Viron
historian murrosajoilta
Raimo Pullat, Mis
mul meeles. Estopol 2025, 335 s.
Kerroin joskus
oppilailleni, ettei Venäjän tutkimus tarkoita sitä, että käytäisiin vain
venäläisissä arkistoissa ja kirjastoissa istumassa, niin tärkeää kuin se onkin.
Itse asiassa
paras Venäjän tutkimus neuvostoaikana tapahtui muissa maissa, ennen muuta
Amerikassa, mutta myös esimerkiksi Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Sinne
oli kertynyt melko paljon dokumentteja ja myös syntynyt emigranttien perustamia
koulukuntia.
Venäjälle
matkustaminen ja kielen osaaminen sekä kulttuurin tunteminen olivat tietenkin
välttämättömiä, mutta arkistojen sisältämä tieto kuului tiukimmin vartioituihin
valtiosalaisuuksiin ja tutkijat joutuivat usein toimimaan sokkoina ja pitämään
pimeässä myös lukijansa.
Sama koski niin
ulkomaalaisia kuin venäläisiä ja muita neuvostoliittolaisiakin tutkijoita. Tutkija
ei saanut nähdä arkistoluetteloita eikä siis päässyt ymmärtämään kokonaisuutta.
Tietyissä arkistoissa, kuten Viron ulkoministeriön arkisto, ei ollut
lähtökohtaisesti edes oikeutta tehdä muistiinpanoja tai viitata joihinkin
nimenomaisiin lähteisiin. Voitiin vain mainita arkiston nimi.
Mikäli tutkijalle annettiin joitakin
dokumentteja ja hän jopa sai luvan tehdä muistiinpanoja, ne tallennettiin
leimattuihin vihkoihin, joista ne saattoi lähtiessä uudelleen kopioida. Sen
jälkeen leimatut vihot poltettiin, kuten Pullat kertoo.
Lähdeviitteissä
annettiin aina vain signum, jonka avulla viitatun lähteen voi löytää
arkistosta. Sen sijaan ei ollut tapana kertoa, minkä luontoisesta dokumentista
oli kyse, joten koko viitteen todistusvoima jäi täysin hämärän peittoon. Siihen
voitiin vain uskoa tai olla uskomatta. Asian tarkistaminen ei ollut
realistista.
Jossakin määrin
asia erikseen olivat vanhimman historian dokumentit, vaikka jopa keskiajan
historian kirjoittamisen oli tapahduttava vallitsevan marxistis-leninistisen
ortodoksian mukaisesti.
Paikallinen nationalismi,
riistäjäluokkien ihailu ja muut vääristymät uhkasivat virallista totuutta
kaikkialla. Moskova ja puolue keskuskomiteoineen olivat tutkijaan nähden
samassa asemassa kuin Rooma ja paavi katolisille papeille. Tietenkin niillä oli
myös paikalliset asiamiehensä ja uskovaisensa.
Raimo Pullat,
(synt. 1935) sai uransa alussa kokea näitäkin ongelmia ja jopa hänen
väitöksensä näytti olleen vaarassa. Kaiken kaikkiaan hänen voi kuitenkin havaita
olleen melkoinen Hannu Hanhi virolaisten historiantutkijoiden joukossa. Hänen
muistelmansa ovat täynnä lukemattomia kuvauksia kunnianosoituksista ja ulkomaanmatkoista,
jotka alkoivat jo 1960-luvulla ja eri kansallisuuksia edustavien kollegoiden
luettelo käsittää noin 1600 nimeä.
Pullat
työskenteli aikanaan myös Viron tiedeakatemian historian laitoksen johtajana,
joten edustusmatkojakin tarvittiin ja pääsy ulkomaille epäilemättä sen takia
helpottui. Silti on merkillepantavaa, miten paljon tutkimustyötä ja muita
matkoja ulkomaille siunaantui tutkimusaiheesta, joka keskittyi niinkin spesifiseen
teemaan kuin Tallinnan asukkaisiin ja niiden elämään.
Kysymys oli
osittain siitä, että saksalaiset olivat kaapanneet Tallinnan kaupunginarkiston
ja vieneet sen sodan aikana Saksaan, jonne Pullatin oli matkustettava sitä
käyttämään ja josta hän onnistui sen palauttamaan. Tätä on muuten pidetty hänen
varsinaisena suurtyönään, jolla on ollut Viron historiankirjoitukselle
olennainen merkitys.
Toinen suurta
kansainvälistä liikkuvuutta edistävä seikka on ollut kielitaito. Viron ja
venäjän lisäksi Pullat hallitsee myös erityisesti puolan ja suomen kielet ja
tietenkin osaa myös saksaa ja englantia. Nuorena hän oli tekemässä myös Viron
TV:n Suomi-lähetyksiä.
Avioliitto
puolattaren kanssa lähensi tutkijaa Puolaan ja hän on julkaissut tutkimuksia
myös Puolan ja Viron sekä Puolan ja Suomen suhteista maailmansotien välisenä
aikana. Lisäksi hän on yhdessä poikansa kanssa tehnyt tutkimuksen Suomenlahden
pirtukaupasta (ks. Vihavainen: Haun
viinameri tulokset ).
Pullatin
toiminta sijoittuu aikaan, jolloin kansainväliset suhteet Viroon ylipäätään
tulivat mahdollisiksi. Suomi oli aluksi keskeisessä asemassa. 1970-luvulta
lähtien järjestettiin joka toinen vuosi suomalais-neuvostoliittolaisia
historiantutkijoiden symposiumeja, jotka toimivat erityisesti Helsingin ja
Moskovan akselilla.
Sen lisäksi
alettiin -ihme kyllä- järjestää joka toinen vuosi myös talous- ja
sosiaalihistoriallisia seminaareja, joiden venäläinen pääpaikka oli Leningrad
ja joihin osallistui tutkijoita Suomesta (pääpaikka Turku) ja joissa mukana
olivat myös Viro ja Latvia, joskus oli vieras Liettuastakin.
Tallinnassa myös
ilmestyi Neuvostoliiton skandinavistien julkaisu Skandinavski sbornik, jota
Pullat joskin syystä ei edes mainitse. Noita ”skandinavisteja” oli 1980-luvulla
useita kymmeniä ellei satoja, mukaan lukien myös filologit, etnologit,
sosiologit ja niin edelleen.
Joka tapauksessa
siis virolaisten tutkijoiden kansainvälinen yhteistyö kasvoi jo 1970-1980-luvuilla
varsin merkittäväksi. Kommunistinen puolue pyrki kahlehtimaan ja suuntaamaan
tutkimusta mieleisekseen, mutta onnistui vain osittain. Itse asiassa juuri
virolainen Heino Arumäe ensimmäisenä Neuvostoliitossa julkaisi
Molotovin-Ribbentropin paktin salaisen lisäpöytäkirjan Rahva hääl-lehdessä vuonna1988.
Mutta se oli jo sitä murrosaikaa.
Olisi varsin kiinnostavaa
lukea siitä, millaiseksi Viron historian kuvaa yritettiin pakottaa ja millä
keinoin ja keiden toimesta se tapahtui. Johannes (Ivan) Käbinin lyhyt Viron historia
kertoo, millainen neuvosto-Viron virallinen omakuva oli. Käbin oli Viron
kommunistipuolueen pääsihteeri vuosina 1950-1978 ja sen jälkeen Viron
korkeimman neuvoston puheenjohtaja vuosina 1978-1983.
Viron ”vallankumouksista”
kirjoitettiin instituutissa monta vankkaa nidettä ja vanha akateemikko I.I.
Mints innostui myös Baltian maiden vallankumouksen tutkimisesta. Hänhän kävi
Suomessakin Kansallisarkiston Venäläisiä sotilasasiakirjoja tutkimassa ja
innostui näkemästään. Täällä hänelle, jopa annettiin kaikkea materiaalia, mitä hän
kiitteli. Moskovassa oli asia luultavasti toisin, niin alan johtava tutkija
kujin hän olikin.
Tämä kirja
kertoo kuitenkin vain yhden miehen komeasta urasta eikä Viron historian
muuttumisesta perestroikan suuressa kriisissä. Pullatin tutkimukset
keskittyivät keskiajalta 1800-luvulle ulottuvaan kauteen ja Tallinnaan. Niistä
hän väittelikin peräti kaksi kertaa, toisen kerran Oulussa.
Todettakoon,
että käsitykset eteläisen naapurimaan historiasta olivat Suomessakin tuohon
aikaan hyvin erikoiset ja meillä ilmestyi siitä tuskin mitään kelvollisia
tutkimuksia. Mainittu Käbinin sepustus oli itse asiassa kauan aikaa ainoa suomenkielinen
kokonaisesitys aiheesta…
Toki vanhoja
kirjoja, kuten Ants Oraksen ”Viron kohtalonvuodet”, saattoi jostakin löytää,
mutta kyseessähän oli neuvostovastainen propaganda, kuten koko edistyksellinen
älymystömme ymmärsi. Tilanne oli lyhyesti sanoen kauhea. Mutta oliko se yhtä huono myös Virossa vai
peräti vielä huonompi?
Pullatin kirja
on, paitsi kirjoittajan oman toiminnan kronikka, vaikka tarjoaakin lukijalle
myös kurkistuksen neuvosto- Viron akateemiseen maailmaan nimenomaan
historiantutkimuksen alalla.
Olisi
kiinnostavaa tietää, kuinka paljon oli sellaisia tutkijoita, jotka akateemikko
Gustav Naanin (fyysikko ja filosofi) tavoin hyvässä uskossa kannattivat
virallisia neuvostotulkintoja. Ystäväni Enn Tarvel sanoi minulle jo neuvostoaikana,
ettei niitä uskonut kukaan. Ehkä sentään ainakin Naan?
Viron laulavan
vallankumouksen myötä monet paksut käsikirjoitukset menivätkin roskakoriin,
kuten Pullat mainitsee, mutta niistä ja niiden kirjoittamisesta olisi kiinnostavaa
tietää enemminkin.
Sille, joka ei
tunne Neuvostoliiton ideologista kehitystä tuona aikana, saattaa monen asian
merkitys jäädä hämäräksi. Asia koskee
esimerkiksi akateemikko Juhan Kahkin ristikseen saamaa sosiologista ja
sosiaalihistoriallista tutkimusteemaa ”Yhtenäisen neuvostokansan synty, Viron
esimerkkien perusteella”. Kirjassa se on muodossa ”Nõukogude rahva sünd Eestis”.
Tämä perustui
ajatukseen, että eri kansallisuuksiin jakaantuneen väestön sijasta
sosialistinen järjestelmä oli Neuvostoliitossa kehittynyt sille asteelle
(kehittynyt eli kypsä sosialismi), että kansallisuutta pidettiin yksilön
identiteetin kannalta toissijaisena.
Keskeistä
ihmisille sen sijaan tässä uudessa sosialismin kehitysvaiheessa oli osallistuminen
yhteiseen kommunistisen yhteiskunnan rakennustyöhön, yhteinen ”Neuvostolainen
elämänmuoto” (образ жизни -Советский) ja jopa kansoja
yhdistävä venäjän kieli.
Viron
kansallisilla pyrinnöillä oli tässä asetelmassa lähinnä kielteinen ja
toivottoman taantumuksellinen rooli. Tiedän, että virolaiset tutkijat
suhtautuivat tähän suureen ideologiseen sapluunaan yleensä ironisesti, mutta sen
oli pyhä ja sen kanssa oli jotenkin elettävä.
Jonkun oli asiat
hoidettava myös miehityksen aikana. Se oli yritettävä pitää patrioottien
käsissä, muuten tilalle tulisivat täysin pimeät voimat.
Juhan Kahk, joka
kuulemma yritti saada pikavauhtia aikaan uuden Viron historian yleisen konseptin,
joutuu tässä kirjassa kovin arveluttavaan valoon. Tunsin hänet itsekin ja sain
sen käsityksen, ettei hän ollut opportunisti, vaan pikemminkin eräänlainen paasikiveläinen.
Toki Pullat tunsi näitä asioita aivan toisella tasolla kuin minä.
Kirjoittaja ei
erityisesti arvostele kollegoitaan, mutta Kahkin ja vuonna 1992 Pullatia seuranneen
instituutin johtajan, Rein Helmen rooli kyllä esitetään kielteisinä. Helmen aikana instituutti meni nopeasti konkurssiin
ja sen peräti 150 työntekijästä erotettiin puolet.
Itse asiassa
olisi ehkä tässä ollut kohtuullista mainita se tavattoman surkea tilanne, mihin
Neuvostoliiton ja siis myös Viron talous oli tuohon aikaan joutunut.
Muistelmat ovat
aina muistelmia ja niiden keskeinen aihe on muistelija itse. Pullatin kohdalla
tarina kertoo yhä uusista menestyksistä ja onnellisesta elämästä, joka toki on
se päämäärä, mihin meidän kaikkien on syytä pyrkiä ja sitä arvostaa. Hatunnosto
siitä.
Haluaisin kyllä kuitenkin
vielä lukea myös sen tarinan, jossa Viron todellinen historia katakombeissa
säilytettiin ja viimein kaivettiin esiin sen valheen ja hevonpaskan alta, jonne
se oli neuvostoaikana haudattu.
Miten tapahtui
herääminen totuuden ymmärtämiseen, jos sitä oli ja miten ja missä rajoissa toimivat
ne, jotka eivät halunneet elää valheessa? Oliko niitä, jotka uskoivat valheen
välttämättömyyteen ja jopa siunauksellisuuteen? Miten heihin suhtauduttiin?
Mikä oli Moskovan ja omien kommunistien roolin suhteellinen merkitys? Miten
entiset kollaboraattorit sitten myöhemmin menestyivät ja mitä sanoivat?
Ehkä sellainen
kirja onkin jo kirjoitettu?
"Kaiken kaikkiaan hänen voi kuitenkin havaita olleen melkoinen Hannu Hanhi virolaisten historiantutkijoiden joukossa. Hänen muistelmansa ovat täynnä lukemattomia kuvauksia kunnianosoituksista ja ulkomaanmatkoista, jotka alkoivat jo 1960-luvulla ja eri kansallisuuksia edustavien kollegoiden luettelo käsittää noin 1600 nimeä."
VastaaPoistaTuosta nousee se inhottava epäily, minkäasteista yhteistyötä kommunistisen puolueen ja jopa KGB:n kanssa tuollainen menestys, varsinkin ulkomaanmatkoihin, on edellyttänyt. Onko muistelmissa tai muista lähteistä tietoa tästä. Kaikkihan joutuivat tuolla tekemään kompromisseja, mutta aste-eroja oli kai paljon.