliiton pakotteista huolimatta. Nyt Englanti ja etenkin Ranska olivat rakentuvan imperiumin tiellä. Se tarvitsi turvatun yhteyden Afrikan sarveen ja kuka voi estää, jos se ottaa sen? Olivatko muut suurvallat kyselleet, oliko heillä oikeutta hallita muita?

Vaaskiven kirja muistuttaa mieleen, millainen tilanne Venäjällä oli vielä hetki sitten. Putin oli nostanut Venäjän polviltaan, kuten propaganda ahkerasti muistutti. Sotilaallisesti Venäjä oli kaikkia muita vahvempi ja taloudellisesti se oli haavoittumaton.

Kuka uskaltaisikaan nousta vastustamaan Putinin marssia historiaan, Venäjän maiden keräilyä, joka ajasta aikaan tulee suurten hallitsijoiden tehtäväksi sekasorron ja alennuksen vuosien jälkeen. Kuten Il Duce, Putin esiintyi ylimielisen voimantuntoisena.

Salajuoniin erikoistuneen pikkumiehen esiintyminen ei tietysti sellaisenaan läheskään tavoittanut Mussolinin mahtailevaa retoriikkaa, mutta propagandahan onnistui tekemään jopa Leninistä, sekavasti kimittävästä äijänkäppyrästä suuren oraattorin.

Oli vain osattava kuunnella, mitä puhuja edusti ja pianhan siihen opittiin. Putinin tapauksessa kyseessä oli sen luokan sotilaallinen voima, joka riittäisi tappamaan ja orjuuttamaan kaikki sitä vastustavat ja tietenkin myös ne, jotka eivät vastustaneet. Putin puhui rauhallisesti, mutta hänellä oli hallussaan vastustamaton voima – asiat sanottiin voimakkaan äänellä: s pozitsii sily.

Mussolini, jota myös Hitler suuresti ihaili, oli vähän aikaa aikansa napa ( ks. Vihavainen: Haun mussolini tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Hänen sortumisensa, kun totuuden hetki sitten koitti, oli sitäkin täydellisempi. Nykyään hänen hahmonsa muistetaan lähinnä koomisen Tartuffen tapaisena. Kontrasti toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei voisi olla suurempi.

Mitä Putiniin tulee, hänellä, kuten Mussolinillakin on ollut suuri hetkensä. Nyt se on jo auttamattomasti takana päin, selviääpä h-n sodastaan hengissä tai ei.

Mutta vielä muutama vuosi sitten kaikki oli mahdollista:

maanantai 5. marraskuuta 2018

Näin naapurissa

 

Johtaja-ainesta

 

Mainio, mainio mies on Karjalan uhkea poika!

(Runeberg, Hirvenhiihtäjät)

 

Sattuipa hiljattain Moskovassa käteen kirja, jolla oli hieman kummallinen nimi: Путин наши ценности eli siis Putin meidän arvomme, ilman pilkkuja tai konjunktioita.

Se toi heti mieleen Aleksandr Zinovjevin kirjan Сталиннашей юности полет, jossa siis Stalin otetaan oman nuoruuden innoittuneen työn symboliksi.

Kuten aina venäläisissä kirjoissa, tässäkin on lyhyt lööppi (engl. blurb) kirjan alussa, jossa sen perusideat selostetaan muutamalla rivillä.

Tässä tapauksessa kirjan sankarin kerrotaan olevan itse Venäjän kansa ja se on omistettu sille luonteenomaisten arvojen käsittelemiselle. Kysymyksinä ovat toisin sanoen: keitä ”me” olemme ja mikä on paikkamme maailmassa? Miksei lännen kanssa vain synny yhteisymmärrystä? Ja miksi juuri Vladimir Putin on arvojemme tärkein puolustaja ja ilmentäjä?

Kirjoittaja on Aleksei Tšadajev, jonka kerrotaan olevan myös bestsellerin Putin ja hänen ideologiansa, kirjoittaja.

Hän on wikipedian poistettavaksi ehdotetun(!) artikkelin perusteella arvioiden sangen monipuuhainen nuori mies, journalisti, joka on uransa varrella ollut sekä Boris Nemtsovin hommissa, että jonkinlaista uusoikeistoa puuhaamassa.

No, putinisti kirjoittaja nyt ainakin on. Tämän kaltaisella kirjalla on ainakin se etu puolellaan, että se voi ikään kuin ulkopuolelta käsin esittää Putinin ja Venäjän kansan yhteisiksi arvoiksi kaikkia arvostettuja ja miellyttäviä asioita olematta samalla Kremlin virallinen ääni, jolla on jonkinlainen vastuu sanomisistaan.

Kirjoittajan tarkoittamat arvot, joille kullekin on omistettu yksi kappale, ovat avoimuus, vastuullisuus, jatkuvuus (преемственность), elämä, hyvinvointi, riippumattomuus, traditio, usko, kunnioitus ja moninaisuus.

Sellaisinaan nämä käsitteet ovat toki niin abstrakteja, että ne voitaisiin liittää mihin tahansa, joten kirjoittaja avaa niistä kutakin konkreettisissa yhteyksissä, joissa Putin (ja Venäjän kansa) ovat erityisesti kunnostautuneet niiden edistämisessä.

Hieman yllättävästi nuo mainitut arvot formuloidaan asianomaisissa kappaleissa vielä uudestaan ja kiteytetään inserteissä muutamalla lauseella.

Siten ensimmäinen kappale, jonka aiheena on avoimuus, onkin nimeltään Uudet mediat ja uusi Venäjä ja sen motossa kerrotaan aiheena olevan dialogi.

Avoimuus ja internet sopivat mainiosti Putinille, kerrotaan tässä, siis vastoin yleistä luuloa. Internetin tulo venäläisten elämään nimittäin sattui samaan aikaan kuin Putinin suosion kasvu: mitä enemmän internet levisi, sitä enemmän kasvoi myös Putinin suosio!

Sivumennen sanoen: zapadnikkien ja slavofiilien riita on yhtä tyhjän kanssa, ratkaisee kirjoittaja vanha dilemman. Venäjä on osa eurooppalaista sivilisaatiota, vaikka onkin samalla omaperäinen ja itsenäinen.

Toisen luvun nimi on Keskiluokkamillainen siitä olisi voinut tulla, mutta ei tullut. Ja arvo on vastuullisuus.

Ongelma on, että toisin kuin Putin visioi, ei syntynyt vastuullista keskiluokkaa, vaan rituaalis-demonstratiivisesti kuluttava yhteiskuntakerrostuma (прослойка).

Vjatšeslav Surkov väitti jo kymmenen vuotta sitten, että 2000-luvun alkuvuosien suurin saavutus oli Venäjällä laaja keskiluokka, joka otti itselleen sosiaalisen hegemonian ja poliittisen vallan: heidän patriotisminsa ja arvonsa määräsivät venäläisen elämänmuodon ja demokratian. He olivat maan suola, kultainen keskitie ja yhteiskunnan silmäterä…

Mutta ei tästä joukosta tullutkaan poliittista subjektia, valittaa kirjoittaja, sen sijaan se alkoi järjestää kaikenkarvaisia suoaukion (Bolotnaja ploštšad) mielenosoituksia sen sijaan, että olisi vaalinut enemmän isänmaan etua ja kunniaa kuin omaa lompakkoaan.

Siitä seurasi rangaistus: keskiluokan vaalimiseen ajateltuja varoja alettiinkin nyt suunnata muille aloille. Mutta kansa (se oikea ja varsinainen) ryhmittyi nyt Yleisvenäläisen kansanrintaman taakse valvoakseen sieltä käsin maan etuja, vastustaen byrokratiaa ja korruptiota.

Krimin palauttaminen (Krimin kevät) puolestaan edustaa jatkuvuuden arvoa ja tunnuslause Krim on meidän, kertoo jotakin siitä, keitä nuo ”me” olemme.

Lyhyesti sanoen Krimin palautus johtui kirjoittajan formuloinnin mukaan välttämättömyydestä vastustaa aluetta laittomalta, paljolti uusnatsilaiselta vallalta. Näin syntyi Putinin rauhantekijän hahmo, joka läheisesti liittyy monarkian ideaan…

No, näitä ajatuskulkuja taitaa harva läntinen lukija hyväksyä tai edes pystyä seuraamaan ja taitaapa siinä vaikeuksia olla monilla venäläisilläkin. Mielestäni tiettyä mielenkiintoa joka tapauksessa on sillä, että niitä esitetään ilmeisen vakavassa mielessä, joskaan nyt ei ihan Kremlin nimissä.

Kremlin ideologiasta kiinnostuneille oin tarjolla vaikkapa Vladimir Putin, Patriotizm -natsionanaja ideja Rossii, Knižnyj mir 2017, 510 s. Siihen on koottu Putinin esiintymisiä. Niistä tosin puuttuvat Putinin vuoden 2012 ”toukokuun ukaasit” (майские указы), joita Tšadajev pitää suurena historiallisena käännekohtana. Niissähän hahmoteltiin Venäjän kehityksen tehtävät vuoteen 2024 saakka.

No, tämähän on propagandakirja, joten ylistykset Putinille hänen nerokkaasta ja aina käsittämättömän onnistuneesta politiikastaan kuuluvat asiaan. Toisaalta täytyy kyllä myöntää, etteivät kiitokset tyhjän päällä lepää, mikä saattaa tuntua epäreilulta ja vastenmieliseltä, mutta, kuten sanotaan: elämä on.

Kyllä niitä kehuja on tullut läntisiltäkin asiantuntijoilta, vaikka yleensä aina muistetaan tähdentää, ettei talouden rakenteita ole uudistettu ja monen mielestä romahdus on aina ollut tulossa viimeistään kahden vuoden kuluttua.

Joka tapauksessa Putin ja venäläiset arvot ovat tämän kirjoittajan mielestä niin läheisiä, ettei niitä sovi erottaa toisistaan edes välimerkillä. Niinpä presidentin persoonassa täytyykin olla jotakin erityisen venäläistä (vaikka meillä taidetaankin arvella merkittäväksi tuota (Tverin)karjalaista komponenttia).

Viimeinen luku onkin sitten omistettu Putinin persoonalle: miksi juuri hän? Mitkä ominaisuudet ovat tehneet Putinista Putinin? Onhan ihmeellistä, että Putin aina ilmestyy sinne, missä näyttävät olevan mahdottomat tehtävät ja sitten ratkaisee ne.

Näin kävi Venäjän syntyvyyden kohdalla, näin kävi liberaalin globalismin väitetyn vaihtoehdottomuuden kohdalla, näin kävi sille väitteelle, että Venäjä on korkeintaan alueellinen suurvalta. Myös Tšetšenian kriisin ratkaisemista pidettiin mahdottomana ja niin edelleen.

Putinista on kirjoittajan mukaan nyt tullut maailmanpolitiikan ratkaisujen symboli ja samalla syntipukki. Vastustajat syyttävät häntä, kun Ukraina ei pidä Minskin sopimuksia tai kykene vastustamaan korruptiota, kun ”väärä” henkilö voittaa USA:n presidentinvaalit tai Englanti eroaa EU:sta… Onhan miehellä ainakin vaikutusvaltaa myös läntisten auktoriteettien mielestä.

No, sitä paitsi Putin on myös manööverien mestari ja osaa aina kiertää sääntöjä, tunnustaa ihaileva kirjoittaja, mutta täytyyhän systeemiä osata hyödyntää. Mikäs mies se hölmönä jokaista sääntöä totteleva presidentti oikein olisikaan.

Joka tapauksessa Putin edustaa rauhaa eikä sotaa ja Venäjä on stabilisoiva tekijä maailmassa, julistaa kirja. Presidentti on konservatiivien ensimmäinen ja kannatta legitiimejä hallintoja kaikkialla maailmassa. Putin välttää riskejä, kuten liikenteessä: ohittaa saa vasta, kun on selvää, että tie on vapaa…

Ja lopuksi, mutta ei vähäisempänä: Putin on ja pysyy tiedustelijana Stirlitzinä, huudahtaa kirjoittaja viitaten aikoinaan huippusuosittuun TV-sarjaan Kevään seitsemäntoista hetkeä, jonka sankarina oli vihollisen joukkoihin soluttautunut neuvostotiedustelija Stirlitz. Putin oli sitä paitsi ensimmäinen Venäjän johtaja, joka ymmärsi jotakin aivan olennaista: sen, ettei Venäjän ongelma ollut maassa, vaan siinä viivottimessa (mittakepissä), jota siihen oli yritetty soveltaa jo pian kaksi vuosisataa.

Tämä keppi heitettiin pois ja alettiin keskustella maailman kanssa sillä kielellä, jota ymmärrettiin maapallon joka kulmalla…

Tämä hagiografia päättyy siis hieman verhottuun, mutta melko ymmärrettävään teesiin, jonka mukaan Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Lännen kanssa joka tapauksessa joudutaan keskustelemaan suurta keppiä heiluttaen, mikä ei millään tavoin tee tyhjäksi Venäjän rauhanomaista missiota.

Siinähän sitä oli sananselitystä Venäjän kansalle ja olihan kirjassa yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi konservatiivisista arvoista, joita Venäjä edustaa läntisen radikalismin vastapainona.

Tuskinpa tätä hyvää sanomaa Venäjän ulkopuolella on kovinkaan helppo myydä ja tietyissä naapurimaissa saatetaan olla jopa huolestuneita viittauksista Putinin etevyyteen sopimusten ja niiden porsaanreikien tulkitsemissa ja vaikkapa hänen filosofiastaan ohittajana.

Onhan se toki ilman muuta tärkeää, että varmistetaan tien olevan selvä, mutta mitäpä kaikkea muuta tuo ohittaminen mahtaakaan sisältää…?

 

19 kommenttia:

  1. Mainion Tartuffen upean sietämätön pyhyys, mutta kyllä minä sieluni apein silmin näen Tartuffen istuvan sangen monessa tutussa pöydässä.

    VastaaPoista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. "kuhisevat kadut näyttävät virtaavan jotakin kaukaista putousta kohti, jonka kumea kohina on soinut korviini sotilasautojen jyrinästä ja kiväärien kalahtelusta. Mihin tämä maa valmistautuu?"

    Pelottavan profeetallisia kirjoja, molemmat.

    Mussolinia ja Putinia kieltämättä yhdistää pyrkimys liian suuriin tavoitteisiin liian pienillä resursseilla. Näitä taas erottaa se, että Mussolinilla ei ollut ydinaseita....

    Vaikka kaikki historialliset rinnastukset ovat virheellisiä, minua viehättää Arvo Tuomisen Putin-rinnastus Nikolai I:een.

    VastaaPoista
  4. Hyvä haastattelu Ilta-Sanomissa btw.

    VastaaPoista
  5. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Kylähullu on taas aktivoitunut. Ruvetaanpa taas hallinnoimaan kommentteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saakutti soikhon - sen täytyy olla plagiaatti, meikä sentäs on Valtakunnan virallinen III.

      Poista
  7. Nuori Kekkonen oli jatko-opintojen merkeissä mielenkiintoiseen aikaan Saksassa, ja hän osasi kohtalaisen pätevästi analysoida Kainuun Sanomille vuonna 1931 tuon häväistyn suurvallan tuntoja. Siis hetkellä, jolloin oireet ja tauti olivat määritettävissä, mutta paljon oli vielä vettä virtaava Speerissä ennen kuin "tapausten kulku" selkisi ja nähtiin "mitä tapahtui todella":

    "Saksassa luonnollisesti on taloudellinen tilanne varsin vaikea. Työttömyys lisääntyy viikko viikolta. Viimeisten virallisten tietojen mukaan lähentelee työttömien luku 5. miljoonaa.
    Yksin Berlinissä on yli 450,000 työtöntä. Ja osoituksena siitä, että tämä ei ole mikään tilapäinen ilmiö, kuulee hyvin usein mainittavan, kuinka saattaa tavata runsaasti miehiä, jotka ovat olleet 3-4 vuotta työttöminä, vaikka ovat tosissaan työtä halunneet tehdä. Valtio ja kunnat joutuvat tällaisessa tilanteessa taloudellisiin vaikeuksiin, vaikka voimassaoleva työttömyysvakuutus takaa työttömille vakinaisen, joskin varsin niukan avustuksen.

    Vientivaikeudet pakoittavat teollisuuslaitokset supistamaan toimintaansa ja sekä valtion ja kuntien että yksityisten palveluksessa olevien työpalkkihin on käyty käsiksi säälimättömästi. Ei ole lainkaan harvinaista, että yksityisliikkeet ovat pudottaneet kuluvan vuoden aikana virkailijoittensa ja työläistensä palkat puoleen entisestä ja alemmaksikin ja julkiset yhdyskunnat ovat vähentäneet palkkoja keskimäärin 25. prosentilla.
    Tällainen palkkojen alentaminen vaatii luonnollisesti yleisen hintatason alentamista ja kerrotaan hallituksen sitä suunnitelleenkin, mutta toistaiseksi ei ole voitu muutosta havaita. Maatalous elää menekkipulan ja myöskin hintapulan merkeissä, mutta toisilleen vastakkaisista tiedoista on vaikea päätellä, kuinka vakava maanviljelijän asema Saksassa tällä hetkellä on.

    Mutta yksi on varmaa, ja se on se, että Saksa osaa pitää vaikeuksistaan ääntä. Onhan luonnollista, että tavattomiin sotakorvauksiin tuomittu Saksa on joutunut suuriin vaikeuksiin, mutta kyllä niistä on osattu puhuakin. Valtiolliset olosuhteet Saksassa, ensin kommunistivaara ja nyt oikeistovaara ovat, oikein käytettyinä, johtaneet taloudellisen hädän ohessa siihen, että ulkovaltojen on ollut pakko myöntää Saksalle suuria lainoja. Niistä on suurin osa käytetty teollisuuden elvyttämiseen, jonka seurauksena on ollut voittajavaltioihin suuntautunut teollisuustuotteiden tulva ja niiden oman teollisuuden vaikeutuminen."
    Nuoren Kekkosen matkakirje kokonaisuudessaan:
    https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/9426/TMP.objres.2367.html?sequence=1&isAllowed=y

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ""Saksassa luonnollisesti on taloudellinen tilanne varsin vaikea. Työttömyys lisääntyy viikko viikolta. Viimeisten virallisten tietojen mukaan lähentelee työttömien luku 5. miljoonaa.
      Yksin Berlinissä on yli 450,000 työtöntä. Ja osoituksena siitä, että tämä ei ole mikään tilapäinen ilmiö, kuulee hyvin usein mainittavan, kuinka saattaa tavata runsaasti miehiä, jotka ovat olleet 3-4 vuotta työttöminä, vaikka ovat tosissaan työtä halunneet tehdä. Valtio ja kunnat joutuvat tällaisessa tilanteessa taloudellisiin vaikeuksiin, vaikka voimassaoleva työttömyysvakuutus takaa työttömille vakinaisen, joskin varsin niukan avustuksen."

      Tämä tainne olla mikään uusi ilmiö.
      Tätä kun sitten pyörittelee nyky-Suomen kohdalla johon vaikuttaa monikansalliset yritykset, siirtolaiset.
      Kuin myös nykykulttuurissa vallitseva painotus tunteiden huomioonottamisesta. Koronasta puhumatta mikä osaltaan saanut mielenkiintoisia piirteitä ja vähemmistöt identiteettipolitikoinnilla, oli kyse sitten uskonnosta, saamelaisista tai suomenruotsalaisista. Voinee sanoa että on tämä hyvin mielenkiintoista. Enempi sitä katsoo mitä se väki oikeasti touhuaa ja tehnee sen perusteella mielipiteen kuin lehtijuttujen perusteella.

      Poista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  9. ”Venäjä on ja sen pitääkin olla erilainen kuin länsi, vaikka kuuluukin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.”

    Eilen YK:n Turvallisuusneuvoston kokouksessa, joka on omistettu Ukrainan humanitaariselle kriisille Venäjän terroristisen sodan takia, Venäjän edustaja Nebenzja paljasti höpötyksensä jälkeen Kremlin todelliset poliittiset kasvot. Nebenzja tähdensi, että muka Ukrainan ja Lännen sota Venäjää vastaan on suunnattu Venäjän intressejä vastaan. YK:n Turvallisuusneuvoston kokouksen suora lähetys näytettiin Ukrainan TV:ssä.

    Mitkähän ovatkaan Kremlin todelliset intressit mm. Ukrainassa? Ne paljastuivat Putinin puheesta jo viimeisessä G-8 kokouksessa. Putin lausui G-7 maille: ”Älkää kiinnittäkö huomiota siihen, mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueetta.” Krimin anneksion jälkeen Venäjä potkaistiin pois G-8:sta.

    Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen myös Ukrainasta tuli itsenäinen valtio, jossa valtiolliseksi kieleksi julistettiin ukrainan kieli. Kansallinen kieli tuli valtiolliseksi myös muissa itsenäistyneissä maissa. Se merkitsee sitä, että jos näissä maissa asuva venäläinen halutessaan rakentaa karieeriään siten, että pääsisi ministeriksi, jne. niin hänen piti osata valtiollinen kieli täydellisesti. Kreml taas halusi, että Ukrainasta olisi tullut federatiivinen valtio eikä unitaarinen, eli kaksikielinen maa, jotta Ukrainan venäläiset olisivat Kremlin täydellisessä kontrollissa ja vastaavasti, että Ukrainan valtio olisi Kremlin täydellisessä kontrollissa. Takuuna sille oli neuvostokauden aikana toteutettu russifikaation ohjelma.

    Seurauksena russifikaation lopettamisella olikin Putinin terroristinen sota Ukrainaa vastaan.

    VastaaPoista
  10. Näin siis naapurimme Neuvostoliitto.

    VastaaPoista
  11. Putin on aikamme Mussoliini. Putinn kuraattoriksi ja ideologiseksi oppimestariksi itsensä nimennyt Sergei Von Pahlen on omaksunut hyvin italialaisen fasismin perusteet, niihn kun lisätään Vladimir Iljinin osin oikeaan osuneet aatokset demokrattisen hallintotavan mahdottomuudesta,aletaan olla oleellisen äärellä.
    Demokratiat eivät osaa elää suu säkkiämyöten joten ne joutuvat ,ennenpitkää palaamaan parempaan ja realistisempaan hallintomalliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovin on jo nuoren Kekkosen tekstistä aistittavissa tuleva syvä suomettuneisuus ja pysähtynyt jämähtyneisyys.

      "Ei ole lainkaan harvinaista, että yksityisliikkeet ovat pudottaneet kuluvan vuoden aikana virkailijoittensa ja työläistensä palkat puoleen entisestä ja alemmaksikin ja julkiset yhdyskunnat ovat vähentäneet palkkoja keskimäärin 25. prosentilla"

      Tästäkään ei selvästi jo piilososialisti Kekkonen osaa käyttää nykyaikaista nimitystä paikallinen sopiminen, eikä siis ymmärrä, että se on aivan välttämätön keino työllisyyden parantamiseksi. Liekö nuori kansankuntamme Urho vielä tuolloin tuntenut Päiviö Hetemäkeä, jonka poika on VVM:n virkamiehen virkavastuulla kertonut meille, että tuloerot vähentävät työttömyyttä, kunhan niitä vain uskalletaan kasvattaa. Weimarin tasavallan sosialistit eivät tietenkään sallineet kannustaa sosiaaliturvan leikkauksin 4-5 vuotta työttöminä olleita hakemaan töitä innokkaammin ja aloittamaan omia yrityksiä.

      Kekkonen ei ymmärtänyt talouden rautaisia lakeja. Kuten sitä, että globalisaation rakennemuutokset nostavat aina valtaan Putineita, Pinocheteja, Mussolineja, Hitlereitä... ja että ihmiset, jotka näkevät aidan toisella puolella vain sen vihreämmän ruohon, haluavat aina joko kirmata sitä syömään tai purkaa aidan ajatellen, että sama ruoho kasvaisi ilman aitaa täälläkin, vaikka ilmasto ei muuttuisikaan.

      Sitä vielä tässä kommentissani korostaisin, että en edellä käytä sanaa suomettunut ollenkaan samassa merkityksessä kuin blogin kirjoittaja on sitä ansiokkaasti käyttänyt ainakin jo vuonna 1991 julkaistussa kirjassaan, joka toki löytyy aivan keskeiseltä paikalta minunkin kirjahyllystäni. Käytän yllä sanaa suomettunut siinä merkityksessä kuin yhteinen kansa on sen suvainnut ymmärtää opittuaan sen laajemmat merkitykset poliittisten ryhmien alettua huitoa sillä toisiaan, varsinkin ajatustemme syvän Tonavan eli internetin kuohuvissa keskusteluissa, joita ei ainakaan näin Suomessa, Venäjän naapurina, sovi nimittää hiljalleen soljuvasti virtaavaksi Doniksi, ellei halua uudelleensyntyä muiden suomalaisten silmissä suomettuneeksi.

      Olen myös jo käynyt desinfioimassa käteni lainattuani tuolla hirveää ihmishirviötä Marxia. Silti, tunnustan sen ihan julkisesti, olisi todella mielenkiintoista tietää, mitä Marx olisi kirjoittanut Neuvostoliitosta, jos olisi elänyt siellä. Arvatenkaan ei mitään sellaista, joka olisi uskallettua julkaista Neuvostoliitossa, ja parta-Kalle olisi varmaankin poistettu kahden muun vallankumouksellisen merkkihenkilön seurasta ateistisista triptyykeistä. Mutta ymmärrän kyllä nöyrästi saastaisuuteni verrattuna aitoihin Karjalansa menettäneisiin evakoihin tai Karjalassa vielä asumaan joutuviin rajan taakse aidattuihin, kun menin mainitsemaan tuon kirotun ihmispaholaisen nimen ilman antisemitististä tarkoitusta.

      Poista
  12. Sisäistä devalvaatiotakin tuossa Kekkosen tekstissä kuvaillaan, jonka vanhanaikainen nimitys usein on deflaatiolama tai vielä vanhempi Marxin käyttämä nimitys ylituotantopula. Oikeastaan ainoa ero termien välillä lienee se, pyritäänkö, joudutaanko vai ajaudutaanko siihen. Niillä kaikilla saadaan aikaan luottokriisi ja sitä seuraava pankkien pääomittaminen veronmaksajien varoin (kellään muulla kun ei sitä rahaa romahduksen jälkeen ole), mutta erotuksena todettakoon, että ulkoisella devalvaatiolla se onnistuu vain velkaannuttamalla maa ensin ulkomaisella velalla. Siitäkin ongelmasta päästään tietenkin poistamalla rajat ja yhdentämällä valuutat, jolloin liian korkealle nousseen hyvinvoinnin rappeuttamien ihmisten valittaviksi jäävät vain terveeseen, taloudem teräksisten lakien mukaiseen kehitykseen kuuluvat kappaleen alussa mainitut keinot ylläpitää kansakunnan puhtautta, moraalia ja suorituskykyä. Taas jälleen kerran vallitsevan käsityksen mukaan nimittäin hyvinvointi ja rikastuminen sopivat vain rikkaille, jotka ovat tottuneet sietämään sen aiheuttamaa dekadenssia jo useamman sukupolven ajan, kun taas tavallinen yhteinen kansa vallan hullaantuu, laiskistuu, rapautuu ja menettää moraalinsa sekä urheillu- ja sotilaskuntonsa, jos liiallinen hyvinvointi ilman välillä käytäviä sotia pääsee sen sielun myrkyttämään ja vatsat paisuttamaan ylipaino-ongelmaksi.

    VastaaPoista
  13. Blogistille, joka ammattinsa puolesta on paljon tällaista vaatimatonta tavistallaaja paremmin itse asiaan, eli historiaan, perehtynyt, haluaisin esittää seuraavan kysymyksen:

    Oliko natsitervehdys, jota aikalaiset nimittivät roomalaiseksi, tosiaan roomalaisten käyttämä sotilas- tai muu tervehtimistapa?

    Kun olen saanut sellaisen käsityksen, että mitkään alkuperäislähteet eivät sellaista tervehdystä kuvaa, vaan se olisi ehkä peräisin jostain 1900-luvun alun Rooman historiaa käsitelleestä elokuvasta tai jo sitä ennen jostain vastaavanlaisesta viihteellisestä kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogisti turvautui kaikkitietävään wikipediaan, joka antoi kiinnostavaa tietoa tervehdyksen historiasta https://fi.wikipedia.org/wiki/Roomalainen_tervehdys
      Jostakin syystä asiat, jotka ovat aika yleisiäkin, usen leimautuvat vain jonkin aivan tietyn, niihin yhdistetyn tahon mukaan.

      Poista
    2. "Oliko natsitervehdys, jota aikalaiset nimittivät roomalaiseksi, tosiaan roomalaisten"

      Anonymous 10. joulukuuta 2022 klo 3.02 ei ole näköjään löytänyt parempaa kutiamispaikkaa, jota voisi raapia, kuin tervehdykset. Primitiivisyydelle ei voi mitään. Parempi kysymys lienee: onko venäläinen fasismi tuhonnut jo yhtä paljon ihmisiä kuin Hitler. Bolshevismi/stalinismi edusti venäläistä sosiaalista fasismia. Putinin aseena eivät ole GULAGit, vaan myrkyt.

      Poista
    3. Hyvä Anonyymi 11. joulukuuta 2022 klo 6.47, minä jätän tuollaisten parempien kysymysten pohtimisen kaltaisillesi minua paremmille ihmisille, sillä minua ei kiinnosta tippaakaan mätänevät ruumiskasat. Koko kysymys on minulle täysin yhdentekevä, ei liikuta minua ollenkaan, enkä tiedä yhtään syytä, miksi moisen asian edes pitäisi liikuttaa minua millään tavalla. Madot ja muut sen kaltaiset oliot, joiden tehtävä maailmankaikkeudessa on vain syödä ja ulostaa, varmaankin kokevat tuollaiset asiat liki elämänsä koko sisältönä, ja saavat toki niin tehdäkin, ei se minulta ole pois, sillä niin erilainen on ainakin henkinen ruokavalioni.

      Ajattelin seuraavaksi kysyä Hitlerin viiksimuodista, että oliko se tosiaan peräisin Chaplinilta, ja käyttikö "Tuntemattoman rykmentin" JR 8:n komentajanakin toiminut Pietari Autti tuota viiksimuotia vielä sotien jälkeenkin. Oliver Hardy käytti, eli ei wokettunut, kun taas sittemmin kommunistiksi epäilty Chaplin taisi tiputtaa nuo tunnusomaiset viikset pois hahmoistaan.

      Minulle on jäänyt sellainen käsitys, että myös Joyce Porterin kirjojen päähenkilö komisario Dover olisi omannut nenänsä alla juuri tuontyyppiset viikset. Siitä vaan on jo vuosikymmeniä kun ne pari kirjaa häneltä luin, että en voi muistaa varmaksi, mitä ulkonäöstä kerrottiin, muuta kuin merkittävä ylipaino.

      Blogistille suosittelisin blogin aiheeksi asti mainittuja Joyce Porterin teoksia:
      - Paksu Juliet
      - Tukala leikkaus
      Blogistillakin kun on sana hallussaan, niin olisi herkullista lukea hänen kuvaustaan noista dekkarikirjallisuuden klassikoista. Siis ainakin minulle ovat klassikoita.

      Poista

Kirjoita nimellä.