Ryysyläiset

 

Lumpen

Александр Яковлев, Омут памяти. Вагриус 2001, 602 с. (Aleksandr Jakovlev, Omut pamjati)

 

Neuvostojärjestelmän romahtaessa näkyi venäläisissä julkaisuissa yhä useammin sana ”ljumpen” (люмпен).

Sillä viitattiin Marxin käsitteeseen ”ryysyköyhälistö” (Lumpenproletariat), joka kyllä koostui köyhistä ja jopa kaikkein köyhimmistä ihmisistä, mutta joka sosiaalisen vallankumouksen ja siis ihmiskunnan edistyksen kannalta oli aivan hyödytön ja jopa vahingollinen aines.

Ryysyköyhälistö ei kuulunut siihen teollisuusproletariaattiin, joka lainomaisesti tulisi kasvamaan yhteiskunnan suurimmaksi voimaksi ja ottamaan vallan itselleen.

Päinvastoin, ryysyköyhälistö oli psykologialtaan pikkuporvarillista ja ajatteli vain oman mahansa täyttämistä. Ludvig Napoleonin oli helppoa houkutella se kansalliskaartiinsa lupaamalla komea uniformu ja valkosipulimakkaraa.

 Tällä ryhmällä ei ollut sitä luokkasolidaarisuutta ja tietoisuutta, joka saavutettiin ”kiehumalla tehtaan kattilassa”. Näin järkeili Marx, varmasti aavistamatta, että hänen melko vähäpätöiset lehtiartikkelinsa joskus korotettaisiin pyhiksi kirjoituksiksi, joiden ehdottoman totuuden epäileminen saattoi viedä vaikka hengen.

Joka tapauksessa siis Neuvostoliitossa heräsi perestroikan aikana sellainenkin aavistus, että koko suureksi sosialistiseksi Lokakuun vallankumoukseksi nimitetty vallanotto oli itse asiassa ollut diktatuurin pysyttämistä ryysyköyhälistöön tukeutuen. Itse asiassa tuo luokka taisi yhä olla olemassa.

Havainnollisesti tämän asian toi esille Valentin Rasputin romaanissaan ”Tulipalo” (Požar). Neuvostoliiton työväenluokkaa oli ollut tapana kuvata aina ehdottoman mallikelpoiseksi joukoksi, jota elähdytti itsensä uhraava aatteellisuus, kuten asia esitettiin Fjodor Gladkovin kulttiromaanissa ”Sementti”.

Edes oman lapsensa uhraaminen ei noille luokkatietoisille sankareille ollut liikaa, kun tehdas oli saatava käyntiin kansalaissodan rappion jäljiltä. Vasta silloin alkoi kaikua se työn laulu, joka kasvatti proletaarista tietoisuutta kaikkialla ympärillään ja vei koko ihmiskuntaa kohti uutta onnen valtakuntaa. Näin siis Gladkov romaanissaan.

Rasputin sen sijaan kuvasi sen sortin työläisiä, jotka itse asiassa muodostuivat joukosta vihoviimeisiä juoppoja. Nuo hylkiöt eivät välittäneet työn tekemisestä tai sen laadusta tuon taivaallista, vaan ajattelivat koko ajan vain sitä, mistä taas saisi viinaa seuraavan päivän humalaan.

Kun kauppapuoti syttyi tuleen ja paloi, olivat nuo lurjukset heti vain besorkkaamassa sieltä tavaraa omiin taskuihinsa ja samalla paljastui myös myymälänhoitajan keinottelu: kaupassa oli kuin olikin ollut piilotettuna ”Ural”-moottoripyörä, joka kauppiaalla oli ollut tarkoituksena myydä pimeästi ylihintaan.

Olennaista joka tapauksessa oli kuvattujen työläisten todellinen psykologia, joka kuului ryysyköyhälistölle. Yleensähän sen oli jo Marxista lähtien katsottu muodostuvan irtolaisaineksista, jotka olivat taipuvaisia pikkurikollisuuteen, kerjäläisyyteen, laiskotteluun ja opportunismiin.

Että sellaista saattoi olla neuvostotyöläisten keskuudessa, oli hirvittävä solvaus ja isku vasten sosialistisen yhteiskunnan pyhimpiä arvoja. Roskaa tietenkin. Mutta totta, täytyi monen lukijan tunnustaa. Näkihän tuon ympärillään.

Se neuvostoihminen, eräänlainen yli-ihminen, jonka vuonna 1978 julistettiin virallisestikin syntyneen (kansa hihitteli, kertoo Aleksandr Jakovlev), muistutti aivan liikaa Aleksander Zinovjevin huikeaa kuvausta uudesta lajista ”Homo Sovjeticus”, joka saattoi olla parodia tai sitten ei. Loogikot ovat jotenkin arvaamattomia johdonmukaisuudessaan.

Aleksandr Jakovlev, perestroikan kenties keskeisin arkkitehti (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) käytti ahkerasti ryysyköyhälistön käsitettä selittäessään, miten ja miksi Neuvostoliitto ja sen järjestelmä syntyivät ja mitä niistä tuli.

Hän kuvasi ryysyläisjoukkoa, joka muitta mutkitta poltti talonpojan ladon lämmitelläkseen sen loimussa ja paistaakseen siinä varastamansa kanan. Mitään vastuuta tuo joukko ei ottanut mistään ja juuri sen Lenin mobilisoi niin sanottuun vallankumoukseensa.

Kun lukee siitä, miten kansanjoukot ryöstivät, polttivat ja murhasivat niin vuosien 1905-1907 ”vallankumouksessa”, kun sittemmin myös vuoden 1917 mellakoissa ja kansalaissodan ryöstelyorgioissa, tulee kyllä mieleen, että tulkinnalle on vahvat perusteet. Kollektivisoinnissa toimi sama ryöstämisen logiikka.

Eihän Venäjällä edes ollut mainittavaa teollisuusproletariaattia tuon vallankumouksen toteutuessa. Sitäkin enemmän oli ryysyläisiä, joiden tietenkin teki mieli varastaa niiltä, joilla oli jotakin varastettavaa ja Lenin ei ainoastaan julistanut asiaa sallituksi, vaan suorastaan siihen kehotti.

Maksim Gorki, joka tuohon aikaan vielä oli kriittinen ja omaperäinen ajattelija, julisti, että Lenin sai Venäjän kansan puolelleen, antaessaan sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti. Tämähän on yleensäkin varma tapa saada joukot mukaansa. Ei tuijoteta siinä venäläisyyteen.

Niin teki Hitler Saksassa ja niin näyttävät tekevän kaikenkarvaiset ”identiteettipoliitikot” Amerikassa. Se konsti taitaa toimia aina ja kaikkialla. Sellainen historia tulee luultavasti jatkumaan ja tuottaa ehkä sitten itsensä näköisiä yhteiskuntia muuallakin.

Aleksandr Jakovlev, joka puoluehierarkiassa nousi aikoinaan korkeimmalle tasolle ja sitten käytti asemaansa vapauttaakseen kansansa Leninin luoman systeemin ikeestä, on kiinnostava ja asiantunteva ajattelija, jonka kirjoja olisi ehdottomasti saatava myös suomeksi.

Hänen suhdettaan Leniniin ja Staliniin ja Venäjän historiallisen tien sisältämiin mahdollisuuksiin on kuvattu jo aiemmissa blogeissa, joten ei niistä tässä sen enempää.

Nyt, neljännesvuosisadan kuluttua tuolla vuoden 2001 analyysillä on kiinnostavuutta myös sen kannalta, miten Jakovlev näkee tulevaisuuden ja Venäjän nykyisyyteen kätkeytyvät mahdollisuudet, kun uusi presidentti Putin on aloittelemassa uraansa.

Tarkoitus oli itse asiassa kirjoittaa enemmänkin tuosta Jakovlevin kirjasta, mutta jo pelkkä esipuhe vei enemmän tilaa kuin useimmat jaksavat lukea. Ryysyköyhälistö on kuitenkin tärkeä käsite myös tässä kirjassa ja ansaitsee oman lukunsa.

Palaan tuohon Jakovlevin kirjaan myöhemmin.