Inkeriläisvaltio

 

Tuntematon tasavalta

 

Hannu Takala, Kirjasalon nousu ja tuho. Inkerinsuomalaisten itsenäisyyspyrkimykset 1919-1920. Vastapaino 2026, 230 s.

 

     Vuonna 1986 ilmestyi usean kirjoittajan voimin aikaansaatu ”Venäjän ja Neuvostoliiton historia”, johon itsekin kirjoitin yhden luvun.

     Kirja sai aika myönteisen vastaanoton, eihän Suomessa ollut vastaavaa niinkin laajaa teosta ollut koskaan aikaisemmin edes ilmestynyt ja suomeksi saatavilla oli neuvostokauden osalta vain M.P. Kimin toimittama uskomattoman doktrinäärinen ja valheellinen virallinen historia, jossa vuoden 1938 ”Lyhyen kurssin” perintö oli selvästi nähtävissä.

     Soraääniäkin sentään kuului. Muuan merkittävä arvostelija oli kovin närkästynyt siitä, että olin omaan osuuteeni pannut kuvituksena myös Inkerin kartan. En vieläkään ymmärrä, mitä vikaa asiassa oli, mutta kaiketi kyseessä arvostelijan mielestä  oli jonkinlainen suuren naapurimaan arvon loukkaaminen, kun siinä kehdattiin nostaa esille mokoma detalji.

     Kuten Takala toteaa, Inkeristä ei tuohon aikaan yleisesi tiedetty oikeastaan mitään. Oli toki olemassa Sulo Haltsosen teos, josta ei paljon melua pidetty ja englanniksi oli olemassa jopa Ian Matleyn varsin hyvä tutkimus inkeriläisten hajottamisesta 1900-luvulla ”The Dispersal Ingrian Finns”. Se oli ilmestynyt Slavic Review’ssä ja Suomessa sitä tunsi tuskin kukaan.

     Inkeriä koskevan kirjallisuuden aika kuitenkin oli koittamassa Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Tällä hetkellä tästä aihepiiristä on jo kymmenittäin kirjoja ja kymmenet tuhannet inkeriläiset, usein Itä-Karjalan kautta, ovat tulleet Suomeen ja ylläpitävät omia muistojaan ja perinteitään.

     Inkeriläisillä, joiden määrä aina jäi alle puolentoistasadan tuhannen, oli tietyssä historoan vaiheessa myös valtiollisiksi nimitettäviä pyrkimyksiä, jopa itsenäisyyspyrkimyksiä, kuten Takalan kirjan alaotsikko asian esittää.

     Perusongelmaksi jäi, että keskelle Inkerinmaata oli syntynyt Pietarin kaupunki, satamiljoonaisen imperiumin pääkaupunki ja yksi ensimmäisiä maailman miljoonakaupunkeja 1900-luvun ensi puoliskolla.

     Karttaa ei tarvitse kauan katsella, kun ymmärtää, että sillä asialla, jota kuvataan sanalla ”geopolitiikka” on tässä tapauksessa määräävä merkitys. Kyse ei ole siitä, että Pietarin kaupunki olisi jokin hento ansarikukka, jonka oli syytä kauhistua mahdollisuutta, että sinne voitaisiin valtakunnan rajan takaa ampua tykistöllä tai että pieni etninen vähemmistö hautoisi separatistisia ajatuksia.

     Suurkaupunkihan on pikemmin voimakeskus, teräsnyrkki, joka pystyy koska tahansa lähettämään ulos suuren armeijan, se on luonnostaan hyökkäystukikohta, place d’armes.

     Aikanaan puhuttiinkin joissakin piireissä nimenomaan siitä, että Piatri Suuren tarkoitus koko kaupungin perustamisessa noin epäsuotuisaan paikkaan oli nimenomaan Euroopan uhkaaminen. Kaupungin selitettiin olevan keinotekoinen, vailla normaalia takamaata oleva eteen työnnetty varustus, jota huollettiin kaukaa.

     Olipa asia miten tahansa, suurvalta Venäjä ei voinut sietää valtakunnan rajaa ihan pääkaupunkinsa vieressä, se oli jo kunniakysymys. Ajatus koko kaupunkia ympäröivän alueen itsenäistymisestä tai liittymisestä naapurimaahan ei ollut edes kuviteltavissa. Jo pelkkä Suomen itsenäistyminen vuoden 1812 rajoissa oli tehnyt Kannaksella sijaitsevasta rajasta sietämättömän suurvallan sotilaiden mielestä.

     Venäjän uusi sekasorron aika, joka seurasi vuoden 1917 vallankumousta, teki siitä kuitenkin moneksi vuodeksi temmellyskentän kaikenlaisille halukkaille voimille ja muutaman tuhannenkin miehen armeijat pystyivät etenkin rajaseuduilla toimimaan lähes rankaisematta.

     Tämä tilanne jatkui 1920-luvun alkuvuosiin saakka ja ”banditismiksi” nimetty ilmiö kukoisti kaikilla Venäjän raja-alueilla. Itä-Karjalassa sijoitettiin myös vuosien 1921-1922 kansannousu tämän otsikon alle.

     Kirjasalo on yleensä jäänyt historiassa merkitsemään pittoreskiksi ymmärrettyä episodia, jossa inkeriläisistä muodostettu sotajoukko valtasi Suomen rajalla olevan alueen ja hyökkäsi sieltä käsin kohti Pietaria, samaan aikaan kun Judenitšin joukot etenivät sinne Suomenlahden etelärantaa ja pääsivätkin aina Pulkovon kukkuloille saakka.

     Suomi oli kieltäytynyt liittymästä valkoisten venäläisten mukaan tähän operaatioon, vaikka Mannerheim olisi sitä kovasti halunnut. Inkeriläisten hyökkäys Yrjö Elfvengrenin johdolla oli nyt jonkinlainen tämän intervention korvike ja sitä saattoi halutessa pitää farssinakin, mutta myös vaarallisena provokaationa.

     Koko Kirjasalon ”tasavallan” tarina kuitataan usein korkeintaan alaviitteenä ja syntyy helposti mielikuva, että kyseessä oli nimenomaan ja ennen muuta Elfvengrenin seikkailu, joka liittyi yritykseen vallata Pietari ja jossa inkeriläiset olivat lähinnä käskyläisiä ilman omaa tahtoa ja kykyä.

     Takalan kirjan ansiona on tämän ”tasavallan” ja koko Inkerin järjestäytyneen poliittisen liikkeen synnyn ja toiminnan tarkempi selostaminen. Kun kyseessä oli jopa kymmentuhannen inkeriläisen muodostama paikallinen keskus molemmin puolin rajaa ja jopa puolentoista tuhannen miehen armeija, nousee esille kysymys siitä, miten sellaista ylipäätään pystyttiin rahoittamaan ja miksi se oli syntynyt.

     Virallinen Suomi pysytteli irti tästä ”tasavalalsta”, mutta suostui sentään vitkuttelun jälkeen pelastamaan ihmiset nälkäkuolemasta, mikä kävi mahdolliseksi Amerikan Punaisen ristin Viipuriin kokoamien elintarvikkeiden avulla. Ne oli tarkoitettu Pietarin huoltoa vatrten sitten, kun se olisi valloitettu.

     Lopulta Kirjasalon tasavallan armeija sai jopa yhtenäiset univormut ja melkoisen aseistuksen Suomesta ja siltä alettiin ”ostaa” rajan vartiointipalveluita. Rauhatontahan rajalla oli ja pikku taisteluita ja kahakoita oli jopa kymmenittäin.

     Tarton rauhansopimuksen pykäliin Inkeriä ei otettu, mutta siihen liittyvässä tekstissä luvattiin sille kulttuuriautonomia, oikeus äidinkieliseen paikallishalintoon ja sivistykseen. Iträ-Karjalalle luvattiin vastaavalla tavalla itsehallinto. Kapinoitsijoille luvattiin molemmilla suunnilla amnestia.

     Inkerissä kokoistikin suomenkielinen kulttuuri aina siihen saakka, kun koko suomen kieli kiellettiin Neuvostoliitossa vuoden 1937 lopusta saakka. Sitä ennen oli olemassa kymmenittäin suomenkielisiä kyläneuvostoja, kouluja ja jopa seurakuntia, jotka olivatkin sitkein osa suomalaisuutta.

     Ulkopoliittisia riitoja Inkerissä harjoitetun politiikan takia seurasi ensin kollektivisoinnin yhteydessä, johon liittyivät ensimmäiset suuret karkotukset. Lisää seurasi ennen pitkää. Kollektivisointi sattui samaan aikaan kuin Lapuanliike syntyi Suomessa ja antoi ryssävihalle runsaasti ainesta. Karkotettujen kirjeitä kaukaisilta kaivoksilta julkaistiin Suomessa kirjanakin.

     Mutta tämä vie jo pois kirjan varsinaisesta aiheesta. Paria asiaa olisi voinut toivoa käsitellyn enemmänkin ja yksi sellainen on Inkerin rykmentin komentajana toimineen Yrjö Elfvengrenin henkilö. Tämä Haminassa syntynyt mies loi uransa Venäjällä ja tsaarinvallan loppuvaiheessa joutui vangituksi epäiltynä poliittisesta juonittelusta keisarinnaan vastaan. Hän oli yrjönristin ritari ja yrjönristin ritarien liiton vatrapuheenjohtaja.

     Suomessa hän vuonna 1918 oli tuhoisan Raudun taistelun (”Suomen Verdun”) voittaja ja mainittiin jopa ”Raudun sankariksi”. Hänen suorituksensa Inkerin rykmentin komentajana sen sijaan on noteerattu ala-arvoiseksi

     Myöhemmin hän joka tapauksessa kunnostautui valkoisten venäläisten liikkeessä ja yhdessä tunnetun terroristin ja väliaikaisen hallituksen ministerin Boris Savinkovin kansa perusti ”Synnyinmaan ja vapauden puolustamisen kansalaisliiton”, joka pyrki bolševismin tuhoamiseen, mutta joutui näiden soluttamaksi. Sekä Savinkov että Elfvengren päättivät päivänsä Lubjankalla ja heidän kohtaloaan on voitu nyttemmin tutkia salaisen poliisin asiakirjojen perusteella.

     Inkerin rykmentillä ei ollut hyvä herraonni ja kun se haki Suomessa kouluttajia, se onnistui saamaan vihoviimeisiä rikollistyyppejä, jotka kunnostautuivat lähinnä tolkuttomassa ryyppäämisessä ja tappeluissa. Ns. heimosodissahan nähtiin vastaava ilmiö.

     Takala arvelee, että koko Suomen armeijan pahamaineinen ryyppäyskulttuuri juontaakin juurensa nimenomaan Kirjasalosta ja niiden muutaman suomalaisen kouluttajan perinnöstä, jotka siellä toimivat.

     Tästä rohkenen olla eri mieltä. Ajan lehdistö on kansalaissodan jälkeen täynnä uutisia, jotka kertovat hillittömästä väkivallasta ja ryyppäyksestä, jossa mukana ovat armeijan upseerit ja erityisesti jääkärit. Raittiusmies Kivekäs oli todella vaikean tehtävän edessä toimiessaan armeijan komentajana.

     Tuo tolkuttoman ryyppäyksen ja siihen liittyneen väkivallan kulttuuri on tietenkin nähtävä sekä kieltolain että kansalaissodan taustaa vasten ja olisi hyvä tutkimusaihe. Siitä varmaan ennen pitkää kuulemme enemmänkin.

     Toinen asia, jota Takala syystä ihmettelee, on se, että nimenomaan Itä-Karjalasta tuli romanttisen kansallistunteen kohde, eikä sen sijaan Inkeristä, josta kuitenkin oli kerätty suunnilleen saman verran kansanrunojakin. Sitä paitsi inkeriläisen puhuivat jokseenkin puhdasta suomea eivätkä murretta, jota on myöhemmin  ruvettu kutsumaan omaksi kielekseenkin.

     Asiaa voinee selittää sillä, että Itä-Karjala todella oli eräänlainen pakastin, jossa menneiden aikojen vaikutus säilyi paljon kauemmin kuin Inkerissä. Jälkimmäinenhän jopa 1800-luvlla ymmärrettiin Suomea vauraammaksikin alueeksi. Seitsemän veljestäkin pohtivat lähtemistä Inkerinmaalle paimeneksi. Siellähän saattoi jopa hankkia hyvin.

     Muuan asia, jota tekijä jää paljon pohtimaan on Inkerin itsenäisyyspyrkimysten epäonnistuminen. Millä ehdoilla ne olisivat voineet onnistua?

     Tässä lienee todettava, että eivät millään. Niin kauan kuin Venäjä oli heikkouden tilassa, saattoi inkeriläinen kansallinen liike edes nostaa päätään, mutta kun bolševikit olivat mitä olivat, ei mitään pysyvämpiä tuloksia voinut odottaa.

     Tsaarinvallan jatkuminen tai palauttaminen olisi voinut hieman muuttaa asiaa. Olivathan inkeriläiset pystyneet ylläpitämään ja kehittämään omaa kulttuuriaan vuosisatojen ajan, ennen kuin bolševistinen kansanmurha lopullisesti tuhosi sen.

    Tietenkin myös bolševikit olisivat voineet jättää toteuttamatta sen yleisen kansanmurhapolitiikan, jonka ne omaksuivat 1930-luvun lopulla. Eihän siitä heille mitään hyötyä ollut, vaan päinvastoin.