Hömppä ja sen merkitys
Luisa Maria Linarès, Kaikki on
Adamin syytä. Ranskankielestä
suomentaut Outi Nyytäjä. Tammi 1963, 190 s.
Luisa Maria
Linarès (1915-1986) on tunnettu hömmpäkirjailija. Tarkemmin sanoen hänen
leipälajikseen mainitaan espanjalaisittain ”novela rosa”, mitä hän piti
halventavana leimana ja puolustautui sillä, etteivät ihmiset halunneet lukemiinsa
romaaneihin politiikkaa, vaan viihdettä. Itse asiassa koko Hollywoodin tuotanto
oli sitä.
Linaresin kanssa
voi mainiosti olla samaa mieltä. Ei huono kirja parane siitä, että siinä on
poliittinen sanoma. Esimerkiksi Maksin Gorkin ”Äiti” on typerä kirja ja
sellaiseksi jää, vaikka sukupolvittain hölmöjä on pitänyt kunniaasianaan sitä ihailla,
koska myös Lenin niin teki -tiettävästi pitkin hampain.
Nythän mene elämme
tosi-TV:n aikaa, jossa typeryys saavuttaa tason, jota ilmeisesti ei voi
alittaakaan. Verovaroilla kustannettu televisiomme suoltaa sitä tavaraa tuutin
täydeltä lähes aamusta iltaan, joten jotakin aikakaudellemme ominaista ja siis
tärkeää siinä on. Myös saippuasarjat jatkuvat näköjään ikuisesti, ellei jokin
katastrofi niistä armahda.
Taisin tässä
sortua aivan tarpeettomaan emotionaalisuuteen. Jos joku saa hänelle elämässä
annetun aikansa tapettua tosi-TV:llä ja haluaa sen tehdä, niin se on hänen oma
ratkaisunsa. Ja saippuasarjat saattavat olla hyvinkin viihdyttäviä. Itse
asiassa monet menneen maailman klassikot laskettaisiin nykyään samaan lajityyppiin.
Linaresin kirja
sijoittuu jonnekin viime vuosisadan alkupuolelle ja siinä esiintyy ajan arkkityyppejä:
tolkuttoman sukuylpeä espanjalainen veljessarja, joka vihaa naisia, nunnaksi
pyrkivä nuori nainen, joka näyttää mitäänsanomattomalta, kunnes hänestä meikataan
kaunotar, upporikas tilallinen pilalle hemmoteltuine perijättärineen, ökyautoilla
liikkuva seurapiiri, herrasmiesvarkaat ja niin edelleen.
Juoni on täynnä
kliseisiä yllätyksiä muistinmenetyksestä ja vaihtuvasta henkilöllisyydestä äkkirakastumisiin
ja absurdisti vääriin kuvitelmiin. Ja lopussa kaikki loksahtaa sitten
onnellisesti paikalleen. Lukija, joka on monet kerrat saanut nauraa, voi
hekotella tyytyväisenä. Vihainenko pitäisi olla?
Muuten, itse
kirja on kirjoitettu alin perin espanjaksi, mutta käännetty ranskasta, mitä
tuskin nykyisin voitaisiin edes kuvitella.
Vai kuinka
lieneekään: kone kääntää nykyään englannista eli siis sen välityksellä kaiken
mahdollisen, olipa kieli sitten joruba tai japani, hindi tai hilapali. Ehkäpä
olemme siirtyneet entistä korkeammalle tasolle tai siiten kauas taaksepäin?
Mutta tuosta
kirjasta nyt tuli vain mieleeni nykyinen sentimentalismin kultti, jonka olemme
nähneet ja näemme kaikkialla, kuten nykyiseen naisten aioniin sopiikin.
Kun muuan taapero kuvattiin hukkuneena Välimeren rannalla, hänen jouduttuaan
sinne edesvastuuttomalla kumiveneretkellä, jonka isä oli järjestänyt uusien
tekohampaiden toivossa, meni koko läntinen media sekaisin.
Venetaksijärjestelmää
kehitettiin nyt huimasti kohti täydellisyyttä ja uusia siirtolaisia mentiin hakemaan
aina Afrikan rannikolta saakka. Euroopan häpeäksi selitetty taaperon kuolema
sai mittasuhteet, jotka omalla tavallaan saavuttivat amerikkalaisen herra
Floydin (ei ”Pink”, vaan…?) tapauksen mittasuhteet. Olimme kaikki ihan virallisesti
kuohuksissamme, vastuu ja häpeä oikein itkettivät.
Itkemisestä tuli
muutenkin yhä suositumpi viihteen ja nautinnollisen kokemuksen (katharsis?)
laji. Meikäläisessä TV:ssä aloitettiin itketysohjelmia, joissa henkeä pidätellen
saatiin nautiskella TV:stä tutun hahmon, tai peräti ”idolin” puhkeamista
kyyneliin. Voiko taiteellinen kokemus yleensä nousta vaikuttavammaksi?
Vielä
1960-luvulla katsojat olisivat olleet vain tympeästi vaivaantuneita ja
loukkaantuneita. Nyt päästeltiin täysillä.
Mutta sentimentalismi,
omien upeiden tunteiden palvonta ei vielä silloin ollutkaan saavuttanut tasoa,
joka ilmeisesti oli jo Amerikassa todellisuutta. Vladimir Nabokov esseessään pošlostista
(ks. Vihavainen:
Haun falski itsetyytyväisyys tulokset ) kuvasi ylevää kokemusta, jonka
saattaa saada katsellessaan leikkiviä lapsia: kyyneleet tulevat silmiin.
No, se on upeaa,
mutta heti samassa saattaa myös tapahtua, että nimenomaan tämä upeus, oma ihana
ylevyys alkaa oikein liikuttaa ja kyynelehtiminen herkeää aivan hillittömäksi:
olen minä sentään… Ei löydy edes sanoja!
Tiedän, että
tässä liikutaan herkällä alueella, enkä paheksu tässä yhtään mitään. Jos
ihminen on herkkätunteinen (itsekin olen), niin onhan se nyt suunnattomasti parempaa
kuin olla tunteeton moukka.
Mutta se vaikea
asia on tässäkin se kohtuus. Onko sitä ja missä? Miehet jotka feministisiä normeja
opiskellessaan itkeä pillittävät milloin mistäkin, ovat yhtä falskea ja vastenmiekisiä
kuin tunteettomat psykopaatit. Sieltä syvältähän se kaikki mahdollisesti, siis
mahdollisesti kumpuaa, mutta mitä sitten. Sen pahempi. Kun opetellaan
kiinnittämään henkilökohtaisia tunteita abstrakteihin asioihin, ollaan jo
toisen kertaluvun puolella. Siitä tulee nabokovilaisittain sitä tunnetta
tunteesta.
No, tällaisesta
asiasta moralisointi se vasta tympeää onkin ja yritän sitä välttää. Minua
kiinnostaa nyt tässäkin nimenomaan aikakausi ja sen muuttuminen eli siis
historia. Se, mitä sanotaan kasnanluonteeksi on nimenomaan historiaa, aikakausien
tuotosta. Se ei ole muuttumaton. Muutokset siinä ovat kyllä pitkän keston
(longue durée) ilmiöitä, mutta niitä tapahtuu aina ja koko ajan.
Tässä hieman
tätä problematiikkaa Englantiin sovellettuna:
perjantai 16.
lokakuuta 2015
Sentimentalismin
kultti
Jokunen vuosi
sitten muistelen kirjoittaneeni Theodore Dalrymplen kirjasta Spoilt
Rotten. The Toxic Cult of Sentimentality (London, Gibson Square,
2010). Kirjoitanpa taas, kun se nyt on ajankohtaisempi kuin koskaan. Syitä ei
tarvinne osoitella.
Sentimentalismia
on tiettyinä aikakausina viljelty ylen määrin ja toisinaan taas halveksittu ja
pilkattu. Viime aikoina on ilmestynyt myös yrityksiä puolustaa asiaa. Dalrymple
ottaa tästä esimerkiksi erään Robert Solomon –nimisen kirjoittajan, joka näköjään
puolustaa myös kitschiä, joka on sentimentalismin sukulaisilmiö, epäaitoa
pinnallisuutta sekin.
Kaikkea voi
tietenkin sekä kannattaa että puolustaa ja mikäli käsitteitä venyttää, saa aina
haluamiaan tuloksia. Mutta tällaiset harjoitukset ovat epäkiinnostavia ja ne
voi säästää vaikkapa logiikan seminaariharjoituksiin. Sentimentalismilla näet
ei tarkoiteta tunnetta eikä syvääkään tunnetta. Sillä tarkoitetaan, ellei
käsitteitä haluta venyttää, nimenomaan tunteen kohtuutonta palvontaa.
Kohtuuttomuus,
kuten jo Aristoteles osoitti, tekee myös hyveistä aina paheita. Sentimentalismi
liittyy juuri niihin. Sentimentaalinen tunteensa palvoja edustaa viisauden
sijasta hulluutta, kohtuuden sijasta liioittelua, oikeamielisyyden sijasta
mielivaltaisuutta ja rohkeuden sijasta yltiöpäisyyttä.
Klassiset hyveet
eivät toisin sanoen sovi yhteen sentimentalismin kanssa. Kristilliset hyveet
usko, toivo ja rakkaus on joskus maailmassa, etenkin pimeän keskiajan
lapsellisessa kulttuurissa kyllä haluttu ymmärtää nimenomaan sentimentalismin
näkökulmasta ja ajateltu niiden toteutuvan parhaiten maksimaalisessa
muodossaan, seurauksista välittämättä.
Sentimentaalinen
psyyke on ensi sijassa lapsellinen, se edustaa infantiilia ja jopa narsistista
uskoa oman tunteen primäärisyyteen yksilön suhteessa maailmaan. Ei olekaan
sattuma, että se nostaa juuri hillittömän ja ”luovan” lapsen arvoon
arvaamattomaan.
Dalrymple
esittää esimerkkejä ajattelijoista, jotka kiivaasti väittävät, ettei aikuisilla
ole lapsille mitään todellista opetettavaa ja että he itse asiassa vain,
eräänlaatuisina imperialisteina, turmelevat lasten maailman viemällä sinne omia
sääntöjään.
Muuan
sentimentalismin ilmaus on sen banaalin tosiasian jatkuva ja sinnikäs
kertaaminen, että massamurhat ovat väärin.
Asian jauhamisen
tavoitteena ei tietenkään ole asian varsinainen todistaminen, koska kukaan
normaali ihminen ei voisi olla muuta mieltä, vaan kieriskely sen
pohdiskelemisen tuottamassa nautinnossa, jonka tuottavat sekä sääli kärsiviä
kohtaan, että viha syyllisiä kohtaan.
Dalrymple
toteaa, että kouluopetus useissa maissa keskittyy aivan kohtuuttomasti
tällaisiin asioihin, jotka muodostavat suorastaan historiankurssin kovan
ytimen. Niinpä nuorison maailmankuva uhkaa jäädä pelottavan simppeliksi ja
banaaliksi.
Ajallemme
tyypillistä on myös, että ihmisten oletetaan näyttävän tunteitaan
maksimaalisesti ja muiden velvollisuutena taas on kunnioittaa noita
harjoituksia ja osallistua niihin säädetyllä tavalla.
Vanha
pidättyvyyden ja kohtuullisuuden ihanne, fortitude, joka kerran oli
Englannin moraalinen selkäranka, on hautautunut julkisten tunteiden vyöryyn.
Liian pidättyväisiä ihmisiä pidetään moraalisesti epäilyttävinä ja jopa
suorastaan jonkinlaisina rikollisina.
Sentimentalismin
pilaantuneimpia hedelmiä ovat rikolliset narsistit, jotka oikeuttavat
rikoksiaan omalla valtavalla intohimollaan, jollaista kenelläkään ei
tietysti ole mahdollista, jos suotavaakaan hallita.
Dalrymple
on erityisen tympääntynyt siihen, että etuoikeutetut ihmisetkin ovat oppineet
näkemään itsensä uhreina. Ajatelkaamme nyt vaikkapa Virginia Woolfia ja hänen
kaikkia seuraajiaan, joita kirjoittaja käsittelee eräässä toisessa kirjassaan.
Dalrymple puhuu
tietenkin järkeä, nimenomaan sitä. Hänen ajattelunsa pohjautuu länsimaisen
kulttuurin aristoteliseen perustaan, eikä erilaisten muotifilosofien kannata
yrittää sen päälinjoja horjuttaa rationaalisin argumentein.
Toinen
asia on, että kun jotkut sentimentaalisuuden ilmentymät edustavat hyvin
selkeästi kohtuuttomuutta, lapsellisuutta ja narsismia, löytyy niiden ohella
tietenkin runsaasti myös rajatapauksia. Toki myös aito tunne sinänsä on asia,
jonka kieltäminen ja leimaaminen olisi typeryyttä ja väkivaltaa luonnolle.
Tunteella on oikeutuksensa, kaikkein voimakkaimmallakin. Kysymys on sen arvosta
ja asemasta kulloisessakin asioiden kokonaisuudessa.
Tässäkin
ongelman ydin on kohtuuden löytäminen. Sentimentalismi on juuri kohtuuttomuutta
siinä kuin myös sen vastakohta, tunnekylmyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.