Kirjavia vaiheita

 

Tuhat vuotta, eikä suotta

 

Paavo Hohti, Bysantti. Tuhat draaman vuotta. WSOY 2021, 621 s.

 

Paavo Hohdin toimittamasta Mikael Pselloksen historiasta on tullut kirjoitettuakin (Vihavainen: Haun psellos tulokset ). Kirja on aivan uskomattoman kiinnostava ja niinpä otin lukeakseni myös Hohdin Bysantti-kirjan.

Bysanttilaisuushan on Euroopassa saanut jo muutaman sadan vuoden ajan symbolisoida pystyyn kuollutta ja hedelmätöntä rappiota ja loputonta juonittelua. Koulukurssissa se sivuutetaan melko vähällä, kuten niin monet muutkin asiat ja käsitykset sen merkityksestä tuppaavat olemaan aika yksitotisia, ikään kuin tuo valtakunta tosiaan olisi onnistuttu kehityksessään pysäyttämään.

”Tuhat draaman vuotta” kertoo siitä, miten Itä-Rooma poiki aikoinaan Bysantin ja se kehittyi imperiumista valtioksi muiden joukossa, vaikka se aina säilytti ja halusi säilyttää Rooman imperiumin sädekehän.

Suomalaiset tuntevat Bysanttia varmaan parhaiten Mika Waltarin teoksista ja sen lisäksi erilaisista ”kolmatta Roomaa” koskevista venäläisistä spekulaatioista, jotka eivät asiallisesti koskaan tuottaneet aitoa Bysantin perinnön jatkoa. Vaikutteita sieltä toki saatiin, uskonnon lisäksi vaikkapa kaksipäinen kotka, joka on peräisin 1300-luvulta, valtakunnan loppuvaiheesta.

Bysantti, josta on syytä puhua vasta 600-luvulla, kun se alkoi suuntautua entistä enemmän itään ja latinan taitokin siellä hupeni, oli todellakin omalaatuinen kokonaisuus. Sen historiassa vaihtelivat kukoistuksen ja rappion kaudet, taloudellinen hyvinvointi ja kurjuus, sotilaalliset voitot ja tappiot.

Antiikin perintö sentään säilyi, vaikka uskonnollisesti keskityttiin intohimoisiin kiistoihin, jotka koskivat pyhän hengen tulemista ja olemusta (homoousion vs. homoiusion), ehtoollisleivän happamattomuutta ja muuta vastaavaa. Ikonoklastit eli kuvainraastajat ja ikonofiilit olivat vuoroin vallassa ja idän kirkkojen yhteisyys oli yhtä vaikea saavuttaa kuin idän ja lännen kirkkojen yhdistyminen.

Itse asiassa kumpikaan ei toteutunut. Kuuluisa filioque (-ja pojasta) kiista kuuluu nykyään olevan jollakin tapaa soviteltu, mutta uskontunnustukset ovat yhä ortodokseilla ja katolisilla erilaiset, eikä kirkkojen yhtyminen ole näköpiirissä, vaikka siitä on aikoinaan jo monet kerrat sovittu. Asia on ollut ja on poliittisesti liian vaikea.

Bysantilla oli yleensä omistuksia myös lännessä, kuten Sisilia ja Ravenna. Paavin kanssa jouduttiin joskus myös aseelliseen taisteluun, mutta toisinaan oltiin samalla puolella ja sama koski Mustanmeren ja Aegean meren tärkeimpiä läntisiä voimatekijöitä, Venetsiaa ja Genovaa.

Idän ja lännen kirkkojen ero vuonna 1054, johon kuului molemminpuolinen kirkonkirous, ei ollut se todellinen tapahtuma, joka syvensi skisman todelliseksi vihaksi. Se tapahtui neljännen ristiretken aikana, jolloin latinalaiset jakoivat Bysantin maat keskenään ja pakottivat ne omaksumaan oman kirkkonsa opit ja yliherruuden. Tämä kausi kesti kuusi vuosikymmentä.

Muuten, kuten saamme lukea, Bysantti ja sen kirkko eivät hyväksyneet pyhiä sotia, jollaisia ristiretket olivat ja suhteet ei-kristillisiin kansoihin luotiin siellä asiapohjalta. Toki kristinusko levisi slaavien keskuuteen juuri Bysantista, vaikka varsinaista lähetyskiihkoa ei ollutkaan.

Rusien ja Bysantin suhteet ovat yksi juonne valtakunnan historiassa ja varjagien (varangien) henkivartiokaarti oli nimenomaan skandinaavinen. Viinkingithän retkeilivät kauemmaskin Välimeren alueelle ja muualle Eurooppaan.

Bysantin yhteiskunta oli ajan oloissa yllättävän ”tasa-arvoinen”, eikä ylimystö saavuttanut samanlaista asemaa kuin lännessä. Keisariksikin saattoi nousta yhteiskunnan alakerroksista ja naisetkin toimivat hallitsijoina useaan otteeseen.

Hovijuonittelu oli joka tapauksessa Bysantin todellinen erikoisuus ainakin joissakin suhteissa. Mahdollisia keisarivallan tavoittelijoita eliminoitiin yhä uudelleen sokaisemalla tai kuohitsemalla heidät. Jopa vanhemmat saattoivat antaa kuohita lapsensa.

Eunukkien asema saattoi kyllä olla varsin korkeakin ja heitä oli hyvin usein hovin varsinaisilla mahtipaikoilla ja jopa patriarkkoina. Vastaavaahan oli myös muiden kansojen keskuudessa, esimerkiksi turkkilaisten, jotka saapuivat Anatoliaan vasta toisella vuosituhannella.

Kullakin hallitsijalla oli omat ansionsa ja syntinsä ja ulkopolitiikassa oli yhä uudelleen liittouduttava milloin pohjoisesta, milloin lännestä ja milloin idästä uhkaavaa vaaraa vastaan. Ulkopolitiikassa ei nirsoiltu liittolaisen tunnustaman uskonnon suhteen ja tarvittaessa yhteistyötä tehtiin niin pakanoiden kuin muhamettilaisten kanssa ja tietenkin myös katolisten.

Myöskään suhde paaviin ei ollut yksinomaan aina kielteinen, vaikka paavin ylivaltapyrkimyksiä ei tunnustettu muutoin kuin pahimman ahdingon aikana ja silloin aina tilapäisesti.

Bysantti katsoi aina olevansa Rooman valtakunta ja sen keisarin titteli houkutteli niin kristittyjä kuin muitakin valtiaita. Moskovan suuriruhtinaan omaksuma tsar-titteli ei itse asiassa ollut kovinkaan poikkeuksellinen. Myös esimerkiksi Bulgarian ja Trapezuntin hallitsijat käyttivät samaa arvonimeä.

Kuten Jaakko Lehtovirta väitöskirjassaan on osoittanut, munkki Filofein kirjeessään Iivana III:lle esittämä idea Moskovasta kolmantena Roomana ei johtanut vaatimuksiin Moskova-johtoisesta universaalimonarkiasta, mihin suuriruhtinaskunnan resurssit tietenkään eivät olisi riittäneet.

Kun Pietari Suuri otti vuonna 1721 käyttöön keisarin (imperator) -tittelin, ei Rooman perillisenä itseään pitänyt Saksan keisari sitä aluksi hyväksynyt. Venäjällä oli kuitenkin tässä vaiheessa hallussaan myös perinteisiä eurooppalaisia alueita, kuten Vanha Suomi ja Baltia ja sitä sopi pitää rakenteeltaan imperiumina.

Venäjän keisarin titteli tuli ennen pitkää hyväksytyksi ja sitähän on perusteltu nimenomaan Bysantin perinnöllä. Kuten tunnettua, Katariina II suunnitteli myös Konstantinopolin valloittamista ja pääkaupungin siirtämistä Pietarista sinne. H.G. Porthan kohdisti toivonsa tähän asiaan.

Siitähän ei sitten mitään tullut, enempää kuin Aleksanteri II:n yrityksestä, joka vei Suomen kaartinkin aivan Konstantinopolin porteille. Vielä ensimmäisessä maailmansodassa Konstantinopoli oli Venäjän tavoitteena ja eräät venäläiset obskurantit spekuloivat yhä sen perustavalla ”hengellisellä” merkityksellä Venäjälle.

Ehkäpä Žirinovski jo jää viimeiseksi tässä oudossa seurassa?