Dolce far niente
Ellei muistini petä ja jos pettää,
niin pettäköön. Runoilija P. Mustapäällä on mielestäni tämän niminen runo, jostakin
syystä hänen italiaksi nimeämänsä suloinen joutenolo. AI sekoilee
tavanomaiseen tapaansa.
Muistaakseni juuri se liittyy
haukeen, joka köllöttelee auringossa matalassa vedessä ja luultavasti on elämäänsä
täysin tyytyväinen, sekä noin yleensä ja kaiken kaikkiaan, jos se sellaisia
osaisi ajatella, että juuri kyseisellä hetkellä, salaperäisessä nykyisyydessä,
joka sijoittuu olemattomien tulevaisuuden ja menneisyyden väliin.
Joutenolo sinänsä ei ole helpoimpia
tehtäviä, jos siitä siis tulee ”tehtävä”. Ajan tappaminen ja sen kiduttava hitaus
ovat liiankin tuttuja asioita. Miten sanoikaan Jakobsonin saksankirjan esimerkki:
Was verkürzt die Zeit -Tätigkeit/ Was macht sie unerträglich lang -müssiggang
(vrt. Vihavainen:
Haun tätigkeit tulokset ).
Se, mikä siis tekee ajasta sietämättömän
pitkän, on joutenolo. -Suloinen joutenolo?
Eihän joutenolo ole aina suloista.
Vangit, joilta virikkeet on kielletty ja jotka joutuvat olemaan vailla kaikkea
työtä ja toimintaa, ovat hirvittävän kidutuksen uhreja. -Elleivät nyt sitten onnistu
mietiskelyn avulla siirtymään pois ajasta ja paikasta, kuten Jack Londonin ”tähtivaeltaja”
(vrt. Vihavainen:
Haun tähtivaeltaja tulokset ).
Joutenolo paratiisina on
työtätekevien ja raskautettujen taivas, niiden, joille on pantu liikaa taakkaa
päivittäisessä elämässä.
Niille, jotka kuuluvat Thorstein Veblenin
tarkoittamaan joutilasluokkaan, voi irrottautuminen varsinaisen aineellisen tuotannon
ulkopuolisesta toimeliaisuudestaan olla itse asiassa jopa vaikeampaa. Työt ja
tekemättömät velvollisuudet vainoavat unissakin. Ruumiillisen väsymyksen
puuttuminen ei asiaa ainakaan auta.
Työ on toimintaa, jolla ei periaatteessa,
siis periaatteessa ole arvoa sinänsä, vaan jota tehdään jonkin muun tulevaisuudessa
saatavan asian hyväksi.
Toki ymmärrän, että työnteko voi
myös olla yhtä riemua ja himoittua toimintaa, mutta kaikki työnteko ei sitä ole.
Työtä on nimitetty jopa pieneksi kuolemaksi. Ihminen joutuu siinä (useinkin)
kieltämään itsensä ja tavallaan luopumaan tietystä määrästä rajallista
aikaansa.
Silloin ongelmana on, ettei hän voi
elää nykyhetkessä, mutta sama ongelma voi tulla vastaan myös levossa. Kun
yrittää nukahtaa, olisi tärkeää tyhjentää aivot ja unohtaa se tulevaisuus ja
sen vaatimukset, jotka pyrkväti koko ajan hiipimään mieleen.
Siinä on itse asiassa muuan suuri
perusongelma, joka liittyy joutenolon vaikeuteen siinä ihanteellisessa
mielessä, jolloin voisi hauen tavoin vain olla ja laiskotella.
Espanjan kielessä on sana ”divertido”,
joka tarkoittaa hupaisaa. Se tulee latinan sanoista de -pois ja vertere
-kääntää. Huvittavuus on siis poiskääntämistä ja kielellisesti hyvin läheistä
sukua diversiolle mikä sotilaskielessä tarkoittaa harhautushyökkäystä, joka pakottaa
vastustajan kääntämän huomiotaan pois sieltä mistä vihollinen oikeasti uhkaa.
Venäjän kielessä puhuttiin Stalinin
aikana paljon diversanteista, tuholaisista, jotka sabotoivat sosialismin
rakentamista. Tuon rakennustyön kuvasi Stalin itse kuuluisana vuonna 1937
suureksi sotaretkeksi erilaisine joukko-osastoineen ja upseereineen…
Mutta tämä menee jo pois käsiteltävästä
asiasta. Ajan tässä nyt takaa sitä, että myös viihde on tietynlaista ”diversiota”,
joka kääntää huomion pois puhtaasta ja täydellisestä laiskottelusta eli
mietiskelystä ja estää jopa nukahtamista silloin, kun sitä haluttaisiin.
Nykyaika on tietenkin tulvillaan
tuota hyökkäävää diversiota, jolta pääsee rauhan korkeintaan kaukana
avomerellä, kun ainoastaan purjeet ovat vetämässä. Ei välttämättä silloinkaan,
mutta ainakaan lakkaamaton hölpötys ja musiikiksi rienaavasti nimitetty jumputus
eivät silloin kuulu, jos niin halutaan.
Itse asiassa tuo joka paikkaan tungettu
”viihde” sabotoi jopa kunnon laiskottelua. Kuitenkin ihmisoikeusiin kuuluu myös
oikeus laiskuteen (ks. Vihavainen:
Haun joutilaisuuden kysymyksiä tulokset). Ellei sitä ole kirjattu YK:n
peruskirjaan, niin kirjattakoon, kun sitä pian uudistetaan.
On väärin ihmistä kohtaan, ellei hän
muiden, tai omasta syystään pysty irrottautumaan siitä lakkaamattoman ja pakotetun
aktiivisuuden tilasta, jossa hän normaalisti päivittäin on.
Itämaisten uskontojen ytimessä on
mielestäni tämän perusasian oivaltaminen. Ihminen ei ole luotu tässä maailmassa
vain ahkeroimaan. (Vrt. Vihavainen:
Haun inga vi jobba här tulokset ).
”Ahertaminen ja ähertäminen”
(Pentti Linkola) on vain välineellistä toimintaa, jolla edesautetaan aina jotakin
muuta, kuin nykyisyyttä, joka kuitenkin on kaikkein tärkein, vaikein,
todellisin ja mystisin asia.
Kyllä ihmisen määränä on kyetä myös
pysähtymään ja nauttimaan tuosta suloisesta jouten olosta joka näyttää olevan
samanlaista kuin Mustapään kuvaaman hauen lepo, josta me emme tietenkään
oikeasti mitään tiedä.
Joskus se onnistuukin. Ernst Hemingway
sanoi jotenkin niin, että kerran iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin
jälkeen, sen joka maistuu kaikkein parhaimmalta, hän tunsi olevansa täysin onnellinen…
Ja minusta tuntuu, että Charles
Kjngsleyn ”Viimeinen merirosvo” kuvaa samankaltaista autuasta tunnetta:
Oh, sweet it was in Avès to hear the landward
breeze
A-swing with good tobacco in a net between the trees,
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.
Yrjö Jylhän suomennoksena se kuuluu näin:
Suloista oli kuulla taas
maatuulten huminaa
riippumatossaan näin hengähtää
suuss’ oivaa tupakkaa
kun neekertyttö viuhkallaan
sua varjos leyhyttäin
ja valtameren mainingit löi
etäällä rantaa päin
Siinä on jotakin nykyhetkeen
tunkeutuneen ikuisuuden, nirvanan tuntua. Se ei ole enää mikään joutilasluokan otium
sapientis, eli viisaalle suotu viihdyttävä huvitus ei-aineellisten ja
hyvinkin puoleensa vetävien ja jopa hyödyllisten nautintojen parissa. Siinä voi
aistia erään kuvitellun merirosvon ja heittiön, mutta kuitenkin täysin
inhimillisen olennon saavuttaneen suloisen joutenolon tilan.
Se näyttää tulleen ilman rajua
euforiaa tai himoa tai ainakin sen purkautumisen jälkeen, luultavasti rommin
tai viskin omalta osaltaan inspiroimana.
Aika pysähtyy tai ainakin hidastuu,
asuulin sininen meri tummuu hiljaa ja aaltojen ääni vaimenee. Linnut lentävät
vailla päämäärää, aurinko laskee. Horisontti paksuntuu hitaasti ja vähitellen
tuuli loppuu kokonaan. Illan viileys hivelee ihoa polttavan päivän jälkeen…
Tai voihan se vaikkapa aurinko
laskea pakkaspäivän pimetessä, kun tuli räiskää takassa ja saunasta palannut
isäntä siemailee vaahtoavaa oluttaan…
Usealla näyttää olevan samanniminen runo. Hauki kaislikosa oli Lauri Pohjanpään. Suloinen joutilaisuus P. Mustapäällä viittaa lukkoseppä Lindbladin päiväuniin pihamaalla, kuvaten sekin hyvää joutilaisuutta:
VastaaPoistaKas näin Martti Haavio, tuo mestaripoeetta Mustapää kirjoitti:
Nyt läkkiseppä Lindblad/ on pihassa pitkällään,/ hän makaa, ruohomätäs/
tuuhea alla pään,/ ja vihreä on raiti – / hoi herhiläiset, vaiti!/
hän miettii yksinään.//
Hän on filosofi, Lindblad,/ joka tuntee elämän, / sen kaksi eri puolta,/
kolkon ja lempeän,/ hän tuntee surun harmaan/ ja tuntee ilon armaan,/
niin, nepä tuntee hän.//
Vaan tänään, herra Lindblad,/ hehkussa auringon/ saat maata, tupakoida-/
ja ilo luonas on/ Näet ylläs taivaan sinen,/ ja olet onnellinen./
et yhtään onneton.//
Niin makaat kisailua/ perhosten seuraillen/ ja hengittäen syvään/
tuoksua kukkasten/ Elämän nurjaa puolta/ et muistakaan nyt, huolta/
maanantain, huomisen.//
Ja sitten nukut, Lindblad./ Savukkees putoaa,/ ja sitten peityt, Lindblad,/
noin, unen verhon taa./ Niin, Lindblad, onnekkaassa/ viipyä unen maassa/
vain filosofi saa./