Länteen vai nyt jo itään?

 

Venäjä ja eurooppalaistaminen

 

Venäjän historia 1700-luvun alusta saakka voidaan esittää suhtautumisena Pietari Suureen ja hänen uudistuksiinsa. Näin oin tehtykin, aika hyvällä menestyksellä.

Pietarilla ja länsimaalaistamisella on Venäjällä aina ollut vastustajansa. Slavofiilit, alkaen jo 1840-luvun sukupolvesta, olivat Pietarin uudistusten suuria vihollisia.

Samaan aikaan virallinen Venäjä lähti siitä, että hallitsijoiden muisto ja toiminta ovat pyhiä ja Pietari Suurenkin arvosteleminen oli itse asiassa majesteettirikos.

Länsimaita sai ja pitikin arvostella ja pitää Venäjää huonompina, mutta sekin oli asenne, jolle oli annettu omat viralliset norminsa: puhuttiin virallisesta kansallisuusopista, jonka tukipylväitä olivat vuoden 1833 määritelmän mukaan nuo tunnetut ortodoksia, itsevaltius ja kansallisuus. Nämä toimivat länsimaisten vapauden, tasa-arvon ja veljeyden venäläisinä vaihtoehtoina vuoteen 1917 saakka.

Pietarin titaaninen työ Venäjän eurooppalaistamiseksi oli kuitenkin myös pyhä ja hänen luomansa Pietarin kaupunki säilyi koko Venäjän suurena esikuvana ja modernisuuden symbolina.

Pietarin tavoitteena ja suurena elämäntehtävänä oli maansa eurooppalaistaminen eli modernisoiminen, mikä tarkoitti siihen aikaan samaa. Olla eurooppalainen tarkoitti sivistyneisyyttä, eurooppalaisuuden puute oli barbariaa.

Tästä oli koko maailman helppo vakuuttua vielä 1900-luvulle saakka ja eurooppalaisuuden valtava prestiisi ja myös sen reaalinen voima saivat koko maailman matkimaan sitä.

Venäjällä Pietarin uudistukset jäivät kuitenkin puolitiehen ja Stalinilla oli edessään yhä Pietari Suuren dilemma, kun hän vuonna 1931 kirjoitti, että Venäjä oli yhä sata vuotta jäljessä lännestä ja että tuo välimatka olisi kurottava umpeen kymmenessä vuodessa tai muuten Venäjä tuhottaisiin.

Stalin tosin otti jo todelliseksi esikuvakseen Amerikan, joka näytti selvästi ottaneen lännessä johtoaseman. Joka tapauksessa oli selvää, että Neuvostoliitto halusi olla myös länsimaa, tosin sellainen, joka oli koko maailman johdossa uudenlaisine yhteiskuntineen.

 Kuten lapset hautaavat vanhempansa ja ottavat heidän jälkeensä itselleen isännyyden, samoin Neuvostoliitto oli koko länsimaisen sivilisaation ja siis ihmiskunnan korkeimpien saavutusten oikea perillinen ja edelleen kehittäjä.

Mutta nykyään ei ole suinkaan itsestään selvää, että juuri läntinen maailma edustaisi ihmiskunnan kehityksen huippua. Itse asiassa se on jo hyvinkin kiistanalainen oletus.

Nimellisesti USA on yhä maailman suurin talous, mitä sen presidentti alinomaa pöyhkeästi julistaa. Siitä puhe mistä puute. Aikoinaan ei mitään vakuuttelua tarvittu.

Tämä USA:n johtoasema kuitenkin pätee vain kansainvälisellä vaihtokurssilla laskettuun kansantuotteeseen, ei sen sijaan ostovoimakorjattuun. Itse asiassa USA:n rikkaudessa on mukana valtava määrä ilmaa, joka voi sieltä myös jonakin päivänä tulla ulos ja paljastaa, missä todellinen reaalinen voima on. Se on siellä, missä tuotantokin.

Tunnetusti Venäjä matki Eurooppa 1700-luvulta lähtien kaikessa mahdollisessa. Paremmat piirit opettelivat ensin puhumaan saksaakin ja vaihtoivat sen sittemmin ranskaan. Nythän koko maailma puhuu englantia, eikä kukaan vielä taida ihan kyetä näkemään, mitä tulee sen jälkeen. Saattaa hyvinkin olla, että tulossa on lukemattomien äidinkielten maailma, joita käännöskoneet tulkkaavat.

Kulttuuri ei kuitenkaan ole pelkkää kieltä. Länsimaisen kulttuurin perusasiat tulivat kerran koko sivistyneen maailman omaisuudeksi. Vaikka niitä ei olisi varsinaisesti edes pyritty omaksumaan niille osoitettiin kunnioitusta.

Tilanne on kuitenkin muuttunut. Olisi itse asiassa vaikea edes kuvitella, että nykyään muiden kulttuurien piirissä osoitettaisiin kunnioitusta woke-kulttuurille. Eihän se itsekään sitä tee ja juuri siinä sen varsinainen olemus onkin.

Kuten on voitu huomata, Venäjällä on maan johto kovin komeasti kääntänyt selkänsä länsimaiselle kulttuurille, ”gayroopalle” ja Amerikallekin ja kumartelee sen soijaan Kiinaa.

Samaan aikaan Putin näyttää kuvittelevan itseään uudeksi Pietari Suureksi, joka mullistaa maansa koko taloudellisen, sotilaallisen ja vieläpä kulttuurisenkin suuntauksen. Pietari omaksui kerran länsimaisuuden, mutta Putin tyrittää sitä vähätellä ja jopa hylätä.

On vaikea uskoa, että tämä olisi mahdollistakaan. Pietari Suuren jalanjäljille on turvallisuuspalvelun entisellä pikku agentilla vielä pitkä matka.

Joka tapauksessa myös Pietari näännytti perusteellisesti maansa Suuressa Pohjan sodassa, jonka kyllä viimein voitti ja loi Eurooppalaisen imperiumin, jossa oli mukana vanhoja länsimaisia alueita Viipurin läänistä Baltian maakuntiin.

Onhan Venäjä uuden pietarin ansiosta ainakin saanut maistaa sodan makua jo kolme vuotta. Pietarihan aikoinaan soti kaksikymmentä vuotta.

Tässä vähän vielä aiheesta:

 keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Pietari ensimmäinen

 

Venäjän historian kirottu kysymys

 

Евгений Анисимов, Петр Первый. Благо или зло для России? Новое литературное обозрение 2017, 271 с.

 

Venäjän aatehistoria voidaan äärimmillään tiivistää yhteen kysymykseen: mikä oli Pietari Suuren merkitys Venäjälle?

Tunnetusti hänen elämäntyönsä oli maansa ns. länsimaistaminen, joka sitten tehtiin aivan tietyillä menetelmillä ja jonka menestyksestä ja tuloksista voidaan loputtomasti kiistellä.

Zapadnikit ovat olleet sitä mieltä, että Pietarin työ on vielä kesken ja pitää saattaa loppuun. Slavofilit taas ovat ruikuttaneet kaipuuta menetettyyn paratiisiin ja haikailleet paluuta sinne.

Pietarille Venäjällä annettu rooli on vaihdellut Jumalasta (Lomonosov) Antikristukseen(vanhauskoiset).

Koko tuon kiehtovan ja mutkikkaan tarinan keisarin hahmon alituisesta muuttumisesta aina nykypäivän aattoon saakka on mainiosti esittänyt amerikkalainen Nicholas Riasanovsky magnum opuksessaan The Image of Peter the Great in Russian History and Thought.

Jos Venäjän historiasta pitäisi lukea vain yksi kirja, tämä olisi hyvä valinta.

Mutta ei ole huono tämä tohtori Anisimovinkaan kirja. Kirjan tason voi jo arvata sen kustantajasta, joka ei suinkaan kuulu niihin, nykyisin valitettavan yleisiin firmoihin, joille kirjan laatu ei merkitse mitään ja raha merkitsee kaikkea. Sitä näyttää mukavasti saavan esittämällä mahdollisimman älyttömiä väitteitä.

Tämän kirjan kirjoittaja on sitä paitsi historiatieteen tohtori ja Pietari Suuresta kolme monografiaa kirjoittanut spesialisti eikä mikään širokorad tai starikov, joiden keltakantiset kirjat nykyään aina ensimmäisinä pistävät silmään kirjakaupoissa.

Anisimov on myös mainio tyyliniekka, vaikka varookin laskettelemasta löysiä yleistyksiä. Perusteltuja yleistyksiä aikakaudesta kyllä sen sijaan hänen tiedoillaan syntyy paljonkin ja sehän on muuan tieteellisen tutkimuksen tavoite.

Kirja on populaaritieteellinen eikä sisällä viitteitä, vaan ainoastaan pienen bibliografian, jossa kyllä ovat parhaat nykyiset tutkimukset ja hieman vanhempiakin. Hieman erikoista on, että esitys on organisoitu keskustelun muotoon, jossa vuoroin ovat äänessä Pietarin puolustaja (potšitatel) ja vastustaja (nedobroželatel).

Itse asiassa nuo termit tässä tarkoittavat kunnioittajaa ja pahantahtoista. Turhahan sellaista on varsinaisesti kannattaa tai vastustaa, joka on jo haudassa, voisi ajatella.

Itse asiassa kiista Pietarista on taas tai pikemminkin yhä vielä täydessä käynnissä. Kysykää vaikka Izborskin klubilta eli niiltä kirjoittajan mainitsemilta patriooteilta, joilla on kaalia parrassaan, mikä lienee sama asia.

En ryhdy tässä sen tarkemmin selostamaan sitä, miten Pietaria on eri aikoina arvioitu ja millaisiin äärimmäisyyksiin siinä on menty. Ei tekijäkään historiografiaan enemmälti syvenny.

Siitä voi vain todeta sen, että jo 1700-luvulla ilmestyi Pietaria ankarasti arvostelevia teoksia. Ruhtinas Štšerbatov joutui naamioimaan oman kritiikkinsä vihamielisen propagandan paljastamiseksi. Tekniikka oli siis sama kuin neuvostoaikana.

Myös mainittava sinisukka Jekaterina Daškova uskalsi käydä Pietarin kimppuun, olihan tämä jo kauan ollutkin vainaa.

Mutta tarvitsiko Venäjä ennen Pietaria yleensä uudistusta? Onhan sitä löydetty yhtä ja toista edistystä myös hänen edeltäjiensä ajalta, kun on osattu etsiä.

Vastaus on sinänsä yksiselitteinen. Kyllä tarvittiin. Maassa oli vain pari hollantilaisten tekemää rautatehdasta Tulan alueella ja se osti enimmät malminsa Ruotsista.

Ruotsalaiset pilkkasivat tuohon aikaan venäläisiä Baltian rajalla ja se joutui turvautumaan Vienanmeren kauppareittiin. Toinen vaihtoehto kyllä oli ja sitäkin käytettiin. Ei venäläisiä ollut kielletty asioimasta myöskään esimerkiksi Nevanlinnassa eli Nyenissä.

Mutta sen imperiumin rakentaminen oli Pietarin suuri intohimo ja siihen liittyi viha vanhaa Moskovan Venäjää ja itse sen kremliäkin kohtaan. Pyhän Pietarin kaupunki taas pyrki olemaan nimenomaan länsiroomalainen imperiumin ydin.

 Pietari halusi olla imperaattori eikä mikään bysanttilainen tsaari. Arvattavasti hän olisi pöyristynyt, jos olisi voinut nähdä Nikolain ja Aleksandran pukeutuneena ”aasialaisen” vuoden 1613 Venäjän asuihin.

Imperiumista voi olla kahta mieltä. Voimaa aina kunnioitetaan, mutta mitä mieltä on loputtomassa alueen kasvattamisessa ja yhä uusien kansojen kokoamisessa saman hallinnon alle? Epäilemättä siinä voi syntyä kosmopoliittinen yhteisö, mutta millä kustannuksilla kaikki saadaan aikaan ja mitä hyvää tai pysyvää siinä edes on?

Suuri Suvorov taisteli kaikki taistelunsa Venäjän ulkopuolella ja niin tekivät useimmat muutkin kansan ja etenkin valtion juhlimat päälliköt. Ihmishenkien tuhlaus oli valtavaa ja vallalla oli ajattelu, jonka mukaan sitä tavaraa kyllä riittää ja akat tekevät uusia.

Vaaransa siinä oli kuitenkin ja ilmeisesti suuria vaurioita todella kärsi myös kansallinen geenipooli eli genofod, josta venäläisillä on aiheellisestikin tapana kantaa huolta.

Pietari Suuren vaikutus venäläisen elämään ulottui kaikkialle, kuten historioitsija Pogodin 1800-luvulla kuvaili. Aamulla vuoteesta noustessaan hän törmää heti kymmeniin asioihin, jotka Pietari toi Venäjälle. Itse asiassa ei enää pitäisi puhua venäläisistä, vaan petrovialaisista.

Vanha Venäjä eli Rus todella jäikin Pietarin aikana menneisyyteen. Sen tilalle tuli Rossija, Vserossijskaja Imperija, jonka imperiaalisuuden myös Länsi-Euroopan vallat ennen pitkää tunnustivat. Voima se oli, joka sai tällaisen mielenmuutoksen aikaan ylpeässä lännessä. Pietarista tuli keisari eikä enää bysanttilainen tsaari ja hänen ”paratiisikseen” tuli uusi, eurooppalainen kaupunki, Pietari.

Pietarin paheet ja heikkoudet olivat monet, toisin kuin Kaarle XII:n, jonka puutteena Voltaire sanoi olleen, ettei hänellä ollut heikkouksia. Suhde oli kenties hieman samanlainen kuin Stalinin ja Hitlerin välillä. Eipä sikäli, Voltaire oli myös Pietarin suuri ihailija.

Pietari oli uskomattoman brutaali rienaaja, joka myös pani kirkon paikalleen. Papisto vihaa häntä tänäkin päivänä ja sillä on syynsä.

Tänä aikana, jolloin ”uskovaisten tunteiden loukkaaminen” on ankarasti sanktioitua myös sekulaareissa valtioissa, kaikki se, mitä Pietari aikoinaan teki ja pystyi tekemään, tuntuu käsittämättömältä. Kirjoittaja pitää Pietaria kuitenkin syvästi uskonnollisena, hän vain erotti jyrkästi toisistaan kirkon ja uskonnon, mikä kyllä ortodoksisuuden kohdalla on hieman vaikea ymmärtää.

Kruununperijä Aleksein ympärille kertynyt tyytymättömien salakapinallisten joukko olisi tuskin voinut jäädä syntymättä. Tulee mieleen, että vain terrori ja urkinta tekivät mahdolliseksi Pietarin pysymisen vallassa. Kaksoisajattelu ja kaksinaamaisuus olivat eloonjäämiskeinoja jo silloin.

Pietarin ”vallankumous ylhäältä” tuo mieleen Kemal Atatürkin aikaansaannokset. Molemmat olivat valtavia, titaanisia töitä, mutta niiden vaikutukset eivät ulottuneet loppuun saakka, kuten voimme havaita nykypäivienkin kehityksestä.

Mutta mitä mieltä Anisimov itse on Pietarista? Onko hän kannattajien vai vastustajien riveissä? Kirjoittaja kieltäytyy asettumasta jommallekummalle puolelle. Pietari ja hänen uransa nyt vain eivät ole yksiselitteisiä. Historiassa törmäämme tällaiseen useinkin. Miten suhtaudumme Kekkoseen? Entä Staliniin? Bismarckiin? Napoleoniin?

Itse kullakin on sekä ansioita että syntejä. Toiset niistä eivät kompensoi toisia eikä se totuus ole jossakin puolivälissä, vaan sekä-että.

 Voimme aina kuvitella täydellisen suorituksen myös valtiomiehille ja kritisoida heitä sen puuttumisesta, mutta ymmärtää voimme asioita vasta kun perehdymme niihin syvällisemmin. Mikään tietokilpailutieto ei siinä auta.

Tässä muuten on yksi sellainen kirja, jonka suomentaminen saattaisi osaltaan täyttää yhden niistä aukoista, joita meillä Venäjän historian suhteen niin paljon on. Kirjan etuihin kuuluu hyvä luettavuus ja lukuisat konkreettiset esimerkit aikakauden todellisuudesta niin Venäjältä kuin muualta.

 

Kun nyt kuitenkin puhe alkoi Putinista, voinee häntä parhaiten verrata Hitleriin. Hitler lopetti Saksassa työttömyyden ja käänsi maan talouden nousuun. Hän valloitti myös verettömästi uusia alueita, mutta ei osannut lopettaa ajoissa ja menetti kaiken.

Sen sijaan sekä Pietari että Stalin saivat aikaan sellaista, joka säilyi kauan ja jota vieläkin ihastellaan.

Putin, kuten Hitler meni sokeudessaan liian pitkälle ja tuskin tulee saamaan patsaita muistokseen. Vaikka kukapa sitäkään vielä tietää.