Levon pyhyydestä ja työn epäpyhyydestä

 

Työ ja lepo

 

Joskus ammoisina aikoina saattoi radiosta aina silloin tällöin kuulla varoituksen: ”Arvoisa radion kuuntelija. Muistakaa, että naapurissa saattaa olla joku, joka työn, levon tai sairauden takia tarvitsee hiljaisuutta. Älkää siis antako vastaanottimenne soida liian kovaa”.

1960-luvulla moni luuli kuulevansa tämän varoituksen muodossa ”Työn, Revon tai sairauden takia…”. Se oli niitä virheitä, joiden parissa Freud oli joskus askarrellut. Työ ja lepo siinä siis oikeasti olivat kyseessä.

Kun työ on kulttuurissamme niinkin korkeassa asemassa kuin se on, se tuppaa helposti saamaan aivan liikaa tilaa ihmisen elämässä. Termi ”workaholic” viittaa itse asiassa aivan vakavaan ongelmaan. Muistakaamme nyt tässä sekin, että uskontomme dekalogin kolmannessa käskyssä velvoitetaan pyhittämään lepopäivä eli siis kielletään tykkänään se työnteko.

Tulkitsen asiaa niin, että liiassa työnteossa on siis kyse synnistä, sehän vieroittaa ihmistä korkeammista perusasioista. Vanhoillisjuutalaisilla tämä työn karttaminen onkin mennyt mielettömyyksiin, kuten heidän muutkin touhunsa. Joka tapauksessa työn käsittäminen syntinä on siis jo vanhaa perua ja koskee myös luterilaisia.

Ei siitä kovin kauan aikaa ole, kun tuota käskyä noudatettiin tarkoin ja jopa oikeudessa saattoi saada rangaistuksen sapattirikoksesta.

Isoisäni Ukko-Kusti oli tässä asiassa leppymättömän tarkka: pyhätyötä ei tehdä, vaikka heinät kastuis ja sillä hyvä. Gustave Dorén suuri kuvaraamattu kertoi, mitä syntisille kuului ja sen fraktuuratekstejä minäkin jouduin lukemaan, kun eivät vanhukset itse enää siihen pystyneet. Synnin palkka ei näyttänyt houkuttelevalta.

Taistelevan jumalaton Neuvostoliitto hävitti aikoinaan viikottaiset pyhäpäivät ja siirtyi jatkuvaan työviikkoon, jossa aika jaettiin viikkojen sijasta kymmenpäiväisiin dekadeihin. Silloin taas joutenolosta tehtiinkin rikos, ihan juridisessakin mielessä. Palvonnan kohteena oli nyt tuotanto, kuten se on sittemmin meilläkin ollut, tosin kulutuksen suunnasta laskettuna.

Ei tarvitse mennä Saksaa pitemmälle, kun saa havaita myös toisenlaisia tapoja. Siellä lepopäivät pyhitetään yhä ja kaupat menevät arkisinkin kiinni jo kello 17. Sunnuntai on ”bank holiday” myös Britanniassa. Espanjassakin suuret kaupat ovat sunnuntaisin kiinni. Nuo päivät pyhitetään, oltiinpa hurskaita tai ei.

Meillä tilanne oli sama jonnekin 1970-luvulle saakka. Sitten AY-liike ja työnantajat sopivat pyhätöistä ja kirkko siirsi arkipyhien paikkoja. Myöhemmin sovittiin vielä kauppojen aukiolon mahdollistamisesta ihan koska vain. Se taisi olla vasta 1990-luvulla, EU velvoitti mallioppilasta, nähkääs.

Joka tapauksessa muutos kuvastaa niin sanotun pyhän, eli omaan erityiseen, Jumalan tahdon noudattamiseksi muusta erotetun ajan merkityksen häviämistä. Arkinen aherrus on nyt samaa joka päivä. Toki jo 1960-luvulla ainakin aloimme noudattaa ns. englantilaista viikkoa, ainakin koulussa Lauantain koulupäivät olivat silloin lyhennettyjä.

Sitten otettiin yksin tein koko lauantai kaikille vapaaksi, mutta ei siitä pyhää tullut, vaan arkea. Toki se tarjoaa tilaisuuden irrottautua työstä ja viettää aikaa ylentävien ja antoisien kulttuuriharrastusten tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi juopottelun ja irstailun merkeissä. En muista tilastoista, kumpi on ollut suositumpaa.

Joka tapauksessa työn jälkeen on lepo ansaittua, sen tuntee jokainen luissaan, ainakin fyysisen työn puolella, jota on kyllä tarjolla yhä vähemmän.

J.W. von Goethe runoili komeasti runossaan ”Vaeltajan yölaulu” (Wanderers Nachtlied), jonka Schubert on säveltänyt tunnetuksi Liediksi:

 

Über allen Gipfeln ist Ruh,

Aus allen Wipfeln spürest du

kaum einen Hauch.

Die Vögelein schweigen im Walde,

warte nur, balde

ruhest du auch…

Robotti suomentanee tarvittaessa.

(ks.https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=wanderers+nachlied&&mid=6C04171A902E2DC0C01B6C04171A902E2DC0C01B&mmscn=stvo&FORM=VRDGAR )

 

Siinä siis kuvattiin sitä lepoa, joka aina seuraa, kun vaeltaja on kiivennyt huipulle saakka, eikä siis enää ole mitään kiivettävää. Siellä seuraa lepo ja hiljaisuus.

Goethe taisikin kuolla terveenä, vain lisää valoa muistan hänen pyytäneen viime hetkillään. Se oli hieno loppu se. Monihan meistä nimittäin ei yhtä ylevästi uinahda heti huipulle päästyään, vaan alkaa luisua alaspäin ja lähtee lopulta tästä maailmasta vähissä voimissa, tahdottomana ja sekavana pakettina.

Mutta eihän kaikkialla tarvitse kuvata vain sitä, mikä on rumaa ja ikävää. Kaikin mokomin ihminen saa toivoa, nauttia ja kuvitella myös niin ylevää kuin pystyy.

Mutta siis kaikella on aikansa. Vain joillekin oli Luoja oikeuttanut ikuisen vapauden työstä ja raadannasta. Talonpoikaisen kansan mielikuvitusta kuvannee sanonta ”Hyvä on keisarin eleä -saunanlauteil’ makkoa ja voisulloa syöp”. Erkki Tanttu laati tällekin sananparrelle mestarillisen kuvituksen, jossa isomahainen ja karvainen keisari makasi lauteilla kruunu päässä ja lusikoi voisulaa astiasta.

Mutta miten kauan sellaista ”hyvää elämää” olisi kukaan tavallinen talonpoika voinut edes kestää? Voi olisi pian alkanut maistua tympeältä, kruunu olisi polttanut päätä ja kova laude ruvennut painamaan luita.

Puolikin tuntia tuota herkkua olisi kypsyttänyt kenet tahansa. Niinpä ei tarvinnut kadehtia keisaria, mikä olisikin ollut synti, ellen ole raamattuani väärin tulkinnut. Keisarille se, mikä keisarille kuuluu. ”Kesaru kesarjego i slesarju slesarjego” sanoi venäläinen viilari avatessaan pullon bormotuhaa eli halpaa marjaviiniä. Siitä alkoi viilarin/asentajan sapatti.

Mutta toimettomuudella, levolla on monet kasvot. Myös mietiskely on tavallaan joutilaisuutta. Siitä jo enemmän toiste.