Kun kansamurha ja ihmisoikeudet luotiin

 

Rikokset, arvot ja oikeudet. Jatkoa edelliseen

 

Philippe Sands, Paluu Lembergiin. Kansanmurha- ja rikos ihmisyyttä vastaan -käsitteiden juurilla. Suomentanut Titia Schuurman. Teos 2023, 612 s.

 

 Kuten kirjan alaotsikko kertoo, sen varsinainen pihvi on kertomus siitä, miten kahden juristin, Hersch Lauterpachtin ja Rafael Lemkinin kehittelemät uudet käsitteet, oppi rikoksista ihmisyyttä (humanity) vastaan ja kansanmurhan (genocide) käsitteet syntyivät ja taistelivat keskenään siitä, tulevatko ne käyttöön Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä ja YK:n peruskirjassa sekä sen jälkeen yleensä kansainvälisessä lainsäädännössä.

Tässä voidaan jo lyhyesti todeta, että tulivat kyllä mutta että Lemkinin edustama näkemys kansanmurhasta oli vaikea ajaa läpi, koska se asetti muitakin maita kuin Saksan alttiiksi vaaralle joutua syytettyjen penkille. Riittää, kun mainitaan sana intiaanit.

Puuttumatta sen enempää sinänsä keskeisen tärkeään Nürnbergin oikeudenkäyntiin (ks. Vihavainen: Haun goldensohn tulokset ), totean, että syytetyt näyttävät useinkin elätelleen sitä toivoa, että säästyisivät hirsipuulta. Yleensä he eivät olleet koskaan painaneet tappavan aseen liipasinta, eikä ollut mahdollista noin vain todistaa heidän syyllistyneen tappokäskyihinkään. Paavikin vetosi Hans Frankin puolesta.

Taas kerran kuultiin oikeudessa hyvin usein väite, etteivät syytetyt tienneet, mitä tapahtui tai saivat tiedon asioista vasta hyvin myöhään. Joissakin tapauksissa tämä on jopa varsin uskottavaa. Hans Frank paljasti asian vaimolleen vasta myöhäisessä vaiheessa ja kehotti tätä ottamaan avioeron.

Yhtä kaikki, useimmat syytetyt hirtettiin, mutta esimerkiksi sellaiset järjestöt kuin SA, valtakunnan hallitus sekä Wehrmachtin pääesikunta ja ylin johto säästyivät kollektiiveina syytteiltä. Sen sijaan ulkoministeri Ribbentrop ja jopa filosofi/ideologi Rosenberg hirtettiin.

Missä määrin syyllisyys oli kollektiivista ja olivatko kollektiivit rikollisia, voitiinko rangaista vain yksilöitä vai myös vaikkapa koko kansaa, oli epäilemättä vaikea kysymys, eikä vain juridinen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Saksaa vielä rankaistiin nälkäsaarrolla ja miehityksellä, mikä ei hyvää luvannut.

Mitä tulee sotarikoksiin siviileitä vastaan, olivat liittoutuneet pommituksineen tietenkin lasikaapissa, mutta tätä ajatusta ei näytä erityisesti otettun esille. Sen sijaan esimerkiksi kysymys kansanmurhasta näyttää olleen kuuma peruna, joka vasta suurella vaivalla saatiin kansainvälisen oikeuden normiksi.

Kun puhutaan kansanmurhasta, ei tarkoiteta pelkästään raamatullista koko kansan hävittämistä viimeistä ihmistä ja joskus jopa eläintä myöten, vaan etnisen tunnusmerkin perusteella tapahtuvaa vainoa, jonka tavoitteena on yleensä väestönvaihto. Vähentyneen ja heikennetyn väestön tilalle siirretään omaa väkeä. Metodina voi olla tappaminen, kulttuurinen vaino tai muukin syrjintä, esimerkiksi lasten sosiaalistaminen toisen kansakunnan jäseniksi.

Nykyäänhän puhutaan etnisestä puhdistuksesta ja sellaiseen syyllistyivät saksalaiset esimerkiksi Puolassa. Sodan jälkeen vastaavasti liittotuneet järjestivät valtavan väestönvaihdon, jonka myötä miljoonat ihmiset siirrettiin kotikonnuiltaan ja korvattiin toisella kansallisuudella. Suomen Karjalan kohtalokin on tässä yhteydessä tietysti mainittava.

Itse asiassa suomalaisten kohtalo Neuvostoliitossa täyttää ilmiselvästi klassisen kansanmurhan kriteerit ja asia koskee sekä Itä-Karjalaan ja Leningradiin siirtynyttä suomalaista diasporaa, että inkerinsuomalaisia ja esimerkiksi Kuollan suomalaisia, jotka hävitettiin perusteellisesti.

Politiikan suunnitelmallisuus oli selvää ja huomattavan suuri osa Suomesta saapuneista tapettiin niskalaukauksella, leireillä menehtyi vielä lisää. Mitä kulttuuriseen genosiidiin tulee, suomenkielen käytön lopettaminen kaikessa kulttuurissa ja koulutuksessa vuoden 1937 lopusta lähtien on jo sinänsä riittävä syy siitä puhumiseen.

Suunnitelmallisuudesta todistavaa materiaalia löytyy tietysti lisääkin. Kun uusi rajonijako otettiin käyttöön, suunniteltiin rajat Inkerissä huolellisesti siten, että jokaiseen yksikköön tuli venäläisenemmistö. Suomenkieliset kyläneuvostot ja kokonainen suomenkielinen Kuivaisten rajoni lopetettiin ja muutettiin venäläisenemmistöisiksi.

Toki on tärkeää huoata, ettei yksin suomalaisia sorrettu. Vastaavan käsittelyn saivat kaikki ns. diasporakansallisuudet, joilla oli oma kansallinen kotimaa Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Mutta tämähän ei tuon politiikan toteuttajien ja arkkitehtien syyllisyyttä vähennä, vaan päin vastoin.

Suomalaisten mielessä käsitys suomen kielen vainosta on hämärtynyt siksi, että talvisodan loputtua perustettiin ns. Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta korvaamaan sitä sosialistista Suur-Suomea, joka jo oli juhlallisesti perustettu, mutta jäi sitten toimeen panematta, kun ”loistava, voittamaton Työläisten ja Talonpokien Puna-armeija (RKKA)” ei koskaan päässyt Helsinkiin, jossa uusi valtiosopimus piti ratifioida.

Suomen kieli oli tietenkin silloin taas pakko ottaa käyttöön uudessa, kansallisessa tasavallassa, mutta sen sijaan sitä ei koskaan enää otettu käyttöön Inkerissä, jonka kansaa oli jo pitkin 1930-lukua hajotettu pois omalta alueeltaan ja jota estettiin sodan jälkeen sinne palaamasta, vähäisin poikkeuksin. Selvä suunta jatkui.

Tuo politiikka siis joka tapauksessa täyttää kansanmurhan kriteerit joka suhteessa, sekä joukkotuhontana etnisen tunnusmerkin perusteella, että kulttuurin vainona. Nürnbergin oikeudenkäynnissä omia suuria tappioitaan ja itseensä kohdistuvaa kansanmurhaa valittava Neuvostoliitto ei kuitenkaan nostanut tätä asiaa esille, mitä ei varsinaisesti kannata ihmetellä.

Vasta 1990- ja 2000-luvulla on kansamurhasta alettu toden teolla syyttää ja rangaista erinäisiä yksilöitä, muun muassa Ruandan ja Jugoslavian tapahtumiin liittyen. Kansainvälinen rikostuomioistuinkin on varsin äskettäin luotu laitos.

Mitä tulee ihmisoikeuksiin, oli sellaisten olemassaolo julistettu jo Ranskan vallankumouksessa ja kirjattu Yhdysvaltojen perustuslakiin. Kun ne tulivat myös YK:n peruskirjaan, oli kyseessä merkittävä uutuus kansainvälisen politiikan normeissa.

Kun aiemmin, kuten sanottu, vaikkapa Englannin parlamentti oli omannut rajoittamattoman vallan ja esimerkiksi tuominnut kuninkaan teloitettavaksi, ei se nyt enää ollutkaan täysin vapaa tekemään edes alamaisilleen mitä tahansa.

Saksahan oli Hans Frankin tulkinnan mukaan ollut ainoa mahdollinen päättäjä ja lainsäätäjä sisäisissä asioissaan, mikä koski myös sen politiikkaa juutalaisiin, mustalaisiin ja homoihin nähden.

Luulen, että ajatus ihmisoikeuksista on suuri askel eteenpäin ihmiskunnan tiellä kohti parempaa maailmaa, jos sinne  nyt sitten ollaan menossa. Ainakin pyrkimystä on ollut.

Siinäkin on omat vaaransa. Mikäli nuo oikeudet tulkitaan tolkuttomasti uusien kotimaiden velvollisuudeksi tarjota kaikille maahanmuuttajille samat etuudet, kuin kanta-asukkaille ja sen lisäksi kaikille vapaa pääsy maahan, ollaan tietenkin mahdottomassa tilanteessa, mikäli houkutustekijöitä löytyy.

Asia on jokaiselle normaalijärkiselle ymmärrettävä, mutta tarjoaa erinäisille hämärille juristityypeille tilaisuuden loputtomaan keinotteluun, mikäli kansan poliittinen tahto sellaisen hyväksyy.

Tässä, kuten muuallakin, kohtuus on se, mihin on pyrittävä. Asiaa saattaa auttaa, jos edes ymmärretään, etteivät synnynnäiset ja luovuttamattomat ihmisoikeudet ole mitään ikuisia ”arvoja” joita jokaisen humaanin ihmisen pitäisi kunnioittaa.

Ne ovat sangen uusia ja suurella vaivalla lainsäädäntöön ajettuja periaatteita, joita voidaan käyttää sekä oikein että väärin. Ne eivät ole peräisin esimerkiksi Siinailla annetuista lain tauluista, eivätkä seuraa mistään yleisestä oikeusperiaatteesta tai edes länsimaita nykyään hallitsevasta utilitaristisesta filosofiasta.

Jo utilitarismin perustaja Jeremy Bentham totesi, että pune synnynnäisistä ja luovuttamattomista ihmisoikeuksista oli humpuukia puujaloilla. Pyrkimys ihmiskunnan onneen oli määriteltävä uskottammalla tavalla (ks. Vihavainen: Haun humpuukia puujaloilla tulokset ).