sunnuntai 8. helmikuuta 2026

Olemattoman historiaa?

 

Ideologista historiankirjoitusta?

 

Mikko K. Heikkilä, Taruissa on totta. Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. Warelia 2025, 828 s.

 

Verrattuna naapureihin ja yleensä muihin maihin, suullista perimätietoa on Suomessa vähätelty ja suorastaan ohjelmallisesti hyökätty sitä vastaan ja pyritty todistamaan sen olevan pelkkää mielikuvitusta.

Tilanne on epäilemättä omituinen ja ajan muoteja seuraavalle historian harrastajalle syntyy helposti sellainen kuva, että omassa maassamme olisi jollakin oudolla tavalla vallinnut tilanne, jossa ei oikeastaan edes asunut ihmisiä tai ainakaan heillä ei ollut mitään, mistä kertoa.

Samaan aikaan sentään naapurimailla oli hyvinkin vilkasta yhteiskunnallista toimintaa ja kansainvälistä kanssakäymistä, pitkä liuta hallitsijoita ja suuria sotajoukkoja.

Sellainen oli tilanne myös Suomenlahden eteläpuolella, jossa myös asiakirjalähteiden perusteella tiedetään virolaisten koonneen 1200-luvulla  monituhantisia armeijoita ja rakentaneen suuren määrän linnoja. Kuitenkin he olivat itse asiassa samaa kansaa kuin lahden tällä puolen asuvat.

Oliko asutus Suomessa niin harvaa ja satunnaista, ettei täällä syntynyt minkäänlaisia yhteisöjä, joista voisi mainita ja jotka olisivat kyenneet oikeastaan mihinkään? Eihän läntisille valloittajillekaan näytä täällä tehdyn suurimittaista, järjestäytynyttä vastarintaa?

Tämäkään selitys ei vakuuta. Kyllä asukkaita oli paikoitellen aika laillakin ja sotia käytiin esimerkiksi novgorodilaisia vastaan, mistä heidän kronikkansa kertovat. Skandinaaviset kronikat puolestaan tuntevat Suomen varsin hyvin ja itse Pyhä Olavi kävi täällä häviämässä taistelun. Suomessa mainitaan olleen myös kuninkaita. Tosin itse sanan tuon aikainen merkitys on tietysti huomioitava.

Varhaisia kirkkojakin on löytynyt, mutta noita varhaisimpien aikojen dokumentteja vain on kovin harvassa. Sen selittää suurelta osin, että ne ovat palaneet. Finlands medeltidsurkunder on se, mitä on jäänyt jäljelle, eikä se ole paljon. Mutta toki naapurit ja myös itse paavi aina silloin tällöin kirjoittelivat myös meidän maastamme.

Ainakin nyt meidän on pakko otaksua, että meitä on edeltänyt esi-isien ketju, joka ei koskaan ole katkennut. Jollakin konstilla se on vain yhä uudelleen jatkanut lisääntymistään halki vuosituhansien ja mielihän tekisi tietää siitä jotakin.

Uusia välineitä tarjoaa genetiikka, eikä enää tarvitse rakentaa kalmistojen ja kallonmuotojen varaan, mikä sekin oli parempi vaihtoehto, kuin olla välittämättä koko menneisyydestä.

Menneisyytemme jää keskiajan osalta kuitenkin lähes täysin pimeäksi, ellemme anna mitään arvoa perimätiedolle, kuten useimmat muut kansat tekevät, kaikki naapurimme esimerkiksi.

Mikko Heikkilän mukaan meillä tilanne on kuitenkin toinen. Vain meillä voi tapahtua, että tutkija esittää ylpeästi suurena tuloksenaan sen, ettei enempää Lallia kuin piispa Henrikiä olisi lainkaan ollut olemassa.

 Tällaisen asian todistaminen on kuitenkin hyvin vaativa tehtävä, joka tuskin on edes mahdollisuuksien rajoissa. Tuota ”olemattomuutta” ei voida osoittaa enempää lähteiden puutteella kuin sillä, että asiaan liittyvät tiedot, suulliset tai kirjalliset, on muistiin merkitty vasta kauan tapahtumien jälkeen.

Miksi meillä ja nimenomaan meillä kuitenkin aivan ilmeisesti keskitytään näkemään vaivaa tuollaisen nollatulkinnan tukemiseksi? Miksei sen sijaan kunnioiteta myös suullisia lähteitä, jotka todistettavasti saattavat säilyttää totuuden satoja vuosia? Sen sijaan, että pidettäisiin niitä tosina tai valheena, olisi kriittisesti selvitettävä, mitä ne kertovat todellisuudesta.

Heikkilän mukaan asia on ideologinen ja hän näkee siinä -mielestäni oikein- nationalismin ja jopa kaikenlaisen patriotismin vastaisuutta, oikofobiaa ja postmarxilaisen postmodernistisen pyrrhonismin vaikutusta.

”Kansallinen historiankirjoitus” on yhä monelle muodikkaalle tutkijalle se hirviö, jota vastaan tutkijan on taisteltava. Itse näkisin kaiken taustalla vuoden 1918 perinnön, jota on eri tavoin jatkettu koko yhteiskunnassamme ja joka aktivoitui sotien jälkeen. Valtiota ja kansakuntaa nyt ja ennen leimaa yhä ”valkoisuus”.

Heikkilän mielestä asian varsinainen aloittaja oli Väinö Kaukonen, ”kansandemokraatti” ja Kekkosen kaveri, joka sopivasti vastusti kaikkea kansanperinteen nationalistista käyttöä. Hänet tunnetaaa Kalevala-tukinnoistaan, jotka muuten selvästi poikkesivat esimerkiksi Otto Ville Kuusisen näkemyksistä.

 Toki myös OKW haistoi aina ajan hengen ja muutti ketterästi mielipiteitään. Venäjällä tämä oli henkiinjäämisen kannalta välttämätöntä, sillä muutokset oivat nopeita ja totaalisia.

Sotien jälkeen ei kansanperinteen historiallisen arvon vähättely vielä kuitenkaan noussut heti hallitsevaksi trendiksi. Olihan meillä Jalmari Jaakkola, joka kasasi hämmästyttävästi kokonaisen uuden aikakauden, varhaishistorian, hajanaisista lähteistä, joissa perinne, niin oma kuin vieras oli vahvasti läsnä.

Heikkilän mukaan  muutos tapahtui varsinaisesti kuitenkin vasta 1900- ja 2000-lukujen taitteessa, jolloin siitä tuli ehdotonta oikeaoppisuutta, joka wikipedian kautta levisi heti koko kansan ja muun muassa siis toimittajien omaisuudeksi.

Kehitys liittyy aivan ilmeisesti siihen Heikkilän minimalismiksi kutsumaan metodiseen lähtökohtaan, joka pyrkii karsimaan historiasta kaiken sellaisen, jonka arvoa ei voida tarkoin määritellä, myös sellaisen perinteen, jolla selvästi kuitenkin on ainakin jonkinlaista arvoa.

Tällaista metodista oman historian vähättelyä ja ylenkatsomistahan olemme saaneet seurata jo yli puolen vuosisadan verran. Sen räikeä ilmentymä on koko ”Suomen” synnyn sijoittaminen hyvin myöhäiseen aikaan, jopa 1800-luvun jälkipuoliskolle.

Populaariiksi tulleen käsityksen mukaan mitään Suomea ei ollut, eikä muka voinut olla silloin, kun se hallinnollisesti oli osa Ruotsia ja tämä näkemys laajennettiin joskus peräti koskemaan myös Venäjän vallan aikaa. Edesmennyt ja suuresti arvostamani Osmo Jussila sutkautti puolivakavissaan, että Suomen keksi Leo Mechelin 1800-luvun lopulla.

No, tällaista tapahtuu juristien ilmattomissa sfääreissä, joilla ei ole oikeastaan mitään yhtymäkohtia kansan ja kansakunnan jokapäiväiseen elämään. Maamme erillinen identiteetti nimenomaan Suomena (Varsinais-Suomea laajempana merentakaisenakokonaisuutena) alkoi hahmottua viimeistään 1400-luvulla ja syrjäytti keskiaikaisen ”Itämaa”-käsitteen viimeistään 1500-luvulla.

Monen kuvitelmissa tämä on nykyään vain nationalistista ja siis väärää historiantukintaa ja tiedän, että moni on vankasti sitä mieltä, että ”Suomi” täytti vasta hiljattain sata vuotta, kuten silloinen iskulausekin kertoi, tai korkeintaan nyt kaksisataa vuotta.

Heikkilä esittää yksityiskohtaisesti perustelujaan sille, miksi tarina piispa Henrikistä ja Lallista perustuu tosiasioihin, miksi pirkkalaiset olivat nimenomaan Pirkkalasta lähteneitä Lapin verottajia, miksi tarina Matti Kurjesta ja Klaus Kurjesta perustuvat tosiasioihin ja niin edelleen. Hän käyttää hyväkseen perinteen lisäksi myös dokumentteja, kielitiedettä ja onomastiikkaa.

Kirja on varsin vakavasti otettava puheenvuoro siihen keskusteluun, jossa otetaan kantaa tiettyihin historianymmärryksemme perustekijöihin. Onko ”kansallinen historia” yhä jonkinlainen mörkö, jollaista ei saisi edes sallia ja onko omaa kansallisuutta ylenkatsova historia sen sijaan asia, johon on pyrittävä, vaikkapa sitten ilman pakottavia argumentteja?

Oma kansa ensin -ajattelu lienee sen historiaa kirjoitettaessa ainoa mielekäs lähtökohta, ainakin silloin, kun se ei tarkoita perusteetonta oman kansan suosimista tai ihannointia muiden edellä ja kystannuksella.

 Kaikki normaalit kansat vaalivat omaa menneisyyttään. Joudumme sekä älyllisessä ja moraalisessa että intellektuaalisessa suhteessa vaikeaan asemaan, ellemme itse tee samoin.

 

 

4 kommenttia:

  1. Historia on vallitsevien arvojen summa: Sanotaan se, mikä on sopivaa ja vaietaan kiusallisista asioista.
    Esimerkiksi viime sodan lopputulema oli neuvostovoittoisempi kuin yleisesti haluttiin ajatella MVD/KGB vaikutti Suomessa haluttiin sitä tai ei. Paasikivi ja Kekkonen olivat asiasta täysin tietoisia, mutta eihän siitä Hesarissa kirjoiteltu.
    Unto Parvilahden muistelma, Berijan tarhat, kertoi vaietusta totuudesta. Punainen Valpo saattoi toimia - neuvostoliittolaisesti - Suomen lakeja vastaan: asia hyssyteltiin.

    VastaaPoista
  2. "Miksi meillä ja nimenomaan meillä kuitenkin aivan ilmeisesti keskitytään näkemään vaivaa tuollaisen nollatulkinnan tukemiseksi? Miksei sen sijaan kunnioiteta myös suullisia lähteitä, jotka todistettavasti saattavat säilyttää totuuden satoja vuosia? Sen sijaan, että pidettäisiin niitä tosina tai valheena, olisi kriittisesti selvitettävä, mitä ne kertovat todellisuudesta.

    Heikkilän mukaan asia on ideologinen ja hän näkee siinä -mielestäni oikein- nationalismin ja jopa kaikenlaisen patriotismin vastaisuutta, oikofobiaa ja postmarxilaisen postmodernistisen pyrrhonismin vaikutusta."

    Toki eritoten suullisen perimätiedon, kuten muidenkin hyvin wanhojen lähteiden, kohdalla on tuo lähdekritiikin pulma. Koskeehan se myös moniaita kirjallisiakin lähteitä, eipä esim. kaikkia antiikin aikaisia historiikkejakaan kannata aivan kirjaimellisesti tulkita. Mutta ei se niistä siltikään pelkkää yksinomaista fabulointia ja mytologiaa tee, vaan asiassa lienee tottakin edes se toinen puoli.

    Esim. monet uskonnot sisältävät vedenpaisumuskertomuksen, joten tuskin se on alkujaan aivan tyhjästä tullut. Liittyneekö sitten johonkin meteoriitin aiheuttamaan katastrofiin, Mustanmeren altaan syntyyn vai mihinpä lie luonnonmullistukseen, mutta jotain tuon tapaista on hyvinkin saattanut tapahtua joskus aikoina muinoisina. Ja sisältyyhän Kalevalaankin kuvaus meteoriitin maahansyöksystä, joka on sittemmin onnistuttu varsin luotettavasti yhdistämään Saarenmaalla sijaitsevan Kaalijärven syntyyn.

    Toki sitten niinkin, että jotkin von Dänikenin kaltaiset pseudotiedemiehet ovat intoutuneet spekulaatioissaan liiaksikin laukalle ja tehneet samalla vahinkoa vakavammin otettavallekin tutkimukselle ja sen uskottavuudelle.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  3. "Vain meillä voi tapahtua, että tutkija esittää ylpeästi suurena tuloksenaan sen, ettei enempää Lallia kuin piispa Henrikiä olisi lainkaan ollut olemassa."

    Voiko tuon taustalla ollut paradigman muutos kansanrunouden erityisesti Kalevan tutkimuksen innoittamaan sotien väliseen suuntaan , jossa Suomelle pyrittiin rakentamaan loistava menneisyys (esim Jalmari Jaakkola). Sotien jälkeen uuteen ulkopolitiikkaan liittyen syntyi tarve pienentää itseään.

    VastaaPoista
  4. Arvoisa Blogisti, kun asuu alueella, josta on tehty merkittäviä löytöjä, mutta tieteellinen kiinnostus niitä kohtaan on lähes nolla. Janakkalan miekkamiehen DNA:sta jopa kolmannes on nykyisten hämäläisen kanssa samaa. Kun lisäksi Hangastenmäen linnavuori lienee syy Novgorodin hävitys ja ryöstömatkaan Hämeeseen, niin ihmetyttää historioitsijoiden laimea mielenkiinto.
    Tietenkin voisi vaatia itseltään, olenhan itsekin tuota oppineiden ryhmää, jonkinmoista asiaan paneutumista.
    Naapurin harrastaa metallinetsimen paljasteluja, mutta esim. museot eivät ole lainkaan kiinnostuneet varhaisista metallisista luodeista, vaikka ne saattaisivat melkoisesti valaista alueellista historiaa.
    Eli, olette todella oikeassa esittämässänne kritiikissä. Henkinen laiskuun ja jonkinlaisen historiallisen ns. totuuden perässä juokseminen, taitavat ohjata nykyistä historiankirjoitustamme, onneksi poikkeuksia, joskin hyvin harvinaisia, löytyy heidänkin joukostaan.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.