Olavinlinna 1475-2025

 

Olavinlinna suurpolitiikan keskipisteessä

 

Vajaan kuukauden kuluttua vietetään Olavinlinnan 550-vuotisjuhlia. Keskelle Savon erämaita pystytetyn korpilinnoituksen rooli osoittautui suurpolitiikassa koko ajan tärkeäksi.

Se oli aina rakentamisvaiheesta lähtien venäläisten silmätikkuna, koska se oli heidän tulkintansa mukaan rakennettu rajan väärälle puolelle ja joka tapauksessa Pähkinäsaaren rauha kielsi rakentamasta linnoituksia raja-alueelle.

Niinpä linnan oikeudesta olla olemassa kiisteltiin yli sadan vuoden ajan joka kerta, kun Ruotsin ja Venäjän rauhansopimusta uudistettiin. Venäläiset vaativat linnoitusta purettavaksi ja rajankäyntiä, joka olisi merkinnyt savolaisen uudisasutuksen jäämistä Venäjän puolelle. Rajankäynnistä sovittiin yhä uudelleen, mutta sitä ei koskaan suoritettu ennen Täyssinän rauhaa (1595).

Sen sijaan, että pohjoismaita, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia yhdistänyt Kalmarin unioni (1397-1523) olisi vahvistanut Ruotsin asemaa Venäjään nähden, se heikensi sitä pahasti, kun sekä kuningas Hans, että kuningas Kristian II solmivat Venäjän kanssa sopimuksen, jossa lupasivat linnan ja laajat sitä ympäröivät maat Venäjälle palkkioksi avusta sodassa Ruotsia vastaan.

Olavinlinna jäi kuitenkin venäläisistä saamatta ja he saivat tyytyä siihen, että Ruotsi laajeni itäisen naapurinsa kustannuksella valtavasti juuri Suomen suunnalla ja muuallakin Itämeren piirissä, sulkien Venäjän pois mereltä, mikä juuri olikin Ruotsin strategisena tarkoituksena Juhana III:sta lähtien.

Ennen pitkää Ruotsin suurvalta romahti ja venäläiset alkoivat vyöryttää rajaansa länteen. Olavinlinna menetettiin vuoden 1743 Turun rauhassa ja siitä tuli taas rajalinnoitus, mutta nyt venäläinen.

Hattujen sota vuosina 1741-1743 oli ollut revanssisota, jossa Ruotsi pyrki palauttamaan Uudenkaupungin rauhassa 1721 menettämiään alueita, mutta siis menetti vain lisää ja raja tuli nyt kulkemaan Kymijoella ja Savonlinnan ympärillä saakka.

Kustaa III:n sota (1788-1790) oli jälleen uusi revanssisota, joka itse asiassa alkoi Savonlinnasta, jonka takaisin saamista yritettiin diplomaattiteitse vielä sodan jälkeenkin, toki turhaan.

Savonlinna, koko menetetty Karjala ja osa Savoa palautettiin vasta pari vuotta sen jälkeen, kun koko Suomi oli vuonna 1809 liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Vanhan suomen palautus tapahtui vuonna 1812 (päätös vuonna 1811).

Tämä ei muuten ollut mikään läpihuutojuttu, vaan erittäin merkittävä keisarillinen armonosoitus, jota Pietarin korkeimmissa piireissä vastustettiin katkerasti.

Mutta vajaan kuukauden kuluttua Savonlinnassa tänä armon vuonna 2025 siis juhlistetaan linnan 550-vuotista historiaa. Siihen liittyvä tieteellinen seminaari pidetään 5.9.2025 ja seuraavana päivänä eli 6.9. on vuorossa suuri spektaakkeli ”Olavinlinnan piiritys vuonna 1788”.

Spektaakkeliin osallistuu historian elävöittämistä harrastavia yhdistyksiä Suomesta ja Ruotsista ja linnan syntymäpäivää juhlistamasa on arvovaltainen kutsuvierasjoukko.

Itse piirityshän oli aikoinaan, paitsi suurpoliittinen sensaatio, myös suuri fiasko, jonka historia heijastelee myös laajemmin aikakauden historiaa ja on siinä mielessä tarkemman tutkimisen arvoinen ja sangen opettavainen.

Asiat eivät historiassa ole niin yksinkertaisia kuin pinnallinen propaganda haluaisi esittää niiden olevan ja Olavinlinnankin historiaan liittyy paljon sellaista ainesta, jota ei ole koskaan voitu kiistattomasti ratkaista. Kiistellä siis voidaan yhä ja esittää erilaisia näkemyksiä. Näinhän historiassa yleensäkin on, sikäli kuin kyse ei ole triviaaleista asioista.

Mitä tulee Kustaa III:n sotaan, on siitä aivan hiljattain saatu paljon uutta alkuperäisaineistoa, joka kuuluu Curt von Stedingkin kokoelmaan, jonka Suomen Kansallisarkisto on ostanut ja jonka dokumentit ovat nyt luettavissa myös netissä.

Venäläiseltä puolelta ovat käytettävissä monet Katariina II:n jälkeen jättämät dokumentit, joita ei suomalaisessa historiankirjoituksessa ole aiemmin huomioitu.

5.9. pidettävässä historiaseminaarissa saadaan siis kuulla paljon uuttakin tietoa Olavinlinnasta ja erityisesti sen vaiheista vuosina 1788-1790. Suuri piiritysspektaakkeli puolestaan vie yleisön 1700-luvun lopun tunnelmiin, jolloin linna palveli Venäjän rajalinnoituksena ja sen hallinnasta taisteltiin asein. Mustaa ruutia tullaan polttamaan kilokaupalla.

 

Seuraavassa pieni pätkä laajemmasta artikkelista, jonka pohjalta pidetään 5.9. seminaarissa yksi esitelmä:

 

Se suuri sotaretki Olavinlinnaa vastaan vuonna 1788

 

Kustaa III:n sota 1788-1790 oli jälleen uusi revanssisota, jonka tavoitteena oli Venäjälle vuosina 1721 ja 1743 menetettyjen alueiden palauttaminen.^[1]

 Itse asiassa Kustaa III:n kunnianhimo oli vieläkin suurempi ja hän halusi samalla kunnostautua jopa Aasian ja Afrikan sankarina, Turkin valtakunnan pelastajana.^[2]

Turkki kävi tähän aikaan sotaa Venäjää vastaan ja tuki Ruotsia rahallisesti korvauksena siitä, että tämä piti Venäjän laivastoa sidottuna Itämerelle.^[3]

Kustaa III:n hyökkäyssotaa edelsi kuninkaan itsensä järjestämä vähäpätöinen välikohtaus Vuolteensalmella Puumalassa.^[4] Sen perusteella kuningas väitti olevansa oikeutettu lähettämään Savon prikaatin valloittamaan Olavinlinnaa.^[5] Tämän jälkeen oli tarkoitus edetä Lappeenrantaan^[6] ja valloittaa Pietari laivaston ja jalkaväen yhteisoperaatiolla.^[7]

Sotaa ei vielä ollut julistettu, mutta Kustaa-kuningas varmisti sen alkamisen esittämällä keisarinnalle mielettömän ultimaatumin, johon tämä ei missään tapauksessa voisi suostua. Siinä vaadittiin muun muassa kaikkien Venäjän Ruotsilta valloittamien alueiden palauttamista, Turkin sodan lopettamista ja Krimin palauttamista Turkille, Venäjän laivaston aseistariisumista ja Ruotsin sotakulujen korvaamista.^[8]

Kuitenkin Katariina noudatti aluksi kärsivällistä taktiikkaa ja halusi tehdä ruotsalaiset naurettaviksi olemalla vastaamatta heidän provokaatioihinsa.^[9]

Ensimmäinen sotatoimi, hyökkäys Olavinlinnaa vastaan alkoi jo ennen sodanjulistusta, mikä sai hyökkääjän toimimaan arasti ja päättämättömästi. Kun kuninkaan nimissä esitetty vaatimus linnan luovuttamisesta torjuttiin, alkoi vajaan kahden kuukauden mittainen piiritys, joka sitten lopetettiin tuloksettomana.

Usein esitetään linnan komentajan, majuri Kuzminin sanoneen, että hän ilolla avaisi portin, mutta hänellä oli vain yksi käsi, jossa on miekka.^[10]

Tämä sanamuoto ei kuitenkaan saa vahvistusta siitä kirjeestä, jonka Kuzmin antoi ruotsalaisille vastauksena kuninkaan nimessä annettuun vaatimukseen portin avaamisesta. Siinä sen sijaan annetaan kuninkaan tehtäväksi avata se.^[11]

Kustaa III sai Katariina II:n joka tapauksessa julistamaan sodan, mikä oli hänen tavoitteensakin. Ratkaiseva askel sotaan oli ilmeisesti juuri hyökkäys Olavinlinnaan, jota Katariina nimitti sivistyskansoille sopimattomaksi rosvomaiseksi toiminnaksi.^[12]

Katariina kauhisteli, että ruotsalaiset joukot olivat jo neljä päivää piirittäneet Olavinlinnaa, vaikka sotaa ei ollut julistettu: ”… Eurooppa on tekevä minulle oikeutta. Koskaan ei ole ollut oikeudenmukaisempaa asiaa kuin tämä minun… annan rohkeasti asiani minkä tahansa maailman yliopiston ratkaistavaksi”.^[13]

Katariina ei edes odottanut Kustaan ultimaatumia. ”Valapattoisen vihollisen odottamaton hyökkäys” aiheutti Venäjällä suuren patriotismin aallon, havaitsi keisarinna.^[14]

Voimme katsoa nimenomaan Olavinlinnan piirityksen olleen se provokaatio, joka sodan lopullisesti laukaisi. Toki kuningas Kustaa oli päättänyt sen saada aikaan hinnalla millä tahansa, mutta Vuolteensalmen veretön farssi oli aivan liian vähäpätöinen sodan syyksi, vaikka Kustaa katsoi sen oikeuttavan hänet antamaan ultimaatumin, koska hän ei muka ollut rauhan rikkoja.^[15]

Kuningas Kustaan skenaariossa Ruotsin ylivoimaisen armeijan ja laivaston oli määrä valloittaa hyvin vähäisten joukkojen puolustama Pietari nopealla iskulla. Kaupunki oli lähes suojaton, kun Venäjän armeija oli taistelemassa turkkilaisia vastaan. Arvioitiin, että venäläisiä joukkoja oli tuolloin Pietarissa korkeintaan vain puolet ruotsalaisten Suomeen mobilisoimasta määrästä.^[16]

Joutuessaan palvelemaan sodan aloittamisen syynä Olavinlinnasta tuli nyt eurooppalaisen politiikan yksi polttopiste. Taisteluna se kuitenkin jäi aivan vähäpätöiseksi ja sen valtaaminenkin epäonnistui, kun eversti Hastfehr lopetti piirityksen vajaan kahden kuukauden kuluttua juuri ennen kuin se olisi alkanut käydä puolustajille raskaaksi. Upseerien kerrotaan itkeneen harmista.^[17]

Keisarinna Katariina kirjoitti Olavinlinnan piirityksen johdosta libreton suuren suosion saaneeseen satiiriseen oopperaan, jossa ”kääpiösankari” yrittää valloittaa mökin, mutta yksikätinen vanhus karkottaa hänet hiilikoukulla. Palattuaan kotiin ”sankari” väittää kukistaneensa monilukuisen vihollisen.^[18]

On arvioitu, että piirityksen jatkaminen vielä kuukaudella olisi pakottanut linnan antautumaan.^[19]

Eversti Hastfehrin päätös joka tapauksessa lopetti operaation maineettomalla tavalla. Hänen esittämänsä perustelut eivät yleensä ole vakuuttaneet asiasta kirjoittaneita.^[20]

 Hastfehr piti myös yhteyttä venäläisiin ja sai heiltä suuren rahasumman 10000 ruplaa. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta myöhemmin armahdettiin. Loppuikänsä hän asui Venäjällä^[21]

Sodan ensimmäinen suuri operaatio, Suursaaren meritaistelu päättyi tasapeliin, eikä laivasto kyennyt enää ratkaisevaan iskuun Pietaria vastaan.^[22]

Maarintamalla upseeriston kapina, Anjalan liitto (liittokirjan allekirjoittaminen13.8.1788), halvaannutti toiminnan. Upseerit ilmoittivat kuninkaalle ymmärtävänsä, ettei kyseessä ollut Venäjän hyökkäys ja ehdottivat paluuta rauhaan. Kustaa oli myös ylittänyt perustuslailliset oikeutensa aloittamalla hyökkäyssodan.^[23]

Jo ennen Anjalan liittokirjan allekirjoittamista keisarinna Katariinalle oli lähetetty 9.8.1788 ns. Liikkalan nootti, jossa ehdotettiin sotatoimien lopettamista ja luvattiin vetäytyä rajan taa. Samalla pyydettiin takaisin Suomelta Turun rauhassa riistettyjä alueita, Lappeenrantaa ja Savonlinnaa ystävyyden merkiksi.^[24]

Näissä olosuhteissa määrätietoiselle sodankäynnille ei Olavinlinnankaan suunnalla ollut välttämättömiä edellytyksiä ja Anjalan liitto sinetöi piirityksen lopettamisen.^[25]

Anjalan liitto oli verrattavissa Puolan konfederaatioihin ja venäläiset myös kutsuivat sitä tuolla nimityksellä. Konfederaation ”kansalaishengestä” mainitaan ja Suomen itsenäistymistä tarkoittavista suunnitelmista, jotka olisivat vaatineet alueluovutusten (Savonlinna, Lappeenranta, Hamina) ohella Venäjältä suuria rahallisiakin panostuksia.^[26]

M.M. Borodkin nimittää Sprengrtportenia aikakaudelle tyypilliseksi seikkailijaksi, jonka tärkein motiivi oli henkilökohtainen kunnianhimo ja kosto, johon Kustaa III ei edes antanut aihetta.^[27] Hastferin maanpetosta Borodkin kuvailee poikkeuksellisen törkeäksi.^[28]

Itse keisarinnakin oli moisesta periaatteettomuudesta kauhistunut, kun eversti jopa luovutti venäläisille kuninkaan hänelle antamia kirjeitä.^[29]

Briknerin mielestä Olavinlinnan piirityksen lopetti Hastferin saama rahasumma, 10000 ruplaa. Hän antoi asiaa koskevan käskyn, eikä suomea osaamattomalla Stedingkillä ollut mahdollista turvata sen jatkamista.^[30]

Olavinlinnan jääminen venäläisille antoi näille strategisen edun eikä ollut sodan kestäessä enää korvattavissa. Taistelut jäivät vuonna 1788 jäivät muistakin syistä alun jälkeen hyvin vähiin ja Ruotsin armeija menetti siinä aloitteensa ja sen yllätysmomentin, joka olisi ollut menestykselle välttämätön.

 Venäläiset saivat nyt aikaa koota omia joukkoja ja vuoden 1789 heidän armeijansa oli jo ruotsalaista selvästi suurempi.^[31]

Vuonna 1789 Venäjän armeija hyökkäsi Savoon kolmesta suunnasta, etelästä käsin, jossa se hetkeksi pysäytettiin Porrassalmella, toinen isku tuli idästä, jossa se pakotti Ruotsin järvilaivaston poistumaan Puumalasta. Kolmas kolonna saapui koillisesta, Olavinlinnasta käsin.^[32]

Olavinlinnaan tukeutuvat joukot, parituhatta miestä, olivat saapuneet paikalle Saimaan itäpuolelta lähinnä Viipurista ja ne keskitettiin Savonlinnaan.

Ruotsin armeijan Savon joukot oli tarkoitus saartaa Juvalla ja kenraali Schultzin joukot hyökkäsivät sitä tarkoitusta varten Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle.^[33]

Operaation koordinointi kuitenkin epäonnistui ja Savon prikaati onnistui perääntymään Joroisiin ja Rantasalmelle ilman suuria menetyksiä, mistä venäläiset antoivat Stedingkille tunnustusta.^[34]

Kun Ruotsin armeija sen jälkeen pian hyökkäsi Kymenlaaksossa, luoden uhan sikäläisiä venäläisiä joukkoja vastaan, vetivät venäläiset päävoimansa jälleen pois Savosta ja riensivät sinne avuksi.

Schultzin joukot jäivät Parkumäelle ja von Stedingkin joukot löivät ne siellä yllätyshyökkäyksellä 21.7.1789. Venäläiset pakenivat Laitaatsalmen taakse, Olavinlinnan suojiin jättäen kuitenkin myös Laitaatsalmen valvontaansa.^[35]

Laitaatsalmi, samoin kuin Olavinlinna jäivät siis joka tapauksessa koko sodan ajaksi venäläisten haltuun ja eristivät Ruotsin järvilaivaston sen maajoukkojen päävoimista. Venäjän laivasto pysyi Saimaan herrana Lappeenrannasta Savonlinnaan.

Vuosina 1789 ja 1790 Olavinlinna ja venäläisten vastarannalta hallitsema Laitaatsalmi estivät Ruotsin järvilaivaston pääsyn etelään, jossa sitä olisi tarvittu operaatiossa venäläisten valtamaa Puumalaa vastaan tien aukaisemiseksi Lappeenrantaan, Ruotsin maa-armeijan aiotun hyökkäyksen tueksi.

Vaivalloiset yritykset siirtää laivoja kannasten yli maata pitkin Aholahden ja Pihlajaniemen kautta eivät tuottaneet tulosta, kun Venäjän vahva järvilaivasto oli aina valmiina ottamaan tulijat vastaan.^[36]

Koko Kustaa III:n  sodan aloittanut hyökkäys Olavinlinnaa vastaan oli siis jo pian alkamisensa jälkeen kärsinyt lopulliseksi jääneen fiaskon ja sen seuraukset vaikuttivat Ruotsin armeijan tilanteeseen sodan loppuun saakka.

 

 

---

[1] Suomalaisessa wikipediassa Kustaa III:n sota käsitellään lyhyesti muutaman yleisteoksen perusteella. Siinä kerrotaan Vuolteensalmen välikohtauksen olleen venäläisten aiheuttama, vaikka provokaatio oli myös ruotsalaisten tarkoituksena. Kuitenkin kyseessä oli Ruotsin naamioitu hyökkäyssota. Olavinlinnan piirityksestä mainitaan vain, että se aloitettiin. Venäläinen versio on laajempi. Se kertoo venäläisiksi pukeutuneiden suomalaisten hyökänneen ”Puumalaan” ja tukitsee, että Olavinlinnan piirittäjien oli epäonnistuttuaan pakko poistua. Artikkeli mainitsee lähteinään yleisteosten ohella Briknerin.

[2] Брикнер, 70-71.

[3] Бородкин 2016, 81. Sodan aattona Korkea portti lupasi maksaa Ruotsille sodanjulistuksesta 10 vuoden ajan miljoona kultapiasteria vuosittain ja sotakuluja lisäksi. Myöhemmin apurahoista sovittiin vielä useasti.

[4] Välikohtausta on yleensä pidetty eversti Hastfehrin järjestämänä Kustaa III:n toimeksiannosta. Esim. J.R. Danielson-Kalmari Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla. Kustavilainen aika. WSOY 1921, 210. Liikkeellä on myös versio, jonka mukaan välikohtaus todella tapahtui: Yrjö Blomstedt, Kustavilainen aika. Teoks. Suomen historia, Weilin+Göös, osa 4., 263.

[5] Borodkin 2016, 91.

[6] Pohjolan-Pirhonen 1973, 759-760;

[7] J. Paaskoski, Ruotsi menettää Suomen. Teoks. Itärajan vartijat 4., Schildts 2005, 187-188.

[8] М.М. Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. СПб. «наука» 2016, 91.

[9] Брикнер 2016, 35.

[10] Бородкин 2016, 109; Lappalainen 2014, 25.

[11]

[12] Бородкин 2016,109; Брикнер 48.

[13] А.Г. Брикнер, Война России со Швецией в 1788-1790 годах. УРСС, Москва 2016, 47.

[14]  Бородкин 2016, 100-101.

[15] Бородкин 2016, 91. Linnan piiritys oli muka tarpeen suojelemaan Suomen alueita Venäjän palveluksessa olevilta barbaarisilta laumoilta. Брикнер 55.

[16] Брикнер 88. Pohjolan-Pirhonen 1970 s. 262 esittää vielä suuremman epäsuhteen: Ruotsin 33000 miestä vastaan Venäjän 10000 miestä Viipurin seudulla.

[17] Lappalainen 2014, s. 41; Брикнер 96. Viitataan Stedingkiin.

[18]https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%93%D0%BE%D1%80%D0%B5%D0%B1%D0%BE%D0%B3%D0%B0%D1%82%D1%8B%D1%80%D1%8C_%D0%9A%D0%BE%D1%81%D0%BE%D0%BC%D0%B5%D1%82%D0%BE%D0%B2%D0%B8%D1%87 (Gorebogatyr Kosometovitš)

[19] Брикнер 94.

[20] Vakavasti niihin suhtautuu kuitenkin Helge Pohjolan-Pirhonen- Teoks. Kansakunta etsii itseään. Kansakunnan historia 2. WSOY 1970, 339-350.

[21] Брикнер, 96; Veli-Matti Syrjö, Berndt Johan Hastfehr, Suomen kansallisbiografia 3, SKS 2004, 603-604.

[22] Raoul Johnson, Kustaa III ja suuri merisota. John Nurmisen säätiö 2010, 91-111.

[23] Ks. esim. Viinikainen – Mäki 2015, s. 87-90; Pohjolan-Pirhonen 1970, 305-311; Eino Jutikkala-Erkki K. Osmonsalo,  Kustavilainen aika, teoks. Suomen historian käsikirja I, 637-641.

[24] Kirjeen teksti teoks. Einar W. Juvelius. Suomen kansan aikakirjat VI osa, Otava 1951, s. 411-418.

[25] Brikner 2016, 95-96. Hastfehr selitti piirityksen lopettamista sekä strategisilla että huollollisilla syillä. Pohjolan-Pirhonen 1973,  783-787.Ks. m. Pohjolan-Pirhonen 1970, 315.

[26] Borodkin 2016, s. 164, 169, 188.

[27] Borodkin 2016, 167,168.

[28] Borodkin 2016, 112, 183,-186.

[29] Borodkin 2016, s. 183.

[30] Brikner 2916, 96.

[31] Lappalainen 2014, s. 50; Paaskoski 2005, 202-203.

[32] Lppalainen 2014, s. 59

[33] ibid. 73-78.

[34] Brikner 2016, 182.

[35] ibid. s. 86-89.

[36] Jussi T. Lappalainen, Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790.  SKS 2014, 100.