Venäjä ja
eurooppalaistaminen
Venäjän historia
1700-luvun alusta saakka voidaan esittää suhtautumisena Pietari Suureen ja
hänen uudistuksiinsa. Näin oin tehtykin, aika hyvällä menestyksellä.
Pietarilla ja
länsimaalaistamisella on Venäjällä aina ollut vastustajansa. Slavofiilit,
alkaen jo 1840-luvun sukupolvesta, olivat Pietarin uudistusten suuria vihollisia.
Samaan aikaan virallinen
Venäjä lähti siitä, että hallitsijoiden muisto ja toiminta ovat pyhiä ja
Pietari Suurenkin arvosteleminen oli itse asiassa majesteettirikos.
Länsimaita sai
ja pitikin arvostella ja pitää Venäjää huonompina, mutta sekin oli asenne,
jolle oli annettu omat viralliset norminsa: puhuttiin virallisesta kansallisuusopista,
jonka tukipylväitä olivat vuoden 1833 määritelmän mukaan nuo tunnetut
ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus. Nämä toimivat länsimaisten vapauden,
tasa-arvon ja veljeyden venäläisinä vaihtoehtoina vuoteen 1917 saakka.
Pietarin titaaninen
työ Venäjän eurooppalaistamiseksi oli kuitenkin myös pyhä ja hänen luomansa
Pietarin kaupunki säilyi koko Venäjän suurena esikuvana ja modernisuuden symbolina.
Pietarin
tavoitteena ja suurena elämäntehtävänä oli maansa eurooppalaistaminen eli
modernisoiminen, mikä tarkoitti siihen aikaan samaa. Olla eurooppalainen
tarkoitti sivistyneisyyttä, eurooppalaisuuden puute oli barbariaa.
Tästä oli koko
maailman helppo vakuuttua vielä 1900-luvulle saakka ja eurooppalaisuuden
valtava prestiisi ja myös sen reaalinen voima saivat koko maailman matkimaan
sitä.
Venäjällä
Pietarin uudistukset jäivät kuitenkin puolitiehen ja Stalinilla oli edessään
yhä Pietari Suuren dilemma, kun hän vuonna 1931 kirjoitti, että Venäjä oli yhä
sata vuotta jäljessä lännestä ja että tuo välimatka olisi kurottava umpeen
kymmenessä vuodessa tai muuten Venäjä tuhottaisiin.
Stalin tosin
otti jo todelliseksi esikuvakseen Amerikan, joka näytti selvästi ottaneen lännessä
johtoaseman. Joka tapauksessa oli selvää, että Neuvostoliitto halusi olla myös
länsimaa, tosin sellainen, joka oli koko maailman johdossa uudenlaisine
yhteiskuntineen.
Kuten lapset hautaavat vanhempansa ja ottavat
heidän jälkeensä itselleen isännyyden, samoin Neuvostoliitto oli koko
länsimaisen sivilisaation ja siis ihmiskunnan korkeimpien saavutusten oikea
perillinen ja edelleen kehittäjä.
Mutta nykyään ei
ole suinkaan itsestään selvää, että juuri läntinen maailma edustaisi
ihmiskunnan kehityksen huippua. Itse asiassa se on jo hyvinkin kiistanalainen
oletus.
Nimellisesti USA
on yhä maailman suurin talous, mitä sen presidentti alinomaa pöyhkeästi
julistaa. Siitä puhe mistä puute. Aikoinaan ei mitään vakuuttelua tarvittu.
Tämä USA:n johtoasema
kuitenkin pätee vain kansainvälisellä vaihtokurssilla laskettuun
kansantuotteeseen, ei sen sijaan ostovoimakorjattuun. Itse asiassa USA:n
rikkaudessa on mukana valtava määrä ilmaa, joka voi sieltä myös jonakin päivänä
tulla ulos ja paljastaa, missä todellinen reaalinen voima on. Se on siellä,
missä tuotantokin.
Tunnetusti
Venäjä matki Eurooppa 1700-luvulta lähtien kaikessa mahdollisessa. Paremmat
piirit opettelivat ensin puhumaan saksaakin ja vaihtoivat sen sittemmin
ranskaan. Nythän koko maailma puhuu englantia, eikä kukaan vielä taida ihan
kyetä näkemään, mitä tulee sen jälkeen. Saattaa hyvinkin olla, että tulossa on lukemattomien
äidinkielten maailma, joita käännöskoneet tulkkaavat.
Kulttuuri ei
kuitenkaan ole pelkkää kieltä. Länsimaisen kulttuurin perusasiat tulivat kerran
koko sivistyneen maailman omaisuudeksi. Vaikka niitä ei olisi varsinaisesti edes
pyritty omaksumaan niille osoitettiin kunnioitusta.
Tilanne on kuitenkin
muuttunut. Olisi itse asiassa vaikea edes kuvitella, että nykyään muiden
kulttuurien piirissä osoitettaisiin kunnioitusta woke-kulttuurille. Eihän se
itsekään sitä tee ja juuri siinä sen varsinainen olemus onkin.
Kuten on voitu
huomata, Venäjällä on maan johto kovin komeasti kääntänyt selkänsä länsimaiselle
kulttuurille, ”gayroopalle” ja Amerikallekin ja kumartelee sen soijaan Kiinaa.
Samaan aikaan
Putin näyttää kuvittelevan itseään uudeksi Pietari Suureksi, joka mullistaa
maansa koko taloudellisen, sotilaallisen ja vieläpä kulttuurisenkin suuntauksen.
Pietari omaksui kerran länsimaisuuden, mutta Putin tyrittää sitä vähätellä ja
jopa hylätä.
On vaikea uskoa,
että tämä olisi mahdollistakaan. Pietari Suuren jalanjäljille on turvallisuuspalvelun
entisellä pikku agentilla vielä pitkä matka.
Joka tapauksessa
myös Pietari näännytti perusteellisesti maansa Suuressa Pohjan sodassa, jonka
kyllä viimein voitti ja loi Eurooppalaisen imperiumin, jossa oli mukana vanhoja
länsimaisia alueita Viipurin läänistä Baltian maakuntiin.
Onhan Venäjä
uuden pietarin ansiosta ainakin saanut maistaa sodan makua jo kolme vuotta.
Pietarihan aikoinaan soti kaksikymmentä vuotta.
Tässä vähän
vielä aiheesta:
keskiviikko 2. lokakuuta 2019
Venäjän
historian kirottu kysymys
Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или
зло для России? Новое литературное обозрение 2017,
271 с.
Venäjän
aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli
Pietari Suuren merkitys Venäjälle?
Tunnetusti hänen
elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan
tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan
loputtomasti kiistellä.
Zapadnikit ovat
olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun.
Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja
haikailleet paluuta sinne.
Pietarille
Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov)
Antikristukseen(vanhauskoiset).
Koko tuon
kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina
nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas
Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian
History and Thought.
Jos Venäjän
historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.
Mutta ei ole
huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen
kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin
firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea.
Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.
Tämän kirjan
kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme
monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov,
joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään
kirjakaupoissa.
Anisimov on myös
mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä.
Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy
paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.
Kirja on
populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen
bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman
vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun
muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja
vastustaja (nedobroželatel).
Itse asiassa nuo
termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista
on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.
Itse asiassa
kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää
vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta,
joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.
En ryhdy tässä
sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja
millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan
enemmälti syvenny.
Siitä voi vain
todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia
teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä
vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin
neuvostoaikana.
Myös mainittava
sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo
kauan ollutkin vainaa.
Mutta tarvitsiko
Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista
edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.
Vastaus on
sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten
tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.
Ruotsalaiset
pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan
Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin.
Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli
Nyenissä.
Mutta sen
imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha
vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki
taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.
Pietari
halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän
olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena
”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.
Imperiumista voi
olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa
alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon
alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä
kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?
Suuri Suvorov
taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat
muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli
valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja
akat tekevät uusia.
Vaaransa siinä
oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen
geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin
tapana kantaa huolta.
Pietari Suuren
vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin
1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin
asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua
venäläisistä, vaan petrovialaisista.
Vanha Venäjä
eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen
tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka
imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se
oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista
tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja
hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.
Pietarin paheet
ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire
sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman
samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös
Pietarin suuri ihailija.
Pietari oli
uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa
häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.
Tänä aikana,
jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös
sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi
tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin
syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon,
mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.
Kruununperijä
Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi
tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta
tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja
kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.
Pietarin
”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat
olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet
loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.
Mutta mitä
mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien
riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari
ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme
tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin?
Napoleoniin?
Itse kullakin on
sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus
ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.
Voimme
aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä
sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin
syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.
Tässä muuten on
yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden
niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan
etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden
todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.
Kun nyt
kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin.
Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän
valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja
menetti kaiken.
Sen sijaan sekä
Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin
ihastellaan.
Putin, kuten
Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita
muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.
"Venäjän historia 1700-luvun alusta saakka voidaan esittää suhtautumisena Pietari Suureen ja hänen uudistuksiinsa."
VastaaPoistaOlen itsekin kuulunut tuohon koulukuntaan ("venäjän historia yhdellä lauseella: zapadnikkien ja slavofiilien loputon taistelu Venäjän heruudesta"), koska se on monessa asiassa mielestäni hyvin selitysvoimainen.
Aika pitkälle. Sitten on tuo virallinen kansallisuusoppi, jota myös Putin on matkinut.
PoistaOlen vain miettinyt toisaalta tämän ns. eurasianismin asemaa Venäjällä. Slavofiileillehän kuitenkin slaavilaisuus ja ortodoksinen usko ovat hyvin tärkeitä ja monet heistä vastustavat maahanmuuttoa Keski-Aasiasta ja suostuisivat jopa Kaukasian muslimialueiden irrottautumiseen Venäjästä. Sitten on taas tämä ehkä lähempänä nykyjohdon ajatusmaailmaa oleva oppi, jossa kaikenlaiset mongoli- ja tataarivaikutteet nähdään tärkeänä osana Venäjän kulttuuria ja historiaa ja korostetaan Venäjän federaation monikulttuurisuutta, sen eri uskontoja ja kansoja.
PoistaSehän tässä on uutta, vaikka 20-luvulta juontuukin. Neuvostokaudellakin eurooppalainen sivilisaatiomissio oli selvä lähtökohta.
PoistaTV: "Sitten on tuo virallinen kansallisuusoppi"
PoistaEikö tuo virallinen kansallisuusoppi ollut nimenomaan slavofiilinen vastaisku zapadnikiläisyydelle, jota dekabristit - ainakin Nikolai I silmissä - edustivat.
Paitsi että myös slavofiilit olivat epäilyttäviä ja vainottujakin saksalaisine filosofioineen.
PoistaVenäjällä on maan johto kovin komeasti kääntänyt selkänsä länsimaiselle kulttuurille, ”gayroopalle” ja Amerikallekin ja kumartelee sen soijaan Kiinaa... Pietari omaksui kerran länsimaisuuden, mutta Putin tyrittää sitä vähätellä ja jopa hylätä."
VastaaPoistaNiin Pietarilla, Stalinilla kuin Putinilla taitaa olla kysymys pikemminkin modernisaatiosta kuin sivistyksen omaksumisesta: halutaan se teknologia ja varaus, jonka eurooppalaisuus on luonut, mutta ei sen perustana olevaa sivistystä.
Kumartaako Putin kuitenkaan kiinalaista kulttuuria vaikkakin vakuuttelee maiden välistä strategista liittoa, jossa Venäjän rooliksi näyttää tulevan ns nuoremman osakkaan.
Lueskelen juuri Hentusen ja Heleniuksen uutta teosta "Kiinan maailma - tulevaisuuden supervalta ja sen tavoitteet", voisikohan tulossa olla Kiinan suuri vuosisata.
Se on jo alkanut.
Poista"Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle"
VastaaPoistaSiinä on Venäjän tragedia: mannermaavaltiona ilman ns luonnollisia rajoja (vrt Ranska) se on aina ollut pakotettu "turvaamaan" rajojaan yhä uusilla ja uusilla valloituksilla. Jos se ei ole hyökännyt ts ollut suhteellisesti ylivoimainen, sitä vastaan on hyökätty (esim mongolit/tataarit, puolalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset). Ei turhaan ole sanottu, että Venäjä tuntee rajansa turvalliseksi vasta kun omat joukot ovat sen molemmilla puolilla.
Uusien alueiden valloituksen sivuhaitta on sitten uudet valoitetut kansat, joiden takana on sitten uusia vihamielisiä kansoja;tuostapa seuraakin loputon kierre..