Eräästä suuresta ongelmasta

 

Tyhmyyksiä

 

Jano García, El triunfo de la estupidez. Por qué la ignorancia es más peligrosa que la maldad. Plaza Janés 2024, 301 s.

 

Tyhmyys on varsin delikaatti asia ja venäläisittäin voisi paradoksaalisesti sanoa, että se on ”hieno” -delo tonkoje. Sanotaan nyt suomeksi, että asia on kovin herkkä ja sitä on vaikea käsitellä tulematta väärin ymmärretyksi, jokaisella kun on siihen oma suhteensa, joka hyvinkin usein on emotionaalisesti hyvin latautunut ja subjektiivinenkin.

Olen hiljattain asiaa kosketellutkin ja yrittänyt sen tehdä mielestäni asianmukaisella varovaisuudella. Koska tuohon asiaan yleisimmin viittaava sana on hyvin monimerkityksinen, en tietenkään ole pääsyt kovin syvälle edes sen yhden alalajin kohdalla, jota nimitän syvätyperyydeksi.

Yksi tämän maailman ihmeitä on se, miten ne herkät ja avoimet nuoret, joiden lahjakkuus ylioppilaskuvissa loistaa heidän kasvoistaan, hyvin nopeasti menettävät henkiset kykynsä ja tukahduttavat ne suuret kysymykset, joihin elämän haasteet eivät muka enää vaadi vastauksia.

Sen sijaan he heimoutuvat, panevat kuulokkeet päähänsä ja täyttävät tajuntansa aamusta iltaan jatkuvalla jumputuksella ha rääkymisellä, opettelevat kyynistä tunteettomuutta, tärvelevät kauniin ruumiinsa kammottavalla tuherruksella ja kukaties vielä hankkivat addiktion tupakkaan tai muihin huumeisiin, jotka tekevät heistä suurella varmuudella ennenaikaisen ja tuskallisen lopun.

Niiden avoimien lapsenkasvojen sijasta, jotka vielä äsken kertoivat lumoutumisesta maailman ihmeen edessä ja kyvystä esittää ihmiskunnan suurimpien filosofien muotoilemia kysymyksiä, näemmekin nyt ikävystynyttä tylsyyttä, omaan egoon käpertymistä ja älyttömiä tunteenpurkauksia.

Kuten C.S. Lewis sanoi, heillä ei enää ole pääsyä Narniaan.

Naiset eivät tule tässä prosessissa oikeastaan miehiä tyhmemmiksi, heidän kohdallaan vain pudotus valtavia toiveita herättävästä kreikkalaisten jumalattarien joukosta tylsään oman ulkokuorensa palvontaan on vielä tyrmistyttävämpi kuin miesten vastaava kehitys. Se ainakin tuntuu lähtevän korkeammalta.

Leo Tolstoi sanoi, että Nataša, tuo arkkityyppinen neito, muuttui ”naaraaksi” -pentujensa hoitajaksi. Se nyt ainakin on ihmisen tehtävistä suurimpia ja perustavimpia.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median suuri merkitys on, että se näyttää ihmiskunnalle peiliä. Kukapa olisi uskonut, että se oli ja on näin typerää?

En tarkoita vain banaaleja oikeinkirjoitusvirheitä, joiden uskomaton määrä on sekin ollut yllätys, tai edes argumentoinnin perusasioiden laiminlyöntiä ja niitä vastaan rikkomista.

Yhä uudelleen kohtaa kirjoituksia, jotka säälimättömästi paljastavat sinänsä hyväksyttävän ja synnittömän vähäisen älyllisen kapasiteetin olevan valjastettu matalamielisen itsetehostuksen yrityksiä palvelemaan, jossa ainoa tarkoitus on edes jollakin tavalla loukata toista.

En nyt tässä puhu itsestäni kummassakaan roolissa, vaikka olen tietysti myös kaikessa mukana. Tämä nyt on vain jonkinlainen ja varsinaisia perusteluja vailla oleva yleinen yleistykseni siitä, mitä olen osallistuvana havainnoitsijana kokenut. Kuvittelin siis vielä äskettäin paljon enemmän ja parempaa.

Tässä nyt varmaan jo suututin monia, jotka luulevat olevansa tähtäimessä. Totean, ettei mielessäni ole ollut ketään erityisesti, vaan nuo tuhansien kirjoitusten joukot, joita olen lukenut.

Ja ei, tarkoitukseni ei tosiaankaan ole yrittää korottaa itseäni muita painamalla. Pois se. Tyhmyys eri muodoissaan on ennen muuta sosiaalinen sairaus tai puute ja siihen voi suhtautua kuin vaikkapa influenssaepidemiaan: on oikein ja ymmärrettävää pyrkiä sitä vastustamaan, vaikka tietääkin, että tulokset ovat todennäköisesti heikkoja ja että viruksetkin ovat osa yhteistä luontoamme.

 Ainakaan kukaan ei voi velvoittaa niitä rakastamaan, mikä taas ei estä myötätuntoa niistä kärsiviä kohtaan.

Halullisille sieluille vihjeeksi viitaan asisa liippaaviin blogeihini, joita on jo aika monta: Vihavainen: Haun muuan symbioottinen suhde tulokset .

Nyt pidän vielä vähän aikaa tomumajaani Andalusiassa, jossa on ollut parempi harrastaa meikäläiselle sopivaa ruumiinkulttuuria, kuin kauniissa synnyinmaassani, jonka talvella on oma, erikoinen lumonsa.

Espanjankielisessä maailmassa julkaistu kirjallisuus on kiinnostavaa siksi, että se on osittain erilaista kuin siellä, missä englanti on yhä yksinomaisemmin tunkenut pois tieltään kansojen omaa kulttuuria ja välittänyt hallitsevalle luokalle omaa normistoaan.

Toki sama ilmiö näkyy vahvana täälläkin, mutta kirjakauppojen valikoimissa on kyllä tietty määrä sellaista materiaalia, jota en uskoisi löytäväni edes Lontoosta, Moskovasta tai Berliinistä. Latinalaisen Amerikan vaikutuskin on selvästi havaittavissa.

Kun aikoinaan tuli espanjaakin harrastettua, olen koettanut sitä myös käyttää, samoin kuin erinäisiä muitakin joskus opettelemiani kieliä. Hämmästykseksi olen huomannut, että tämä on harvinaista. Moni tuntemani pitkän saksan lukija, lyhyen ranskan lukijoista puhumatta, ei enää käytännössä osaa yhtään sitä kieltä, jonka oppimiseksi joskus teki tuhansia tunteja töitä.

En kuittaa sitä tyhmyyden mainesanalla, vaikka asia siihenkin varmasti liittyy. Tyhmyyden käsite on niin monimutkainen, että sen heittely ilman sen kummempaa analyysiä on omiaan vain hämärtämään asioita. Sellaisenaan se selittää vain vähän.

Mutta asiaan. Jano Garcían teoksen otsikko on raflaava: ”Tyhmyyden riemuvoitto. Miksi tietämättömyys on vaarallisempaa kuin pahuus?”

Tässä siis ”ignorantia” on käännetty tietämättömyydeksi, mutta kyseessä ei toki ole kahden ekvivalentin käsitteen suhde. Ignorantiassa on myös piittaamattomuuden ja ymmärtämättömyyden sävy.  Se ei ole pelkkää tiuedon puutetta.

Yleensä kirjoittaja käyttääkin käsitettä estupidez, joka vielä jotakin hieman muuta. Sitä hän kuvaa kertomalla, että kastematokin oppii välttämään sellaisia käytäviä, joista on saanut sähköiskun. Kuubalaisetkin kokeilivat sosialismia ja saivat myös sokin puolestaan. Kutenkin venezualalaiset halusivat sitä myös kokeilla ja saivat presidentikseen orangutangin…

Tässä vaiheessa naurattaa, mutta samalla soi jo hälytyskello. Kirjoittaja epäilemättä puhuu todellisesta ongelmasta, mutta ilmeistä on, että hänellä on agenda ja että hän käyttää yleiskäsitteitään huolimattomasti yrittämättäkään niitä vakavasti tutkia. Suuri pyramidi, joka kuvaa tyhmyyden ja sen vastakohdan (?) jakautumista on kaiken perustana.

Kirjoittaja on aktiivinen tubettaja ja hänellä on puolitoista miljoonaa katsojaa kuukaudessa. Hänellä on asunto niin Lontoossa kuin Chilessä ja Uudessa Seelannissa. Tässä kirjassa hän puhuu paljon erityisesti Espanjan politiikasta.

Kirjan mainostekstit ja johdanto ovat hyvin hauskat ja asiaakin löytyy. Nykyajan erikoisuus on kirjoittajan mielestä se, että uskotaan siihen tunnukseen, jonka mukaan kukaan ei ole toista huonompi ja niinpä hölmö (el tonto) ei kainostele huutaa jokaiseen ilmansuuntaan todistuksia siitä, miten hölmö hän on.

Edes ihmiskunnan loistavimmat henget eivät kykene suojautumaan typeryksen hyökkäyksiltä. Mikäli on totta, että Jumala loi ihmisen, on todettava, että hänellä oli suuri huumorintaju, mutta se huumori oli laadultaan kyynistä ja ironista, letkauttaa kirjoittaja.

Garcían mielestä egalitarismi on tuottanut nyt ihmiskunnan, jossa keskinkertaisimmat (ja suuri enemmistö on nimenomaan ”tyhmiä”) sanelevat asiat. Hallitsevat eliitit medioiden ja suurten korporaatioiden avulla ovat häikäilemättä rohkaisseet ihmisten alhaisimpia vaistoja luodakseen uuden, joka ohittaa luonnollisen epätasa-arvoisuuden.

Tuloksena on yhteiskunta, joka on kateellinen, fanaattinen ja ylpeä vapaaehtoisesta orjuudestaan ja jota ohjaavat poliitikot, jotka tuntevat äänestäjiensä älyllisen rajoittuneisuuden.

Niinpä ”kauneus, hienostus (sofisticacíon) meritokratia ja oikeudenmukaisuus on korvattu massojen vulgaarisuudella”.

OK, näinhän se on. Mutta kun kirjoittaja sitten esimerkiksi näköjään samaistaa tyhmyyden esimerkiksi kateuteen, (joka kuluu Espanjasa olevan suurempaa kuin missään muualla) ja kirjan lopuksi liittää 854 nimen luettelon kuolinpäivineen ETA:n uhreista (marttyyreitä), kirjan relevanssi suomalaisesta perspektiivistä katsoen vähenee.

Kirjoittajan kohteena on epäilemättä koko nykyaikainen demokratia sellaisenaan ja kritiikkiähän se toki ansaitsee ja paljon. Sellaisen salliminen kuuluu koko demokratian perusideoihin.

Jaksamatta kahlata kirjaa läpi teen sen johtopäätöksen, että sen eetos on liian demagoginen ja sen ote liian tyhmä, jotta se voisi olla aidosti kiinnostava ja relevantti meidänkin maassamme.