Etelä-Amerikka Euroopan turvana?

 

Pelastaako Espanja vielä Euroopan?

 

Marcelo Gullo, Lepanto. Cuando España salvó a Europa. Espasa 2025, 421 s.

 

Aurinkorannikon kirjakaupoista voi tehdä yllättäviä kirjalöytöjä, jollaisia olisi turha etsiä enempää Lontoosta, Berliinistä kuin Moskovastakaan, jos jälkimmäiseen nyt edes pääsisi Suuren Španan eläessä.

Tämä kirja on argentiinalaisen kirjoittajan kirjoittama ja Espanjassa ilmestynyt espanjalaisille suunnattu historiateos, jossa kuvaukseen historian tuhoisimmasta (ja myös tärkeimmästä?) meritaistelusta liitetään koko muhamettilaisen maailman historiallisen ekspansiopyrkimysten kuvaus ja viimeiseksi myös varoitus nykyajalle.

kirjan keskiössä on Lepanton meritaistelu, jota olen hiljattain selostanut. en huomaa Gullon tässä suhteessa poikkeavan yleislinjasta, jossa kyllä onkin klappia kahteen suuntaan (vrt. Vihavainen: Haun suuri lahtaus tulokset ).

Itse Lepanton taisteluun en siis tässä enää sen enempää puutu, totean vain, että nykyään sen strategista merkitystä on myös väheksytty, minkä kirjoittaja kiivaasti torjuu. Hänen mielestään taistelussa ilmeni ennen muuta Espanjan sankaruus ja se oli valtava ja ratkaiseva saavutus, jossa turkkilaisvaara torjuttiin.

Turkkilaisten tarkoituksena, samoin kuin aikoinaan arabialaisten tarkoituksena oli alistaa Eurooppa ja saattaa sen alkuasukkaat dhimmien asemaan. Soliman Suuri esitti jopa tunnuksen ”Roomaan, Roomaan”! Pietarinkirkko oli tarkoitus muuttaa moskeijaksi, samoin kuin Hagia Sofia oli jo muutettu.

Nykyiset historioitsijat kehtaavat ylistää valloittajia siitä, etteivät ne pakottaneet alamaisiaan vaihtamaan uskontoa, vaan antoivat näiden pitää henkensä.

 Se tapahtui vain sillä hinnalla, että heistä tuli paariakansaa, jonka täytyi kunnioittavasti osoittaa alemmuutensa joka ainoaa muslimia kohtaan ja tyytyä tunnustamaan olevansa uskottomia koiria, joita sopii potkia ja solvata.

Johdannossa kirjoittaja kuvaa nykyistä historiankirjoitusta, jossa keskeisenä vaikuttaa endofobia, oman historian ja oman arvokkuuden vastainen lähestymistapa. Meillähän on totuttu käyttämään termiä oikofobia, mutta asia on sama. Sen sijaan, että Espanjan maailmahistoriallinen rooli päästettäisiin oikeuksiinsa, länsimaista ajattelua hallitsee ”musta myytti” (el mito negro), joka on anglosaksista perua ja jossa Espanja on pahan valtakunta ja muslimimaailma on korkeassa arvossa.

Samaan aikaan eurooppalaisten harjoittaman orjakaupan takia suoritetaan tänäänkin katumusharjoutuksia, vaikka islamilainen maailma otti monin kerroin enemmän valkoisia orjia, joitten kohtalo ei ollut sen parempi.

Suurin ryhmä orjia tuli Venäjältä ja Ukrainasta, mutta miljoonia katolisia ja protestantteja saatiin myös Länsi-Euroopasta, jonka kansaslaisia barbareskit kaappasivat siihen saakka, kun Ranska valtasi Algerian vuonna 1830 (vrt. Vihavainen: Haun jalot rosvot tulokset ).

Kirjoittaja on itse argentiinalainen, mutta sanoo: ”Rio de la Platan ihmisenä ja Amerikan espanjalaisena Espanja on yhtä paljon minun isänmaani kuin kenen tahansa Euroopan espanjalaisen”.

Endofobia sanoo, että Espanja on ongelma ja Eurooppa sen ratkaisu, mutta asia on juuri päinvastoin ja kirjoittaja haluaa parantaa sitä amnesiaa, joka vaivaa mustan myytin typerryttämiä aivoja ilmeisesti koko maailmassa tai ainakin koko Euroopassa, myös Espanjassa.

Eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset yliopistot ovat joutuneet postmodernien endofobien käsiin, mutta latinalaisessa Amerikassa ei vielä näin ole. Sitä paitsi myös Euroopassa on tietenkin vapaasti ajattelevia henkiä, Giovanni Sartori, Bernard Lewis, Sandro Magister, Alfonso López Quintás ja Gustavo Bueno.

Katolisessa kirjossa on kardinaaleja, jotka ymmärtävät tilanteen, muun muassa Kowdo Appiah Turkson ja Robert Sarah. Läntiseen diskurssiin heillä kuitenkaan on tuskin mitään vaikutusta. paaveista erityisesti Ratzinger eli Benediktus XVI oli katastrofi. Johannes Paavali II eli Karol Wojtyla näyttää olleen valon pilkahdus pimeässä.

Turkin valtakunnan perilliset eivät kaihda sanoa avoimesti, että heidän tarkoituksensa on valloittaa Eurooppa sisältä päin. Sen, mitä ei miekalla saatu aikaan, tekevät naiset, jotka synnyttävät uusissa kotimaissaan paljon lapsia 4-5 poikaa, kuten Erdogan on kehottanut. Algerian Houari Boumedienne kertoi nimenomaan, että naisen kohtu on se ase, jolla islam kukistaa Euroopan.

Muslimimaailmassa on tässä yhteydessä puhuttu myös avoimesti revanssista vanhoista tappioista, kuten Poitiers’n taistelusta ja Andalusian katsovat musulmaanit yhä kuuluvan heille.

Luvut osoittavat, että Euroopan valloitus on vaoin ajan kysumys. Mikäli paine etelästä jatkuu ja pohjoinen ottaa typerästi vastaan pyövelinsä, on lopputulos selvä ja kiistaton. Miksi näin tehdään, on tämän asian suhteen toisarvoinen kysymys, historian suunta on selvä.

Mutta sitä se oli myös 1500-luvulla, kun Espanja ja Filip II nousi ratkaisemaan taistelun Euroopan ja kristinuskon hyväksi ja sulttaanin laivasto tuhottiin Lepantossa. Tarvitaan ihmettä, mutta se voi tapahtua. Espanja voi nytkin olla ratkaisu ongelmaan.

Asia saattaa näyttää toivottomalta: Espanjakin kuukuu maihin, joissa syntyvyys on romahtanut ja jonne muslimit saapuvat tyhjiötä täyttämään, vaikka tilanne Espanjassa on vielä pohjoista Eurooppaa parempi.

Espanjalla on kuitenkin yksi valtti: latinalainen Amerikka, jossa vallitsevat sama kieli, kulttuuri ja uskonto. Sieltä tulee Espanjaan jo nytkin siirtolaisvirta ja se koostuu siirtolaisista, jotka ovat samaa ainesta espanjalaisten kanssa.

Kirjoittajan kotimaa, Argentiina on toki eurooppalaisin Latinalaisen Amerikan maa ja monien muiden sen kansojen ihmisissä on runsaasti intiaanisekoitusta, mutta sitä kirjoittaja ei pidä ongelmana. Tietääkseni monet espanjalaiset kyllä pitävät.

Yhtä kaikki tässä kirjoittaja näkee toivon kipinän ja Espanjan maailmanhistoriallisen roolin uuden mahdollisuuden. Ongelmana taitaa vain olla, ettei espanjalaisilla itsellään ole enää kykyä ajatella nenäänsä pitemmälle enempää kuin muistaa historian opetuksiakaan. He ovat jo ”hyviä” eurooppalaisia.

 ”Musta myytti” taitaa hallita myös espanjalaista ajattelua, mistä en kuitenkaan ole varma. Joka tapauksessa Gullon kirja antaa aavistuksen siitä, että latinalaisessa Amerikassa asiat voisivat olla toisin. Yhdysvallat on siellä se suuri saatana, joka tarjoaa tuota myyttiä, mutta jonka patriootit luontevasti torjuvat.

Latinalaisessa Amerikassa myös katolisuus on yhä voimissaan ja sikäläinen arvomaailma poikkeaa suuresti Euroopan katolisten arvoista, kuten World Wide Surveyn tutkimukset osoittavat (vrt. Vihavainen: Haun wvs tulokset).

Uusi ”turkkilaisvaara” on kuitenkin niin massiivinen, että Espanjasta tuskin on tulvan patoajaksi. Uuden Lepanton mahdollisuutta ei ole, koska nyt ei tunkeuduta asein, vaan tullaan parhaassa tapauksessa junalla ja paikalliset asevelvolliset auttavat kantamaan uusien kunnakansalaisten laukkuja.

Endofobia tai oikofobia on se avainsana, jonka vallassa niin älymystö kuin suuri yleisö ovat ja niiden herääminen tästä sairaudesta näyttää olevan työn tuskan takana. Palavat autot ja paukkuvat käsikranaatit eivät vielä herätä.

Sitten, kun sharia-lakiin alistumista vaaditaan myös kanta-asukkailta, alkaa kahleiden kalina, joka ehkä herättää ajattelmaan asioita uudesta näkökulmasta.

Mitäpä tähän sanomaan. Ehkäpä vain sen, että kun jouluaattona taas laulamme Luhterin virren, ”Jumala ompi linnamme”, koettakaamme muistaa, missä historiallisessa tilanteessa se luotiin.

Turkkilaisvaarastahan silloin puhuttiin eivätkä postmodernit historiantulkinnat vielä tarjonneet lohtuaan.

Bing-videot