Venäjä vedenjakajalla

 

Mies kaiken takana

 

Aleksandr Jakovlev, Sumerki, ”Materik”, Moskva 2003, 687 s.

 

Toisin kuin usein kuvitellaan, Venäjällä on aina ollut myös liberaalia ajattelua kaikkein korkeimmissakin piireissä. Vain sen toteuttaminen on ollut hallitsijoille liian pelottavaa ja heidän vastustajilleen mahdotonta. Tämänhän me muistamme Aleksanteri I:n ja Speranskin ajoilta.

Tietenkin itsevaltias on saattanut myös olla juopunut vallastaan ja uskonut sen ylivertaiseen, messiaaniseen merkitykseen, kuten Stalin.

Kuitenkin myös Stalin teroitti koko puolueelle sitä, että sen riveissä on vihollisen agentteja, joita oli soluttautunut kaikkein korkeimmallekin tasolle. Mitä kaikkea yksikin vihamielinen agentti saattoi saada aikaan, jos hän oli avainasemassa suuren armeijan päämajassa, kysyi Stalin retorisesti aloittaessaan suuret puhdistukset.

Yleensä tämä on kuitattu Stalinin vainoharhaisuuden osoituksena, mutta epäilemättä hänellä oli omat syynsä epäluuloihin: kuinka kokonainen suuri kansa olisi voinut ilman vastarintaa sulattaa koko sen epäinhimillisyyden, jota suuri Johtaja toteutti?

Kommunistisella puolueella oli jokseenkin samanlaatuinen tilanne kuin tsaristisella hallinnolla aikoinaan: kaikenlainen oppositio ja yleensä sekaantuminen valtiollisiin asioihin oli ulkopuolisilta kielletty. Mikäli haluttiin uudistuksia, oli niiden tultava sisältäpäin.

Alekandr Jakovlev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=harmaa+eminenssi ), entinen NKP:n politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja ”tieteellisen sosialismin” ylin valvoja oli jo varhain ymmärtänyt, että se aate, jota hänen puolueensa palveli, oli mätä. Hän oli myös tajunnut, että siitä voitaisiin päästä eroon vain puolueen omaa, totalitaarista valtaa käyttäen. Puolue oli räjäytettävä sisältä käsin sen omilla menetelmillä ja se tehtiin niin sanotun Perestroikan aikana.

Tämän Jakovlev on kertonut avoimesti muistelmissaan, joita hän oin kirjoittanut useita niteitä, esimerkiksi ”Muistin syvänne” (Omut pamjati), 2001. Yleensä niihin liittyy laajempaakin historiallista pohdiskelua, kuten juuri käsillä olevaan teokseen.

Toimiessaan rehabilitaatiokomitean puheenjohtajana Jakovlev kertoo lukeneensa tuhansia ja taas tuhansia sivuja kommunistihallinnon rikoksista ja arvelee tuntevansa ne paremmin kuin ehkä kukaan toinen.

Jakovlev selostaa noita dokumentteja tässäkin kirjassa ja on aivan erityisen järkyttynyt siitä julmuudesta, jota kohdistettiin lapsiin. Koko kommunismin ideologiaa hän ei väsy nimittelemästä mitä värikkäimmin epiteetein. Lenin oli ”kyltymättömän verenhimoinen hirviö” ja Stalin pyrki olemaan hänen arvollinen oppilaansa.

Koko pahuutta on kirjoittajan mielestä vaikea syntetisoida yhteen käsitteeseen, siinä yhdistyvät ”sosiaalinen kannibalismi, Kainin psykologia (Kainstvo), herostraattisuus, koko Juudaksen synti loppuun asti viedyssä muodossaan”.

Samat asiat kirjoittaja on sanonut jo aiemmissakin kirjoissaan, joita hän on kirjoittanut useita. Hän on myös julkaissut valtavan määrän Neuvostoliiton historian avaindokumentteja, joita luettuaan voisi kuvitella jokaisen jo ymmärtävän, mistä neuvostokommunismissa oli kyse.

 Siinä on vapautettu totuus, jota Putin ei enää voi kätkeä älymystöltä. Mitä massoihin tulee, on tilanne toinen, kuten valitettavasti voimme havaita.

Jakovlev oli lähtöisin yksinkertaisesta talonpoikaiskodista, osallistui sotaan merijalkaväessä, haavoittui ja jäi invalidiksi ja oppi sydämensä pohjasta vihaamaan sotaa. Henkilökohtaisesti hän otti suuren riskin ryhtyessään paljastamaan kommunistihallinnon rikoksia ja sai palkakseen runsaasti tappouhkauksia ja hyökkäyksiä lapsiaankin vastaan.

Toisin kuin niin moni muu, Jakovlev ei käyttänyt hyväksi asemaansa rikastuakseen ja voimme pitää häntä sangen puhtaasti aatteensa elähdyttämänä hahmona.

Hänen -ja perestroikan- saavutukset ovatkin lähes uskomattomia: muutamassa vuodessa, 1985-1991 Venäjälle palautettiin kansalaisvapaudet, lopetettiin kylmä sota, vapautettiin kansakunnat ja avattiin tie normaalille, liberaalille kehitykselle. Läheskään kaikkia tapahtuneita asioita ei tarkoitettu, mutta vanhan systeemin lopettaminen oli koko ajan Jakovlevin tarkoituksena, joskaan ei kaikkien muiden.

Valitettavasti samaan aikaan tapahtui hirvittävä taloudellinen katastrofi, joka suisti raiteiltaan sen keskiluokan, joka Venäjälle oli jo syntynyt. Rikollinen valtion omaisuuden varastaminen tapahtui yleensä demokratian tunnusten alla ja koko venäläisen kansakunnan omanarvontunto kärsi katkeran iskun.

Virheitä tehtiin, mutta vuonna 2003 Jakovlev oli yhä täynnä toivoa. Se voima, jota hän eniten pelkäsi, oli byrokratia, uusi ja vanha, joka pelasi omaa peliään. Sen piiristä ilmeisesti löytyikin se aines, joka salaa (neglasno) pyrki tekemään tyhjäksi Venäjän siirtymisen pois liberaalilta uralta. Kirjasarja nimeltä ”Projekt Rossija” oli tämän suuntauksen väline (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%22projekti+Ven%C3%A4j%C3%A4%22) .

Mitä Venäjän kehitystiehen tulee, Jakovlev katsoo, että Stolypinin reformit olivat Venäjän toivo ja mahdollisuus 1900-luvun alussa. Mikäli se olisi saatu viedä loppuun ja siten muodosta kyläyhteisöstä vapaa, riippumaton talonpoikaisto, olisi tie ollut avoin liberaalille kehitykselle.

Huomiota herättää, että juuri samaan aikaan myös Putinilla oli ”stolypinilainen” kautensa: hän ylisti tätä puheissaan ja kirjoja julkaistiin ja patsaita pystytettiin.

On kyllä mahdollista, että Putinia kiehtoi Stolypinissä ennen muuta tämän kovakouraisuus: kapinointi ja terrorismi tukahdutettiin säälimättä ja jopa 3000 henkeä hirtettiin.

Joka tapauksessa Jakovlev näkee vielä Putinin oman työnsä jatkajana ja hyväksyy tämän ”epistoloissaan” ilmaisemat ajatukset: yksityisomistus, oikeusvaltio, lain kunnioitus, monipuoluejärjestelmä ja muut liberaalin yhteiskunnan ominaisuudet

 Nomenklatura, ahne ja tunnoton joukko hengittää kuitenkin koko ajan niskaan ja byrokraattien autoritarismi esiintyy yhä vapaammin. Nyt (2003) Venäjällä istutaan hämärässä (v sumerkah) odottamassa, mitä tuleman pitää.

Ellei reformeja viedä loppuun, pohdiskeli Jakovlev, käy venäläisille kuin syyteille, atsteekeille, inkoille ja monille muille: he häviävät historiasta. Silloin syynä on se, että venäläiset ovat yhä liiaksi orjia, joilla kuitenkin riittää pöyhkeyttä (raby s pretenzijami).

Sellaisille ei kolmannella vuosituhannella ole mitään käyttöä, vaan ne ovat pelkästään naurettavia: täynnä ylpeyttä ilman arvokkuutta. ”Debolševisointi” oli vielä vietävä loppuun saakka.