Harvoille ja valituille

 

Tasavallan tuntosarvet

 

Jussi Pekkarinen, Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 2, 1933-1945. Otava 2025, 371 s.

 

Ennen toista maailmansotaa oli uusilla ja köyhillä valtioilla vaikeuksia perustaa ja ylläpitää ulkomaanedustusta. Suurlähettilästason sijasta oli lähettiläitä ja konsuleita ja edelliset usein vielä akkreditoituina joihinkin ”jalkamaihin”. Esimerkiksi Suomen Belgian-lähettiläs hoiti myös Hollannin, mikä tuon vanhan suurvallan edustajia harmitti.

Moni suurikin maa jäi vaille suomalaista diplomaattiedustusta, samaan aikaan kun alueeltaan maailman pienimmässä valtiossa eli Vatikaanissa sellainen oli. Sodan aikana se oli jopa tärkeä paikka, koska puolueettomassa valtiossa oli myös eri sotivien osapuolten edustus. Sinne lähetettiinkin ykkösketjun tähti, G.A. Gripenberg.

Rahan puute näkyi kaikkialla, vaikka pakko oli edustaa maan arvon mukaisella tavalla. Esimerkiksi kalliiden sähkeiden käyttö oli rajoitettua ja postissa Helsingin kautta kulkevat raportit taas saavuttivat muissa maissa työskentelevät kollegat ehkä vasta viikkojen kuluttua, jolloin sisältö oli menettänyt ajankohtaisuutensa.

Kopiointikin oli huomattavan työlästä hommaa, vaikka kalkeeripaperilla saatiin muutama kopio välittömästi. Kun suurin osa lähettiläistä ei osannut konekirjoitusta, oli sekin muuan hidastava väliporras.

Kielitaitoisia kosmopoliitteja, jollaisia diplomaatit olisivat mielellään saaneet olla, ei suuriruhtinaskunnalla vanhastaan ollut. Niinpä alalle tuli paljon muun muassa eri alojen professoreita ja kielitietilijöitä. Japanista ja Itä-Aasiasta muistamme polyglotti Ramstedtin, jonka muistelmat ovat lukemisen arvoiset.

Tuohon aikaan myös oli tapana ajatella, että ulkoasiainhallinnossa olisi osattava jotakin. Sen mukaisesti ulkoministeritkin pyrittiin valitsemaan kyvykkäistä henkilöistä, jotka ainakin jollakin tavalla tunsivat alaa.

Diplomaatit saattoivat olla postillaan pitkiä aikoja ja Harri Holma vietti yli kolme vuosikymmentä yhtäjaksoisesti ulkomailla. Tällainen tietenkin vieraannutti jo omasta maasta.

Sekä suomalaisia diplomaatteja että heidän raporttejaan on välillä arvosteltu ankarasti, mutta kuten Pekkarinen toteaa, tässä ei kannata mennä liian pitkälle. Raportit olivat kuin olivatkin usein hyvin teräviä ja hyödyllisiä, vaikka joskus saattoi tulla myös floppeja.

Diplomaattiraportin muuan tärkeä funktio on niin sanoakseni povaaminen tai ainakin myötävaikuttaminen lähitulevaisuudessa tapahtuvan kehityksen ymmärtämiseen.

Tässä suhteessa ne ovat päiväperhosia kuten sanomalehdet, mutta niillä on siitä huolimatta suuri historiallinen arvo. Ne kertovat lahjomattomasti sen, miten asiat nähtiin juuri tietyssä vaiheessa ja ilman jälkiviisautta. Niiden lukeminen myös antaa mahdollisuuden palata suorinta tietä siihen historian vaiheeseen, jossa tätä tai tuota kohtalokasta asiaa ei ollut tapahtunut.

Tässä mielessä tämä materiaali olisi osaltaan hyvin tärkeää myös sellaisten ulkomaisten henkilöiden luettavaksi, jotka pyrkivät vajavaisin tiedoin tekemään oikotulkintoja maamme historiasta. Valitettavasti noilla skribenteillä ei yleensä ole asian vaatimaa kielitaitoa.

Raporteista käy ilmi monia kiinnostavia asioita, joista yksi on Suomen talvisodan jälkeen nauttima tavaton arvostus, joka näkyi jopa Vatikaanissa. Myös Yhdysvalloissa Suomella oli erikoisasema ja paljon ystäviä, minkä poliittista merkitystä ei voi yliarvioida.

Suomalaisia näyttää yleensä yllättäneen se, miten suurta ja yleistä oli vihamielisyys Saksaa kohtaan ja miten hyväuskoisesti sen sijaan suhtauduttiin Neuvostoliittoon. Molemmathan olivat totalitaarisia valtioita. Tuota käsitettä myös käytettiin.

Tällainen henki vallitsi jopa Baltiassa, jossa omaa myöntyvyyslinjaa suhteessa itäiseen naapuriin pidettiin nerokkaana siirtona ja liehiteltiin Moskovaa samaan aikaan, kun Suomeen suhtauduttiin alentuvan vihamielisesti. Suomen Latvian-lähettiläs loukkaantui tästä verisesti.

Pohdinnat Puolan sotilaallisesta voimasta ennen sen jakoa ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta joissakin rajoissa ovat kiinnostavia. Muuan raportti siteeraa Trotskia, joka kertoi Leninin nauraneen vain neljä kertaa. Yksi niistä oli silloin, kun hän kuuli Puolan ottaneen hallintaansa suuret ukrainalaiset ja valkovenäläiset alueet. Siinähän oli se vipusin, jota neuvostojen maa juuri tarvitsi…

No, sattuva anekdootti se on tämäkin: ”Miksi Lenin nauroi…?” NKP:n ideologi Mihail Suslovista kerrotaan, että hän nauroi eläessään vain kerran -saatuaan tietää, että Mao Tsetung oli kuollut. Tuskin tämäkään on tosi, mutta hyvin keksitty.

Raporteista puuttuu tietenkin monia asioita. Joitakin ehkä hämmästyttää se, että sieltä puuttuu myös juuri se asia, joka monen mielestä on koko sodan ehdottomasti tärkein yksittäinen teema. Tarkoitan tietenkin holokaustia.

Se onkin asia, josta saa aikalaisdokumentteja etsiä tiheällä kammalla eikä löydä sittenkään. Ennen sotaa kyllä tiedettiin juutalaisia vainotun Saksassa ja asia herätti monessa maassa suurta tyrmistystä ja inhoa. Miljoonia uhreja vaatineesta joukkotuhosta ei sen sijaan kukaan sodan aikana ns. vakavasti otettavissa piireissä kirjoittanut.

Syy on yksinkertainen. Sellaista nyt vain ei uskottu mahdolliseksi. Tiedossa on, että esimerkiksi Ranskan vastarintaliikkeen kautta lähetettiin kyllä länteen tietoja, joiden mukaan saksalaiset murhaavat ihmisiä suorastaan miljoonittain.

Koska tällainen oli jo lähtökohtaisesti epäuskottavaa, eivät liittoutuneet tehneet siitä propagandavalttia. Sehän olisi asettanut heidän muunkin propagandansa epäilyttävän valoon.

Vasta sitten, kun totuus alkoi lahjomattomasti paljastua eli kun tuhoamisleirit vallattiin vuoden 1945 puolella, naamiot putosivat. Liittoutuneet näyttivät sitten saksalaisille upseereille ja myös siviiliväestölle filmejä joukkotuhonnasta, mutta salakuuntelun mukaan upseerit enimmäkseen kieltäytyivät yhä uskomasta niiden autenttisuuteen.

Ymmärtääksemme toista maailmansotaa meidän täytyy aina muistaa, että oma kuvamme siitä on myöhäistä perua. Holokausti ei kuulunut sota-ajan käsitteistöön, vaikka itse kansanmurha suoritettiinkin sen aikana.

Tiedän, että on monia, jotka eivät pysty tätä ymmärtämään ja vielä useampia sellaisia, jotka eivät halua sitä ymmärtää. Siinä tapauksessa heidän historiakuvansa on joka tapauksessa pahasti vääristynyt.

Vanha periaate sanoo, lue enemmän, luulet vähemmän. Sen saattoi vielä taannoin sanoa sille, joka yritti muodostaa historiasta todenmukaista kuvaa hatarien lähteiden perusteella. Nythän niin sanottu älymystökään ei kuulemma enää lue mitään, vaan katsoo ja kuuntelee mitä sille syötetään. Se on vahinko.