Rakkauden perässä
Neil Hardwick, Poistetut
kohtaukset. Muistelmat. Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen. WSOY
2025, 222 s.
Neil Hardwick on merkillinen ilmiö suomalaisen
viihteen historiassa. Ulkoisestikin hän on sellaista tyyppiä, jonka voi yleensä
olettaa tapaavansa vain Brittein saarilla. Englanti kaikessa saarimaisuudessaan
-insularity- on yhtä omalaatuinen kuin Suomi. Henkinen välimatka maiden välillä
on hyvin pitkä, mitä ei ymmärrä, jos tuijottaa vain englannin kielen asemaan
Suomessa.
Siitä huolimatta Hardwickista tuli
nimenomaan suomalaisen luonteen viihteellisen kuvaamisen mestari, mikä todistaa
harvinaisesta kyvystä ymmärtää ihmisten välisen kommunikaation hienouksia.
Viihde on ollut Hardwickille vakava asia, eikä mitään irtovitsien möläyttelyä.
Voi myös sanoa hänen päässeen alalla poikkeuksellisen korkealle tasolle.
Neil syntyi köyhään
yorkshireläiseen perheeseen hiilikaivosalueella ja kertoo äitinsä vihanneen
kaikkia ihmisiä, myös lapsiaan. Tässähän sitä olikin jo eväitä loppuiäksi,
sillä miehetkin kaipaavat rakkautta. Hassu juttu.
Neil havaittiin huippulahjakkaaksi
ja kustannettiin sisäoppilaitokseen, poikakouluun, jossa meno oli samanlaista
kuin se oli ollut jo Tom Jonesin aikana. Tosin Tom ei käynyt sisäoppilaitosta.
Ruumiilliset rangaistukset ja häpeä kuuluivat joka tapauksessa normaaliin päiväjärjestykseen.
Matka yorkshireläisestä kaivostaajamasta
sisäoppilaitokseen oli pitempi, kuin matka Englannista Suomeen, toteaa tekijä,
vaikka jälkimmäinenkin oli taatusti pitkä.
Suuri ongelma, joka nykyäänkin
tunnetaan yhä täysin määrin, oli aksentti. Englanti on luokkayhteiskunta, jossa
alipalkattuja raa’an ja likaisen työn tekijöitä ylenkatsotaan ja jossa puhetapa
paljastaa heti, mihin luokkaan puhuja kuuluu. Yorkshire sattuu vielä olemaan
paikallinen junttila, jonka murre kuulostaa erityisen hullunkuriselta.
Neil selvisi tilanteesta matkimalla
aluksi skottilaista ääntämystä, jolla oli enemmän prestiisiä ja oppi vähitellen
puhumaan kuten pitää. Hänen lahjakkuutensa huomattiin.
Kykyjenetsijät värväsivät
nuorukaisen opiskelemaan aineita, joita hän tarvitsisi tulevassa työssään
ydinenergialaitoksissa, siis luonnontieteitä. Paikkakin oli alallaan maailman
huippua: Cambridgen King’s College, jonka opiskelijat kerran keksivät DNA:n
paikallisessa pubissa.
Neil kuitenkin kulki omia polkujaan
ja kävi halvemmassa junttipubissa. Hän myös lopetti luonnontieteelliset opinnot
ja siirtyi filosofiaan. Tämä oli todella merkittävä itsenäisyyden osoitus. Nyt
hän sai ruveta maksamaan omat opintonsa.
Suomeen Neil joutui niin sanotusti
rakkauden perässä. Tarkemmin sanoen seksuaalisesti aktiivinen suomalaistyttö
tarjosi nuorukaiselle jotakin sellaista, mitä hän aina luuli kaivanneensa. Se oli
vapaan seksin aikaa ja pohjoismaat olivat sillä alalla uranuurtajia.
Tyttö sattui kuitenkin olemaan niin
sanakseni ideologinen horo, mikä tarkoitti, että hän piti luovuttamattomana oikeutenaan
tehdä omalla ruumiillaan, mitä ikinä halusi. Toisilla ei ollut siinä nokan
koputtamista.
Kun kyse oli vielä narsistista,
joka jo parin kuukauden avioliiton jälkeen kilpailutti aviomiestään jonkin
ulkopuolisen kanssa, oli kuvio selvä. Sitä rakkautta, mitä nuorimies etsi, ei
ollut löytynyt.
Kuten niin usein avioliitoissa,
sitä joka tapauksessa yritettiin etsiä vielä vuodesta toiseen, mutta eihän
siitä mitään tullut. Tarpeet olivat niin perustavalla tavalla erilaiset. Rakkaussuhde
syntyi vain lapsiin, mutta sehän oli eri asia.
Kertojalla on selvästi vaikeuksia
sanoa, mutta hän sanoo kuitenkin, että vaimon aatteellisesti perusteltu
syrjähyppely oli feminismiä. Tokihan tuo käsite on otettu samanlaiseen käyttöön
kuin aikoinaan sosialismi: vain kaikki hyvä, mitä tehdään, kuuluu sen otsikon
alle ja kaikki kurja ja alhainen ei sitten lainkaan ole sitä oikeata itseään.
Epäilemättä narsismi ei
sellaisenaan vielä ole feminismiä, mutta sellaiseksi tuo puoliso sen käsitti,
joten tämä niin sanoakseni reaalifeminismin piiriin kuuluva tapaus oli kuin
olikin sitä itseään.
Suomihan on ollut johtavia maita
erilaisten aatteiden vulgarisoinnin alalla ja kuten tunnettua, meillä mahtuu
kukoistamaan vain yksi aate kerrallaan. Englannin kaltaisissa kulttuurisesti monikerroksisissa
maissa asia on ollut toinen ja lienee yhä, vaikka ulkopuolisesta näyttää siltä,
että siellä on menty jo kauas samaan suuntaan.
Ei tuossa ideologisessa asenteessa
ollut suomalaisittain silloin mitään kummallista ja luulen, että se oli jopa
valtavirtaa. Nykynuorison tilannetta en tunne.
Alan miehenä Hardwick on dramatisoinut
muistelemisensa tapahtuvaksi lumihangessa, jonne hän on palvelutaloon
pyrkiessään suistunut. Kun hän siellä pikkuhiljaa odottaa paleltumiskuolemaa
omassa virtsalätäkössään, hän muistelee menneisyyttään täysin rehellisesti.
Mitään syytä tai mahdollisuuksia asioiden kauhisteluun ja selittelyyn, saati
poseeraukseen ei ole.
Sivuutan tässä kirjoittajan melko
pitkät kertomukset niistä kaikista näytelmistä, teattereista ja ihmisistä,
joiden kanssa hän työskenteli. Kun en tiedä niistä oikeastaan mitään, niin en
osaa niitä arvioidakaan.
Mainittaviin kuitenkin kuuluvat
kohtaamiset Speden ja Jouko Turkan kanssa. Edellinen nonchaleerasi Hardwickin
eikä suostunut edes puhumaan hänen kanssaan. Samoin teki aluksi myös
jälkimmäinen.
Ilmeisesti kaiken takana oli
käsitys siitä, että joku ulkomaalainen on tässä nyt ilman ansioita nostettu
paikalle, joka oikeastaan olisi varattu vain suomalaisille. Jouko Turkka
kuitenkin suostui ennen pitkää puhumaan Hardwickin kanssa ja heistä tuli hyvät
ystävät. Hardwick jopa arvosti Turkkaa, mitä hieman ihmettelen, koska pidän
häntä vahingollisena hulluna.
Mutta mitä Hardwickiin tulee, tämä
kirja nosti minun silmissäni hänen arvostustaan entisestään. En ole suuri
viihteen ystävä, mutta ainakin tämä muistelija on tehnyt sitä suurella taidolla
ja kunnianhimolla. Hienoa, että saimme hänet tähän maahan!
Ulkopuolisella ja toisen polven muuttajalla on usein hyvä näkymä uuden kotimaansa omituisuuksiin ja ominaisuuksiin, kun on jokin muu hyvin tunnettu kohde mihin verrata.
VastaaPoistaHumoristille tämä on varmasti etu ja ideoiden aarrearkku, käsitteli sitten uutta tai vanhaa maataan.
Charlie Chaplin ja Stan Laurell olivat 1. polven väkeä. Jacques Tati oli emigrantin poika ja Marxin veljekset taisivat myös olla 2. polven väkeä.
Kiitokset mainiosta kirja-arvostelusta, hymyilin - naurahdinkin!
VastaaPoistaSuomalaiset eivät olleet aluksi valmiita Hardwickin tapaan käsitellä huumorin avulla kansamme kipukohtia, mutta aika nopeasti hänen komedioistaan tuli klassikkoja. Huumorin avullahan voi käsitellä hyvinkin kipeitä juttuja kuten sotatraumoja ja niiden oireilua. Tankki täyteen, Reinikainen ja Nyhjää Tyhjästä ym. - kaikki upeita suomalaisia tv-sarjoja, joista ensimmainitut kuvaavat lempeän raadollisesti kansamme ominaisluonnetta. Jälkimmäinen improvisaatio-ohjelma onkin sitten hassuttelua asialla koko rahan edestä.
Valitettavasti masennus astui jossain vaiheessa kuvaan Neilinkin kohdalla. Toivottavasti siinä pahin on selätetty. Ajattelin surkuhupaisasti joskus lehdestä lukiessani siitä, että niin ne reippaimmatkin masentuvat Suomessa tarpeeksi pitkään asuttuaan. Kun tietää hänen lähtökohdistaan jotain, niin ehkä nekin seikat selittävät asiaa eikä ihastuttavaa (henkistä) ilmastoamme voi pitää asian juurisyynä.
Sen verran uraauurtavaa työtä Hardwick on maamme viihteen eteen tehnyt, että hän on kiitoksensa ansainnut. Toivottavasti häntä myös asianmukaisesti muistetaan.
Toisaalta noissa "kakkosen" jutuissa mukana oli myös toinen käsikirjoittaja rinnalla, joten kuinka paljon esim. sanailusta oli Hardwickin kynästä lähtöisin. "Pitkät vitsit" l. nämä joita pedattiin joko koko- tai puolenjakson verran ennen laukaisua, olivat luultavasti pääosin Hardwickin käsialaa.
Poista"En ole suuri viihteen ystävä"
VastaaPoistaEhkäpä blogisti on törmännyt liikaa huonoon viihteeseen, jota totisesti riitää. Sen sijaan mainittu suurella taidolla ja kunnianhimolla tehty viihde on tykkänään eri juttu: se mahdollistaa vaikeiden ja kipeiden asioiden esiinnostamisen, koska huumori saa aikaan sen, ettei yleisössä herää välitön torjunta, joka estää uuden vieraan ajatuksen vastaanottamisen.
Ei voida kiistää myöskään sitä viihteen arvoa, että se edistää tiettyä rentoutumista, "aivojen narikkaan heittämistä", jota pidän välttämätömänä, että pystyy vaativaan henkiseen työskentelyyn. Kyllä viihde tuossa suhteessa alkoholin ja muut päihteet voittaa.
"Hardwick jopa arvosti Turkkaa, mitä hieman ihmettelen, koska pidän häntä vahingollisena hulluna." En ihmettele, että arvosti, sillä Turkan Aiheita on varmaan hauskin kirja, mitä suomen kielellä on koskaan kirjoitettu.
VastaaPoistaNo jaa. En ole muualla lukenutkaan kuvitelmia siitä, miten eri tavoin tunnettuja kansalaisia voisi tappaa.
PoistaTäytyypä lukaista Aiheita. Turkkahan oli monen mielestä suomalaisuuden shamanistinen visionääri, joka asusteli askeettisissa oloissa hulppea osakesalkku lämmikkeenä. Loppuaikoinaan hänen lähimmäisiinsä kuuluivat ymmärtääkseni kivenmurikat, joihin hän oli hurahtanut ja joiden hieroglyfejä hän vimmaisesti tutki. Eksentristä toki, mutta uskon, että Hardwick ymmärtäisi. Spedestä en olisi niin varma.
PoistaAiheita ja Selvitys oikeuskanslerille ovat eri kirjoja. Häpeä oli myös aika riemukas.
PoistaNe murhafantasiat olivat "Aiheissa". Ei hän niitä oikeuskanslerille esittänyt.
PoistaOvathan meillä murhafantasioita esittäneet julkisuudessa eduskunnan puhemies ja valtiovarainministerikin. Sellainenhan on vain moraalisesti hienoa ja ylevää!
PoistaKappas! Ihan kirjoissa julkaisseet?
PoistaJos murhafantasioita julkaisee proosakirjan kansien välissä, ne ovat paheksuttavaa ja tuomittavaa, jos blogissa, ne ovat jaloa ja ihailtavaa? Tässä on selvästi jo sovellettu professoritason ylempää logiikkaa.
PoistaAi, niinkö minä sanoinkin?
PoistaDekkarit ja murha-arvoitukset ovat hyvin suosittua viihdettä, eikö niissä oikein rahasteta murhafantasioilla?
PoistaEurooppa saa kiittää antiikin kreikkalaisia ihmismuotoisista jumalista ja idea-ajattelusta -- heidän tasogeometriansa irrotti omia matemaattisia sääntöjään seuraavan "kuvion" tasopinnalle asettuvasta yleisestä "taustasta" -- ja tuon tiedollisen ajattelun valtamaaginen laajentuma oli sitten Roman impeiumi, joka omaan suuruuteensa ja monikulttuurisuuteensa sorruttuaankin eli eurooppalaisessa ajattelussa yli keskiajan tuhatvuotisen taantuman ja nosti antiikin ajatusmuodot ja jopa yhteiskuntamuodot uudelleen esille renessanssissa.
VastaaPoistaKadotettu kieli elpyi uudelleen, ja kirjallisuudessa uusi ajanhallinta mahdollisti alusta alkaen kerroksellisen ajattelun ja esimerkiksi parodiset hahmot. Ritariromantiikka ruostui, kun parodia söi sen -- se oli eurooppalaisuuden kannalta hyvä henkiinjäämisratkaisu.
Ja imperiumin brittiläinen alusta tuotti sitten teatterin, joka katutasolta nousi yläluokan estradiviihteeksi, jossa hovinarrit saivat uuden elämän Shakespearen näytelmissä. Ajatelkaas, nuo neljäsataa vuotta vanhat tekstit sisältävät mahdollisuuden tulkintoihin, jotka psykologisella ja yhteiskunnallisellakin osuvuudellaan puhuttelevat meitä vieläkin.
Brittiperinteessä Neilillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia, joten oli sekä hänen onnensa että varsinkin meille taivaan lahja, kun hän päätyi Suomeen. Tällä meillä ei ole ollut minkäänlaisia sivistyksellisä edellytyksiä ottaa laajemmlla pohjalla vastaan maailmankirjallisuutta -- muutamia autenttisia nerotyyppejä lukuun ottamatta kulttuuriväkemme on muodostunut oman arvonsa tuntevasta kyldyyri-kyldyyri-kielivähemmistöstöstä, ja oman sivistyksemme pahimmat viholliset ovat käytännössä olleet kansalliisten kulttuuri-instituutioidemme hallintovirkailijat.
Ei Hardwick suinkaan saanut meneistyksiksi osoittautuneita tv-sarjojaan läpi ihastelun ja kannustuksen siivittäminä, vaan rujo totuus oli, että meikäläiset draamapomot yrittivät lytätä ne joka työvaiheessa. Vai pitäisikö sanoa tyävaiheessa, se on meillä edelleen tosidraamaa.
Oli onni, että maailmassa eniten tv-draaman ilmaisumuotoja kehittänneen brittiläisen Dennis Potterin uraauurtavia sarjoja kuitenkin esitettiin meilläkin. Niiden äärellä täällä itki Neil itsekin, mutta kasvoi myös uusi sukupolvi, jolla sitten oli eväitä nostaa omien tuotantojemme tasoa ratkaisevasti.
Maailma on teatteri, elämä on näytelmä, ja ihmiset sen näyttelijöitä, sanoi Shakespeare. Eurooppalaisen uuden ajan kirjallinen perinne kasvoi keskiaikaisten kronikoiden, katuteatterin ja kiertelevien seurueiden, näytelmien ja kirjeromaanien kautta romaanimuodoksi, joka eurooppalaisena ilmiönä on ainutlaatuinen. Nimenomaan romaanimuoto ja kirjapaino loivat eurooppalaisen ihmisen tajuntaan ne kuvitteelliset ja periaatteessa vaihdettavissa olevat roolihahmot -- ihmisidentiteetit -- joiden muotoa ja samaistettavaa mallia "edustuksellinen" demokratia välttämättä edellyttää. Milan Kundera on oman historiamme tästä puolesta kirjoittanut ansiokkaasti, esimerkiksi teoksessa "Petetyt testamentit".
Otsikon kysymys on hyvä, ja asiat oikeassa järjestyksessä. Ensin on tullut tragedia, komedia on kerroksellista ajattelua, kykyä hallita tuntoja ja ajattelua.
Olet pahasti pakkoenglannin vanki, niinkuin suurin osa suomalaisista.
PoistaPakkoenglannin vanki? -- Jos minulla pakkomielteitä olisi, olisin kai ennemminkin eurooppalaisuuden vanki. Mutta sekään ei ole vapaa valinta.
PoistaEnglannin kielen valta-asemaa arvosteltaessa pitäisi aina kuitenkin tunnustaa tosiasia, että omaa ajatteluamme ja ihmisen historiaa eniten muovannut kulttuuriperintö on kokonaan saatavilla vain englannin kielellä.
Myös kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja sille -- ja vain sille ominainen "edustuksellisuuden" kognitioon perustuva demokratia -- ovat eurooppalaisen uuden ajan tuotteita.
Kulttuuriperintö saatavilla vain englanninkielellä, älä hyvä mies päästä suustasi tuollaisia sammakoita. Se ettet osanne muita kieliä on pääosin vain oma ongelmasi ja syysi.
PoistaHardwickin kirjassa en tykännyt siitä, että hän kirjoitti edesmenneestä vaimostaan tosi ilkeästi. Itselläni tulee jätettyä vainajat rauhaan, vaikka jokunen ärsyttikin. Toisaalta kirjassa nostetaan superhyväksi enkeliksi Ritva Valkama; muita diivoja paremmaksi.
VastaaPoistaNeil myöntää, ettei uran rakentaminen ulkomailla onnistunut.
Hyvä kirja, kuten myös aiempi Hullun lailla-juttu.
Jos tämän joku selittäisi, Oikkonen?
VastaaPoistaHardwickiä arvostan suuresti. Hieno mies, mahtava tuotanto.
Mutta niin kai hänkin on tunnustautunut vasemmistolaiseksi ja vieläpä oikein kunnolla. Näin Ylen haastettelussa.
Miten se meneekin aina niin?
Miksi kulttuuri- ja taiteentyöntekijäammattilainen löytää aina itsestään vasemmistolaisen. Väittäisin että se luku on siinä 90 prosentin paikkeilla. Ja näin ainakin koko Länsi-Euroopassa.
Mikä kohta aivoissa, ajattelussa sen synnyttää?
Joukkopaine? Mutta miksi joukko on muodostunut ja muodostuu aina uudelleen noin?
En tarkoita että pitäisi olla fifty-fifty, tai oikeistolainen, mutta ajattelen että taiteilijan pitäisi olla taiteen puolella, mahdollisimman vapaa ja sitoutumaton, parhaimmillaan ulkopuolinen.
Mutta ne arvomaailmat ja ajatusmallit jotka tunkevat päähän ovat taitelijakunnassa pääsääntöisesti vasemmistolaisia, kun kuitenkin tiedämme että tinkimätön ajattelu ja luovuus ja havainnointi ja jopa arkinen hyväihmisyys eivät ole tietenkään monopolisoituja tiettyyn poliittiseen suuntaukseen.
kr