Isänmaallisen sodan kohtaloita

 

Sotahullu mies ja keisarin salainen ase

 

Jüri Kotšinev, Bagration, mees, kes armastas sõda, Grenader 2015, 118 s.

Jüri Kotšinev, 1812, Napoleoni sõjakäik Venemale. Osavõtjate mälestuses, Grenader 218, 236 s.

 

Tallinnan kirjamessuilta tarttui mukaan pari kiinnostavan oloista kirjaa. Pjotr Bagration (Bagrationi), gruusialaisen kuningassuvun vesa tunnetaan kovana soturina ja Suvorovin oppilaana, joka Napoleonin hyökättyä vaati strategisen perääntymisen lopettamista ja taistelua.

Sotaministerin ja entisen Suomen kenraalikuvernöörin ja Kustaan sodan veteraanin Barclay de Tollyn kanssa hän oli riidoissa ja nimitti Venäjän armeijan ”ulkomaalaisia” päälliköitä pettureiksi, vaikka itsekin oli gruusialainen ja hänen maansa oli vasta aivan vastikään liitetty Venäjään…

Bagration kaatui sitten Borodinossa, jossa hän komensi puolustajan vasenta siipeä. Urallaan hän oli ehtinyt komentaa kymmenissä taisteluissa, muun muassa Suvorovin Italian-retkellä. Bagration johti myös venäläisten hyökkäystä Pietarista Turkuun vuonna 1808, mutta siitä kirjoittaja ei maitse sanallakaan, eihän siinä käyty edes taisteluita.

Kirjan ostaessani olin kiinnostunut nimenomaan tuosta Suomen sodasta sekä myös kirjan mainitsemasta ”rakkaudesta sotaan”. Millainen pervo mahtaakaan olla mies, joka rakastaa sotaa?

Valitettavasti kirja ei antanut siihen mitään vastausta. Sen sijaan se sisältää yhä uudelleen toistuvia kertomuksia siitä, miten Bagration komensi etujoukkoja ja joskus jälkijoukkojakin ja aina voitti kaikki taistelut.

Miten oli mahdollista, ettei hän koskaan möhlinyt, hävinnyt tai paennut, selviää kirjan lähdeluettelosta. Siellä nimittäin on pelkästään venäläisiä kirjoja, lukuun ottamatta Caulaincourtin  muistelmia, jotka on suomennettukin.

Bagrationin vaimosta kirjalla kyllä on kiintoisaa kerrottavaa. Hän, Jekaterina Skavronskaja, erosi muutaman vuoden jälkeen miehestään ja matkusti ulkomaille. Siellä hän kaatoi ennen pitkää itsensä Itävallan kanslerin, Klemens von Metternichin, jonka kansa heille syntyi tytärkin.

Sen jälkeen oli, suuremmista saaliista puheen ollen, vuorossa Baijerin prinssi Ludwig. Wienin kongressin aikana vuonna 1814 kaunotar vietti aikaa Puolan ja Itävallan edustajien kanssa ja hänen suosiostaan nautti joukko ajan korkeimpia herroja, mukaan lukien Aleksanteri I.

Sen jälkeen Skavronskaja-Bagration muutti Pariisiin, jossa korkeiden vieraiden kestitseminen jatkui. Ranskan salainen poliisi seurasi salonkia, joka toimi hyvin vilkkaasti ja houkutteli puoleensa myös kirjallisia suuruuksia.

Vuonna 1830 Skavronskaja avioitui lordi Houdenin (Caradoc) kanssa, jonka jätti parin vuoden kuluttua. Skavronskaja otti uudelleen Bagrationin nimen ja eli elämänsä loppuvuodet Pariisissa ja Italiassa. Hän kuoli Venetsiassa vuonna 1857.

Ylellinen elämä rahoitettiin Skavronskin suvun lukuisten maaorjien tuotannolla ja vastaavia venäläisiä, jos muunkin maalaisia koroillaeläjiähän 1800-luvun Pariisi oli tulvillaan. Sehän oli oikeastaan ensimmäinen todellinen mondeeni eurooppalainen metropoli ”Die wahre Milliardenstadt”, kuten vuosisadan lopun suuruus Max Nordau (Südfeld) sitä nimitti. ”Ihana elämä” ei päättynytkään suureen vallankumoukseen.

Vuotta 1812, venäläisten ”Isänmaallista sotaa” eli Napoleonin ”toista Pulan sotaa” käsittelevä kirja on toisenlainen. Siinä esitetään tärkeimpien taistelujen kulku, jälleen ilman karttoja, ja sen jälkeen julkaistaan lainauksia osallistuneiden muistelmista, etenkin Borodinon taistelua koskevista.

Virolaisille tuo historia on paljon läheisempää kuin suomalaislle, sillä siellä taisteli myös virolainen rykmentti ja olipa siellä kolmekin inkeriläistä rykmenttiä

Myös suomalaisia rykmenttejä oli, niin Viipurin, Savonlinnan (mainitaan tosin Moldavian armeijassa) ja Lappeenrannan ja onhan siellä myös henkikaartin Suomen rykmentti (Ihukaardikaitseväe Soome polk -Lejb-gvardii Finljandski polk), komentajana Maksim Kryžanovski. Tätä ei pidä sekoittaa Suomen kaartinpataljoonaan, joka myös kyllä oli osa henkikaartia.

Nimen takia ei kannata kuvitella noiden yksiköiden koostuneen mainittujen kaupunkien tai edes seutujen miehistä. Kyseessä oli vain perustamispaikka tai mahdollisesti vain nimeäminen uuden valloituksen mukaan. Olihan Venäjän armeijassa vielä I maailmansodssakin jopa vihollismaan hallitsijan mukaan nimettyjä rykmenttejä ja myös esim. Savolinnan (Nejšlotski) rykmentti.

Inkeriläisiä ja virolaisia noihin onnettomiin tapahtumiin varmasti kyllä osallistui melko lailla ja myös suomalaisia, kun Paavali I ulotti asevelvollisuuden vuonna 1797 koskemaan myös Vanhaa Suomea. Silloin joitakin sulkavalaisiakin joutui Venäjän armeijaan ja sen jälkeen kun Suomi liitettiin keisarikuntaan, meni useita upseereita Venäjän palvelukseen.

Muistelmat sodasta ovat sinänsä kiinnostavia. Ranskan vallankumouksen jälkeen syntyivät ennenkuulumattoman suuret armeijat ja niiden keskinäinen joukkolahtaus oli vertaansa vailla. Kuten Tolstoi ”Sodassa ja rauhassa” esittää, tosiasiassa ei kymmenientuhansien muskettien ja tykkien savun keskellä voinut kukaan komentaja tosiasiassa pysyä reaaliajassa kärryillä siitä, mitä tapahtui. Savun hälvennyttyä voitiin sitten aloittaa tarinan keksiminen ja ruumiiden laskeminen.

Tämä homma on jäänyt yhä keskeneräiseksi. Bagration-kirjassa tekijä esittää, että ranskalaisten tappiot olivat Borodinon taistelussa 58000 ja venäläisten 44000, erittelemättä kaatuneita ja väliaikaisesti rivistä pois joutuneita.

Venäläisen wikipedian mukaan ranskalaiset menettivät 28000-40000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina ja venäläiset 39211, joskin on vahvistamattomia tietoja, joiden mukaan tappiot olivat yhteensä 53000 miestä.

Ranskalaisen version mukaan ranskalaisen armeijan kaatuneita oli 6562 henkeä ja haavoittuneita 21450 henkeä ja venäläisillä taas 45000 ”kuolleita tai haavoittuneita” sekä lisäksi 100-200 vankia ja 14-60 tykkiä. Ranskan armeija (puolet sotilaista oli muita kuin ranskalaisia) puolestaan menetti 13 tykkiä, vangiksi joutuneita ei mainita.

Englantilainen wikipedia kertoo 30000-42000 Ranskan armeijan kaatuneesta, haavoittuneesta ja kadonneesta ja antaa venäläisten vastaavaksi luvuksi 40000 -53000.

Ennen oli tapana sanoa, että venäläisten tappiot olivat kaksi kertaa suuremmat kuin ranskalaisten, mutta jälkimmäiset eivät voineet korvata tappioitaan ja heidän voittonsa oli siksi Pyrrhoksen voitto.

Joka tapauksessa olisi aina syytä ottaa vertailtaviksi vertailukepoisia lukuja. Haavoittuneet olivat yleensä jonkin aikaa taisteluun kykenemättömiä, mutta tuohonkin aikaan ainakin puolet heistä sittemmin toipui.

Joka tapauksessa Borodinon taistelu on nostettu Venäjän suurten kansallisten symbolien joukkoon ja Lermontovin runoelmaa osaa hiukan ulkoa jokainen.

Mutta tuossa kirjassa törmäsin jälleen erikoiseen ilmiöön, Leppichin aerostaattiin. Sen kuvan olin joskus jo nähnyt Keisarillisen kanslian papereissa ja sen mainitsee myös Tolstoi ”Sodassa ja rauhassa”.

Kyseessä oli ilmalaiva, joka nousi vetykaasun voimalla ja jota liikuttivat haluttuun suuntaan 40 soutajaa… Se pystyi kantamaan mukaan hirveitä pommeja, joita voitiin pudottaa vihollisen niskaan.

Tuo hirviö todella rakennettiin ja nousi hieman ilmaankin, mutta ei puhettakaan siitä, että se olisi toiminut tarkoitetulla tavalla.

Joka tapauksessa Aleksanteri I oli saanut kuulla siitä Pariisin-lähettiläältään Alopaeukselta, joka, kuten tiedetään, oli suomalaista pappissukua Vanhasta Suomesta.

Aleksanteri innostui asiasta ja Moskovan kuvernööri Rostoptšin -hän, joka poltti Moskovan- sai tehtäväkseen auttaa Leppichiä äärimmäisen salaisessa tehtävässä, aerostaatin valmistamisessa. Siihen tarvittiin muun muassa erityisen hienoja teräsjousia ja valtava määrä taftia. Kustannukset nousivat päätähuimaaviksi.

Äärimmäinen salaus ei onnistunut. Laitetta oli rakentamassa 60 henkeä ja Rostptšin joutui joka tiedottamaan kansalle, että jos ja kun he näkevät taivaalla lentävän hirviöön, heidän ei tule säikähtää, sillä se on hyvän keisarin palveluksessa eikä paholaisen juoni.

Joka tapauksessa ihmeaseeseen uskottiin pitkään ja kun Napoleon valtasi Moskovan, sen tekeleet kuljetettiin  Pietariin, jossa joukkotuhoon kykenevää hirviötä yritettiin viimein saada toimimaan.

Homma epäonnistui ja Leppichiä alettiin nyt niitellä šarlataaniksi. Suuret rahasummat oli joka tapauksessa käytetty tyhjän takia. Leppichiä ei kuitenkaan teloitettu, vaan hän palasi Saksaan ja puuhaili monenmoista erikoista, muun muassa jonkinlaisen vibraattorin. Keksijä hän oli ja varsin lahjakaskin.

Kotšinevin kirjassa julkaistu Aleksanterin ja Rostoptšinin kirjeenvaihto antaa elävän kuvan siitä vakavuudesta, jolla keisarikin suhtautui uuteen salaiseen aseeseen ja sen lahjakkaaseen ja vakuuttavaan keksijään.