Totalitarismin historiapolitiikkaa

 

Syntien katuminen ja anteeksipyyntö

 

Mene, äläkä enää syntiä tee, sanoi Jeesus avionrikkojanaiselle, jonka hän muuten nimenomaan jätti tuomitsematta.

Miksi näin oli, en pysty sanomaan, mutta arvattavasti olosuhteet olivat olleet sellaiset, että aviorikosta saattoi ymmärtää, joskaan ei nyt sentään hyväksyä, koska kerran velvoitettiin sitä vastedes karttamaan.

Väkijoukko oli Mooseksen lain mukaisesti valmistautunut kivittämään tuon naisen, kunnes Jeesus käski sen heittämään ensimmäisen kiven, joka itse oli synnitön. Tuo kehotus otettiin vakavasti ja niinpä kivittäjät luikkivat häpeissään tiehensä, kun kenestäkään ei ollut teloituksen aloittajaksi.

Jeesuksen retoriikkaa voi halutessaan nimittää ovelaksi, jos siltä tuntuu tai sitten vaikkapa Paasikiven tapaan brännvinsadvokatyriksi, jos ihan hirveästi tuntuu siltä, että olisihan se laki nyt joka tapauksessa pitänyt panna toimeen. Eihän siitä ollut mitään erivapautta säädetty sellaisessa tapauksessa, ettei sopivia toimeenpanijoita löytynyt.

Tässä kuitenkin oli kysymys siitä, että olisi rangaistu yhtä sellaisesta asiasta, jossa rankaisijat olivat aivan yhtä syyllisiä. Sellaista toimintaa voimme nimittää vaikkapa epäreiluksi ja jo lastentarhassa asiakkaat ymmärtävät, että silloin on kyseessä vääryys.

Totalitaarisen ajattelun mukaan vääryydellä ei kuitenkaan ole mitään arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, millä tavalla se palvelee sitä suurta asiaa, jonka nimissä se voidaan tehdä tai olla tekemättä. Jo siitä on hyötyä, ei mikään häpeän tunne estä käyttämästä sitä hyväksi.

Toista maailmansotaa voitaisiin hyvin nimittää etniseksi puhdistussodaksi. Se oli sitä saksalaisten primitiivisissä suunnitelmissa oman, kuvitellun rodun nostamiseksi maailman valtiaaksi. Siis hieman samaan tapaan kuin Izborskin klubi nyt puuhaa satojen miljoonien uutta venäläistä kansaa.

Etniset puhdistukset teki kuitenkin voittaja. Ainakin 12 miljoonaa saksalaista ajettiin pois kotikonnuiltaan ja tilalle tuli muita kansallisuuksia (vrt. Vihavainen: Haun etnisiä vähemmistöjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten tiedämme, myös yli 400000 suomalaisen kanssa kävi aivan samoin.

Väestönvaihdossa kuoli suuri määrä ihmisiä, arviot vaihtelevat, mutta miljoonaluokasta on kysymys. Suomen osalta en tiedä tehdyn edes laskelmia, mutta selvää on, että tuollainen koko kansan siirtäminen aina nostaa kuolemantapausten määrää.

Venäjän totalitaarinen propagandalaitos on nyt nostanut esille suomalaisten sota-aikana Itä-Karjalaan perustamat keskitysleirit, joiden toiminnassa se ei nähnyt mitään epäilyttävää heti sodan jälkeen, muutamien yksilöiden toimintaa lukuun ottamatta. Hehän saivat rangaistuksensa.

Tuollaisten leirien perustaminen oli sangen ymmärrettävää ottaen huomioon sen tilanteen, jossa oltiin. Itse kaikkivaltias vihollisen diktaattori oli velvoittanut kaikki valloittajan tielle jääneet ihmiset uhraamaan kaikkensa vihollisen vahingoittamiseksi. Sanamuoto oli seuraava:

Kun Hitler hyökkäsi Venäjälle, julistettiin poltetun maan taktiikka jokaisen toverin ja kansalaisen ehdottomaksi velvollisuudeksi. Stalin itse sanoi puheessaan 3.7.1941: При вынужденном отходе частей Красной Армии нужно угонять весь подвижной железнодорожный состав, не оставлять врагу ни одного паровоза, ни одного вагона, не оставлять противнику ни одного килограмма хлеба, ни литра горючего.Колхозники должны угонять весь скот, хлеб сдавать под сохранность государственным органам для вывозки его в тыловые районы.Все ценное имущество, в том числе цветные металлы, хлеб и горючее, которое не может быть вывезено, должно безусловно уничтожаться.

Viesti oli mahdollisimman selvä. Viholliselle ei saanut jättää mitään sitä hyödyttävää, ei kiloakaan viljaa tai polttoainetta, ei karjaa eikä värillisiä metalleja. Mitä ei voinut perääntyessä ottaa mukaan, oli ehdottomasti tuhottava.

Sen lisäksi oli muodostettava selustaan partisaaniosastoja, mutta se oli jo toisarvoista poltetun maan rinnalla. Puute tekisi vihollisen oloista sietämättömät.

Sen ohella se tietenkin teki myös oman väestön oloista sietämättömät. Mikäli noudatettiin Stalinin tahtoa, saatiin kärsiä sekä puutetta että saksalaisten terroria, mikäli sitä ei noudatettu, saatiin kärsiä Stalinin terrorista rauhan palattua. Niin tai näin, talonpoika sai aina kaiken kestää

Kun suomalaiset sitten saivat syksyllä vuonna 1941 huomata joutuvansa elättämään yli 60000 venäläistä sotavankia ja niiden lisäksi vielä enemmän itäkarjalaista siviiliväestöä, olivatkin vitsit vähissä.

Moskovan rauhansopimuksessa pieni ja köyhä Suomi oli jo joutunut luovuttamaan maatalousmaat, joilla oli tyydytetty yli 400000:n karjalaisen tarpeet. Itse tuo väestö oli nyt siirtynyt niin sanotun tynkä-Suomen viljelijöiden niskoille.

Kun elintarvikehuolto oli ennen sotaakin ollut melkoiselta osin tuonnin ja tuontilannoitteiden varassa, olisi nälänhätä pian alkanut armottoman niittonsa myös kantasuomalaisten keskuudessa, ellei Saksasta olisi saatu ostaa viljaa.

Stalinin käsky tuhota kaikki elintarvikkeet ja muu hyödyllinen infrastruktuuri oli toki liian vaativa tullakseen viimeistä piirtoa myöten täytetyksi. Paljon työtä sen asian hyväksi sentään tehtiin. Kylät paloivat suomalaisten edessä, eivätkä suomalaiset omaksi vahingokseen niitä polttaneet, asialla olivat alueen omat ns. tuhoojapataljoonat.

Kun syksy saapui, olikin edessä nälkä. Uutta satoa odotellessa päättyivät monen elonpäivät aliravitsemuksen ruokkimiin tauteihin. Erityisesti liian moni sekä sotavangeista, että keskitysleireille internoiduista kuoli, mutta kyseessä ei ollut tahallinen murhaaminen. Aikalaisdokumentit osoittavat sen kiistattomasti.

Onko myös Stalinin leirien kuolleisuus arvioitava samanlaisista tekijöistä johtuvaksi, on kiistanalainen kysymys, joka on esitettävä aina, kun muita aikakauden tuhoisia leirikuolemia selvitetään. Joka tapauksessa tuo asia oli vahvasti taustalla, kun tiliä tehtiin sodan jälkeen.

Venäjän valtiolla, Neuvostoliiton seuraajavaltiona on näissä asioissa vakavan itsetutkistelun paikka. Ellei se pyydä anteeksi tekojaan, on sen kohtuutonta odottaa toisilta anteeksipyyntöä vastaavista tai niihin verrattavista tapahtumista.

Olen kyllä itse ollut kuulemassa, miten muuan sotaveteraani suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa pyysi julkisesti anteeksi talvisotaa. Se oli kaunis ele, jota on pakko arvostaa, mutta nyt olemme tekemisissä valtiollisen toiminnan kanssa.

Mitenkähän olisi tuon Putinin esittämän julkisen anteeksipyynnön kanssa? Aloittaa voisi talvisodasta ja Ukrainan sota on tietenkin ehdottomasti mukana listalla. Meillä on syytä sellaista vaatia.

Näin kirjoittelin pari vuotta sitten:

 

 

 

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Katumus ja anteeksipyyntö

 

Synkät tarinat ja katumuksen tarve

 

Suomalaisille oli yllätys, kun he jatkosodan hyökkäysvaiheessa huomasivat saaneensa vangeikseen yli 60000 venäläistä sotilasta. Venäläiseen traditioonhan kuuluu myytti siitä, etteivät venäläiset antaudu. Sitä paitsi Stalin oli kieltänyt antautumisen kaikissa tilanteissa. Neuvostoihmisistä ei tullut sotavankeja, ainoastaan pettureista tuli, oli periaate ja suhtautuminen sen mukaista.

Lisäksi suomalaisten valtaamalle alueelle jäi Itä-Karjalassa noin 80000 henkeä siviiliväestöä, näistä noin puolet karjalaisia ja puolet muita kansallisuuksia.

Tämä oli merkittävä väestönlisäys aikana, jolloin Suomi oli Moskovan rauhassa menettänyt noin 15 prosenttia maataloustuotannostaan ja jolloin sotaponnistukset haittasivat suuresti maataloustöiden suorittamista.

Itä-Karjalassa taas Stalinin ankara käsky määräsi tuhoamaan kaiken, mikä saattaisi hyödyttää vihollista: sille ei saanut jättää litraakaan polttoainetta eikä kiloakaan viljaa. Se mies tunnetusti tarkoitti mitä sanoi ja erityiset tuhoojapataljoonat hävittivät suomalaisille jätetyltä alueelta elämisen edellytyksiä niin paljon kuin voivat.

Nälänhätä oli tulossa, ellei jostakin saatu apua. Onneksi sitä saatiin, mutta talvi 1941-1942 elettiin todella suuren niukkuuden oloissa. Jopa perunasta oli suurta pulaa.

Hyökkäysvaiheen riemusotaan lähdettäessä uskottiin, että päästään takaisin vielä viljankorjuuseen tai viimeistään jouluksi kotiin. Sen sijaan saatiin kaivautua korsuihin, usein keskelle korpea. Mieliala meni apeaksi.

Puuttuvaa maataloustyöväkeä saatiin sentään sotavangeista joita sijoitettiin maataloihin, silloin puhuttiin ns. kotiryssistä. Armeijan ylemmissä portaissa havaittiin kuitenkin pian, että rintamamiehillä alkaa käydä sotavankeja kateeksi ja systeemi kiellettiin joksikin aikaa.

Myös ylimääräisen ruoan antaminen vangeille kiellettiin. Annostenhan oli laskettu riittävän ja ruokavarastojen kerääminen olisi tehnyt pakomatkat mahdollisiksi.

Tosiasiassa annokset, jotka lienevät olleet samat kuin kotimaisilla mielisairaaloiden asukeilla, olivat katastrofaalisesti liian pienet. Asiaa tutkineet ovat todenneet, ettei määrättyjä ravintoaineita yleensä kyetty antamaan ja korvaavat ravintoaineet eivät olleet samanarvoisia.

Alkoi nälkiintyminen, puutostaudit, sairastelu ja kuolemat.

Venäläisistä sotavangeista Suomessa kuoli noin 30 prosenttia. On ilmeistä, että perussyynä oli nälkiintyminen.

Ylivoimaisesti suurin osa kuolemista sijoittuu juuri kevääseen 1942. Sen jälkeen tilanne parani. Mannerheim Punaisen ristin puheenjohtajana oli tilannut ulkomailta kiireisesti suuren määrän vitamiinivalmisteita, ruokaa ja lääkkeitä, mutta katastrofia ei voitu estää, kun tilanne oli kehittynyt liian pitkälle.

Vankileirikatastrofi oli skandaali ja sellaiseksi ymmärrettiin. Vastuukysymys on vaikea, eikä sodan jälkeinen tutkinta pystynyt osoittamaan, että asiaan olisi liittynyt tahallisuutta. 30 prosenttia oli kammottava kuolleisuusluku, mitä ei muuksi muuta se, että venäläisillä leireillä suomalaisten kuolleisuus oli hieman yli 40 prosenttia.

Molemmissa tapauksissa ilmeisesti voidaan puhua rikoksesta nimeltä kuolemantuottamus. Murha sen sijaan tulee kysymykseen vain niissä laittomissa ampumisissa, joita leireillä tapahtui. Suomalaisilla leireillä niitä on voitu todeta 1019 kappaletta, mikä on huomattavan suuri luku. Ne olivat aina yksittäisiä tapauksia, eivät joukkotuhontaa. Yleensä ne liittyivät pakoyrityksiin.

Neuvostoliitto vaati aikoinaan Suomelta sotarikosten selvittämistä ja syyllisten rankaisua, mikä tehtiinkin. Suomi ei sen sijaan tietyistä, hyvin arvattavista syistä vaatinut Neuvostoliitolta samaa eikä ole vaatinut tähän päivään asti. En tiedä, olisiko niin tehtävä vai ei. Minusta ei.

Mitä tulee sotavankien olojen järjestämiseen, löytyy sen tavoitteista kiinnostavaa tietoa vankileirien tarkastajien raporteista. Tarkastaja Spåre pohdiskeli, että etenkin upseerivangit ovat tärkeitä siksi, että sodan jälkeen heistä tulee jonkin tason johtajia kotimaassaan. Niinpä kohtelun olisi oltava, paitsi tiukkaa, myös oikeudenmukaista ja sellaista, että tällä ryhmällä olisi sodan jälkeen sympatioita maatamme kohtaan.

Jälkeenpäin luettuna tämä kuulostaa irvokkaalta, mutta kuvaa hyvin sitä, ettei ainakaan tuolla tasolla vallinnut mikään kaikenkattava zoologinen viha vihollista kohtaan eikä vankileirien tehtäväksi suinkaan ymmärretty vihollisen tuhoamista.

Sivumennen sanoen, kenraali Tuompo päiväkirjassaan päämajasta ihasteli Mannerheimin päätöstä ostaa omilla rahoillaan kaikille upseerivangeille tupakkaa. Hän arveli asian olevan historiassa ainutlaatuisen. Muistanemme myös sen kauniin kiitosadressin, jonka vangit laativat Mannerheimille ja joka on näytteillä Mannerheim-museossa.

Siviiliväestön kohtalo on luku sinänsä. Kuten tiedämme, Neuvostoliitossa murhattiin vuosina 1937-38 systemaattisesti yli 10000 suomalaista kansallisuuden perusteella. Kyseessä olivat ns. kansalliset operaatiot. Tässä luvussa ovat mukana vain varsinaiset murhat, jotka tehtiin takaraivoon ampumalla, ei sen sijaan ihmisten nääntyminen nälkään ja sairauksiin, mitä myös laajasti tapahtui.

Sen ohella voimme muistaa Suomen kaupunkien pommituksissa kuolleet yli 1000 siviiliä ja ns. partisaanien murhaamat vajaat 200 henkeä.

Nämähän ovat tietenkin yksiselitteisesti rikoksia, eivätkä siitä muuksi muutu, vaikka niitä kuinka vääntelisi. Nuo 30-luvun kansalliset operaatiot täyttävät lisäksi varsin selvästi kansanmurhan tuntomerkit.

Neuvostoliitolaiselta taholta voidaan nostaa ja on nostettukin esille Suomen osallistumiseen Leningradin saartoon ja yritetty osoittaa enemmänkin: Suomi ei vain joukoillaan saartanut, vaan myös aktiivisesti piiritti Leningradia, minkä osoittaa Laatokalta Suhon majakan kimppuun lähetetyn retkikunnan tapaus.

Tässä on helppo langeta katteettomaan jankkaamiseen siitä, että Suomen todellisena tarkoituksena oli, piiritysrenkaan osana, saada aikaan se jopa miljoonan ihmisen kuolema, joka piiritetyssä kaupungissa tapahtui. Silloin unohdetaan se, että Suomi nimenomaan systemaattisesti kieltäytyi aktiivisista toimista Leningradia vastaan, vaikka sitä siihen koetettiin kovasti painostaa. Se Suhon juttu oli poikkeustapaus.

Tiedossa on, että Suomen kaupunkien pommitukset herättivät kostonhimoa ja moni olisi halunnut myös Leningradia pommitettavan. Aktiivisista toimista kuitenkin siis kieltäydyttiin ja tämä oli tuon totaalisen sodan oloissa aivan ainutlaatuista, mikä on syytä ottaa huomioon, ennen kuin alkaa laskeskella, miten moni nälkään nääntynyt olikin itse asiassa suomalaisten vastuulla. 

Sellaista järkevää laskelmaa ei voi tehdä eikä myöskään osoittaa, että suomalaisten tarkoituksena oli siviiliväestön tuhoaminen piirityksen avulla. Kysymys vastuusta ei ole helppo ja se koskee monia muitakin tuon barbaarisen sodan tapahtumia rintaman molemmin puolin. Ei kannata ruveta piehtaroimaan missään tunteissa ennen kuin on kunnolla tutustunut asioihin ja ymmärtänyt myös sen, että sodan eri vaiheissa samoilla asioilla saattoi olla aivan eri merkitys.

Mitä tulee Itä-Karjalan siviiliväestöön, pitää syyte etnisestä puhdistuksesta paikkansa. Sellaista tosiaan suunniteltiin ja perustelunahan oli ajatus, että Neuvostoliitto oli keinotekoisesti venäläistänyt aluetta, jossa vuonna 1920 oli karjalainen enemmistö, joka vuonna 1939 olikin muuttunut noin kolmasosan vähemmistöksi.

Mutta etninen puhdistushan on nykyajan normien mukaan rikos. Sitä se ei kuitenkaan ollut sota-aikana eikä sen jälkeen. Itse asiassa se oli koko sodan tärkeimpiä päämääriä kaikkialla. 430000 suomalaista ja toistakymmentä miljonaa saksalaista joutui silloin etnisen puhdistuksen kohteeksi, kuten tiedämme.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin oli normaali sodanaikainen tapa. Amerikassa se kohdistui jopa japanilaisperäisiin omiin kansalaisiin. Kertomukset suomalaisten, saksalaisten jne. kohtelusta Neuvostoliiton sodanaikaisessa työarmeijassa tiedämme. Kyseessä oli etnisin perustein määrätty pakkotyövankeus, jossa moni menehtyi

Itä-Karjalassa perusteltiin leireihin keskittämistä partisaanivaaralla, mikä oli varsin vakava peruste. Eriarvoista kohtelua, joka myöhemmin poistettiin, perusteltiin mm. sillä, että siirrettäväksi määrätylle väestölle ei kannattanut antaa omia maapalstoja, joiden turvin karjalainen väestö sai leivän jatketta.

Palkkaerottelua, jota aluksi käytettiin, oli toki mahdotonta perustella muulla kuin syrjinnällä. ”Epäkansalliset” olivat kuin olivatkin toisen luokan kansalaisia, mikä oli lähinnä rikollista politiikkaa. Samaahan voimme toki sanoa myös suomalaisten asemasta sodan ajan Neuvostoliitossa.

Niin sanottujen kansallisten ryhmien (karjalaiset, vepsäläiset) asema ei sen sijaan ollut huono ja siitä todistaa suuri määrä NKVD:n käsiin jääneitä kirjeitä, joista muutamia on julkaistu suomeksikin teoksessa Stalinin salainen jatkosota. Paljon lisää löytyy kyllä ja lyhyesti sanoen niissä kiitettiin oloja suomalaisen miehityshallinnon aikana.

Neuvostoviranomaisten kannalta suomalaisten hallitsemalle jääneet olivat epäilyttäviä ja jopa todennäköisiä pettureita, ja koko porukan karkottamista Siperiaan todella suunniteltiin.

Oman nahkansa pelastamiseksi kannatti NKVD:n kuulustelijoille kertoa niin karmeita juttuja kuin ikinä oli mahdollista. Ja kyllähän niitä kerrottiinkin.

Nyt olemme saattaneet huomata, että Venäjän presidentin alainen Erittäin tärkeiden asioiden tutkimuskomitea näyttää ottaneen vakavasti sellaisiakin sepitelmiä, kuin 7000 sotavangin tuhoamisen elävältä hautaamalla, kaasuttamalla ja ampumalla. Myös kansanmurha on syytelistalla.

On pakko yhtyä Kansallisarkiston johtajan Jussi Nuortevan kommenttiin, että tuollainen puhe vie uskottavuuden koko asialta. Kyseessä ei ole enää asioiden venyttely ja propagandistinen vääristely. Tämä on täyttä valetta alusta loppuun.

Noin kömpelöä tarinaa lienee turha lainkaan tarjoilla ns. älymystölle ja on pidettävä selvänä, etteivät sen esittäjät usko siihen itsekään.

Herääkin kysymys siitä, miksi tuollaista räikeätä valehtelua nyt on ruvettu systemaattisesti harjoittamaan. Tarinan alkuhan on jo parin vuoden aikana suoritetuissa disinformaatio-operaatioissa, joissa kohteena ovat olleet Sandarmohin haudat ja sieltä muka löytyneet suomalaisten murhaamat vangit.

Moskovassa ymmärretään varmasti, että siellä istutaan lasitalossa. Omat rikokset ovat niin valtavaa suuruusluokkaa, että niiden suhteellistamiseksi ja mikäli mahdollista, unohtamiseksi kai on päätetty nostaa esille myös muiden vastuulla olevia rikoksia ja tuottamuksellisia surmia.

Ikävä kyllä, ne Stalinin rikokset eivät siitä muuksi muutu, että toistenkin omallatunnolla on yhtä ja toista. Mikäli tässä ruvetaan vaatimaan anteeksipyyntöjä, kuten muuan dosentti on esittänyt, on niitä vaadittava molemmilta osapuolilta.

Sellainen juhlallinen, valtionpäämiesten suorittama anteeksipyyntö tosiaan saattaisikin olla kaunis ele, jolla voisi olla hyviä vaikutuksia molemmin puolin. Molemminpuolisuus on kuitenkin ehdoton vaatimus, muussa tapauksessa koko asia saa aivan uuden luonteen. Jos sellaisen esittäisi vain Suomi, olisi kyseessä tosiasiallisesti vain nöyristelevä stalinismin rehabilitointi.

Venäjä ei toistaiseksi ole virallisesti katunut Stalinin aikaisia syntejään, mutta tilanne on voinut muuttua. Toivottavasti asialle ei nyt enää ole olemassa mitään esteitä.