Sällien sankari

Sällien sankari ja hänen edeltäjänsä

Sivistyneenä itseään pitävän yhteiskunnan sankarit olivat kerran sen hienoin osa. Heidän kallein omaisuutensa oli kunnia, jota oli mahdotonta myydä mistään hinnasta. Kunniaa ei korkeasukuisen ehkä välttämättä tarvinnut varsinaisesti edes hankkia, sillä ainakin osittain se periytyi ja sitä oli ainakin puolustettava ellei sitä kyennyt enentämään, mikä oli usein ylivoimaista.

  Noblesse oblige sanotaan. Tosin oli olemassa sekä miekan aatelia, noblesse d’epée että kaavun aatelia, noblesse de robe. Itse asiassa robe, joka tässä viittaa siviilivirkaan tarkoittaa myös hametta, joten jälkimmäisen kunnia oli kaiketi hieman eri laatua kuin upseerin. Mutta molemmat edustivat sukuaan. Siinä mielessä aatelismies oli sukunsa vanki samoin kuin alempikin upseeri aina edusti rykmenttiään ja vuoristolainen klaaniaan, teipiään (тейп).

Kunniaan kohdistuvat loukkaukset oli pestävä pois verellä, mikäli tämä tulkittiin tarpeelliseksi. Tämä vaatimus oli selvä ja ehdoton, muuten kunnia meni eikä ollut enää mitään puolustettavaa. Saman tein meni ura upseerina, sillä rykmentti ei kauan katsellut sitä, joka piti omaa nahkaansa kalliimpana kuin univormun kunniaa. 

Olisiko moisella miehellä edes tosipaikan tullen ollutkaan mitään käyttöä? Sotilaan ammatissa sankaruus oli keskeistä. Työ sanan rahvaanomaisessa mielessä oli suorastaan kiellettyä. Sotavankisopimuksissakin kiellettiin teettämästä upseereilla ruumiillista työtä ja tämä periaate oli voimassa vielä viime sodissamme.

Toki sotamiehetkin olivat sankareita, sitä varten he olivatkin olemassa, että uhraisivat vaadittaessa oman henkensä ja terveytensä. Tämän kunniakkaan osan vuoksi heitä myös voitiin imarrella. Itse Suvorov nimitti omiaan ”ihmesankareiksi” (tshudo-bogatyry).  Käytännössä ihmesankarin toimenkuvaan kuului tapella kuin elukka ja sotkea tappelun mylläkässä vihollisen suolia pistimellään ja ottaa omalla rinnallaan vastaan vihollisen kuulat ja teräaseet.

Tämä ihannoitu velvollisuus jatkui viimeiseen hengenvetoon saakka. Kuten Tolstoi kertoi, jokaisen sotilasrakennuksen seinällä olivat luettavissa kenraali Dragomirovin sanat, jossa tämä vielä pani Suvoroviakin paremmaksi ja vaati, että jos sotilas menettäisi aseensa eivätkä enää nyrkitkään riittäisi, olisi vielä viimeisenä keinona iskettävä hampaansa vihollisen lihaan…

Alfred de Vigny julkaisi 1800-luvun alussa kirjan Du servitude et grandeur militaires. Sotilaselämään kuului ylevyys, kukkoilu komeassa univormussa ja tuhansien miesten komentaminen ehdottomalla vallalla. Siihen liittyi luontevasti ryyppäys ja galantit seikkailut.

Qui eut le triple talent,

du boire, du battre

d’être un vert galant!

Näinhän ranskalainen sotavanki pantiin Sodassa ja rauhassa laulamaan venäläisen musikan huviksi. Se oli siinä vaiheessa, kun sotilaselämän grandeur oli jo huonossa hapessa tuolla epäonnen retkellä, jota Napoleon oli kutsunut Puolan sodaksi ja joka vei hänet ”tataarilaiseen” Moskovan kaupunkiin, jossa oli sadoittain kirkkoja, takapajuisuuden todisteena.

No, Napoleonin sodat olivat vasta esimakua siitä, miten tyhjältä upseerin kunnia alkoi maistua siinä vaiheessa, kun hänen tehtävänään ei enää ollut marssia joukkoineen lippua tai Kurzgewerhriä kantaen tahdissa kohti vihollista, vaan oli tyydyttävä istumaan linjojen takana komentamassa harmaita marttyyrejä juoksemaan päin konekiväärejä.

 Ja siviilit, jotka eivät kunniasta mitään tienneet, ehkä onnekseen, tuhottiin sotilasosastojen tieltä joko hävittämällä heidän taloutensa ja kotinsa tai huonoimmassa tapauksessa heidät itsensä perheineen kaikkineen.

Muistamme, miten järkyttynyt myös Mannerheim oli ymmärrettyään, mitä nykyaikainen sota oikein oli. Sankaruus oli kauhea ammatti, jota ei nuorna miesnä komeassa chevalierkaartin säämiskäpuvussa ja kiillotetussa kyrassissa tullut ymmärtäneeksi.

Venäjän kansa sai tuosta verisestä pelleilystä kyllikseen parissa vuodessa ja itse kaartinrykmentit nousivat ensimmäisten joukossa kapinaan. Ensimmäisenä ampui upseerinsa muuan Volynian rykmentin vääpeli, joka siitä hyvästä palkittiin yrjönristillä…

Ennen pitkää tätä kapinalippua seurasivat muut rykmentit, jopa itsensä Pietari Suuren perustama Semjonovski-rykmentti, jolla oli hiljattain ollut myös suomalainen komentaja. Ei auttanut sekään. Ja niin Venäjän armeija demokratisoitui ja upseereita ruvettiin nyt yksinkertaisesti herroittelemaan.

 Ennen maaliskuuta heitä oli pitänyt kutsua asianmukaisella puhutteluilla rankijärjestyksen mukaan: ”Teidän jalosukuisuutenne!”, ”Teidän korkeajalosukuisuutenne”, ”Teidän korkeutenne!”, ”Teidän korkea korkeutenne!” ja niin edelleen. Nyt sanottiin karusti: ”Herra luutnantti!”, ”Herra eversti!” jopa ”Herra kenraali!”

Tämä oli jo kauheaa. Mannerheim ei suotta kirjoittanut, ettei hän koskaan kolmenkymmenen vuoden aikana ollut ajatellut, että voisi hävetä kantaa Venäjän armeijan univormua. Nyt hän häpesi ja suuntasi kohti Suomea, jossa hierarkiat vielä olivat edes jonkinlaisissa voimissa, vaikka maa oli pahasti rahvaanomaistumassa. Loppu on historiaa, kuten on alkukin.

Ensimmäinen maailmansota oli se sokki, joka vasta todella paljasti maailmalle, millainen uusi aikakausi oli koittanut kenenkään huomaamatta. Uuden aikakauden etummaisen kulkijan asemaa ja kunniaa vaati itselleen Neuvostoliitto, jossa uusista asioista tehtiin selkeimmät johtopäätökset. Mutta se ymmärrettiin muualla karikatyyriksi, mitä se olikin.

Neuvostokommunismi enempää kuin Saksan natsismi eivät olleet todellisia uuden ajan ideologioita. Sellainen syntyi Amerikassa ja peri lopulta maan.

Sikäli kuin asia koskee sankaruutta, oli Amerikassa tilaa ja tilausta aivan uudenlaiselle tyypille. Etäisten laaksojen mies ratsasteli revolverit vyöllään vapaampana kuin Ukrainan kasakka tai Tšetšenian vuoristolainen.

 Lännen sankaria ei tässä maailmassa sitonut mikään, ei yhteisö eikä suku, ei klaani eikä perhe, ei edes työnantaja, sillä uusia hommia jätkälle (jack) löytyi aina vaikkapa lehmiä paimentelemassa ja ellei löytynyt, saattoi aina käydä ryöstämässä vaikkapa vihamielisen Meksikon asukkaita, intiaaneja tai muita kelvottomia yksilöitä. 

Tämä oli tietenkin pikemmin teoriaa kuin käytäntöä, mutta silti, olipa nyt ainakin edes sitä. Villi länsi oli villi siksi ettei siellä ollut lakia eikä hierarkioita eli siis kulttuuria. Se oli sällien valtakunta, kuten Hollywood todistaa.

Sälli, jota meillä käytetään, tulee tietenkin saksan sanasta Geselle, joka tarkoitti kiertelevää käsityöläistä, reissusälliä, jollaisesta Gustav Mahler aikoinaan sävelsi romanttisia lauluja: Lieder eines fahrenden Gesellen. Gesellschaft taas viittaa, paitsi nykyään osakeyhtiöön, myös seuraan ja seuranpitoon, jopa yhteiskuntamuotoon, joka syntyi kapitalismin myötä, jolloin persoonallinen suhde menetti voimansa yhteisöä koossapitävänä asiana.

 Näin sällien keskenhän ollaan asialinjalla ja se entinen ahdistava biedermeier-seurapiiri ei ole enää vastuksina.

Mutta meikäläisittäin sälli symbolisoi sivistymättömyyttä. Eipä siinä auttanut sekään, että reissusällit kokosivat itselleen kokemuksia eri maista ja eri mestareilta, osasivat hieman kieliäkin, kuten merimiehet, jotka myös kuuluivat tuohon joukkoon, joka viihtyi hollituvassa ja naureskeli herrasväelle, koska ei kunniasta mitään ymmärtänyt.

Mutta Amerikassapa syntyi uusi sankarityyppi, sällien sankari, jonka alkuperäisinä hahmoina olivat erilaiset takapihan tappelijat, joiden galleriaa ja urotekoja tunnemme esimerkiksi O.K. Corrallin ”taistelusta”, jossa pari lurjusta voitti pari kollegaansa, koska uskalsi, siis julkeni toimia vielä heitäkin härskimmin.

”Nopeamman vetäjän” kunnia oli lännessä tietenkin tarjolla vain enemmän tai vähemmän kriminaaliselle tyypille, hänen täytyi olla ehkä ADHD tai psykopaatti tai joku vastaava. Joka tapauksessa olennaista oli, etteivät normaaliin ihmisyyteen kuuluvat estot häirinneet uudenlaista kunnian etsintää.

Ei uusi tyyppi tyhjästä tullut ja tuskin Hollywood häntä aivan alusta loppuun rakensi. Vastaavia tapauksia oli tapauksina, joskaan ei ihannetyyppinä tietenkin ollut kautta historian. Villin lännen pistolerolla on vastineensa siinä eurooppalaisessa kaksintaistelijatyypissä, jonka tunnemme ranskalaisella nimellä bretteur.

 Löydämme hänet Tolstoin sodasta ja rauhasta ja löydämme hänet Kuprinin Kaksintaistelusta. Toki hän on esittänyt taitojaan ja taipumuksiaan myös Ranskassa ja Saksassa 1700-luvulta aina 1900-luvulle. Meillä Ruotsissa ja sittemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa hän on loistanut poissaolollaan.

Mutta nyt hän on kaikkialla. On hän ajan mittaan vähän muuttunutkin. Kunniasta hän ei edelleenkään tiedä mitään eikä voisi vähemmän välittää, mutta hänen habituksessaan on tapahtunut ajanmukaisia muutoksia. 

Hänen vartalonsa ei ole enää normaali luojan luoma tomumaja, vaan määrätietoisesti rakennettu lihakolossi, jossa tarpeelliset ja tarpeettomat lihakset on tasaveroisesti paisutettu maksimaalisiin mittoihin. Galantteja seikkailuja ajatellen hän kukkoilee naaraiden edessä nyt ilman paitaa ja mielellään myös ilman housuja, loistaen univormun ja kunniamerkkien sijasta massallaan.

Napoleonin sodissa briljeerattiin vielä ritarillisuudella. Napolin kuninkaaksi nimitetty marsalkka Murat karautteli kaikessa majesteettisessa ylhäisyydessään partioretkillä vihollisen selustassa ja heitteli kompia ja kohteliaisuuksia viholliselleen. 

Jakov Kulnev säästi parin meikäläisen upseerin hengen, kun verenhimoiset kasakat olivat jo näitä tappamassa. Ruotsalaiset ja venäläiset upseerit nauttivat kesken sotaa yhteisen päivällisen ja Faddei Bulgarin väittää venäläisten kohdelleen Kuopiossa naisia kovin ritarillisesti.

Sota oli silloin leikkiä ja on yhä, kuten kaikki kulttuuri. Tämänhän me olemme Johann Huizingalta oppineet.

 Mutta leikkejä on monenlaisia. Se makaaberi ja tolkuton verileikki, joka nähtiin Krimin sodassa, Turkin sodassa ja etenkin sitten ensimmäisessä maailmansodassa, oli jo laadullisesti jotakin uutta. Kevyen prikaatin hyökkäyksestä tuli suurta sankaruutta. 

”Thin red line of heroes” kaatui aivan tarpeettomasti,  möhläyksen vuoksi: somebody had blundered… Oliko koko tämä sota paljon muuta kuin yhtä suurta möhläämistä? Kiplingin Tommy Atkins moitti herroja ja heidän onttoa paatostaan:

we are no thin red ’eroes

but we are no blackguards too

but single men in barricks

most remarkable like you…

Tommy julkeni siis ainakin jollakin tasolla ryhtyä gentlemanin vertaiseksi, vaikka hän yleensä nöyrtyi väistymään, kun hänen parempansa tarvitsivat tilaa. Silloin, kun ilmassa alkoi viheltää, oli tilanne toinen:

it’s ”Tommy this” and Tommy that

and ”Tommy, fall be’ind!”

…but its ”please go first Mr. Atkins!”

when there’s trouble in the wind…

Amerikan lännen rannattomilla lakeuksilla ei ollut tätä komentelevaa herraa, joka tunnettiin nimellä gentleman. Siellä oli vielä tilaa sankarille silloin, kun ne muualla olivat kuolleet ja myös Yhdysvaltain sisällissodassa teurastettu sukupuuttoon.

Uusi sankari oli omanlaisensa, hän ei ollut sukunsa eikä yhteisönsä kunniakoodien sitoma eikä hän uhrautunut kenenkään puolesta. Ennen muuta hän oli sälli, joka eli armottomana eli siis vailla yhteisönsä ja yhteiskuntansa suojaa ja jonka koko onni, ymmärrettynä kohtaloksi (fortune) oli hänen kalpansa kärjessä käyttääkseni hieman anakronistista ilmausta.

No, onhan tämä uusi sankari parhaimmillaan aika hyvä sälli ja ainakin hän yleensä on kova. Naiset ihailevat häntä, kuten luonto on säätänyt ja miehet kadehtivat. Mutta voimmeko verrata häntä meidän omiin oikeisiin sankareihimme? 

 Miten olisi Vilho Koskela tai Antti Rokka? (Huomautan, että sankarien ”oikeellisuudella” ei ole mitään tekemistä hänen todellisen olemassaolonsa kanssa). Sven Tuuvaa, Dunckeria tai Munteria ei kai kukaan enää muistakaan, vain kukkoilevan Sandelsin, joka oli oikeasti ruotsalainen. No, eiväthän Bagration tai Wittgenstein tai moni muukaan Isänmaallisen sodan sankari ollut etninen venäläinen.

Niin, oli ne meilläkin kovat sällit, eikös vaan? Itse asiassa ne saattoivat olla erittäin paljon kovemmat kuin nuo Billyt the Kidit ja Doc Hallidayt, Rambosta puhumatta. Tosipaikan tullen eivät Hollywoodin kuvaajat ole paikalla ja jos ovat, eivät ymmärrä mitä tapahtuu, sillä heillä on jo omat valmiit kertomuksensa.

Suokoon luoja, että maailma säästyisi näkemästä taas noita sankareita. Se aika on onneton, joka sellaisia tarvitsee.