Tragediaa ja komediaa

 

Rakkauden perässä

 

Neil Hardwick, Poistetut kohtaukset. Muistelmat. Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen. WSOY 2025, 222 s.

 

Neil Hardwick on merkillinen ilmiö suomalaisen viihteen historiassa. Ulkoisestikin hän on sellaista tyyppiä, jonka voi yleensä olettaa tapaavansa vain Brittein saarilla. Englanti kaikessa saarimaisuudessaan -insularity- on yhtä omalaatuinen kuin Suomi. Henkinen välimatka maiden välillä on hyvin pitkä, mitä ei ymmärrä, jos tuijottaa vain englannin kielen asemaan Suomessa.

Siitä huolimatta Hardwickista tuli nimenomaan suomalaisen luonteen viihteellisen kuvaamisen mestari, mikä todistaa harvinaisesta kyvystä ymmärtää ihmisten välisen kommunikaation hienouksia. Viihde on ollut Hardwickille vakava asia, eikä mitään irtovitsien möläyttelyä. Voi myös sanoa hänen päässeen alalla poikkeuksellisen korkealle tasolle.

Neil syntyi köyhään yorkshireläiseen perheeseen hiilikaivosalueella ja kertoo äitinsä vihanneen kaikkia ihmisiä, myös lapsiaan. Tässähän sitä olikin jo eväitä loppuiäksi, sillä miehetkin kaipaavat rakkautta. Hassu juttu.

Neil havaittiin huippulahjakkaaksi ja kustannettiin sisäoppilaitokseen, poikakouluun, jossa meno oli samanlaista kuin se oli ollut jo Tom Jonesin aikana. Tosin Tom ei käynyt sisäoppilaitosta. Ruumiilliset rangaistukset ja häpeä kuuluivat joka tapauksessa normaaliin päiväjärjestykseen.

Matka yorkshireläisestä kaivostaajamasta sisäoppilaitokseen oli pitempi, kuin matka Englannista Suomeen, toteaa tekijä, vaikka jälkimmäinenkin oli taatusti pitkä.

Suuri ongelma, joka nykyäänkin tunnetaan yhä täysin määrin, oli aksentti. Englanti on luokkayhteiskunta, jossa alipalkattuja raa’an ja likaisen työn tekijöitä ylenkatsotaan ja jossa puhetapa paljastaa heti, mihin luokkaan puhuja kuuluu. Yorkshire sattuu vielä olemaan paikallinen junttila, jonka murre kuulostaa erityisen hullunkuriselta.

Neil selvisi tilanteesta matkimalla aluksi skottilaista ääntämystä, jolla oli enemmän prestiisiä ja oppi vähitellen puhumaan kuten pitää. Hänen lahjakkuutensa huomattiin.

Kykyjenetsijät värväsivät nuorukaisen opiskelemaan aineita, joita hän tarvitsisi tulevassa työssään ydinenergialaitoksissa, siis luonnontieteitä. Paikkakin oli alallaan maailman huippua: Cambridgen King’s College, jonka opiskelijat kerran keksivät DNA:n paikallisessa pubissa.

Neil kuitenkin kulki omia polkujaan ja kävi halvemmassa junttipubissa. Hän myös lopetti luonnontieteelliset opinnot ja siirtyi filosofiaan. Tämä oli todella merkittävä itsenäisyyden osoitus. Nyt hän sai ruveta maksamaan omat opintonsa.

Suomeen Neil joutui niin sanotusti rakkauden perässä. Tarkemmin sanoen seksuaalisesti aktiivinen suomalaistyttö tarjosi nuorukaiselle jotakin sellaista, mitä hän aina luuli kaivanneensa. Se oli vapaan seksin aikaa ja pohjoismaat olivat sillä alalla uranuurtajia.

Tyttö sattui kuitenkin olemaan niin sanakseni ideologinen horo, mikä tarkoitti, että hän piti luovuttamattomana oikeutenaan tehdä omalla ruumiillaan, mitä ikinä halusi. Toisilla ei ollut siinä nokan koputtamista.

Kun kyse oli vielä narsistista, joka jo parin kuukauden avioliiton jälkeen kilpailutti aviomiestään jonkin ulkopuolisen kanssa, oli kuvio selvä. Sitä rakkautta, mitä nuorimies etsi, ei ollut löytynyt.

Kuten niin usein avioliitoissa, sitä joka tapauksessa yritettiin etsiä vielä vuodesta toiseen, mutta eihän siitä mitään tullut. Tarpeet olivat niin perustavalla tavalla erilaiset. Rakkaussuhde syntyi vain lapsiin, mutta sehän oli eri asia.

Kertojalla on selvästi vaikeuksia sanoa, mutta hän sanoo kuitenkin, että vaimon aatteellisesti perusteltu syrjähyppely oli feminismiä. Tokihan tuo käsite on otettu samanlaiseen käyttöön kuin aikoinaan sosialismi: vain kaikki hyvä, mitä tehdään, kuuluu sen otsikon alle ja kaikki kurja ja alhainen ei sitten lainkaan ole sitä oikeata itseään.

Epäilemättä narsismi ei sellaisenaan vielä ole feminismiä, mutta sellaiseksi tuo puoliso sen käsitti, joten tämä niin sanoakseni reaalifeminismin piiriin kuuluva tapaus oli kuin olikin sitä itseään.

Suomihan on ollut johtavia maita erilaisten aatteiden vulgarisoinnin alalla ja kuten tunnettua, meillä mahtuu kukoistamaan vain yksi aate kerrallaan. Englannin kaltaisissa kulttuurisesti monikerroksisissa maissa asia on ollut toinen ja lienee yhä, vaikka ulkopuolisesta näyttää siltä, että siellä on menty jo kauas samaan suuntaan.

Ei tuossa ideologisessa asenteessa ollut suomalaisittain silloin mitään kummallista ja luulen, että se oli jopa valtavirtaa. Nykynuorison tilannetta en tunne.

Alan miehenä Hardwick on dramatisoinut muistelemisensa tapahtuvaksi lumihangessa, jonne hän on palvelutaloon pyrkiessään suistunut. Kun hän siellä pikkuhiljaa odottaa paleltumiskuolemaa omassa virtsalätäkössään, hän muistelee menneisyyttään täysin rehellisesti. Mitään syytä tai mahdollisuuksia asioiden kauhisteluun ja selittelyyn, saati poseeraukseen ei ole.

Sivuutan tässä kirjoittajan melko pitkät kertomukset niistä kaikista näytelmistä, teattereista ja ihmisistä, joiden kanssa hän työskenteli. Kun en tiedä niistä oikeastaan mitään, niin en osaa niitä arvioidakaan.

Mainittaviin kuitenkin kuuluvat kohtaamiset Speden ja Jouko Turkan kanssa. Edellinen nonchaleerasi Hardwickin eikä suostunut edes puhumaan hänen kanssaan. Samoin teki aluksi myös jälkimmäinen.

Ilmeisesti kaiken takana oli käsitys siitä, että joku ulkomaalainen on tässä nyt ilman ansioita nostettu paikalle, joka oikeastaan olisi varattu vain suomalaisille. Jouko Turkka kuitenkin suostui ennen pitkää puhumaan Hardwickin kanssa ja heistä tuli hyvät ystävät. Hardwick jopa arvosti Turkkaa, mitä hieman ihmettelen, koska pidän häntä vahingollisena hulluna.

Mutta mitä Hardwickiin tulee, tämä kirja nosti minun silmissäni hänen arvostustaan entisestään. En ole suuri viihteen ystävä, mutta ainakin tämä muistelija on tehnyt sitä suurella taidolla ja kunnianhimolla. Hienoa, että saimme hänet tähän maahan!