Suurkaupungit, uusi Baabelin torni?

 

Kehitys on nopeaa

 

1900-luvun alussa 87 prosenttia suomalaisista asui maaseudulla. Kaupungistuminen edistyi nopeasti ja minun lapsuudessani 1950-luvulla kaupunkilaisia oli jo yhtä paljon kuin maalaisia. Nyt kaupunkilaisten osuus väestöstä on noin 75 prosenttia.

Aikoinaan, kun valta ja loisto oli ennen muuta suurtiloja hallitsevien aatelisten käsissä, he asuivat maalla, jossa pitivät alustalaisten voimin yllä pienempiä ja suurempia kartanoitaan. Kaupungissa asumisessa ei yksinkertaisesti ollut mitään hohtoa, ellei kyseessä ollut pääkaupunki ja hallitsijan hovin läheisyys.

Toki kaupungeissa oli paljon ihmisiä, mutta ne olivat aika harvojen kunnioitettavien porvarien ohella lähinnä rahvasta, jonka yhteen sulloutuminen tuotti ongelmia sitä enemmän, mitä suurempia kaupungit olivat: ihmisen ja hevosten ulosteita, teurastusjätteitä, saastunutta vettä ja lukemattomien tunkioiden hajua, tauteja ja kerjäläisiä oli kaikkialla. Kadut olivat usein yhtä liejua.

Eipä ihme, että hallitsijat säännöllisesti rakensivat itselleen palatseja paikkoihin, jotka olivat sopivan matkan päässä kaupunkien hajuista ja liejusta.

Kaupungit ja etenkin pienet kaupungit kuitenkin olivat usein henkisen elämän tyyssijoja. Vain sinne kannatti rakentaa katedraalikirkkoja, joiden suojassa kehittyivät oppineisuus ja yliopistot ja siellä myös syntyivät monet keksinnöt ja innovaatiot: kasautuvat ongelmat pakottivat kehittämään jotakin uutta, vesijohdoista ja viemäröinnistä joukkoliikenteeseen.

Suurteollisuuden kehittyessä innostui Saksassa pari nuorta miestä yrittämään maailman muuttamissta ns. manifestoinnin (ks. ) avulla ja he visioivat ajatuksen ihmiskunnan edistyksestä juuri kaupunkien köyhälistön tekemän väkivaltaisen vallankumouksen kautta. Näille tovereille maalaiselämä, joka ei tuottanut sellaiseen tarvittavaa psykologiaa, oli nimenomaisesti idiotismia, staattista vegetointia.

Turha sanoakaan, että Marx ja Engels osuivat monessa kohtaa oikeaan analysoidessaan teollistumisen seurauksia ja jopa ennustaessaan tulevaa. Toki heidän mielikuvansa asioista oli lähinnä niiden karikatyyri, mutta omalla tavallaan kyllä nerokas sellainen. Kyllä teollistuminen ja siitä seuraava kaupungistuminen todella panivat maailman aivan uudenlaiseen liikkeeseen.

Kun tässä jo itsekin on nähnyt kaupunkien kasvun ja vanhan maaseudun häviämisen, täytyy sanoa, että muutos nimenomaan Suomessa, suurine muuttoineen, on ollut valtava myös viime sotien jälkeen. Kaupunkimaisen elämäntavan suurimmat esteet on jo ammoin voitettu ja niissä voi kaikin mokomin elää ja kuolla yhtä terveenä kuin maallakin. Elämäntapa maalla ja kaupungeissa on tullut hyvin samanlaiseksi.

Mutta 1950-luvulla oli tilanne vielä toinen. Kun matkaa oli tehtävä hevosella ja useinkin vain osittain linja-autoilla pitkin useinkin kurjia ja kivisiä teitä, joilla oli lukemattomia portteja, pistäytyi maalainen kaupungissa hyvin harvakseltaan. Ehkä pari kertaa vuodessa: vaikkapa ostamassa puvun tai jonkin erikoisliikkeissä myytävän tarvekalun tai sitten markkinoilla vähän huvittelemassa ja vaikkapa hevoskaupoilla.

Radio alkoi jo olla joka mökissä ja siitä kuunneltiin niin uutiset kuin maanantai-illan kuunnelmakin ja tietenkin urheilukilpailuja. Sieltä tarjottiin myös standardiääntämystä, jossa oli kyllä vähän ruotsinkielistä sävyä. Maalla ja kaupungeissa -pienissäkin- puhuttiin yhä aivan eri tavalla.

Kansaa ei vielä yhdistänyt televisio, sen uusi ihmiskuva ja ääntämys, kieli ja sanasto sekä tutuiksi tulevat hahmot ja elämäntapa, joihin samaistuttiin ja jotka olivat samat maaseudulla ja kaupungeissa.

Maaseudun elämäntapa on nyt käytännössä jo urbaani ja jos vaikka käydään töissä naapurikaupungissa, käy se omalla autolla yhtä nopeasti kuin suurkaupungin lähiöstä keskustan työpaikoille.

Muutos on ollut totaalinen ja valtava ja keskikokoinen kirja tuskin riittäisi edes sen tärkeimpien ainesten kuvaamiseen.

Kaupungistumisessa on kuitenkin yhä vain varjopuolensa, jotka on yhä uudelleen havaittu. Antiurbanistinen liike (Vihavainen: Haun teknopolis tulokset ) on ollut olemassa jo ainakin toistasataa vuotta ja ensimmäisen viisivuotissuunnitelman Neuvostoliitossa (1928-1932) oli olemassa ihan vakaviakin suunnitelmia suurkaupunkien synnyn estämisestä ja jo olemassa olevien pienentämisestä.

Kuitenkin muutos näyttää yhä jatkuvan urbanisaation täydellistä yksinvaltaa kohti. Kehitys on monessa suhteessa arveluttavaa ja potentiaalisesti vaarallista. Viimeistään Ukrainan sodan olisi pitänyt tämä osoittaa.

Tässä joka tapauksessa aiheesta blogi, joka on kirjoitettu jo ennen tuon sodan alkamista:

 

unnuntai 9. helmikuuta 2020

Jako kahtia

 

Suomen  uusjako

 

Hypoteekkiyhdistyksen teettämän selvityksen mukaan jopa puolta Suomen asunnoista uhkaa arvonmenetys.  Tämä tapahtuu alueellisesti siten, että vain kolmen Etelä-Suomen kasvukeskuksen alueella arvo säilyy ja voi noustakin.

Keskimääräisissä neliöhinnoissa on Suomen eri osien välinen ero jopa kymmenkertainen. Käytännössä tilanne on pahempikin, sillä joillakin paikkakunnilla suhteellisen uusiakaan, taajamissa sijaitsevia asuntoja on mahdotonta saada kaupaksi mihinkään hintaan. Niitä onkin ryhdytty purkamaan. Tästä ilmiöstä saattaa pian tulla hyvinkin laaja.

Nyt huomaan, että Sulkavalla tarjotaan sitkeästi myytäväksi 70-luvulla rakennettua rivitaloyksiötä hyvällä paikalla kirkonkylässä. Hinta on 6800 euroa ja pinta-ala 34 neliötä. Yhtiövastike on 170 euroa kuussa. Oma kiva pieni piha. Taloyhtiössä maalämpö. Muistelen talossa olleen myös uima-altaan.

Siinäpä ei enää tarvitse asunnon hankkimista ottaa elämäntehtäväksi, jollaiseksi se usein muodostuu suurissa taajamissa. Tämä koskee siis noiden seutujen ns. kanta-asukkaita.

Mutta jokuhan senkin kämpän on säästöillään hankkinut ja tiedänpä vielä kuka. Kyllä se on aikanaan haukannut ihan merkittävän osan tilistä.

Koska asunnoissa on yleensä suurin osa suomalaisten varallisuutta, tarkoittaa tällainen kehitys eräänlaista uusjakoa, jonka vaikutukset saattavat vielä olla ihan isonjaon luokkaa. Moni, kovin moni, menettää sen omaisuuden, jonka kartuttamista on pitänyt elämäntyönään. Tilannetta pahentaa yhä se, että myös vapaa-ajan asuntojen hinnat ovat pudonneet ja yhä putoamassa.

Samaan aikaan kertoo Maaseudun Tulevaisuus, että yhä enemmän ihan hyvin hoidettuja maitotiloja menee nyt konkurssiin ja asiantuntijat arvioivat, että seuraavana ovat vuorossa lihanautatilat. Tämä synkentää entisestään maaseudun tulevaisuudennäkymiä, sillä perustuotannolla on aina suuria kerrannaisvaikutuksia.

Mitä maatalouteen tulee, sen elinehdot ovat pitkälti EU:n käsissä, mutta mikäli ilmaston lämpeneminen jatkuu, kuten on oletettava, ovat Suomen maatalouden edellytykset kuitenkin koko ajan paranemassa sikäli kuin asia koskee luonnonoloja, joten juuri siihen kannattaisi nyt pikemmin panostaa.

Käynnissä on siis, joka tapauksessa suomalainen uusjako eli jako kahteen, muutaman kasvukeskuksen ja muun maan välillä.

Osittain asia toki näyttää perustuvan kansainvälisiin megatrendeihin ja samat ongelmat löydämme niin muista Euroopan maista kuin Amerikasta. Mutta tämä ei vähennä ongelman vakavuutta, vaan pikemminkin päinvastoin.

Kuitenkaan emme voi vielä tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vain muutamat asiat ovat edes lyhyellä aikavälillä ennustettavissa.

Maassamme on jälkijättöisesti kannettu suurta huolta siitä, että vakava työvoimapula on uhkaamassa maatamme ja joillakin aloilla jo haittaamassa menoa. Samaan aikaan on puhuttu huolestuneena myös niin sanotusta huoltosuhteesta: yhtä työssä käyvää kohti on yhä enemmän elätettäviä.

Työvoiman tarve on kuitenkin koko ajan hyvin nopeasti laskenut automaation edistymisen myötä, eikä tälle prosessille ole loppua näkyvissä. Itse asiassa niin sanotusti tarpeettomia ihmisiä on meillä yhä enemmän eikä asiaa ole ollut mahdollista auttaa maahanmuutolla. Se on nykymuodossaan sitä vain pahentanut.

Suuri, taustalla häämöttävä perusongelmamme on syntyvien lasten vähäinen määrä, eikä tämä asia ole käytännössä millään politiikalla autettavissa. Nykyisten hedelmällisyyslukujen vallitessa olemme tuomitut väkiluvun vähenemiseen, mikä puolestaan pahentaa niitä ongelmia, joista yllä oli puhe.

Suurin osa Suomea näyttää nyt siis olevan tuomittu näivettymään ja luovuttamaan asukkaansa kasvukeskuksiin. Hallitus haluaa edistää tätä kehitystä, joka lyhentää työmatkoja ja siis vähentää liikennepäästöjä… Niinpä korotetaan polttoaineiden hintoja ja pyritään eroon öljylämmityksestä. Ellei se aja ihmisiä kaupunkeihin, niin tekeepä ainakin olot epämiellyttäviksi.

Liikenteen osuus maamme hiilidioksidipäästöistä on noin neljännes ja autoilun osuus siitä noin puolet. Mikäli tämä, hieman toistakymmentä prosenttia vielä puolitettaisiin, syntyisi vain pikkuruinen vähennys kokonaispäästöihin.

Siihenhän voidaan kaikin mokomin pyrkiä, vaikkapa sitten hankkimalla suuri määrä sähköautoja, joiden hinta on hirmuinen, käyttökapasiteetti heikko ja kokonaishiilijalanjälki suuri, puhumatta akkuteollisuuden saasteista.

Miksi juuri tähän pitäisi panostaa Suomen kaltaisessa pitkien etäisyyksien kylmässä maassa, on hyvä kysymys. Ehkä voitaisiin sitten myös ryhtyä tarkkailemaan tuota perunoiden keittämistä? Myös se on symbolista korviketoimintaa, joka voi tuoda tekijälleen tyydytystä, kun se oikein oivalletaan.

Tämä suurkaupungistuminen on hallitseva trendi yhä vielä huolimatta siitä, kuka hallituksessa istuu ja siitä, että etätyöstä ja sen eduista on puhuttu jo kauan ja sitä on myös jossakin määrin toteutettu.

Emme kuitenkaan voi tietää, mikä on tilanne vaikkapa kolmenkymmenen vuoden kuluttua.

Kuten sanottu, tulevaisuuden maailman olosuhteita meidän on mahdotonta tietää ja tämä koskee jopa maan hallitusta. Pystymme tietyissä rajoissa arvioimaan väkiluvun muutoksia ja esittämään valistuneita arvauksia ilmaston muutoksista ja jopa suorastaan sen kytköksistä ihmisen aiheuttamiin kasvihuonekaasujen päästöihin.

Tärkeimpään kasvihuonekaasuun eli vesihöyryyn emme sen sijaan voi vaikuttaa millään tehoavalla tavalla. Symbolista korviketoimintaa kyllä voisi harrastaa vaikkapa kieltämällä perunoiden keittämisen kattilan ollessa auki.

Missään tapauksessa käytössämme ei ole mitään newtonilaista mekaniikkaa, joka näyttäisi syysuhteen ja mahdollistaisi asioiden selvän ja tarkan ennustamisen. Me nyt vain teemme asialle jotakin ja katsomme sitten, vaikuttiko se vai ei. Tai sitten vain teemme emmekä ajattele sen enempää.

 

Suurkaupunkilainen elämänmuoto näyttää olevan ennen muuta vetovoimatekijä, jota vastaan maaseutu ei voi mitään huolimatta siitä, että siellä asuminen on monin verroin halvempaa ja myös ekologisesti puhtaampaa ja kestävämpää, mikä monien mielestä on tärkeää ainakin periaatteessa. Kasvihuonekaasuja se kyllä saattaa tuottaa hieman enemmän kuin kaupunkiasuminen.

Olennaista tässä selvästi kuitenkin on niin sanottu lifestyle. On kyllä olemassa myös melkoinen joukko viherintoilijoita, jotka ovat kyllin loogisia välttääkseen kaupunkeja. Tällä hetkellä kaupunkivihreys joka tapauksessa on se suuri radical chic. Mutta muodit ovat muuttuvaisia.

Kun tulevaisuutta pitemmällä tähtäimellä ennustetaan, otetaan yleensä vakavasti huomioon myös suurten katastrofien mahdollisuus. Suurkaupungit ovat sellaisille aina erityisen alttiita.

Maaseutu sen sijaan kestää ja on aina kestänyt suuriakin onnettomuuksia. Se ei jää niistä osattomaksi, mutta on vahvoilla silloin, kun esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden tai elintarvikkeiden tuonti ulkomailta katkeaa, tai kun suuret energiajärjestelmät pettävät, minkä tunnemme esimerkiksi Kaliforniasta.

Maaseudulla on mahdollista ja yhä suositumpaa varustaa talot paikallisilla lämmitysjärjestelmillä ja hankkia edes hiukan elintarvikkeita omalla viljelyllä tai jopa pyynnillä. Siihen on ainakin jonkinlainen valmius. Verrattuna suurkaupunkeihin tämä on olennainen etu, kuten viime vuosisadan katastrofitarinat osoittavat.

Ihmisten pakkautuminen valtaviin, yli miljoonan asukkaan yksiköihin on jo periaatteessa huono idea. Perustarpeiden, kuten ruuan, juoman ja jätehuollon organisointi on haavoittuvaista ja alttiina sekä onnettomuuksille, että vihamielisille hyökkäyksille.

Kun ajatellaan sitä tilannetta, jossa Suomi nyt joka tapauksessa kohtaa tämän uuden isojaon ongelman, on todettava, ettei ole mitään syytä enää kärjistää sitä kasvukeskuksia suosivalla politiikalla.

Mikäli luonnollinen kehitys vie tähän suuntaan, lienee sitä mahdotonta pysäyttääkään, mutta tulevaisuuden trendeistähän emme tosiasiassa tiedä paljoakaan, ja se on syytä tunnustaa.

Kun kehitys näyttää nyt vievän tiettyyn vastakkainasetteluun Suomen sisällä, on poliitikkojemme velvollisuutena huolehtia siitä, ettei kärsivä osapuoli kärsi kohtuuttomasti.

Sen, mikä tässä on kohtuus, ratkaisee ja voi ratkaista vain poliittinen tahto.

On merkille pantavaa, että samaan aikaan, kun tämä rakenteellinen konflikti kärjistyy, ilmoittavat maamme johtavat poliitikot niin sanotusta kunnianhimostaan juuri ilmastopolitiikan suhteen.

Sillä alalla me olemme jo hyviä, mutta entäpä jos olisimme aivan erinomaisia? Joidenkin mielestä Suomi voisi olla ja sen pitäisi olla peräti suunnannäyttäjänä hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä.

Tällaisen tavoitteen mielekkyydestä on helppo olla eri mieltä. Keskeinen, kova tosiasia tässä on, että Suomen painoarvo kasvihuonekaasupäästöjen alalla on maailman mitassa aivan mitätön.

Se, mitä arvoa on symbolisella toiminnalla ja kunnialla ja kuka siitä mitäkin saa, on kiinnostava kysymys. Suomen alkavaa kahtiajakoa se ei ainakaan pehmennä vaan päinvastoin.

Mikäli nyt vielä –kaiken kukkuraksi-  ryhdytään verotuksella tahallaan kurittamaan omakotiasumisen ja liikkumisen kustannuksia, on tämä harvaan asutun Suomen maaseudulle jälleen yksi isku, joka voi vaarallisesti kiihdyttää maaseudun  tilanteen huononemista.

Ja se on tosiaan vaikea ja vaikeammaksi tulossa. Jopa puolet kansaamme joutuu siitä suoranaisesti maksamaan.

Kun politiikassa priorisodiaan asioita, on ylimmäs otettava sellaiset, joilla on välitöntä ja merkittävää vaikutusta oman kansamme hyvinvointiin ja tässä suhteessa täytyy kaikkien kansalaisten olla yhtä arvokkaita. Kansan eriarvoistumisen tahallinen kiihdyttäminen olisi oman maan etujen pettämistä.

Omasta kansasta huolehtimisen rinnalla ovat lähinnä imagohyötyyn tähtäävät ”kunnianhimoiset” ilmastotoimet aivan toissijaisia ja se on myös niiden syytä ymmärtää, jotka päätöksiä tekevät.

Ranskan keltaliiviliike lähti käyntiin vähäisistä polttoaineiden hinnankorotuksista. Meillä on, luojan kiitos, ollut perinteisesti tapana käyttäytyä sivistyneemmin tällaisissa yhteyksissä, mutta sen ei pidä johtaa ajattelemaan, että asiat voidaan sitten hoitaa vailla seurauksia.