Ennen sotia innostuttiin eri asioista
Blogin hakemistoa selatessa tulee
kaikenlaista jo lähes tai kokonaan unohdettua vastaan. Ennen Ukrainan
kahinoiden alkamista tuli kirjoitettua ns. kansallisista operaatioista, joista
sittemmin on puhuttu paljonkin, silloin puhuttiin vähän ja kannattaa miettiä,
miksi näin oli.
Jo ennen toista Tšetšenian sotaa tulin perustaneeksi pikku projektin,
joka käsitteli Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa ja siihen liittyneitä
kansallisia puhdistuksia maan luoteisosassa, eli siis Karjalassa ja Inkerissä.
Se ilmestyi venäjäksi, eikä kukaan ollut kiinnostunut sen julkaisemisesta suomeksi,
kunnes lähetin yhden kappaleen Mauno Koivistolle, joka innostui asiasta ja
kirjoitti siitä hesariin sivun mittaisen artikkelin.
Venäjäksi kirja on siis tällainen:
В семье единой: Национальная политика партии большевиков и ее осуществление
на Северо-Западе России в 1920-1950-е годы / Петрозав. гос. ун-т; Под ред. Тимо
Вихавайнена и Ирины Такала. — Петрозаводск : Изд-во Петрозав. ун-та, 1998. —
289 с.; 20. — ISBN
5-230-09016-2.
Suomeksi se ilmestyi vuonna 2000 ja
oli tällainen nimeltään:
Yhtä suurta perhettä :
bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920-1950-luvuilla
Kirja , pehmeäkantinen
Vihavainen, Timo , 1947-
Aleksanteri-instituutti 2000.
Abstract: One united family : the
nationalities policy of CPSU from the 1920' s to 1950's and its ipmlementation
in North-Western Russia.
No, eipä sekään lukijoita
erityisesti kiinnostanut, en tiedä, montako kappaletta lienee myyty. Mutta tulipahan
tehtyä.
Tässä joka tapauksessa nyt tuo
alussa mainittu blogi täsmälleen sellaisena, kuin se vuonna 2013 ilmestyi:
perjantai 1. helmikuuta 2013
Kansalliset operaatiot
Sanapari ”kansalliset operaatiot”
lienee Suomessa varsin vähän tunnettu siitä huolimatta, että asiaa koskevaa
tutkimuskirjallisuutta on jo kauan ollut myös suomeksi.
Kyseessä on Neuvostoliiton
valtiollisen poliisin, NKVD:n vuosina 1937-1938 suorittama ”likvidointi”,
joissa tiettyjen kansallisuuksien edustajia järjestelmällisesti tuhottiin.
Niin sanotun suuren terrorin
uhreista ylivoimaisesti suurin osa ammuttiin juuri ”kansallisten operaatioiden”
puitteissa. Kyseessä ei siis suinkaan ollut esimerkiksi puoluepuhdistus, vaan
nimenomaan etninen puhdistus.
Toissa vuonna julkaistussa
teoksessaan Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin, Timothy
Snyder vertaa toisiinsa Hitlerin ja Stalinin roolia siinä osassa Eurooppaa,
joka joutui näiden tyrannien vallan alaisuuteen. Länsieurooppalaisille ja
amerikkalaisille lukijoille näyttää tulleen täydellisenä yllätyksenä
se, että kansanmurhia, ei siis suoritettiin molempien johdolla. Se ei ollut
vain luokkaretkeä.
Tammikuussa pidettiin Uumajassa
kansainvälinen seminaari, jossa parikymmentä alan eksperttiä vertasi tietojaan
”kansallisista operaatioista” ja pohdiskeli niiden syitä ja mekanismeja. Vaikka
operaatiot suurelta osin keskittyivät sellaisiin diasporakansallisuuksiin kuin
puolalaiset, saksalaiset, virolaiset ja suomalaiset, ei ajatus terrorin
preventiivisestä, sotilaallisesti motivoidusta luonteesta saavuttanut erityistä
vastakaikua.
”Rationaalisuuden” kannalta nämä
kansamurhat ovat verrattavissa natsien juutalaisvainoihin. Suuri yhteinen
nimittäjä on ihmiselämän ja yksilön täydellinen halveksunta. Valtion nimissä
hallitseva Moolok, joka ei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, suoritti
tuhotyötään yhtä byrokraattisen ”rationaalisesti” kuin mitä tahansa muuta
hallinnollista tointa. Eipä Lenin aikoinaan suotta julistanut, että valtio on
väkivaltakoneisto, jolla luokka alistaa toista. Iivana Julma oli emootioidensa
vallassa toimiva sadisti, joka kuitenkin sai katumuksen ja itseinhon puuskia.
Jumala häiritsi häntä, kuten Stalin huomautti. Stalinia ei häirinnyt.
Jälkimaailma on suhtautunut
Stalinin joukkomurhiin monin eri tavoin. Venäjällä ja muissa entisen
Neuvostoliiton maissa asian moraalinen puoli on vahvimmin esillä.
Memorial-seura ja monet muut yhteisöt vaalivat murhattujen muistoa ja vaativat
oikeudenmukaisuuden palauttamista siellä, missä se voidaan tehdä. Virallisen
Venäjän suhde on problemaattisempi. Koska neuvostomenneisyyden arvoa halutaan
vaalia, ei sen rikollisten piirteiden esillä pitäminen ole helppoa.
Kansanmurha on määritelty
toiminnaksi, jossa ihmisiä tuhotaan tai muuten vakavasti vahingoitetaan
kansallisuuden perusteella. ”Kansallisissa operaatioissa” myös suomalaisiin
kohdistui kansanmurha, jossa kaikkein varovaisimpienkin (Eila Lahti-Argutina)
laskelmien mukaan sai surmansa yli 8000 henkeä. Neuvosto-Karjalassa
suomalaisten osuus väestöstä oli tuhon aikaan noin kolme prosenttia, mutta
likvidoiduista heidän osuutensa oli yli neljäkymmentä prosenttia.
Tämän rikoksen laajuuteen nähden on
erikoista, että siitä on maassamme puhuttu kovin vähän. Asia korostuu, kun sitä
verrataan sinänsä tärkeään kahdeksan juutalaisen luovuttamiseen natsi-Saksalle
sodan aikana. Käytännöllisesti ainoa taho, joka pitää asiaa esillä ovat eräät
inkeriläiset aktivistit, erityisesti Leo Gildi, joka toissa vuonna julkaisi
surmattujen suomalaisten luettelon (Книга памяти финнов). Hänen mukaansa
operaatioissa menehtyi noin viisitoista tuhatta henkeä. Gildi on vaatinut YK:ta
tunnustamaan, että kyseessä oli kansanmurha.
Suomen valtion suhde asiaan on
ollut kartteleva aina siitä lähtien kuin nuo hirmutyöt tapahtuivat. Tuskinpa
metelin pitäminen mitään auttaisikaan.
Sen sijaan Venäjän valtion
kannattaisi tehdä asianmukaista surutyötä ja ottaa vastuu rikoksesta, jota ei
voi enää kätkeä eikä kieltää. Suomessa on venäläisiin kohdistunutta väkivaltaa
käsitelty valtion tukemissa projekteissa sekä vuoden 1918 että vuosien
1939-1944 osalta. Tämä on muuttanut käsityksiämme omasta historiastamme ja
palauttanut muistiamme siellä, missä se on päässyt hämärtymään.
Aleksandr Solženitsyn kirjoitti
aikanaan, että Venäjälle ovat tarpeen katumus ja itserajoitus. Valtio-Moolokin
palvojat oikealla ja vasemmalla ovat torjuneet tämän vaatimuksen ja viitanneet
siihen, että venäläiset kärsivät stalinismista kaikkein eniten.
Argumentti on huono. Kyllä
saksalaisetkin kärsivät toisessa maailmansodassa enemmän kuin juutalaiset,
mutta ei tämä poista heiltä velvollisuutta katua niitä rikoksia, joita he
tekivät nimenomaan juutalaisia vastaan.
Venäjällä näyttää nyt olevan
tekeillä jonkinlainen uusi euraasialainen valtioideologia, jonka kannattajiksi
haalitaan niin kommunismin ihailijoita kuin kansallisiakin voimia. Niin sanottu
”Izborskin klubi” on jo suunnitellut monumenttia, joka symbolisesti osoittaisi,
miten äiti-Venäjä on yhdistänyt niin kommunisteja kuin nationalisteja.
Ehdotetussa monumentissa kaksi
sotilasta, toinen valkoupseerin ja toinen puna-armeijalaisen uniformussa,
polvistuu neidon edessä jonka hahmossa yhdistyvät niin Jumalanäidin kuin
äiti-Venäjän piirteet.
Asetelma kuulostaa herkältä ja
kuvannee hyvin niitä tuntoja, joita jokaisessa patriootissa ja jopa
ulkomaisessa Venäjän ystävässä herättää se uhrautuva taistelu hirviömäistä
valloittajaa vastaan, jolle kaikki inhimillinen ja korkea oli vain tuhoamisen,
pilkan ja manipuloinnin kohde.
Asian ongelmallinen puoli on se,
että Venäjä ei ollut vain isänmaa-äiti, joka kutsui puolustamaan itseään.
Nikolai Berdjajev esitti aikanaan
ajatuksen, että Venäjä edustaa naispuolista prinsiippiä ja kaipaa itselleen
miestä, joka täydentäisi sen omalla panoksellaan. Onnettomuudekseen Venäjä on
saanut huonoja sulhasia. Pietari Suurikin oli lähinnä raiskaaja.
Samaa täytyy sanoa myös Stalinista.
Punaupseeri saattoi epäilemättä puolustaa myös äiti-synnyinmaata, mutta hän
edusti toisaalta myös sitä samaa Moolok-valtiota, joka piti hänen äitiään
vankeudessa ja oli tuhonnut synnyinmaan kansaa aivan samalla eläimellisellä
häpeämättömyydellä kuin rajan takaa tullut hyökkääjä nyt teki.
Patriotismi on myönteinen tunne,
joka kuuluu jokaisen säädyllisen kansalaisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Se
tarvitsee hartaudenharjoituksia, eikä ole asianmukaista, että sellaisina
hetkinä ja sellaisissa yhteyksissä muistettaisiin ehdottomasti myös ikäviä ja
häpeällisiä asioita. Olisi yhtä väärin vaatia hirviön kuvaa äiti-Venäjän
monumentin taustalle kuin teloituskomppanian kuvaa suomalaisiin
vapaussotamonumentteihin.
Siitä huolimatta myös patriootin on
tunnustettava historia sellaisena kuin se oli. Muuten hänestä tulee huijari ja,
mikä pahempaa, moraaliton typerys, joka jatkaa valhetta.
Mitä sanoikaan Solzhenitsyn: «Жить не по лжи…!» Ei pidä elää valheessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.