Tylsyyden kauhistus

 

Banaliteettien pauloissa

 

Hermann Hesse, Kylpylävieraana Badenisssa. Suomentanut Aarno Peromies, Weilin&Göös 1978, 144 s. (AlkuteosPsychologia Balnearia 1924)

 

Jonnekin noin toiseen maailmansotaan saakka herrasväen kuului ehdottomasti lomailla kylpylöissä, mieluimmin mondeeneissa, pelikasinoineen ja tassiaisineen. Yleensä tähän ei tarvittu mitään sairautta, kuurit vain olivat terveellisiä ja seura hienoa.

 Erityisesti arvostettiin saksalaisia kyloylöitä, vaikka toki esimeriksi Belgian Spa ja Ranskan Vichy olivat myös hienoja paikkoja. Ja olihan meilläkin kylpylöitä aina Naantalista Iisalmen Runnille ulottuvana sarjana. Itä-Karjalassa oli Martsialnyje vody, joka on yhä ahkerassa käytössä. Virossakin oli ja on monia

Kylpyläelämästä riittää kuvauksia kaunokirjallisuudessa. Turgenevin ja Dostojevskin kuvaukset tulevat ensimmäisenä mieleeni ja niille on yhteistä se, että kylpylät olivat ennen muuta näyttäytymisen paikkoja, Varsinaisista vaivoista niiden asiakkaiden kohdalla ei puhuta mitään.

Tämä Hermann Hessen kirja yllättää sikäli, että siinä kerrotaan sekä kirjoittajalla että asiakkailla olevan ihan oikeita vaivoja, kenellä kihtiä, kenellä iskiasta tai hirmuista lihavuutta ja vastaavia, usein elintasoon liittyviä ongelmia. Niiden parantamiseen käytetyt kuurit ovat myös tehokkaita, moni paranee ja kaikki ainakin väsyvät hoitojen takia.

Tässä kirjassa tapahtumapaikkana on Baden-Baden. Baden viittaa sen nimiseen Saksan vanhaan ruhtinaskuntaan. Nyt Baden ja Württemberg muodostavat yhdessä eteläisen Saksan osavaltion, jonka pääkaupunki on Stuttgart.

Nuorempana harrastin itämaista filosofiaa, varsinkin zen-buddhismia, joka oli silloin muotia. Niitä aatteita löytyy myös Herman Hessen teoksista, jotka silloin tulivat uudelleen muotiin.

Niinpä lukijana odotinkin tästä kylpyläelämän kuvauksesta jotakin suurempaa ja syvällisempää. Toki Hesse jos kuka kykeni näkemään kaikkien arkipäivän banaalisuuksien alla piilevän mystisen todellisuuden ja suuren kaikkiyhteyden salaisuuden.

Luulen, että niin olikin, mutta tässä kirjassa hän ei tuo sitä lainkaan esille. Sen sijaan hän kuvaa varsin tylsästi omaa pikkumaista luonnettaan, ärsyyntymistä naapurin yskinnästä, kammottavasti esitettyjen pianokappaleidsen tuottamaa kärsimystä ja hoitojen tuottamaa väsymystä.

Oma pikkusieluinen poroporvarillisuus tuodaan säälimättömästi ja kukaties jopa liioitellen esille. Muistiinpanoissaan hän kertoo halunneensa tuoda pienen palan elämää esille aivan sellaisena kuin se on, kaikessa suorastaan rienaavassa typeryysdessään.

 Kirjan lopuksi hän kertoo kärsivänsä asiasta. Myös muuan hänen lukijansa oli sittemmin pahanpäiväisesti suuttunut tämän kirjan luettuaan, kuten Hesse kirjaan myöhemmin lisätyssä liitteessä kertoo. Itse hän kuitenin oli alkanut pitää tätä yhtenä merkkiteoksenaan.

Hesse pohtii, että ”nykyisen maailman onnettomuus” kenties johtuu juuri siitä, että ”korkeinta viisautta kaupitellaan kaikilla kujilla, että jokaisessa valtionkirkossa saarnataan esivaltaan ja rahasäkkiin ja kansalliseen turhamaisuuteen uskomisen ohella, uskoa Jeesuksen ihmeeseen, että Uuden Testamentin, kallisarvoisimpien ja vaarallisimien viisauksien säiliön, voi ostaa mistä tahansa kaupasta tai saada lähetyssaarnaajilta jopa ilmaiseksi.”

Ehkäpä niitä ”suunnattoman rohkeita, jopa pelottavia oivalluksia ja aavistuksia, joita sisältyy moniin Jeesuksen puheisiin olisi pidettävä huolellisesti kätkettyinä ja suojeltava suojavalleilla”.

Se, joka yrittää ilmaista jotakin ikuista, tekeekin kukaties turhempaa työtä kuin viihdekirjailija, joka haluaa avoimesti vain huvittaa. Hessen mieltä kaivaa tämä dilemma: hän haluaisi kirjoittaa ”elämänmelodian kaksiäänisyyttä” (ikuisuus ja nykyisyys, jos oikein ymmärrän) hejjastavaa kirjallisuutta, mihin hän ei pysty, mutta tuntee silti pakkoa edes yrittää.

Kirja oli mielestäni, kuten sanottua, tylsä, mutta ainakin se mainitsi jotakin tärkeää uskonnollisen kokemuksen luonteesta. Tietyn psykologian omaaville, joita voisi ehdollsesti kutsua hölmöiksi, ellei se tuntuisi loukkaavalta, kyse on ehhdottomasti vain pelkästä humpuukista.

Tulee mieleen, että juuri tällaisten asioiden kohdalla yhteiskunnan edellyttämä perustyhmyys on viimeksi kuluneiden muutaman vuosikymmenen aikana mennyt jättiaskelin eteenpäin.

Tässä tulee ajatelleeksi vaikkapa ajankohtaista Päivi Räsäsen juttua. Eiköpähän se olekin, omalla tavallaan, eräänlainen aikamme Beilisin juttu, joka tarjoaa moukkamaisuudelle ja omahyväiselle tyhmyydelle sopivan kanavan nousta pinnalle juhlimaan omaa erinomaisuuttaan.