Muuan hagiografia

 

Sankari poliitikkona

 

Maria Pettersson, Anna Kontula, Leipää ja ruusuja. Atena 2025, 477 s.

 

Skotlantilainen historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle (1795-1881) kehitti saksalaisen romantiikan filosofiaan pohjautuvan maailmankuvan, jossa totuudella ja rehellisyydellä oli keskeinen, täysin metafyysinen merkitys. Vain totuus, mystinen totuus oli asia, joka saattoi menestyä historiassa.

 Itse asiassa totuus aukeni kullekin aikakaudelle erilaisissa muodoissa ja sen saattoivat tuoda kansoille ymmärryksen ja toiminnan ohjeeksi vain sankarit, suuret ihmiset, jotka nousivat aikansa valheellisuuden ja teennäisyyden yläpuolelle ja kukin omalla tavallaan osoittivat tien sellaiseen toimintaan, joka toi heidät pyhyyden ja elämän todellisen tarkoituksen yhteyteen.

Carlylen kuuluisin teos on ”On Heroes, Hero-Worship and the Heroic in History”. Siinä hän kuvaa sankareita erilaisissa rooleissaan. Sankari saattoi olla sotainen kansansa johtaja, kuten Napoleon tai jopa rienaaja, kuten Voltaire, todellinen sankari oli kuitenkin ennen muuta uskonnollinen hahmo, se oli juuri hän, joka pystyi näyttämään kansalle elämän valon ja tarkoituksen.

Tällaisena sankarina Carlyle esittelee epäsovinnaisesti myös Muhammedin, jonka oppi saattoi kuulostaa alkeelliselta ja jopa valheelliselta 1800-luvun englantilaisesta, mutta jolla oli oman aikansa ihmisille annettavanaan maailmasta ja sen olemuksesta  juuri se käsitys, jonka ajan ihmiset tarvitsivat ja saattoivat ymmärtää totuudeksi.

Itse asiassa pidän ilmeisenä puutteena, ettei Carlylen sankarigalleriassa ole Jeesusta. Hän, jos kuka oli totuuden julistaja, joka näytti ihmisille tien metafyysiseen suuruuteen ja sai kansat seuraamaan itseään.

Aihe olisi ehkä sentään ollut aikansa Englannissa mahdoton suoraan käsiteltäväksi. Luulen, että Muhammed oli ennen muuta bulvaani, jonka kautta myös Jeesuksen todellinen, historiallinen rooli voitiin esittää.

Todettakoon, että Carlylen sankareihin kuului myös tuo kuuluisa tohtori Samuel Johnson, englannin kielen sanakirjan tekijä, joka oli tunnettu suorasukaisesta ja kuvia kumartelemattomasta tyylistään.

Johnson on myös kuuluisa siitä elämäkerrasta, jonka James Boswell hänestä kirjoitti. Boswell oli, paitsi hyvä ja älykäs kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun boswell tulokset )todellinen sankarinpalvoja. Tuon tuostakin hän viittaa kohteeseensa sanoilla ”tuo suuri mies”.

Lukiessani Maria Petterssonin kirjaa Anna Kontulasta, tulivat Johnson ja Boswell väkisinkin mieleeni. Anna nousee ehdottomasti tässä kirjassa sankariksi ja jopa joka suhteessa ylivertaiseksi. Olennaista hänessä kuitenkin on tuo tinkimätön rehellisyys.

Hän on Pyhä Anna, jota muut saattavat vain ihmetellä. Ehkä voitaisiin sanoa, että hän oli kuten me kaikki muutkin, mutta ilman syntiä. Jeesukseksi korottaminen olisi ehkä sentäänvähän liikaa, mutta osoittautuu, että meillä on kuin onkin hänessä Suomen Jeanne d’Arc. Peloton ja nuhteeton. Puhdas sielu.

En suinkaan kirjoita tätä pilkatakseni enkä väheksy Annaa lainkaan (vt. Vihavainen: Haun anna kontula tulokset ).

 Päinvastoin, olen aina tuntenut, sanoisinko, lukkarinrakkautta tähän taistelijaan, joka on käynyt siekailematta niiden valheellisten ja kierojen väitteiden kimppuun, joita tämä aikamme -eikä vain Suomessa- on suurella paatoksella esittänyt vaikkapa seksin ammattilaisista, empatian arvosta ja kaiken maailman wokedogmeista.

Kontula on uskaltanut sanoa totuuden silloinkin, kun se on ollut hänen puolueensa etuja ja linjauksia vastaan ja äänestänyt härkäpäisesti omantuntonsa mukaan, ryhmäkuria vastaan.

Itse asiassa ryhmäkuri onkin perustuslain vastainen ilmiö, vaikka kuuluukin politiikan raakaan arkipäivään, mutta sehän on tunkkaisen täynnä teeskentelyä ja valheellisuutta.

Kieroilu, teeskentely ja tekopyhyys kuuluvat politiikan perustaitoihin ja Kontula tuntuukin olevan siellä aivat väärässä paikassa, hieman samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja. Totuus polttaa niin paljon poliittisten pelurien näppejä, etteivät he halua kuulla siitä mitään. Huippulahjakkaat autistit sanovat sen silti.

Kuten kirjasta ilmenee, poikkeuksellinen persoonallisuus voidaan tässäkin tapauksessa luokitella ns. autismikirjon tapaukseksi. Samaa epäilen todenpuhujista yleensäkin. Itse en ole viitsinyt missään tutkimuksissa käydä. Eihän sillä etiketillä ole väliä.

Tämä kirja pyrkii joka tapauksessa silminnähtävän sitkeästi löytämään ja kertomaan totuuden ja vain totuuden ja vieläpä koko totuuden. Siihen on sen kohde antanut valtuudet.

Niin sanotusti kuuminta tavaraa eivät tietenkään ole poliittiset tai psykologiset paljastukset, vaan seksi. Mikäs muu.

Kun luin esipuheesta, että kirja on tekijänsä mielestä ainutlaatuinen ja vieläpä sellainen, jota ei koskaan ole elävästä poliitikosta vielä kirjoitettu, hymähdin tietenkin moiselle hybrikselle. Taasko joku sukupolvi luulee keksineensä seksin ja kertoo siitä muillekin?

Kirjan luettuani olen kyllä muuttanut mieltäni. Pettersson puhuu aivan ilmeisesti totta. Hyvin harvassa maassa (kenties vain Suomessa?) voitaisiin tällaista kirjaa edes julkaista ja luvan saaminen siihen itse kohteelta olisi vielä epätodennäköisempää.

Miksi se lupa sitten on saatu? Näkyykö tässä ekshibitionismi, jota oli tapana kutsua perversioksi silloin, kun sana vielä oli käytössä? Vai haluaako kirjoittaja vain kertoa koristelemattoman totuuden siksi, että ihmiset yleisemminkin voisivat ja erityisesti uskaltaisivat ymmärtää millainen se on?

Tosiasiahan on, että ajallemme ja sen julkisuuskulttuurille on ominaista syvä valheellisuus, joka kätkeytyy kaiken maailman seksileluhehkutuksen ja perversioiden ylistyksen taa.

 Seksuaalisuuden merkitys ihmiselle on kuin onkin yhä täynnä tabuja huolimatta siitä, että sallivuuden ja suvaitsevaisuuden alalla käydään kovaa kilpailua. Ei seksi ole vain kutittelua eikä edes jyystämistä.

Päähenkilö kertoo suoraan toimineensa huorana eli seksityön tekijänä nuoruudessaan, vieläpä alaikäisenä. Sen kummempia traumoja se ei tuonut, vaikka ei nyt myöskään kunnianhimoa tyydyttänyt.

Ehkäpä vielä niin sanotusti kuumempi juttu on, että henkilö kertoo päiväkirjojensa kautta olleensa nuorena varsinainen horo, nymfomaani, jolla oli samaan aikaan monta hoitoa, joita kaikkia hän rakasti kuumasti.

Nuorilla miehillähän tavataan usein vastaavaa ja silloin puhutaan huoripukeista tai häntäheikeistä. Se kuuluu ehkä normaalistikin tietyn ryhmän tiettyyn kehitysvaiheeseen, eikä avioliitto silloin välttämättä ole mikään este, vaikka häiritseekin aikabudjettia. Ei tämäkään asia nyt sen kummallisempi ole.

Mutta se varsinainen pihvi, jolla kirjaa myydään, on se poliitikkotoverien määrä, joka pääsi nauttimaan Annan suloista. Kuvauksensa mukaan hän osasi olla tälläkin alalla suora ja aktiivinen ja saattoi yksinkertaisesti pyytää sänkyynsä esimerkiksi kirjailijaa, jonka kirjan oli lukenut. Ensitreffit eivät alttariakaan kaivanneet.

Erityiseksi kirjan tekee kuvaus seksuaalisuuden (en sano ”seksin”) uskonnollisesta ulottuvuudesta. William Jamesin teoksessa ”Uskonnollinen kokemus”, selostetaan myös mystistä ekstaasia, jollaiseen on mahdollista päästä eräiden huumeidenkin voimalla.

Samaan tapaan saattaa vaikuttaa hyvin voimakas seksuaalinen kokemus, jossa persoonallisuus ikään kuin sulaa ja syntyy voimakas pyhyyden kokemus. Myös aistiharhat kuuluvat kuvaan, ellei sitten haluta puhua tajunnan laajenemisesta, mikä on sama asia.

Vain osa ihmisistä saattaa kokea seksuaalisuuden näin voimakkaasti ja on tietenkin suuri onnenkantamoinen, jos he kohtaavat toisensa. Tutkimusten mukaan naisilla voimakkaat seksikokemukset keskittyvät suhteellisen pienelle ryhmälle, vaikka ovat sitten sitäkin voimakkaampia.

Minun mielestäni tämä kirja on muun muassa heteroseksuaalisen rakkauden korkea veisu. On vaikea kuvitella, että homosuhteessa voisi syntyä samanlaista mystistä koekemusta. Ehkä voikin, mutta on se silti vaikea kuvitella. Joku koiraksi pukeutunut pervo tuskin unissaankaan edes kuvittelee sulautuvansa Jumalaan.

Miksi kirja on kirjoitettu? Se näyttää olevan jonkinlainen siirtymäriitti, joka liittyy poistumiseen politiikasta ja uuden elämänvaiheen alkamiseen. Nyt Sankarimme alkaa kirjoittaa suurta teosta anarkismista.

Kiinnostavaa. Jostakin syystä kuvittelin itsekin kauan olevani anarkisti, mutta järjen karttuminen on tietenkin iän myötä tehnyt asiasta yhä epätodennäköisemmän.

Onnittelut joka tapauksessa kirjan sankarille ja kirjoittajalle. Meidän kirjallisuudellammekin on nyt sitten oma Boswellinsa. Ja itse Carlyle sanoi, että myös Boswellista tuli eräänlainen sankari hänen eläytyessään suuren kohteensa ja ystävänsä sielunelämään sitä kunnioittaen.

 

Latina ja Putin

 

Kuollut kieli

 

Muistan hyvin, miten syksyllä 1962 menin kaupunkiin lukioon. Sitä ei enää oikein voinut sanoa koulunkäynniksikään, sehän oli opiskelua ja lukiolaiset nuoria aikuisia.

Oppiaineet olivat sen mukaisia. Entisten lisäksi tuli saksaa ja joillekin ranskaa, historia aloitettiin uudelleen ja entistä vakavammalta pohjalta. Me kielilinjalaiset luimme sitä paitsi latinaa peräti viisi tuntia viikossa, ellen erehdy.

Ei kannata kuvitella, että pänttäsimme vastentahtoisesti tuota kuollutta kieltä. Olimme, ja uskallan sanoa tämän ryhmämme enemmistön puolesta, kovasti innostuneita tuosta aineesta.

Latinan opiskelu ja siis osaaminen oli hienoa. Se oli näennäisesti hyödytöntä ja juuri siksi aivan erityisen hienoa. Mikäli tarvittiin jotakin asiaa, jolla saattoi erottua oppimattomasta rahvaasta, oli tässä varmin tapa: kuka meillä muka osasi latinaa, osasiko presidenttikään? Ilmeisesti ei.

Mutta mepä osasimme ja opimme sitä yhä enemmän. Ehkäpä nuo Exercitia latinan Esimerkkilauseet olivat petollisen yksinkertaisia, mutta sitähän me emme tienneet ja kyllä ne ihan varmasti olivat sitä itseään, aitoa latinaa, jota puhuivat Rooman keisarit ja filosofit ja koko menneisyyden parhaimmisto.

Koko sivistyksemme perustui latinaan, tiesimme ja joku oli lukenut jopa Linkomiehen kirjan ”Keisari Augustus ja Rooman perintö”. Minäkin luin sen. Joskus kahvilan pöydässä keskustelimme siitä, oliko hienompaa olla hyvä matemaatikko vai osata latinaa? Totta kai jälkimmäinen voitti, eihän siitä ollut mitään epäilystä.

Luulen, ettemme kuitenkaan olleet ihan tavallinen lukion latinaryhmä. Koulumme oli uusi yhteiskoulu, jolta puuttuivat naapurilyseoiden (lyska ja tipula) perinteet ja sitä pidettiin rahvaanomaisena ja epäiltiin avoimesti sen tasoakin. Mutta mepä luimme latinaa ja osasimme myös!

Suuri intomme taisi hämmästyttää opettajaakin, joka lienee puhunut asiasta kollegoille, jotka innostivat häntä pitämään näytetunnin. Se pidettiin ja siitä selvittiin kunnialla. Oltiin, tuota noin, latinisteja. Ymmärrän, mitä Matti Klinge tarkoitti puhuessaan asiasta kirjassaan Romanus sum.

Latina ei mennyt hukkaan ainakaan minulta. Tiedän, että on joitakin, jotka koulusta päästyään hylkäävät totaalisesti jopa suurenkin osan siellä oppimastaan ja päästävät esimerkiksi saksan tai ruotsin taitonsa täysin rappiolle. Sama koskee matematiikkaa, reaaliaineita ja myös tietenkin latinaa.

Olen hämmästyneenä huomannut, että on latinisteja, jotka eivät vanhemmiten edes huomaa, että heidän käyttämänsä sanat ovat selvää latinaa ja että esimerkiksi englannin kielessä sitä joissakin tyylilajeissa on noin puolet. Usein taivutusmuodotkin ovat silloin latinasta kuten myös monet neologismit.

Itse voin liioittelematta sanoa, että olen tarvinnut latinaa joka päivä. Itse asiassa olen ihmetellyt, ymmärtävätkö monet englannin, ranskan ja italian puhujat edes lainkaan, mitä sanovat, kun heiltä puuttuu tuo latinan kielen taito.

Tätä on epäilty myös esimerkiksi englantilaisissa sisäoppilaitoksissa, joissa katsottiin latinan vasta opettavan, mitä englanti oikeastaan on. Kaikki eivät ole olleet samaa mieltä ja esimerkiksi Winston Churchill, joka oli Nobel-tason kirjoittaja, mutta ilmeisesti aika kurja koululainen, katsoi, että englantia on opittava ensin: latina jääköön pitemmälle ehtineiden herkuksi.

Niinhän asia lieneekin. Kieliä me opimme matkimalla kuin apinat ja kun olemme tavanneet sanat ja sanonnat mahdollisimman monissa eri tilanteissa, opimme myös ne finessit. Se vanha latinalais-kreikkalainen pohja, joka on siellä alla, on jo hiipunut merkitykseltään.

Kuitenkin ilman latinan taitoa koko länsimainen kulttuuri jää ihmiselle syvemmällä tasolla vieraaksi. Kreikka toki auttaa paljon, mutta sehän onkin latinan sisar.

Suomen kieli sen sijaan on niin täysin erillään latinasta ns. sivistyssanoja lukuun ottamatta, että meillä on juuri tämän puutteen takia aivan erityistä syytä opiskella ja harrastaa latinaa. Niinhän olemme tehneetkin. Yleisradion ”Nuntii latini” oli tämän asian kaunopuheinen todistus.

Suomalaiset ovat kääntäneet jopa Kalevalan latinaksi ja sillä kielellä on laulettu haikeita tangojamme (ks. Tango triste finnicum). ”Rosvo Roopen” sanat muistan minäkin latinaksi ja Teivas Oksala, sen kääntäjä ja tämän alan suurmies teki paljon, paljon muutakin.

Kun kuulin Vladimir Putinin hämmästelleen sitä, että eräässä venäläisessä koulussa, jossa hän vieraili, opiskeltiin latinaa, hän kuulemma huudahti: ”Mitä, kuollutta kieltä”!?

Mutta hänen mieleensä palautui pian joku, kenties hänen psyykiseen tilaansa ja erikoislaatuunsa hyvinkin likeisesti liittyvä asia, kun hän osoitti taitojaan ja sanoi: ”Ave Caesar, morituri te salutant!” Eipä tarvinne arvalla, kuka on se keisari, joka nyt aito roomalaiseen tapaan käyttää valtaansa lähettämällä miehiä kuolemaan.
Putinia voi tietenkin jo tämän lausahduksen perusteella nimittää moukaksi, mutta ei hän tässä suhteessa mikään poikkeus ole. Vastaavia repliikkejä voimme kuulla kaikkialla lännessä, myös meillä.

Venäjällä latinaa on opiskeltu enemmälti vasta Pietari Suuresta lähtien. Latinahan oli lännen kirkkojen kieli ja jo sen nimessä kaikui heresia. Venäjän tiedeakatemian virallinen kieli siitä kuitenkin tuli ja se säilyi sellaisena vuoteen 1809 sakka. Ukrainassa latinaa vaalittiin jo 1600-luvulla. ”Slaavilais-kreikkalais-latinalainen akatemia” perustettiin Kiovaan vuonna 1687 ja suljettiin vuonna 1814. Nyt se toimii jälleen.

Putinin reaktiossa ”kuolleeseen” latinan kieleen voi haluttaessa nähdä sellaista moukkamaisuutta, joka ei ymmärrä kulttuurin syvempien rakenteiden tuntemisen ja ymmärtämisen merkitystä ja mahdollista on, ettei Johtajalla ole mitään käsitystä siitä, missä määrin latina on esimerkiksi juuri englannin kielen perustana.

Kun puhe on koulusta, voi tietenkin olla, että latinan opiskelua niin alhaisella asteella pidetään syystäkin ajanhukkana, kuten myös jokainen maamme opetushallituksen virkamies luultavasti tekisi.

Putinilla on omat käsityksensä asioista, kuten kaikilla muillakin, eikä tämän yhden asian perusteella kannata tehdä niistä pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Toinen asia on, että niitä joudumme tekemään muiden tiedossamme olevien asioiden perusteella ja että ne antavat kovin murheellisen todistuksen tästä miehestä, josta olisi voinut tulla maailmalle muutakin kuin kirous.

Hengen ja ruumiin ravinnosta

 

Kirkoissa

 

Kun Lenin muutti Lontooseen, jossa muuan pubi yhä muistaa häntä oluthanassa olevalla laatalla British Museumin vieressä, häntä kehotettiin käymään usein kirkossa.

Englannin kielen ääntämys nimittäin on kehnoimmillaan niin sotukuista, että on miltei mahdotonta ymmärtää, miten lausutut sanat liittyvät kirjoitettuihin. Undergroudissa oppii ennen pitkää vaikkapa sen, että kun sanotaan ”släns sker”, tarkoitetaan paikkaa, joka kirjoitetaan ”Sloan’s Square”.

Mutta se nyt on vain yksi sanapari lukemattomien muiden joukossa. Kirkossa sen sijaan on mahdollisuus kuulla paatoksellista lausuntaa, jossa yksityisten sanojen ääntäminen tulee hyvin esille ja usein sanojen merkityksenkin tietää jo omilta rippikouluajoiltaan.

En tiedä, miten ahkera kirossa kävijä Lenin oli, mutta ilmeisesti hän sitä ainakin harrasti. Itse käyn kirkoissa hyvin usein, sillä kulttuurin historian ja tilan kannalta ne kuuluvat parhaimpiin tarkkailupaikkoihin.

Lontoon St. Paul’s on kestosuosikkini myös siksi, että siellä on valtavasti suurmiesten patsaita ja sarkofageja. Niiden epitafit kertovat paljon siitä, mitä on uskallettu ja pidetty sopivana kirjoittaa ja edellytetty uskottavaksi.

Tällä kertaa minua riemastutti erityisesti Samuel Johnsonin patsas, keikkalaisen filosofin asuun puettuna. Tämä englantilaisista englantilaisin tyyppi varmaankin kyllä muistutti kerran patsastaan ainakin ilmeensä osalta, kuten voisin kuvitella, mutta olen varma, että hän olisi tuhahtanut asulleen ja jopa sille kehulle, jota patsaan teksti suitsutti.

Ehkäpä Johnsonille olisi paremmin sopinut toisen tyylinen patsas ja mieluimmin jopa sijoitettuna hänen kantapubiinsa, Ye Olde Cheshire Cheeseen (ks. Vihavainen: Haun valtaistuin tulokset) tai sen viereen. Hurskas mies hän kyllä epäilemättä oli.

Osuin parhaaksi paikalle, kun kirkossa pidettiin ehtoollismessu, johon tuli mukaan noin puolensataa henkeä. Jokaiselle annettiin lehtinen, jossa olivat sanat ja muuta tähdellistä, kuten maininta siitä, milloin oli noustava seisomaan. Teksti oli tuttua. Herran rukous oli muistissani, vaikka tässä sanottiin kiinnostavasti ”and forgive us our trespasses, as we forgive those, who trespass against us”.

”Syntiä” tai ”velkaa” ei siis mainittu, vaan nimenomaan toisen loukkaaminen, itse asiassa sallitun rajan yli menemisen merkityksessä. Jumalalla oli tässä tuskin oikeastaan mitään tekemistä, muuten kuin anteeksi antajana, joka paradoksaalisesti oli ulkopuolinen. Näen tässä saman ajatuksen, kuin keskiaikaisessa laissa, jossa kostosta on tullut kuninkaan erioikeus.

Mutta ei siitä sen enempää. Kun olin jo tehnyt parin tunnin aamukävelyni maanmainiossa Kensingtonin puistossa ja vähän Cityssäkin, en jaksanut seurata mukana kaikissa seisomiskohtauksissa, vaan siirryin syrjemmälle.

Mitä tuohon englannin ääntämiseen tulee, siinä ei ollut mitään kehumista. Äänessä oli ikääntyvä naispappi, jonka äänenkorkeus rajoitti erottamani sanat noin puoleen, eikä tekstin seuraaminen suinkaan korvannut puutetta.

En tosin ole enää kymmenin vuosiin opiskellut englantia, kun tässä maailmassa on muutakin tekemistä. Onnittelen joka tapauksessa Leniniä siitä, että hän todennäköisesti sai parempaa opetusta.

Matkallani kävin Portsmouthissa, joka on verraton museokaupunki. Laajojen merisotamuseoiden ohella siellä on mm. Charles Dickensin museo ja myös Arthur Conan Doyle ja Rudyard Kipling kuuluvat kaupungin historiaan.

Portsmouthin katedraali ei ole erityisen kiinnostava, mutta laivaston läsnäolo tuntuu sielläkin ja seinällä on muistotaulu niiden yli sadan englantilaisen kunniaksi, jotka menettivät henkensä kuninkaallisen laivaston Itämeren-operaatioissa 1918-1919.

Brittien tukikohtanahan oli Koivisto, eivätkä bolševikit koskaan lakanneet muistuttamasta Suomea siitä, että se oli tarjonnut hyökkääjälle apua Venäjää vastaan.

Onhan sekin näkökohta, mutta ilman brittilaivaston tukea Suomi, kuten myös Baltian maat olisivat jääneet bolševikkien saaliiksi sen jälkeen, kun saksalaiset olivat sieltä lähteneet.

Venäjän imperiumilla oli ja on omat intressinsä, mutta sellaisia on myös pienillä mailla. Huomattakoon, etteivät britit suinkaan olleet valmiita sellaiseen hasardiin, jota Suomen hyökkäys Pietariin vuonna 1919 olisi merkinnyt, vaan varoittivat siitä vakavasti. Sen sijaan Suomen, Viron ja Latvian, kuten Puolankin itsenäisyys ja siis irtautuminen Venäjästä sopi heille erinomaisesti.

Karu muistotaulu kertoo siitä, miten toistasataa nuorta miestä joutui kuolemaan kaukana kotoaan vielä tämänkin asian puolesta, hirvittävän suursodan jälkeen.

Mutta Wight-saarella, jonne pääsee Portsmouthista yhdessä hujauksessa, muun muassa ilmatyynyaluksella (hovercraft) kävin myös sellaisessa kirkossa, joka oli muutettu ravintolaksi. Onhan niitä Englannisa paljonkin. Ihan Trafalgar Squaren vieressä on St. Martin in the Fiels, jossa on paitsi konserttisali, myös pubi, jossa voi ryypätä hautakivien päällä.

Mutt tuolla saarella, Newportin idyllisessä kaupungissa eräästä kirkosta oli tullut pelkkä ravintola ja siellä istuttiin komeissa uusgoottilaisisa penkeissä. Ruoka oli erittäin edullista, mainittakoon. Ehkä se oli tarkoitettu köyhille.

 Mainitussa kaupungissa toimii myös toinen kirkko, Newport Minster, jossa näyttää olevan vilkasta elämää joka päivä. Siellä on jos jonkinlaisia piirejä ja sitä paitsi kunnon kahvila baaritiskeineen.

Perjantai-aamuisin sieltä saa ilmaista teetä tai kahvia ja pääsee lukemaan oikeita paperilehtiä. maanantaisin on tenavakerho ”(chatterbox”) ja keskiviikkoisin lounasklubi. Silloin saa klo 12 lähtien vastavalmistettua lounasta hintaan neljä euroa.

Ruotsissa on menty samaan suuntaan ja siellä saattaa kirkossa olla vakituisesti ravintolanpöytiä ja tuoleja. Juutalaisissa synagogissahan niitä voi olla kokonainen osasto. Tuntuu paradoksaaliselta, että meikäläisissä kirkoissa saa ruumiin ravinnoksi vain tuon symbolisen annoksen leipää ja viiniä.

Kyllä alkukristityt aivan varmasti nauttivat runsaampia aterioita ja sellaisiahan me ihmiset tarvitsemme niin kauan kuin maailma seisoo. Olisiko aika ruveta kohentelemaan tätä puolta, jos mieli saada ihmiset paikalle?

 

Purjehtiva kaupunki

 

Kun laivat oli puuta

 

Peter Goodwin, HMS Victory, Pocket Manual 1805- Admiral Nelson’s Flagship at Trafalgar 1805. Osprey publishing. 2017, 157 s.

 

Nelsonin entinen lippulaiva Trafalgarin taistelussa, HMS Victory on tällä hetkellä Portsmouthin sataman museoalueella teltan sisällä ja näyttää suunnilleen yhtä keskeneräiseltä työmaalta kuin linjalaiva Poltava parikymmentä vuotta sitten, kun kävin sitä katsomassa.

Laivahan onkin paljon kokenut ja pari kertaa aiottu romuttaa, ensimmäisen kerran jo parisataa vuotta sitten. Kaikesta huolimatta se on yhä laivaston aktiivipalveluksessa ja jopa sotalippu nostettuna.

Trafalgarin taistelusta on sen verran tietoa wikipediassa, ettei sitä kannattane kerrata tässä. Englantilaisten menestystä on selitetty Nelsonin yllättävällä taktiikalla, joka ei ollutkaan linjassa  (vrt. linjalaiva -ship of the line) purjehtimista vihollisen linjojen ohi, vaan perustui tunkeutumiseen kahtena kiilana sen linjojen läpi.

 Nelsonin miehet oli myös poikkeuksellisen hyvin koulutettu ja pystyivät lataamaan ja laukaisemaan suuren laivatykin noin kerran minuutissa.

Miehistöä laivassa oli tuolloin 820 henkeä ja tykkejä 105 kappaletta, suurimmat 30 niistä olivat tämän kirjan mukaan järeitä 32 naulaisia (ammuksen paino noin 15 kg.), lukuun ottamatta kahta vielä suurempaa karronadia, jotka ampuivat romua lyhyeltä matkalta ja olivat peräti 68 naulaisia.

Pelkästään Victoryn ammukset painoivat 120 tonnia ja Trafalgarissa se ampui viiden tunnin aikana 2669 laukausta pyöreitä kuulia, yhteispainoltaan 27 tonnia. Lisäksi tulivat tanko- ja ketjukuulat. Kuumennetuista polttokuulista ei mainita.

Joka tapauksessa kuulia jäi yhä yllin kyllin, mutta lähes hylyksi ammuttu laiva ei pystynyt enää manöveeraamaan, vaan oli hinattava ensin Gibraltariin ja sieltä Portsmouthiin. Mukana oli Nelsonin ruumis, joka oli säilötty konjakkitynnyriin. Kolmen vuoden kuluttua Victory oli taas valmis merelle.

Laivan miehistö oli aika kirjavaa vuonna 1805. Brittejä oli kuitenkin 700 eli 85%, joista englantilaisia 62%, irlantilaisia 11% ja skotteja 8%.

Mutta olipa siellä myös yksi afrikkalainen, 22 amerikkalaista, 1 brasilialainen, 2 tanskalaista, 4 ranskalaista rojalistia, 2 saksalaista, 9 italialaista, 2 norjalaista, 4 ruotsalaista ja 2 sveitsiläistä vain muutamia mainitakseni. 48:n kansallisuus oli tietymätön.

Kun Victory palasi palvelukseen, se muun muassa risteili Itämerellä Suomen sodan aikana, pitäen yhdessä ruotsalaisten kanssa Venäjän laivastoa loukussa Paltiskissa. Vuosina 1810-1812 se vuorostaan vahti Ruotsin laivastoa Karlskronan ulkopuolella. Vuonna 1811 se muutettiin joukkojenkuljetusalukseksi ja vuonna 1812 oli jo vaarassa tulla puretuksi.

Victory on melkoinen kolossi, jonka uppouma oli peräti 3500 tonnia maksimissaan. Siihen aikaan se oli erittäin paljon, mutta yhtä suuria laivoja oli kyllä kymmeniä.

Yli 800 miehen miehistö -joista osa merijalkaväkeä- vaati valtavaa määrää provianttia. Joka mies joi pivässä gallonan (8pinttiä) olutta, puoli pinttiä rommia ja menihän sitä vettäkin. Esimerkiksi rommi laimennettiin suhteessa 1:4 (grogg), kun oli havaittu raakana juodun rommin aiheuttavan epäjärjestystä.

Victoryllä oli kapasiteettia ottaa mukaan 305 tonnia vettä ja 51 tonnia olutta. Niitä varastoja pyrittiin uusimaan mahdollisimman usein. Tuollainen olut määräkin riitti periaatteessa vain kahdeksi viikoksi. Olosuhteista juohtuen saatettiin olut korvata punaviinillä (marsala), jota jaettiin pintti laimennettuna samalla määrällä vettä.

Muuta ruokatavaraa annettiin miehille yleensä anteliaasti ainakin periaatteessa. Kolmena päivänä viikossa saatiin jokapäiväisen naulan painoisen leipä(laivakorppu) annoksen lisäksi naula sianlihaa ja kahtena päivänä saman verran naudanlihaa. Kolmena päivänä saatiin peräti kaksi unssia voita ja kolmena päivänä neljä unssia juustoa. Lisäksi käytettiin ruokiin kauraa ja papuja sekä merkittäviä määriä sitruunoita keripukin estämiseksi.

Mainittakoon, että kun laiva oli täyteen bunkrattu, oli mukana 30 tonnia lihaa, 45 tonnia leipää eli laivakorppuja, 11 tonnia jauhoja, 15 tonnia papuja ja 20 tonnia voita.

Kun pelkkä ruoka ja juoma painoivat jopa satoja tonneja, tämä vaikutti laivan tasapainoon ja oli otettava huomioon, kun varastot kuluivat. Kulutus eri ruumista oli suunniteltava sen mukaan, tai painolastia jouduttiin siirtämään. Varastot kanaalissa purjehtimista ja kaukomatkoja varten olivat myös erilaiset.

Miten tällainen hirviö sitten purjehti ja kantoi purjeensa?

Asiasta on olemassa tarkastuspöytäkirja, joka taitaa kyllä perustua kapteenin kuulusteluun. Sen mukaan kanaalipalvelukseen lastattuna Vicotryn alimpien tykkiporttien etäisyys mereen pinnasta oli vain 5 jalkaa ja 6 tuumaa. Prammituulella (topgallant gale) laiva käyttäytyi hyvin saavuttaen 7-8 solmun nopeuden. Märssytuulella (topsail gale) samoin, nopeuden ollessa 6, 7, tai 8 solmua. Luovittaessa nopeus laski 4-3 solmuun. Tuulen voimakkuutta luokiteltiin siis sen mukaan, millaisia purjeita oli varaa pitää vetämässä. Kun jouduttiin reivaamaan isoon purjeeseen (course) saakka, aleni nopeus 2,3, tai 4 solmuun.

Laivan ohjattavuus oli oikein hyvä ja kovimman nopeuden se saavutti avotuulilla ja oli hiukan taipuvainen nousemaan tuuleen. Nopeus nousi 10-11 solmuun. Piissä laiva makasi ”mainosti” (lays too well).

Victory oli hyvä purjeenkantaja (stiff ship). Sen painolastina oli 257 tonnia rautaa ja 200 tonnia rautalevyjä (shingle).Kun lastataan 3 kuukaudeksi, lasti sijoitetaan perään, mutta 6 kuukauden lastilla osa nesteitä sijoitetaan pääruumaan.

Kaikki kuulosti siis hyvältä ja mikäli eväät säilyivät kunnollisina vielä kuukausia ja niitä oli riittävästi, oli ruokakin huomattavasti parempaa kuin maissa keskimäärin, huomauttaa tekijä, kumoten siis Samuel Johnsonin lausahduksen laivaston oloista. Toki Johnson vihasi merta ja tokaisi, että se, joka sinne huvikseen menee, varmaan viihtyisi helvetissä.

Mieleen tulee vielä sekin, että viinakset olivat tuohon aikaan köyhän rolex ja juopumukseen oli maakravuilla varaa vain silloin tällöin. Merimiehen elämä oli monessa suhteessa ankaraa ja kovan kurin alaista, mutta saattoi siinä olla valopuolensakin, ainakin sivullisen silmin.

Käytännössä alkoholistiksi juotettu mies tuskin oli aina niin onnellinen, kuin saattoi näyttää.

Ihquu!

 

Ihanaa

 

”Ihana” on sana, jota suomalainen mies ei käytä. Naiset käyttävät sitä sen sijaan sitäkin useammin. Venäläisillä on kiinnostava työkalu nimeltä Integrum, joka kertoo reaaliajassa, miten paljon milloinkin ja missäkin käytetään tiettyjä sanoja ja kenen toimesta. Sellainen systeemi olisi kiva meilläkin, monen mielestä varmaan jopa ihana.

Yhtä kaikki tuo sana on hyvä esimerkki sen lajin ilmaisusta, joka sisältää pelkkää subjektiivista tunnetta. Itse asiassa olisi häpeämätöntä vaatia, että sen, mikä jonkun mielestä on ihanaa, pitäisi olla sitä myös jonkin toisen mielestä.

Mutta jostakin syystä tämä läntinen maailmamme ohjautuu yhä yksinmaisemmin tuollaisten tuntemusten mukaan. Niiden yksi suuri ongelma on, etteivät ne voi saavuttaa yleispätevyyttä eikä niillä voi varsinaisesti argumentoida.

 Itse asiassa tuon tason kommunikointi voitaisiin korvata pelkillä hymiöillä, joiden väri ja ilme olisivat portaattomasti säädeltävissä. Se voisi jopa olla askel eteenpäin niistä ”keskusteluista”, joita nykyään erinäisistä kysymyksistä käydään.

Lakeja säädetään nykyään emootioiden hurmoksessa, eikä niitä sitten enää peruta järjen palaillessa. Ehkä se ei edes palaa. Joistakin se on kai jopa kunnia-asia, kuten ydinvoimasta luopuminen Saksassa. Siinähän voisi olla tiettyä miehekkyyttäkin: ”Kuma ny sen kerran sanoin, ni, tota…”

En tunne sen paremmin Enoch Powellia (1912-1998), jonka nimellä on Englannissa suuri symbolinen merkitys tänäkin päivänä.

Olen joka tapauksessa kuullut, että hän kehotti olemaan tekemättä suuria päätöksiä tunnekuohun vallassa. Järki saattoi kertoa ikäviä asioita, mutta eivät ne siitä parantuneet, jos ne jätettiin huomiotta tai vaikkapa sitten peräti leimattiin ihaniksi.

1980-luvulla, kun aloin käydä Englannissa, pisti silmääni tietty ihmisten ryhmittyminen tiettyihin ammatteihin: kauppiaat olivat Intian-Pakistanin suunnalta, eräät toisten palveluammattien harjoittajat Länsi-Intiasta ja päiväntasaajan eteläpuolisesta Afrikasta ja valkoisiin hameisiin pukeutuneet miehet Lähi-idästä ja PohjoisAfrikasta. Olutta ei kannattanut yrittää ostaa niistä heidän myymälöistään, joissa luki ”halal”.

Eipä tuo minua häirinnyt, englantiakin he väänsivät varmaan yhtä hyvin kuin minäkin, vaikka keskinäinen ymmärtäminen ei aina ollut helppoa. Tässäpä näytti nyt sitten joka tapauksessa toteutuvan se ajan sosiologien suuri utopia pluralistisesta yhteiskunnasta, jossa kaikki suuntautuvat kaikille edulliseen keskinäiseen yhteistyöhön ja viis veisaavat toistensa muusta elämästä.

Osoittautui, että he kyllä veisasivat. Vuonna 1981 alkoivat Englannissa rotumellakat, jotka aiemmin olivat olleet aivan tuntemattomia ja joita kukaan ei olisi pystynyt ennustamaan.

Poikkeuksena oli Enoch Powell, huippulahjakas filologi, joka armeijasakin oli kohonnut prikaatikenraaliksi. Muinaiskreikan professorinakin toiminut.

Klassisen filologian tuntijana hän viittasi ajan tapahtumista puhuessaan vanhaan kielikuvaan Tiberistä, joka kuohuu verestä ja totesi: ”Emme ole nähneet vielä mitään”. Pahin olikin vasta edessä.

Powell huomasi jo, että toista kulttuuria noudattavia enklaaveja kasvoi Britanniassa kiihtyvällä vauhdilla. Nuorison enemmistö oli monin paikoin jo muuta, kuin paikallista alkuperää.

Britanniassa ei ollut amerikkalaistyylistä orjuuden traditiota, vaan se oli valtiona sitoutunut jo varhain sen hävittämiseen, samaan aikaan, kun se kukoisti Afrikassa ja Lähi-idässä ja jonne myös runsaasti eurooppalaisia kaapattiin. Ja ei Englantikaan sitä aina ollut vastustanut, mutta se oli uranuurtaja sen vastaisessa taistelussa.

Valistusajattelun kotimaa, Englanti, kunnioitti vapauden ja yksilöllisyyden traditioita ja vanhana ihmiskunnan teknisen, tieteellisen ja teollisen kehityksen uranuurtajavaltiona kuvitteli, että niin kaikki muutkin ennen pitkää tulisivat tekemään.

Ajatus siitä, että siinä maassa alkaisi kasvaa yhä suuremmaksi totalitaarinen kultti, joka ajanlaskussaan oli yhä 1400-luvulla, ei tuntunut sivistyneistä ihmisistä vakavasti otettavalta asialta.

Nyt, kun kohta puoli vuosisataa on kulunut Powellin kuuluisimmasta puheesta, saattaisi olla aika arvioida hänen näkemyksiään uudelleen.

Itse asiassa noita pelättyjä rotumellakoita on Britanniassa sittemmin tuskin edes ollut. Siinä suhteessa sikäläiset maahanmuuttajat eroavat merkittävästi siitä amerikkalaisesta kansanosasta, joka yhä uudelleen alkaa polttaa ja ryöstellä kauppoja, kun huomaa, että sen voi tehdä rankaisematta ja muutkin niin tekevät.

Englanti, joka aina tunnettiin rauhallisen kehityksen maana” on säilyttänyt normaalin, sivistyneen järjestyksen myös paljon paremmin kuin Ranska.

Ehkäpä Powell suotta näki piruja seinällä? Itse asiassa monikulttuurisuus on kuin onkin usein oikein ihanaa: mikäpä on maukkaampaa kuin kunnon intialainen tai lähti-itäläinen perusruoka, ainakin englantilaiseen arkiruokaan verrattuna. Sunday roastin jätän pois tästä joukosta ( ks. Vihavainen: Haun roast beef tulokset).

Ei Lontoon yleinen katukuvakaan minusta ole puolen vuosisadan mittaan enää erityisesti muuttunut. ei siellä myöskään mitään yleistä kyräilyä kansanryhmien välillä ole, eipä ollut edes tuon äskeisen niin sanotun miljoonamarssin aikoihin, kun ihmiset sivistyneesti käyttivät poliittista perusoikeuttaan. Ainakaan en sellaista huomannut.

Sitä paitsi satuin käymään juuri huippuhetkellä Portsmouthissa ja Wight-saarella, jossa kaikki häytti samalta kuin puoli vuosisataa sitten, mikäli saatan päätellä. Paljon melua tyhjästä?

Enpä tiedä. Portrsmouth taitaa olla niitä yhä harvempia alueita, joissa perinteinen brittiläisyys ja tässä tapauksessa englantilaisuus vallitsee. Katukuva on aivan toinen jossakin Leedsissä tai muissa vastaavissa kaupugeissa, jossa entinen kantakansallisuus on vähemmistönä.

Joku ruudinkeksijä heitti tässä hiljattain retorisen kysymyksen: mitä sitten, jos jäädään kotimaassamme vähemmistöksi, meillähän kohdellaan vähemmistöjä hyvin…

 No niinpä niin. Saattaa se tulevaisuus olla hyvinkin ihana ja ainakin varmaan tuntuu ihanalta niin ajatella. Powellin sanomaksi mainittu maksiimi, jonka mukaan asioista on joka tapauksessa päätettävä järjellä, on kuitenkin yhä voimassa. Enklaavit kasvavat.

Tässä vähän tietoa:

lauantai 30. maaliskuuta 2024

Mannerlaattojen liikettä

 

Ajan ilmiöitä

 

Walesin pääministeri (First Minister) on nykyään sambialaissyntyinen Vaughan Gething. Skotlannissahan on samassa asemassa pakistanilaissyntyinen Humza Yousuf. Yhdistyneen kuningaskunnan ja samalla Englannin pääministeriä onkin jo kauan ollut Rishi Sunak, jonka vanhemmat olivat Itä-Afrikan aasialaisia.

 Kun tähän lisätään, että Pohjois-Irlannin pääministeri on Michelle O’Neill, voimme todeta, ettei vastaavissa tehtävissä ole koko kuningaskunnan alueella yhtään valkoista anglosaksista protestanttia, ainakaan miespuolista.

Mutta mitäpä väliä koko asialla on, ei välttämättä mitään. Joka tapauksessa tuntuu hupaisalta huomata asia. Toki koko tuo WASP (White, Anglo-Saxon Protestant) onkin puhtaasti amerikkalainen käsite, jolla ei ole Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneessä kuningaskunnassa mitään käyttöä.

Muistanemme, että maan pääministerinä oli jo 1800-luvulla Benjamin Disraeli, jota jopa ajan poliittinen nero Bismarck suuresti ylisti (vrt. Vihavainen: Haun disraeli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vallitseeko siis Englannin politiikassa erityisen suvaitsevaisuuden perinne? Kyllä ja ei. Kyseessä on sentään maa, jossa vallitsi 1600-luvulla Cromwellin verinen diktatuuri ja jossa oli pitkään voimassa niin sanottu Test Act (Vihavainen: Haun test act tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), jolla pidettiin katoliset poissa valtion viroista.

Toki meno on nykyään rauhallista, mutta ehkäpä joku muistaa myös Pohjois-Irlannin tapahtumat pari vuosikymmentä sitten ja olihan maassa rotumellakoitakin vuonna 1981 -ilmiö, jota oli pidetty täysin amerikkalaisena (ks. 1981 Brixton riot - Wikipedia ).

Kiinnostava tuo maahanmuuttajien poliittisen menestyksen ilmiö on joka tapauksessa vaikkapa siksi, että Yhdistyneen kuningaskunnan eroaminen EU:sta tapahtui suuressa määrin juuri hallitsemattoman maahanmuuton estämiseksi.

Ei niitä maahanmuuttajia valtakunnassa kovin paljon olekaan. Wikipedia antaa seuraavia tietoja maan etnisisistä ryhmistä: 87.1% White (!)

• 7.0% Asian
• 3.0% Black
• 2.0% Mixed
• 0.9% other

 

• Tätä voidaan verrata vaikkapa Venäjän tilanteeseen, joka on seuraava: 71.7% Russian
• 3.2% Tatar
• 1.1% Bashkir
• 1.1% Chechen
• 11.3% other
• 11.6% not reported

Ranskassa kertoo wikipedia vain uskonnon: 53% no religion

• 34% Christianity
• 11% Islam
• 2% other

Saksan osalta ei kerrota enempää entisten ryhmien kuin uskonnollistenkaan määriä. Tilastoita selviää joka tapauksessa, että 84,6 miljoonasta asukkaasta muita kuin saksalaissyntyisiä oli 13 miljoonaa, eli noin 15 prosenttia.

Rakkaasta naapurimaastamme Ruotsista wikipedia tykkänään kieltäytyy antamasta tuollaisia tietoja. Mahdollisesti ajatellaan, ettei niillä saa olla mitään merkitystä ja jos päätetään, ettei niitä edes tiedetä, ei niillä mitään merkitystä olekaan. Vaikea sanoa, mutta jonkinlaista maagista ajatteluahan tähän näyttäisi kätkeytyvän.

Ruotsin tilastotoimiston mukaan joka tapauksessa maan yli kymmenestä miljoonasta asukkaasta vain alle 7 miljoonaa on sellaisia, joilla ei ole ulkomailla syntynyttä vanhempaa. Ulkomaalaisista vanhemmista syntyneitä oli vuonna 2016 yli 20 prosenttia ja osuushan kasvaa nopeasti.

Pienet määrät maahanmuuttajia ovat lähes aina uudelle kotimaalle harmittomia ja hyödyllisiäkin. Ne avaavat uusia kontakteja tuovat uusia taitoja ja tapoja, jotka saattavat olla kiinnostavia ja niin sanotusti rikastuttaa ympäristöään.

Tämänhän me kaikki tiedämme ja elävän esimerkkinä asiasta ovat meillä olleet tataarit, joista ei kai koskaan ole pahaa sanaa kuullut sanottavan ainakaan politiikan piirissä. Vastaava, joskin vielä paljon paremmin menestynyt ryhmä on pieni juutalaisyhteisömme, joka on alalla kuin alalla menestynyt keskimäärin kantaväestöä paremmin.

Mutta tämähän ei ole koko tarina ja yleistäminen on vaarallista ainakin, jos sen tekee hölmösti ja tarkoitushakuisesti. Maahanmuuttajaryhmät eroavat toisistaan aivan perustavanlaatuisesti ja se käsite, joka tässä lienee olennainen, on sivilisaatio. Ne eivät ole vakiotavaraa eikä länsimainen sivilisaatio ole mikään evoluution absoluuttinen huippu, joka ajan mittaan pakottaisi kaikki seuraamaan itseään.

Itse asiassahan läntinen sivilisaatio on sangen problemaattisessa tilassa, jota ehkä parhaiten kuvaa sana agonia. Asiaa ilmentää sen viimeisin ja tähän mennessä luultavasti absurdein hullutus eli wokeismi.

Se on sukua keskiajan flagellantismille ja muistakaamme, etteivät flagellantit tyytyneet vain ruoskimaan itseään, vaan hyökkäsivät mielettömästi myös aivan syyttömiä ryhmiä, kuten juutalaisia vastaan. Flagellantismille olennaista ei ole nöyrä katumus, vaan hyökkäävä itsetuhoisuus.

Myös informaation torjunta liittyy tähän ilmiöön ja siitä näkyy kaikuja jo yllä viitatuissa Ruotsia ja Saksaa koskevissa wikipedian artikkeleissakin. Mitäpä syntiä salaamaan, osataan sitä meilläkin: Vihavainen: Haun tilastokeskus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nyt on taas lehdissä kerrottu, että jo lastenlastemme elinaikana maamme väestömäärä tulee laskemaan miljoonaan, siis noin yhteen viidesosaan.

Käytännössähän tätä ei varmastikaan tapahdu, vaan tyhjiö tulee täyttymään ja sen täyttävät todennäköisesti toisen sivilisaation edustajat.

Kyseessä on siis historiallisesti ottaen hyvin nopea väestönvaihto. Informaatiota torjuva edistyneistö on halunnut kieltää koko sanan ja leimannut sen salaliittoteoriaksi, joka muka keksittiin joskus 2010-luvulla. Itse kyllä käytin sitä kirjassani Länsimaiden tuho jo vuonna 2009 eikä sitä olut kukaan minulle opettanut. Kyllä tosiasiat puhuvat puolestaan.

Kyseessä ovat ilmeiset megatrendit, joiden muuksi muuttaminen olisi yhtä mahdotonta kuin ilmastonmuutoksen muuttaminen tuulimyllyillä. Siitä huolimatta ja juuri siksi vastuu poliittisella johdolla on suuri.

On suuri ero sillä, lasketellaanko kuohuvassa virrassa ohjatulla koskiveneellä vai annetaanko paatin mennä menojaan halki kivikoiden ja kieltäydytään pitämästä yhtä kiveä toista pahempana. Samahan se on, miten sitä kuollaan, kun kuoltava on kuitenkin.

Nyt koko maa on yllättäen jo uskaltanut ilmaista olevansa huolissaan välineellisestä maahanmuutosta, mikäli sellainen suuntautuu maahamme Venäjältä.

Muuten hyvä suoritus, mutta ei se Venäjä ole se tekijä, joka tekee haitallisesta asiasta haitallista. Maahanmuuttoa meillä tulee varmasti olemaan ja tämän kansan lisääntymishalut huomioiden se lienee myös tarpeellista, mutta on kyllä uskallettava sanoa, ettei se ole vakiotavaraa. Tuloväylä ei tässä ole se olennainen asia.

Vähintä, mitä voidaan tehdä, on pyrkiä saamaan maahanmuuttajat mahdollisimman läheltä omaa sivilisaatiotamme ja torjua ne, jotka edustavat jotakin toista sivilisaatiota.

Millaisia kriteerit voisivat olla? Jos uskoisimme vaikkapa Vjatšeslav Nikonovia (ks. edellinen blogi Vihavainen: Haun nikonov tulokset ), olisi meidän torjuttava myös venäläiset maahanmuuttajat.

Jos nyt katsomme kriittisesti ympärillemme, saatamme hyvinkin tulla siihen johtopäätökseen, että vaikka olisi typerää torjua venäläisen sivilisaation edustajia yksilöinä, olisi suurta tyhmyyttä sallia sitä edustavan ryhmän kasvaa kovin suureksi ja vieläpä pitää Venäjän kansalaisuutta kaikkine velvoituksineen.

No, taisihan Sauli Niinistökin sanoa, ”olemme olleet naiiveja”, mutta ei sillä tainnut mitään merkitytä olla.

Sama koskee tietenkin islamia ja ylipäätään muuttoa sellaisten kulttuurien alueelta, jotka ovat tutkimusten mukaan kulttuurisesti kauimpana omastamme. Siitä, mihin asia liittyy, antaa vahvoja viitteitä suuri kansainvälinen tutkimusprojekti World Values Survey ja sen piirissä laadittu arvojen maailmankartta (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Arvaan, että nämä ajatukset ja pelkät tosiasiatkin herättävät suuttumusta ja jopa sen korkeimpana pidettyä ilmentymää, eli raivoa etummaisen typeristön keskuudessa. Se toki kuuluu asian luonteeseen.

Oman sivilisaatiomme etummaisiin ja yhä vielä jossakin määrin toimiviin saavutuksiin kuuluu joka tapauksessa myös sanan- ja omantunnonvapaus. Jokaisella, joka on tyytymätön maailmasta esitettyihin tosiasioihin ja/tai niiden pohjalta tehtyihin tulkintoihin, on oikeus esittää oma vaihtoehtoinen näkemyksensä. Itse tosiasiat eivät siitä muuksi muutu.

 

Horatio

 

Suurmies Nelson

 

Jokaisella kansakunnalla on suurmiehensä. Yleensä niiden joukossa on ainakin yksi sotilas, joka symbolisoi kansakunnan voimaa ja koskemattomuutta. Joskus kyseessä on imperialisti, joka kävi taistelunsa oman maan ulkopuolella, joskus isänmaan puolustaja. Sama henkilö voi toki olla myös molempia.

Kun kyseessä on Englannin kaltainen saarivaltio, eroa puolustuksen ja hyökkäyksen välillä on jo vaikea tehdä. Maata voidaan puolustaa kaukanakin sen rannikoilta. Sitä paitsi imperiumikin voidaan mieltää ”omaksi” maaksi. Tällainen ajattelu näyttää olevan Venäjällä normina tänäkin päivänä.

Venäjän suurimpiin sotasankareihin luetaan ulkomaalaiset Bagrationi ja Barclay de Tolly ja kenties suurimpana voittamaton Suvorov, joka ei koskaan käynyt puolustussotaa. Nykyään on korkealla nostettu Žukov, joka oli erityisen armoton miesten tapattaja, mutta kyllähän ne saksalaiset sitten lyötiin.

Sotasankaruudessa on minusta aina kelpo annos falskiutta. Pahantekoahan sota on puolin ja toisin, kuten jo muuan rivimies ”Tuntemattomassa” kiteytti. Jos siinä sattuu onnistumaan erityisen hyvin, on se toki hienoa vain toisen osapuolen kannalta.

Generalissimukseksi korotettu Suvorov on kiinnostava henkilö sikäli, että hän sanoutui irti julmuudesta. Hän väitti, ettei ollut koskaan itse tappanut hyönteistäkään eikä allekirjoittanut yhtään kuolemantuomiota. Verta kyllä oli vuodattanut jokina, mutta toki kai Jumalan puolesta.

Suvorov kehitti miehiään sanomalla ”Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme! Kiiruhtakaa tekemään hyvää!” Suomalaisia sukujuuria ei tässä yhteydessä mainittu.

 Hänen joukoillaan oli pysyväismääräys, että ensimmäinen vihollinen oli tapettava pistimellä ja vasta seuraavan sai ampua. Siitä lienee käytännössä joustettu. Suvorov oli vakuuttelemastaan lempeydestä huolimatta varsin verisessä maineessa, johtuen vaikkapa siitä, että hän salli joukkojensa ryöstää vallattua Varsovan esikaupunkia Pragaa, kuten ajan tapa olikin.

 Joku Julius Caesar saattoi olla hyvinkin armoton. Terrori oli se voima, jolla alistetut kansat oli yritettävä pitää kurissa. Leninin ja Stalinin koulukunta ymmärsi tämän hyvin.

Kova naama oli myös Nelson. Kun häne4n kätensä murskautui Teneriffan piirityksessä, hän käski sahata sen äkkiä poikki, voidakseen jatkaa taistelun johtamista.

Se onnistuikin, ja kivuista tuli sietämättömiä vasta sitten, kun haava tulehtui. Kun selkä ammuttiin poikki Trafalgarissa, hän ymmärsi tilansa ja lähti tästä maailmasta arvokkaasti, kuten kerrotaan. Kuvia tästä on Englannissa joka paikassa, myös hotellissa, jossa tätä kirjoitan.

Nelon saattoi olla myös ylenpalttisen kova. Napolissa hän tuomitutti vastustajan, amiraali Caracciolon hirtettäväksi, vaikka tämä oli pyytänyt saada tulla sotilaalliseen tapaan ammutuksi ja antoi vangittuja kapinallisia joukoittain rojalistien tapettavaksi.

En tunne asiaa  niin hyvin, että luulisin kykeneväni sitä millään pätevyydellä tuomitsemaan, mutta jopa hänen rakastajattarensa, lady Hamilton oli yrittänyt pyytää suurempaa lempeyttä.

Mutta Nelsonin kolme suurta voittoa: Niilin taistelu, Kööpenhaminan taistelu ja Trafalgar muistetaan yhä ja Englannin laivaston matruusien kauluksen kolme raitaa kertovat niistä. Nuo taistelut olivat paitsi suuria, myös merkityksellisiä ja viime mainittu suorastaan englannin kannalta ratkaiseva.

Tanskan laivaston ja sittemmin myös koko Kööpenhaminan kohtalo olisi ollut myös Ruotsin Kustaa IV Adolfille muistutus siitä, että häikäilemätöntä Englantia ei kannata uhmata, mikäli sellaista muistutusta olisi vielä taevittu. Itse asiassa Kustaa vihasi Napoleonia aivan riittävästi jo  muutenkin.

Menneiden aikojen meritaistelut saattoivat olla hyvinkin tuhoisia. Lepanton taistelu on tänäkin päivänä kaikkein tuhoisimmaksi arvioitu meritaistelu.

Historian tuhoisimpiin kuuluivat myös esimerkiksi Ruotsinsalmen molemmat meritaistelut sekä Viipurinlahden taistelu, jota on aivan järjettömästi kutsuttu myös ”kujanjuoksuksi”.

Niiden kanssa samaa suuruusluokkaa ovat olleet esimerkiksi Tsušiman ja Trafalgarin taistelut.

Toki yhden meritaistelun ”suuruutta” on vaikea verrata toiseen. Laivojen määrä saattaa olla hyvinkin hämäävä vertausluku, samoin mukana olleiden miestenkin määrä. Jopa enemmistö saattaa olla maihinnousujoukkoja, jotka eivät osallistu itse meritaisteluun.

 Tykkien määrä oli joskus menneinä vuosisatoine kelvollinen vertausluku, jos kaliiperit huomioitiin, mutta vaikeaksihan sekin menee. Loppujen lopuksi hukkuneiden ja muuten kuolleiden määrä on yksi suhteellisen selkeä osoitin, mikäli se nyt tiedetään jollakin tarkkuudella. Jopa puolet haavoittuneista sitä paitsi kuoli aikoinaan varin pian haavoihinsa.

Taistelun merkitys ei tietenkään riipu suoraan tuhojen määrästä, vaan siitä, mikä sen vaikutus oli maan tai liittokunnan merelliseen toimintakykyyn.

Siten Tsušima ja Trafalgar olivat hyvin tärkeitä, kun taas Suursaaren taistelu (1788) ja Skagerrakin taistelu, jotka jäivät ratkaisemattomiksi, olivat kyllä suuria, mutta vähemmän tärkeitä.

Mutta tämä tästä tällä erää. Maa, jonka mahti perustui laivastoon, loi aivan omalaatuisen elämäntavan ja kulttuurin, vaikka hyvää sanomaansa levittävä Ranska oli siitä vain symbolisen kivenheiton päässä.

Yksi mies, Horatio Nelson oli suurelta osin koko Englannin myöhemmän historian takana.

Hänestä tuli eläessään varakreivi ja jopa herttuakin, mutta ei koskaan täyttä amiraalia. Itse asiassa hänen arvonsa oli Vice-Admiral of the White -vasta viides arvo ylhäältä päin laskien…. Miten tämäkin oikein oli mahdollista?

Meren urhoja

 

Amiraalien kavalkadi

 

Jokainen Lontoossa käynyt on katsellut Trafalgarr Squaren tolkuttoman korkeaa tolppaa, jonka päässä seisoo amiraali Nelson. Itse asiassa mieleen tulee siitä Moskovassa oleva Juri Gagarinin patsas, jossa ihminen seisoo korkean rakettisuihkun päässä nousemassa korkeuksiin. Sankarin apoteoosihan on kyseessä sanan kirjaimellisessa merktyksessä.

Voi sanoa, että Nelson on Lontoossakin korotettu niin korkealla, kuin ihminen voidaan korottaa. Hän pelasti, ainakin symbolisesti Englannin ja sen imperiuminen. Hän löi ratkaisevassa taistelussa ranskalais-espanjalaisen laivaston, jonka voitto olisi tuhonnut nouseva Brittiläisen imperiumin tulevaisuuden.

Silloin olisi maailman valtakielenä luultavasti nyt ranska ja metrinen järjestelmä olisi voimassa kaikkialla tilkuttoman anglosaksisen systeemin sijasta. Cde Napoleon estäisi amerikkalaisten tuomioituimien mielivalan.

Mutta oma on omaa ja sitähän kaikki kulttuurit juhlia niin kauan kuin ovat terveitä ja elinkelpoisia. Rappio on sitten erikseen.

Brittiläinen imperiumi tietenkin teki paljon hyvä ja uraauurtavaa työtä tuodessaan ihmiskunnan etummaista sivistystä villien heimojen keskuuteen ja sai siitä tietenkin kaiken välttämättömän rahan ohella myös  vaivat palkakseen (vrt. Vihavainen: Haun Kipling tulokset ).

Nykyäänhän koko asiaa jo demonisoidaan, kun sitä ei tehty ilmaiseksi ja täytin pyyteettömästi, mutta ei se historiaa muuksi muuta.

 1920-luvulla, kun imperiumi oli saavuttanut koko hämmästyttävän suurimman laajuutensa, se herätti paljon ihailua. Suomessakin ilmestyi Yrjä Jylhän suomentamana rukokokoelma ”Hallitse Britannia”, joka siis viittaa tuohon kuuluisaan, vanhaan runoon ”Rule Britannia”, joka itse asiassa oli koko Euroopassa ensimmäinen kansallislaulu ja jonka esittäminenkin on nykyisessä Britanniassa nyt tietenkin jo arkaluontoinen asia.

1920-luvulla ja vielä muutama vuosikymmenen siitä eteenpäin asiat olivat toisin. Jylhän suomennoskokoelmaan valitut runot antavat asiaan hyvän viitteen.

Koska hölmöjen pelästyttäminen on ymmärtääkseni aina jollakin tavalla hyödyllistä toimintaa ja usein hauskaakin, otan tähän esimerkiksi Sir Henry Newboltin runon, jonka Jylhä käänsi suunnilleen näin” Kaikk’ amiraalit Englannin on saaneet sankarin maineen ja iäti nimi Nelsonin soi pärskeessä jokaisen laineen”. En muista sitä enempää, mutta tässä paljon puhuva originaali:

 

Effingham, Grenville, Raleigh, Drake,
Here's to the bold and free!
Benbow, Collingwood, Byron, Blake,
Hail to the Kings of the Sea!
Admirals all, for England's sake,
Honour be yours and fame!
And honour, as long as waves shall break,
To Nelson's peerless name!

Admirals all, for England's sake,
Honour be yours and fame!
And honour, as long as waves shall break,
To Nelson's peerless name!

Essex was fretting in Cadiz Bay
With the galleons fair in sight;
Howard at last must give him his way,
And the word was passed to fight.
Never was schoolboy gayer than he,
Since holidays first began:
He tossed his bonnet to wind and sea,
And under the guns he ran.

Drake nor devil nor Spaniard feared,
Their cities he put to the sack;
He singed his Catholic Majesty's beard,
And harried his ships to wrack.
He was playing at Plymouth a rubber of bowls
When the great Armada came;
But he said, 'They must wait their turn, good souls,'
And he stooped and finished the game.

Fifteen sail were the Dutchmen bold,
Duncan he had but two;
But he anchored them fast where the Texel shoaled,
And his colours aloft he flew.
'I've taken the depth to a fathom,' he cried,
'And I'll sink with a right good will:
For I know when we're all of us under the tide
My flag will be fluttering still.'

Splinters were flying above, below,
When Nelson sailed the Sound:
'Mark you, I wouldn't be elsewhere now,'
Said he, 'for a thousand pound!'
The Admiral's signal bade him fly
But he wickedly wagged his head:
He clapped the glass to his sightless eye,
And 'I'm damned if I see it!' he said.

Admirals all, they said their say
(The echoes are ringing still).
Admirals all, they went their way
To the haven under the hill.
But they left us a kingdom none can take,
The realm of the circling sea,
To be ruled by the rightful sons of Blake,
And the Rodneys yet to be.

Admirals all, for England's sake,
Honour be yours and fame!
And honour, as long as waves shall break,
To Nelson's peerless name!

 

No, jotakin falskia tuossa sotaisessa reippaudessa on aina ja itse asiassa Englannin laivasto oli pirullisimpia paikkoja, joissa mies saattoi joutua olemaan. Tasa-arvo oli vielä puutteellista, eikä naisia noilla laivoilla ollut, harvoin poikkeuksin ja salongissa asuvina.

Samuel Johnson sanoi 1700-luvulla, että englantilaisessa vankilassa -ja se oli ennen Benthamin hyvää tarkoittavia reformeja- miehellä oli parempi majoitus, parempi ruoka ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa…

Mutta tietenkin kurjuuden sietämisestä tehtiin hyve ja kuolemisesta vielä suurempi hyve. Mutta totta oli sekin, etteivät amiraalit olleet sen paremmassa suojassa kuin miehetkään ja itse asiassa jopa päinvastoin.

Mutta enemmän Nelsonista ja hänen muistonsa vaalimisesta myöhemmin.

Ihmisarvoa käytettäessä

 

Arvo ja arvokkuus

 

Muuan poliitikko, jonka nimeä en juuri nyt muista, totesi aikoinaan, ettei ihmisten arvoa riidattomasti voida mitata muulla kuin rahalla.

En ollut tarpeeksi tyhmä kuvitellakseni, että hän olisi tarkoittanut, ettei ihmisillä muuta arvoa olekaan. Se asia kävi erinomaisesti ilmi hänen muusta ajattelustaan, jossa esille nousivat muun muassa kulttuurit arvoina sinänsä (ei siis itseisarvona. Sehän on aivan eri asia, kuten jokainen keskikoulun matematiikan pohjalta ymmärtää).

Seurasi hirvittävän falski pöyristymisen aalto, jossa eturintamassa olivat ne, jotka käsittivät asiat tahallaan väärin ja heitä seurasi ääretön tyhmyrien lammaslauma, joka ei itse ajatellut yhtään mitään, mutta näki tässä  tilaisuuden osoittaa moraalista erinomaisuuttaan vertaisilleen.

Taashan tämä sama näytelmä on sitten saapunut katsottavaksemme. ”Ihmisarvolla” perustellaan taas mitä tahansa, vaikkapa maamme velvollisuutta ottaa elätettäväkseen kaikki ne maailman ihmiset, jotka jostakin syystä haluavat tänne tulla.

Tällainen typeryys on niin syvää, ettei sitä jaksa eikä viitsi kommentoida. Pelkään pahoin, että se on myös suureksi osaksi ihan aitoa eikä teeskenneltyä. Sen pahempi.

Sanat on syytä tietenkin aina erottaa käsitteistä. Eri kielissä samalla tavoin suomeksi kääntyvät sanat saattavat viitata varsin paljonkin toisistaan eroaviin käsitteisiin. Tästä voi vakuuttua käyttämällä google-kääntäjää, joka tarjoaa ehtymättömästi naurun aiheita sille, joka ymmärtää, mitä se oikein sanoo.

Nyt on sitten taas perusteltavana tuo ”arvo” ja inhimillinen ”arvokkuus”. Ajallemme tyypillistä on, että kaikki käsitetään englannin kielen kautta, ikään kuin se olisi jokin Jumalan äidinkieli ja kaiken ylin tuomari. Itse asiassa sen rajoittuneisuuden ja erityisyyden tarkastelu esimerkiksi juuri ”arvoihin” liittyvien sanojen ja käsitteiden kannalta olisi hyvin tärkeää ja opettavaista.

Toinen kummallisuus on dogmaattinen usko poliittisten julistusten essentiaaliseen ikuiseen totuuteen, vaikka hyvinkin vähäisellä ajatustyöllä voi havaita sellaisen johtavan välittömästi niin sanoakseni dostojevskilaiseen loukkuun, jossa koko maailma olisi ehdottomasti järjestettävä uudelleen, jos sillä vitaisiin estää pienen lapsen kärsimykset.

En kuitenkaan jaksa kirjoittaa kaikesta uudelleen nyt, vaan viittaan pariin aiempaan blogiin, joissa ole hieman hahmotellut asiaa:

 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Arvokkuus

 

Arvokkuuden vaatimus

 

Latinan sana dignitas tarkoittaa muun muassa arvokkuutta, ansiokkuutta, kuntoisuutta, komeutta ja jaloutta eli tuo sana siis voidaan kääntää näillä suomenkielen sanoilla. Lisäksi se tarkoittaa arvonantoa ja arvoasemaa.

Englannissahan tämä, kuten niin monet muutkin sanat on säilynyt alkuperäisen näköisenä, mikä ei tietenkään lainkaan tarkoita sitä, että myös merkitykset olisivat säilyneet.

Vaikka kyllähän nekin ovat. Human dignity tai lyhyesti vain dignity sisältää samat merkitykset kuin latinalainen kantasanakin. Sekä syvällisempi merkitys ominaisuutena että sen näyttäminen oivat mahdollisia tulkintoja. Adjektiivi dignified on toisin englantilaisin sanoin samaa kuin, controlled, serious and calm and therefore deserving respect sanoo Cambridge Advanced Dictionary. Oxfordilainen puolestaan sanoo: Having or showing a composed or serious manner that is worthy of respect. Esimerkiksi: ‘she maintained a dignified silence’, ‘a dignified old lady’.

Mutta nyt aiheena ei tässä ole sana, vaan itse tuo inhimillinen arvokkuus, jota sanalla dignity englannissa kuvataan. Suomen ihmisarvokin on yksi sen synonyymi. Venäjässä käytetään sanaa dostojnstvo, jota tutkimuksissa on ihmisten havaittu hyvin korkealle arvostavan. Saksan Menschenwürde on ytimeltään sama asia.

Erityisesti Saksassa ja Venäjällä näitä asioita on valtion toimesta syvästi loukattu, joten voimme olettaa, että ihmisillä näissä maissa on asiaan erityissuhde. Niin se saattaa ollakin.

Mutta kyllä ongelma on läsnä kaikkialla, missä ihmisiä on. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, sanotaan jossakin kirjassa. Hänellä täytyy olla myös tietoisuus omasta arviostaan eikä se synny siitä, että hänet suggeroidaan tuntemaan itsensä maailman navaksi. Arthur B. Brooks -niminen kirjoittaja Foreign Affairs-lehdessä käyttää termiä ”neededness”. Ihmisen on oltava tarpeellinen.

Miten sitten ylijäämäväestöstä tehdään tarpeellista? Muinaisessa Roomassa proletaarien tehtävänä pidettiin jälkeläisten tuottamista armeijan tarpeisiin. Siksi heitä ravittiin leivällä ja sirkushuveilla. Viljelyksen ja teollisuuden palvelukseen heitä ei tarvittu, sillä kansainvälinen työnjako huolehti siitä, että nuo hommat hoidettiin muualla halvemmalla.

Ikävä kyllä, sotakin on nykyään niin mekanisoitua, että olisi täyttä mielettömyyttä pukea enää miljoonia miehiä valtion vaatteisiin ja lähettää heitä sankaritekoja tekemään. Muutama kymmenen tuhatta riittää.

Tosin tällainen rooli varmastikin tarjoaisi tietyssä mielessä arvokkaan roolin ja motivaatio sen kuin kasvaisi sitä mukaa, kuin yhä uudet verityöt vaatisivat kostoa, oikeuden toteutumista ja historiallisten vääryyksien oikaisemista. Joku neuvostokansalainen yllätit kerran New York Timesin maineikkaan toimittajan Hedrick Smithin sanomalla että sota oli venäläisten parasta aikaa. Silloin kaikella oli tarkoitus.

Mutta tuskin tässä mitään kovin kummallista oli. Tuntuu selvältä, että näin oli myös Amerikassa, jossa miehet pääsivät vastuunalaiseen ja jaloon tehtävään siitä turhautumisen noidankehästä, jonka suuri lamakausi oli tuottanut.

Vasili Grossman keskittyy romaanissaan Elämä ja kohtalo kuvaamaan juuri ihmisarvon polkemista Stalingradin rintamalinjan molemmin puolin. Kuuluisassa ”Pyhä sota”-laulussa kommunismi ja natsismi esitettiin kahtena vastakkaisena napana, mutta yhtä ja samaa ne viime kädessä olivat. Otettakoon huomioon, että tämän sanoi Stalingradin rintamalla reportterina toiminut juutalainen, joka tunsi myös saksalaisten tuhoamisleirien todellisuuden ja kuvasi sitä.

Mitäpä ihmisarvosta jäi jäljelle, kun miehet molemmin puolin kuukaudesta toiseen rypivät liejussa ja loassa ja käyttivät lihamyllyä, joka kirjaimellisesti jauhoi molemmat paskaksi?

Vai jäikö sittenkin? On sanottu, että mennyt vuosisata erosi aiemmista siinä, että ihminen opittiin totaalisesti riisumaan arvokkuudestaan. Terroria ja teloituksia oli historiaan kuulunut maailman sivu, mutta aikoinaan kulttuuri ainakin pyrki eroamaan raakalaisuudesta edes siten, että asioihin liittyi rituaalisuus ja jopa tiettyjä huomionosoituksia uhreille.

Nyt kaikki kävi kuin tehtaassa. Kuten raha, konkreettisesta todellisuudesta vieraantunut puhdas kvantiteetti oli hävittänyt ja sulkenut sisäänsä kaikki muut arvot, samoin yleinen tehokkuusvaatimus edellytti hävittämisen rationaalisuutta ja riisumista kaikista turhista koristeista. Tämähän nähtiin jo ensimmäisessä maailmansodassa. Nyt kvantiteetti merkitsi kaikkea, yksilö oli merkittävä vain sen kannalta. Uusi maailma oli ruma kuin sitä symbolisoiva funkistalo.

Uskonnollisesta perspektiivistä kaikki oli tietysti toisin. Kristinuskoon kuului olennaisena osana yksilön metafyysinen merkittävyys, mutta uudenaikaisessa sodassa aseiden siunaamisesta ja sankarikultin pönkittämisestä tuli vain irvokas koriste asialle, joka oli syvästi barbaarinen eikä siitä puhumalla muuksi muuttunut.

Armeija ja sota siis tuskin enää voivat olla keino antaa inhimilliselle elämälle arvokkuutta. Muutkin keinot ovat vähissä, mikäli ajatellaan sitä joukkoa, jota voisi nimittää liikaväestöksi. Se tarkoittaa niitä, joita ei voida työllistää ja jotka elävät yhteiskunnan avun varassa.

Yhdysvalloissa tämä joukko näyttää käsittävän suunnilleen 15 prosenttia väestöstä. Tämä ainakin on se osuus, joka on jäänyt köyhyysrajan alapuolelle. Tilanne oli tätä vuonna 1966 ja se on sama tänäänkin. Työvoiman ulkopuolella olevien ja työtä etsimättömien miesten osuus väestöstä on kuitenkin samaan aikaan kolminkertaistunut ja on nyt 11,6 prosenttia.

Tästä aiheesta Foreign Affairsissa kirjoittava Arthur C. Brooks näyttää uskovan, että tämän joukon hyväksi vuosikymmenien mittaan kaadetut miljardit oivat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, koska tilanne ei ole parantunut vaan huonontunut. Tosin köyhillä on nyt autot ja läppärit, mutta parasta puuttuu.

On kuitenkin syytä kysyä, onko asia yleensä rahalla muutettavissa. Brooks itse on sitä mieltä, että ruokakuponkien ja muun sosiaalituen sijaan ihmiset olisi kerta kaikkiaan pantava ansaitsemaan elantonsa ja siten tulemaan hyödyllisiksi kansalaisiksi, jotka voisivat kunnioittaa itseään. Perimmäinen ongelma ei näet ole köyhyys sinänsä, vaan ihmisarvon riisto tai puute, Dignity Deficit.

Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? On selvää, että tällaisista lääkkeistä puhuminen saa liberaalien niskakarvat nousemaan. Eikö tässä yksinkertaisesti haluta rahastaa ihmisten kurjuudella? Lisätäänkö nöyryytykseen vielä uusi kaupan päällisiksi?

Kirjoittaja ymmärtää argumentin, mutta väittää, että todellinen ongelma on kuin onkin tuo ihmisarvon polkeminen, mitä elätettäväksi joutuminen merkitsee. Siitä sikiävät sosiaaliset ongelmat aviottomista lapsista itsemurhiin, huumeisiin ja juoppouteen. Tilastoja löytyy.

Kyseessä ei ole mikään pehmeä kuvitelma, vaan kova tosiasia. Juuri tämä digniteetin puute potkaisi vaaleissa Clintonia ja vei Trumpin voittoon. Kukaties Trump ei kykene asiaa muuttamaan, mutta hän ainakin osoitti välittävänsä siitä, mikä on köyhien todellinen ongelma. Sitä paitsi ammattitaidottoman maahanmuuton suitsiminen voi todella parantaa köyhimpien tilannetta.

Toinen keino olisi ammatillisen koulutuksen lisääminen. Amerikkalaiselta teollisuudelta puuttuu ammattitaitoisia hitsareita ja monia muitakin taitavia tekijöitä, vaikka töitä itse asiassa olisi ja lisää lienee tulossa. Sen sijaan panostetaan kalliiseen college-tason koulutukseen ajattelematta työmarkkinoiden tarpeita.

Samassa Foreign Affairsin numerossa March/April 2017 kirjoitetaan uskonnollisuuden noususta Kiinassa. Asiaa tutkineen kirjoittajan mielestä myös siellä on kyse inhimillisestä arvokkuudesta: Vielä äsken oltiin köyhiä ja onnettomia ja luultiin, että tilanne paranee köyhyyden poistuessa, mutta nyt nähdään, ettei se auttanutkaan.

Kiinassa uskontoa vastaan hyökkäsi ensin modernisaatioliike ja sitten kommunismi. Nyt raaka kapitalismi polkee ihmisarvoa, jota on alettu etsiä uskonnosta. Tämä tarina muistuttanee jossakin määrin Venäjällä tapahtunutta kehitystä.

Onko Kiina nyt itse asiassa uuden, maailmanlaajuisen arvojen etsinnän eturintamassa kysyy kirjoittaja. Epäilemättä näkökulma on ainakin tuore ja siihen pitänee palata vielä erikseen.

Joka tapauksessa se, mitä Amerikassa ja Euroopassa on viime aikoina tapahtunut antaa aihetta punnita asioita muutenkin kuin talouden kannalta. Ihmisen tarve löytää elämälleen tarkoitus on selvästi vakavasti otettava tekijä jopa maailmanpolitiikassa.

Ihminen toki on, kuten Saarnaaja sanoo, kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa ja illalla uuniin heitetään. Hän on kuitenkin ajatteleva ruoko, kuten Pascal sanoi ja tässä saattaa olla tekijä, joka sisältää mahdollisuuden niin hyvään kuin pahaan. Joka tapauksessa se on todellinen ja nyt sen merkitys näyttää nousevan pinnalle.

 

Toinen blogi, joka liittyy päivän teemaan, koskee Jeremy Benthamin, erään historian suurimman filantroopin arvokäsityksiä: Vihavainen: Haun humpuuki tulokset