Identiteettien etsimistä

 

Tänä mielensä pahoittajien aikana tulee usein unohtaneeksi, miten vapaata ajattelua myös kansojen, rotujen ja muiden ryhmien suhteen pidettiin normaalina harrastuksena, jolle ei ollut määrätty enempää normeja kun sanktioita.

Suomalaisetkin olivat tähän leikkiin osallistuneet jo ennen itsenäistymistä, saati sen aikana ja sen jälkeen. Omaa kansaa ihmetteleviä tilityksiä ilmestyi jo 1800-luvulla, miltä muistamme Topeliuksen ja useampiakin sellaisia ilmestyi myös pian itsenäistymisen jälkeen.

 Sotien jälkeen kysyi Yrjö Niiniluoto jo kirjansa otsikossa, mitä on olla suomalainen. Vastauksia tuli monenlaisia ja elämään jäi ainakin Jorma Eton runo, jota ei tarvitse tässä toistaa.

Yleensä tilitysten tulee olla kriittisiä ollakseen kiinnostavia ja lukemattomat journalistit ovat yrittäneet hankkia kiinnostavuutta piirrellessään kuka minkinlaisia karikatyyrejä kohteestaan. Sellaiset eivät välttämättä ole kiinnostavia ja harva niitä enää muistaa, mutta yleiskuva tämän nyttemmin maailman onnellisimman kansan pahimmista puutteista lienee itse kunkin tiedossa.

Olihan se sellainenkin aika, kun Suomea todella ihmeteltiin maailmalla niin urheilun suurvaltana kuin uskomattomana soturien sankarikansana. Vesa Vareksen uusimmassa kirjassa on asiasta taas monia viitteitä (ks. Vihavainen: Haun vares tulokset ).

Mikäli haluaa lukea maastamme ja sen historiasta kielteisiä arvioita, ei tarvitse kauan etsiä. Tietty joukko harjoittaa niiden tekemistä lähes päätoimisesti. Yleisesti ottaen kyseessä ovat kuitenkin sen verran köykäiset olkiukot, ettei niiden kanssa tappeleminen ole kiinnostavaa.

Viimeisimmät suurisuuntaiset yritelmät Suomen omakuvaksi taitavat olla Jörn Donnerin käsialaa. Harva niitäkään enää muistaa. Ajan riento on ollut sen verran rajua, että uusi aikamme vaatisi taas uutta yrittäjää tällekin alalle.

Merkittävä viiteryhmä suomalaisilla on eurooppalaisuus. Se on hankala sikäli, että kuulumme toiseen kieliryhmään kuin suuret eurooppalaiset kansat. Kuitenkin uskonnollinen ja kulttuurinen tekijä liittävät meidät ehdottomasti ”länteen”.

Ne itäiset ainekset, jotka liitettiin valtakuntaan Stolbovan rauhassa vuonna 1617 olivat aika vähäisiä ja jäivät aluksi varsinaisen valtakunnan ulkopuolisiksi voittomaiksi. Suuri osa asukkaitakin pakeni itään.

Kansallisesti Suomi oli joka tapauksessa paljon homogeenisempi kuin Euroopan vanhat suurvallat. Vielä pari vuosikymmentä sitten maamme oli kai maailman luterilaisin maa, jossa toki asui vajaan kymmenen prosentin vähemmistö, jota ei voinut edes nimittää täysin sopeutuneeksi. Valtaväestö se siihen oli sopeutunut.

Nyt asiat ovat toisin ja ne muuttuvat hyvin nopeasti tässä säikkymättömien idioottien maassa, jonka suurin kunnianhimo on saada kiitosta eurooppalaisen hullujenhuoneen mallioppilaana.

On muitakin kansoja, jotka ovat identiteeteiltään epävarmoja. Sellainenhan on Venäjä, jonka määrittelystä perinteisesti kilpailee kaksi suuntausta, länsimaistajat eli zapadnikit ja slavofiilit (ks. Vihavainen: Haun slavofiilit tulokset).

Venäjän ”erityistie” on tällä hetkellä se traditio, joka näyttää saaneen ratkaisevan yliotteen ainakin virallisella taholla. Se tietenkin muistuttaa hyvin läheisesti saksalaista paralleeliaan ”Deutsche Sonderweg”, jonka saavutuksiin kuului myös se regressiivinen kollektiivisen narsismin ilmentymä, jota nimitämme natsismiksi.

Venäjä näyttää uhkaavasti siirtyneen samalle tielle. Nyt siellä kannattaisi nostaa taas esille ne kriittiset äänet, jotka aikoinaan varoittivat bolševismista ja paljastivat sen valheellisuuden. Poliisivaltion ja santarminuuskijoiden vallan kriitikkojahan löytyy jo Lermontovista lähtien (ks. Vihavainen: Haun nemytaja rossija tulokset ). Ne ovat taas ajankohtaisia.

Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Venäjältä odottivat suuria myös monet saksalaiset. Oswald Spengler visioi tulevaisuuden Venäjää, jolla vallitsee ”johannekselainen kristinusko”, joka ilmeisesti edustaisi jonkinlaista kristinuskon uutta muotoa. Tuskinpa hän tuli ajatelleeksi tätä nykyistä kirkon alennustilaa, mutta eihän hänkään varsinainen selvänäkijä ollut.

Venäjän ankarimpiin läntisiin kriitikkoihin kuuluivat 1800-luvulla Marx ja Engels (ks. Vihavainen: Haun marx ja engels russofobeina tulokset ). Suuri slaavilaisen maailman puolustaja ja germanofobi oli sen sijaan Bakunin (Vihavainen: Haun bakunin tulokset ).

Toinen Venäjän ja venäläisyyden arvostaja oli Friedrich Nietzsche, mikä usein unohtuu. Tässä taas pieni uusinta:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2.(vai 4. tai 5.?) on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksänmnältä –miutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtroisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalaisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä- elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.