Rappion syövereissä

 

Moraalinen rappio hyveen aikakaudella

 

      Rooman rappiosta on kirjoitettu valtavasti ja aikamme erikoisuuksiin kuuluu, että erityisesti moraaliselle rappiolle ei enää anneta suurta merkitystä, sikäli kuin sellaisen olemassaoloa tai edes mahdollisuutta yleensä tunnustetaan.

     Syy on ilmeinen. Moraaliltaan eli tapojensa (mores) puolesta antiikin Rooma ei loppuaikoinaankaan ollut lainkaan nykyistä länttä huonompi, ehkäpä jopa päin vastoin. Se rappion muoto, jollaisen oma aikamme tunnustaa ja ymmärtää, liittyy vain rahaan: Länsi-Rooman talous romahti aivan samaan tapaan kun nykyisen lännenkin talous uhkaa tehdä. Idän kilpailu kaatoi sen.

     Myöskään väestönvaihtoa emme ota vakavasti, sillä se on yhtä lailla nykyisen yhteiskuntamme perusprosesseja. Tämä aikakausi ei olisi sitä, mitä se on, mikäli sen diskurssit eivät lähtisi väestöpohjan muuttumisen välttämättömyydestä ja siunauksellisuudesta. Itse todellisuuden ydintä kuvaavat ”pahat” sanat sen sijaan ovat kiellettyjä ja rangaistavia.

      Tuo moraalinen rappio, joka nykyään on liian ilmeinen ja perustavanlaatuinen asia tullakseen tiedostetuksi, erityisesti mainituksi tai massojen tunnustamaksi, kuului antiikin ajan kammottuihin yhteiskunnallisiin vaaroihin ja vääristymiin.

       Itse asiassa moraalinen rappeutuminen saattoi tapahtua aivan rajoitetussakin ympäristössä ja jopa hyvin nopeasti. Kun legioona pääsi kaupungin herkkujen ja porttojen äärelle lepäämään, se saattoi veltostua kelvottomaksi jo muutamassa viikossa. Myös yksittäisen kaupungit, kuten Sybaris, joka eli yltäkylläisesti ja rauhallisesti, muuttui väistämättä moraalittomuuden pesäksi.

      Kuten Tacitus esittää, veltto nautinnonhimo ja moraalittomuus olivat läheisessä suhteessa naissukupuolen ja sen arvojen saamaan vaikutusvaltaan.  Effeminaatio nyt vaan ei sopinut miehille.

      Toki naisillekin hyve oli aivan mahdollinen ja yhtä lailla velvoittava asia elämässä, mutta kun miehetkin muuttuivat naismaisiksi, katosi valtakuntia pystyssä pitävä miehinen hyve, joka halveksi helppoutta lepoa ja etsi sen sijaan kunniaa. Hyveellisen Lucretian sijaan veltostuneen Rooman henkiseksi kuningattareksi ilmaantui himokas Messalina.

      Rappeutuneen lurjuksen perikuvana Rooman tasavallan lopun aikoina oli Catilina, jota vastaan pidetyn syytöspuheen vielä nykyinenkin aika muistaa. Marcus Tullius Ciceron invektiivi oli hurjuudessaan sitä luokkaa, että nykyisten parlamenttien puhemiehet olisivat lopettaneet sen lyhyeen.

     Joka tapauksessa Catilinasta tehdyissä antiikin ajan  kuvauksissa yhdistyivät lähes kaikki moraalisen rappion elementit, mutta jotakin hyvää tuostakin tunnottomasta lurjuksesta löytyi: hän oli kuin olikin tarpeen tullen urhoollinen, samoin kun hänen rikostoverinsa. Tähän tapaan häntä ja hänen uraansa kuvasi Sallustius:

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Moraalinen hirviö

 

Urhoolliset lurjukset

 

Sallustius, Catilinan salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.

 

Kuinka kauan vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere patientia nostra)?

     Näin aloitti Marcus Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.

       Cicero oli silloin konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.

      Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat yhä jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.

      Samaa voi jossakin määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.

     Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.

     Menneiden ja tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.

       Sallustius valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.

Vasta myöhemmin alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen, merkitsee suurinta kunniaa.

     ”Kun työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen tilanne”.

      Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja ”heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa”.

      Sallustius yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä ”kunniantunnon, epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus”. Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.

      Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskomattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:

Hän oli ”kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui”, kertoo Sallustius.

       Tässä kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.

       Rooman turmeltuminen oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan voimaan.

     Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. ”Ahneuteen kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä puute”.

     Kun rikkautta ruvettiin pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua, ahneutta ja ylimielisyyttä.

     Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.

      Catilinalla oli ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli milloin kiivasta ja milloin laahustavaa.

       Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen valtaan.

     Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.

       Selvältä näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja arsenaaliinsa.

       Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin sellaista.

     Koska salaliittolaiset olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.

      Julius Caesar kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.

     Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.

     Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja ystäviään.

      Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja kaiken vallan.

     Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.

     Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.

      Caesaria vastaan sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.

 

Teloituksia

 

Omien tappaminen

 

     Uusimmassa Tieteen Kuvalehti/Historia -lehden numerossa ( 2026 vko 36) törmäsin kiinnostavaan tietoon. Ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen armeijat teloittivat melko paljon omia miehiään, kun taas saksalaiset tekivät sitä hyvin vähän.

     Iso-Britannia teloitti 346, Ranska 660 ja Bulgariakin peräti 600-800 omaa miestä. Kuolemaantuomittujen määrät nousivat kussakin maassa yleensä tuhansiin, mutta niistä toimeenpantiin vain murto-osa.

     Saksa sen sijaan teloitti 13,2 miljoonasta mobilisoidusta sotilaastaan vain 48 henkeä eli sodan osapuolista vähiten.

     Tämä on varsin kiinnostavaa, koska Saksalla oli jo tuolloin tietty raakalaisuuden maine, jota lietsottiin erityisesti Belgian tapahtumien perusteella. Puolueettomaan Belgiaan oli hyökätty ja sen sissitoiminnasta epäiltyjä ja kiinni saatuja asukkaita ei siekailtu rangaista ankarimman mukaan.

    Saksalaiset saivatkin ympärysvaltojen propagandassa ”hunnien” nimityksen, mikä juonsi juurensa siihen puheeseen, jonka Wilhelm II oli pitänyt lähettäessään kenraali Walderseen johtaman rankaisuretkikunnan Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan: saksalaisten tuli tehdä nimensä yhtä pelätyksi muin aikoinaan hunnit, niin, ettei kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa saksalaista röyhkeästi.

     Saksalaiset tunnettiin jo vanhastaan myös sadistisesta ”preussilaisesta” kuristaan, jonka tarkoituksena oli saada sotilas pelkäämään enemmän korpraaliaan kuin vihollista. Jalmari Kara tuoreissa jääkärimuistelmissaan vuonna 1918 ilmitoi myös inhonsa sikäläistä raakaa koulutustyyliä kohtaan (ks. Vihavainen: Haun jalmari kara tulokset ).

     Kuitenkin omia ilmeisesti siis visusti varottiin tuhlaamasta. Erich Ludendorff moitiskelikin asiaa sodan jälkeen ja esitti sen yhdeksi Saksan tappion syyksi. Natsit ottivat tosiaan asiaasta opikseen ja toisessa maailmansodassa Saksan armeija teloitti jopa 20 000 omaa miestään.

     Mitä Venäjän armeijaan ensimmäisessä maailmansodassa tulee, Historia-lehdellä ei ole asiasta numeroita, mutta herkästihän siellä sai luodin omiltaan, minkä todistavat jo everstin, sittemmin rehtorina Helsingissä toimineen Borfis Gyllenbögelin muistelmat. Hänhän kertoo varsin ylpeänä teloituttaneensa omia miehiään omenavarkauden takia (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset ).

     Toisessa maailmansodassa puna-armeijan Moolok ahmi omaa väkeä valtavia määriä ja teloitettujen määrä varmasti ylitti suuresti Saksan luvut. Tuhansia oli teloitettu jo suuren terrorin aikana ja wikipedia ilmoittaa toisen maailmansodan luvuksi 135 000. Heillä oli suuret määrät erikoismiehiä tähän hommaan.

     Kuitenkin teloitus on poikkeuksellisen raaka toimenpide verrattuna paikalla ampumiseen, kuten opimme Fjodor Dostojevskin muistelmista. Hänhän oli itse kokenut kuolematuomion odotuksen ja sen perumisen viime hetkessä mestauspaikalla.

     Herättää ainakin minun huomiotani, että saksalaisten into teloittaa omiaan oli ensimmäisessä maailmansodassa yhtä poikkeuksellisen vähäistä kuin se oli toisessa maailmansodassa oli poikkeuksellisen suurta.

     Sodan kulku ja luonne selittävät vain pieneltä osalta tuota radikaalia muutosta. Saksalaiset saattoivat olla raakoja muille jo ensimmäisessä maailmansodasas ja vielä raaempia toisessa, koska heille oli ”annettu lupa” häpeälliseen käytökseen, kuten Maksim Gorki sanoi Leninistä ja vuoden 1917 hulinoista.

     On kuitenkin vaikea uskoa, että kansan psykologia olisi niin ratkaisevasti muuttunut parissa vuosikymmenessä, tai oikeastaan vain yhden natsivallan vuosikymmen aikana.

     Vai kävikö sittenkin niin? Erilaiset tutkimukset niin SS-joukkojen  kuin Wehrmachtinkin keskuudessa ovat antaneet kuvan hyvin matalasta kynnyksestä avuttomien uhrien tappamiseen. Itse asiassa isonvihan ajan kasakoiden ja rakuunoiden psykologia saattoi olla lähellä tuota 1940-luvun ilmiötä.

     Julmuutta ovat eri aikakaudet arvostaneet hyvin eri tavoin. Saksalaisten hämmästyttävän nopea muuttuminen omia sotilaitaan tappaviksi raakalaisiksi on kiinnostava ilmiö.

     On luultavaa, että vastaavaa voi tulevaisuudessakin tapahtua varsin nopealla aikataululla. Tuskinpa asia on kansallisuudesta kiinni.

Tässä vanhempi blogi aiheesta:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

        Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

       Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

       Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

       Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

       Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

     Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

       Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

        Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

       Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      

     Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

       Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

        Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

       Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

       Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

       Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

       Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesitykset, ja ihmisten syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Titus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

       Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia.

       Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

        Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

       Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

       Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

       Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

       Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

       Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

       Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

     Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

        Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

       Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

       Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

       Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

       Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

       Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 

 

Taikaseinä ja taikamylly

 

Satujen Sampo

 

     Kirjoitin joskus Kitežin kaupungista, joka tarun mukaan upposi järveen, mutta on yhä olemassa. Se oli hurskauden tyyssija, jossa tataarit eivät vainonneen, mutta myös muussa suhteessa maanpäällinen paratiisi.

     Eräiden talonpoikien keskuudessa syntyi vielä 1800-luvun lopulla ajatus, että paikka täytyy löytää, sinne olisi soma muuttaa ja ehkä se sittenkin sijaitsi maan päällä. Parille kasakalle annettiin tehtäväksi etsiä se, mutta aikansa kierreltyään he palasivat takaisin ja joutuivat ilmoittamaan, ettei sellaista löydy mistään.

     Tuossa blogissani asetin Kitežin myös yltäkylläisyyden eli maallisen onnen symboliksi, mistä joku venakko kiivastui ja selitti, etten ymmärrä mitään venäläisen kansan psykologiasta.

     Tyypillinen venäläinenhän oli esimerkiksi Grigori Perelman, joka ratkaisi matemaattisen yhtälön, mistä oli luvattu miljoonan dollarin palkinto. Perelman kieltäytyi kunniasta ja toivotti kaiken maailman journalistit hiiteen. Hän halusi jatrkaa entistä vaatimatonta elämäänsä äitinsä kanssa ja poimia rauhassa marjoja ja sieniä (ks. Grigori Perelman - Wikipedia ).

    Tähän on tietenkin pakko sanoa, ettei Perelman ainakaan monien ns. patrioottien mielestä ole venäläinen, koska hän on juutalainen, eikä täydellinen välinpitämättömyys mammonaan nähden ole koskaan ollut tyypillistä enempää venäläisille kuin juutalaisillekaan, suomalaisista puhumatta.

     Mikään luonnon laki ei varsinainen ahneus kuitenkaan ole, ainakaan kyltymätön ahneus. Sehän on yksi niistä antiikin kardinaalipaheista, jotka tekevät maailmastamme kehnomman kuin se voisi olla (ks. Vihavainen: Haun ahneus tulokset ). Toki muistamme myös jo Mandevillen 1700-luvun teoksen, jossa hän selitti yksityisen paheen merkitsevänkin yhteisön kannalta hyvettä.

     Mutta kohtuus kaikessa. Jo Saarnaaja ymmärsi, ettei rikkaus tuota edes onnea. Köyhä nukkuu yönsä rauhassa, mutta rikkaalle ei huoli hänen rikkauksistaan anna yön lepoa eikä päivän rauhaa.

     Kun väitetään, että vaikka raha ei tuo onnea, se rauhoittaa, niin tähänkin on pakko, Saarnaajaan viitaten tehdä varaus: se rauhoittaa, jos siinä pysytään kohtuudessa ja vältetään suuria voittoja lupaavia suuria riskejä ja muuta uhkapeliä. Muuten ei.

     Kaikilla niukoissa olevilla kansoilla on toive päästä eroon niukkuudesta, ainakin jos eletään toimeentulon rajoilla, jolloin  matemaattisella varmuudella yhä uudelleen tulevat nälkävuodet merkitsevät vailla varastoja oleville nälkäkuolemaa tai ainakin sen lähelle joutumista.

     Tällainenhan oli tilanne edellisen ilmastonmuutoksen aikana. Niin sanottu pieni jääkausi 1600-luvulla teki lämpimänä aikana kauas pohjoiseen edenneen kansamme harjoittamasta maanviljelyksestä uhkapeliä ja pelkästään suurina kuolonvuosina 1695-1697 kuoli kolmasosa väestöstä. Luku on pöyristyttävä käyttääkseni tuota inflaation kärsinyttä sanaa.

     Satu Sammosta lienee keksitty jo ennen noita ankaria aikoja, en tiedä ja ehkä eivät tiedä muutkaan. Joka tapauksessa se kuvasi ihmekonetta, jonka avulla niukkuus voitettaisiin ja joka olli kerran ollutkin ihmiskunnan käytössä, ei toki jokaisella.

     Sampo toimi ilmeisesti vailla erityistä voimakonetta ja tuotti jatkuvasti kolmenlaista tavaraa. Siinä oli jauhomylly, suolamylly ja rahamylly.

     Jauhomyllyn tuotteista kerrotaan: ”jauhoi purnun  puhtehessa. Yhden jauhoi syötäviä, toisen jauhoi myötäviä, kolmannen kotipitoja”.

     Tämä tuskin saattoi koskea rahamyllypuolta, koska sen tuotteita ei voinut syödä, eikä niiden myymisessä olisi olut mitään järkeä.

     Suolamyllyn tuotteita tarvittiin myös jokapäiväiseen tarpeeseen, mutta se ei varmastikaan tuottanut kokonaista purnua yhdessä puhteessa. Miksi olisi? Yksi luotikin riitti päivän kulutukseen.

     Mutta millainen varallisuus tässä nyt oikeastaan oli unelmana? Kuinka paljon oli yksi purnu?

     Koska se yksi purnu aina joka päivä syötiin, lienee kohtuullista arvioida, että se riitti juuri sopivasti päivän leipään ja puuroon suurperheelle. Se oli siis ehkäpä noin 10-15 naulaa. Ei siis säkkikaupalla. ”Purnu” lienee hieman suurempi kuin diminutiivimuodon tarkoittama purnukka, joka usein rinnastetaan purkkiin. Purkin varsinainen standardikokohan nykyään lienee 400 g. säilykepurkki, jota tuolloin ei ollut saatavissa, joten joudumme operoimaan ilman tätä vertauskohtaa.

     Sanokaamme, että yhteen purnuun joka tapauksessa varmastikin meni useita purnukoita, joten suunnilleen kapallinen, ehkä jopa puolenkymmentä nykylitraa oli kyseessä.

     Kun saman verran liikeni myytäväksi, voitiin kertyneillä rahoilla ostaa vaikkapa rautaa ja sepän tekemiä kaluja, hyvät nahkasaappaat tai pieksut tai vaikkapa hyvin tampattua sarkaa tarpeelliset määrät lämpimiä vaatteita varten.

     Mikäli jauhosta saatavat rahat loppuivat, voitiin aina turvautua rahamyllyn antiin, jonka määristä ei ole tietoa. Se kuitenkin lienee ollut vain jokunen killinki per puhde, koska mitään pankkia ei ilmeisesti haluttu eikä tarvinnut perustaa, oli vain täytettäväkirstu, jonka sisällöstä verottaja joka tapauksessa ennen pitkää kiinnostuisi ja kävisi hakemassa kaiken liikenevän itselleen.

     Sammon tuottama hyvinvointi ei siis selvästikään ollut varsinaista loputonta yltäkylläisyyttä sanan kapitalistisessa mielessä.

     Sammon omistajat vain tulivat hyvin toimeen ja saattoivat toimittaa niitä asioita, jotka olivat elämässä tärkeitä, kunniallinen vaellus onnistui hyvin, kun ei tarvinnut ketään pettää eikä kadehtia, saati ryövätä. Lapsia voi tehdä niin paljon kuin pirttiin mahtui ja rakentaa lopuille vielä uuden.

     Sammon tuottama vauraus ei olut keneltäkään pois, se vain lisäsi maailmaan hyvinvointia ja kotoisesti raksutteli nurkassaan. Isännän tarvitsi vain käydä aika ajoin säkkiä vaihtamassa. Toki jauhoja tuli myös kotipidoiksi arveluttavan suuria määriä.

     Niiden säilyttäminen saattoi tulla ongelmaksi, ellei niitä voinut pyytää jyvinä, jotka hyvin riihitettyinä säilyisivät maailman tappiin saakka. Kuivatun reikäleivän tekeminen saattoi olla osa ratkaisua.

     Sellaista oli elämä Kalevalan aikoina, kun se parasta oli. Tai olisi ollut, mutta sen taru taisi lopahtaa jo ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan. Mutta kun sitä Sampoa ei kaikille riittänyt piti kateellisten Kalevan miesten ruveta sotimaan ja kävi niin kuin kävi. Eipähän ainakaan jäänyt Pohjolan akkavaltaiselle matriarkaatille.

    Sampo-myytin sukulaisuus leniniläisen marxismin lupaamaan kommunismiin ymmärrrettiin jo aikanaan hyvin ja korostettiin aineellisen hyvinvoinnin ohella niitä korkeampia arvoja, joita kommunismi toisi mukanaan.

     Kapitalismissa ihminen oi ihmiselle susi, mutta Kommunismissa kaikki oli päinvastoin, oletettiin. Sosialismissa ihminen oli ihmiselle toveri susi.

     Kansojen tarustoissa on kaikenlaisia unelmia, joita useinkin ankean arkipäivän näännyttämät ihmiset keksivät ja kertoilivat huvikseen ja lohdukseen. Sammon tapainenhan on myös antiikin taruston runsaudensarvi, jota Foruna-jumalatar hallinnoi. etelåmeren saarilla syntyi tunnetusti ns. Caego-kultti, joka lupasi suuren avustuslaivan kerran saapuvan rantaan, kuten se sitten saapuikin.

     Ennen maailmassa hyvinvointi ajateltiin saavutettavan varsin vaatimattomilla aineellisilla resursseilla: riittävästi ravitsevaa ruokaa, lämpöä, sateensuojaa ja terveyttä. Kuinka olisikaan voitu kuvitella konsumerismia (ks. Vihavainen: Haun konsumerismi tulokset ), joka tuottaa monikymmenkertaisesti enemmän hyödykkeitä, kuin hyvään elämään tarvittaisiin?

     Kuvitelma kommunistisesta yhteiskunnasta kuvattiin muun muassa Otto Ville Kuusisen päätoimittamassa teoksessa Marxismi-leninismin perusteet, joka julkaistiin siihen aikaan, kun kommunismia todella alettiin virallisesti rakentaa 1960-luvun alussa.

     On totta, että puolue koko arvovallallaan lupasi, että maailman korkein elintaso saavutetaan aineellisessa mielessä jo kymmenessä vuodessa ja sen jälkeen edetään sillä tiellä vielä kauas eteen päin.

     See i kuitenkaan ollut vielä asian varsinainen pihvi. Ihmisen kohtuulliset ja järkevät tarpeet eivät olleet kovoinkaan vaikeita tyydyttää, mutta varsinainen päämäärä saavutettaisiin vasta sen jälkeen ja sehän oli ennen muuta  ihmisen henkistä kasvua ja sosiaalista kehittymistä kuvaava utopia (ks. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Eihän siitä mitään tullut, mutta voimme ainakin panna merkille, että tavoitteet olivat hyvät ja humaanit, sellaisina kuin ne paperilla esitettiin. Hyvillä aikomuksilla päästiin helvettiin, kuten aina, vaikka pyrittiin taas mitä parhaimpiin päämääriin.

     Mutta millainen on tämän päivän kuvitelma Sammosta? Joillekin se lienee hyötöreaktori, joka tuottaa enemmän kuin kuluttaa, mutta vielä useammat taitavat kannattaa cargo-kulttia jossakin muodossa.

     Itse asiassa se ei olekaan mikään turha toive. Missä mielessä esimerkiksi Kela olisi jollakin tavalla huonompi runsauden sarvi kuin Sampo? Osaammeko me kuitenkaan edes olla siihenkään tyytyväisiä?

Kun Rooma pelastui

 

Vanhoja uutisia

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVII. Hannibalin sota. Kohtalon iskuja. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2026, 250 s.

 

     Roomalaiset aloittivat ajanlaskunsa kaupungin (Rooman) perustamisesta, ”Ab urbe condita”. Tuo tarunomainen perustamisvuosihan oli 753 E.Kr.

     Titus Liviuksen kirjoittama samanniminen laaja historiateos ”Ab urbe condita” oli Rooman valtakunnan virallinen historia, jota länsimaissa kunnioitettiin vuosisatojen ajan suurena menneisyyden kertomuksena, joka oli tunnettava ja josta voitiin ottaa oppia myös nykyaikana. Kirja kirjoitettiin keisari Augfustuksen aikana.

     Esimerkiksi Machiavelli, joka pyrki tutkimaan ihmisten poliittista käyttäytymistä ymmärtääkseen sen lainmukaisuuksia, sai hyvin kiinnostavaan Discorsi-teokseensa esimerkit Liviukselta (vrt. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

     Selvää on, että suurvallaksi kasvaneen isänmaansa historiaa kirjoittanut Livius suhtautuu kansaansa kunnon patriootin tavoin, vaikka ei kaihdakaan ankarasti nuhtelemasta myös huonoja ja vääryyttä tehneitä johtajia. Itse Rooman valtakunta oli hänelle kuitenkin valtioiden joukossa ykkönen, eikä pelkästään mahtinsa takia. Tärkeintä oivat hyveet.

     Liviuksen teoksen pohjalla vaikuttavasta eetoksesta antaa käsityksen seuraava passus, joka ei heijastanut vain Liviuksen omaa näkemystä. Itse asiassa Rooman historia sen suuruuden päivinä oli vuosisadat esikuvana myös myöhemmille länsimaille, jotka yhä uudelleen palasivat Rooman historiaan etsiessään sekä parhaita esikuvia että varoittavia esimerkkejä. Näin kirjoitti Livius noin 2000 vuotta sitten:

”Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä niin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin.” (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

     Valtakunnilla ja kokonaisilla kulttuuripiireillä on aina ollut nousu- ja laskukautensa ja näyttää siltä, että jossakin vaiheessa ne kaikki alkavat peruuttamattomasti rappeutua luovuttaakseen historiallisen paikkansa sellaisille, jotka sen paremmin ansaitsevat tai ainakin pystyvät itselleen ottamaan.

     Rooman vanhempi historia oli Liviuksen mielestä yleensä tarinaa hyveellisistä ajoita ja johtajista, jotka taas vuorollaan saattoivat joutua luovuttamaan paikkansa kurjemmille ja kansa saattoi nopeastikin rappeutua viiniruukkujen ja lihapatojen äärellä. Armeijastakin voi tulla kelvoton jo muutamassa kuukaudessa sen siirryttyä jonkin rikkaan kaupungin herkkujen ja irstailujen ääreen.

     Mikä Liviuksen kuvaamien aikojen ihmisille oli tärkeää oli rauha jumalten kanssa -Pax deorum. Kun se vaarantui, oli se yritettävä saada takaisin uhraamalla ja rukouksilla ja asian onnistumista tarkkailtiin uhripappien saamien merkkien avulla.

     Jumalat puolestaan ilmoittivat suopeudestaan tai vihastaan ennusmerkeillä, joista huomioitiin aina salaman lyönnit temppeleihin. Toinen huolestuttava merkki olivat epämuodostuneina syntyneet lapset ja eläimet. Aina joskus syntyi lapsia, joista ei voinut päätellä, olivatko ne tyttöjä vai poikia. Ainakin jossakin tapauksessa papit määräsivät sellaisen epäluoman vietäväksi roomalaisen alueen ulkopuolelle ja upotettavaksi mereen.

     Syntyi myös lapsia, joilla oli esimerkiksi norsun tai sian pää ja vastaavasti saattoi syntyä sika, jolla oli ihmisen pää. Joskus tapahtui, että härkä puhui ihmisen äänellä ja aika usein muuttui vesi vereksi jossain päin valtakuntaa. Taivaaltakin satoi milloin kiviä, milloin verta.

     Oudot enteet kauhistuttivat aina ihmisiä ja jumalten lepyttämiseksi järjestettiin suuria uhri- ja rukoustapahtumia. Aina ei Livius suinkaan uskonut enteiden olevan jumalallista alkuperää, vaan leimasi mitättömiksi sellaisenkin asian kuin että hiiret olivat eräässä temppelissä järsineet kultaa.

     Kaiken kaikkiaan enteet olivat joka tapauksessa hyvin tärkeä asia ja uskonto oli Roomassa tässä kuvattuna aikana eli 200-luvun alussa E.Kr. yhä kunniassaan. Roomassakin muuten järjestettiin jumalten kunniaksi kisoja jo tuohon aikaan. Olympian kisat Kreikassa olivat samaan aikaan suuri kansainvälinen tapahtuma, jonne matkusti paljon myös turisteja.

     Tämä Liviuksen nide ei sisällä ehkä yhtä paljon nykylukijaa kiinnostavia yksityiskohtia kuin eräät muut, koska se keskittyy sotaan: Hannibalin ja hänen veljensä Hasdrubalin kanssa käytyihin taisteluihin, joiden vaiheita sotajuonineen ja dramaattisine käänteineen kuvataan tarkoin, olihan kyseessä kuolemanvaara Roomalle.

     Muuan kiinnostava detalji ovat sotaelefantit, joita puunilaisilla oli aina mukanaan ja jotka saattoivat joskus pillastua ja alkaa tuhota omia joukkoja siinä kuin vieraitakin. Sen varalta norsun ohjaajalla oli mukanaan rautavaarna, jonka hän tarvittaessa iski nuijalla eläimen aivoihin ja tappoi sen.

     Kuten noihin dramaattisiin aikoihin sopii, oli myös Rooman liittolaisten lojaalisuus usein koetuksella ja niiden saamisessa takaisin omalle puolelle kysyttiin valtiomiestaitoja. Pelkkä brutaali kosto olisi romahduttanut koko asian.

     Kuten vanhoissa sotien kuvauksissa yleensä, ihmetyttää ja epäilyttää yhä uudelleen sotajoukkojen valtava koko. Italiassa tai Hispaniassa huolto-ongelmat tuskin olivatkaan samaa luokkaa kuin myöhemmin Euroopan taistelukentillä, mutta melkoinen hävitys on varmasti kohdannut seutuja, joiden halki ovat vaeltaneet yhteensä satatuhantiset sotajoukot.

     Metaurusjoella kerrotaan Hasdrubalin sotajoukosta surmatun 57000 miestä, 5040 vangittiin ja yli 4000 vangittua Rooman kansalaista saatiin takaisin. Jonkin verran vihollisia jätettiin henkiin levittämään tietoa roomalaisten menestyksestä. Riittipä siinä joka tapauksessa hautaamista ja kalman hajua.

     Kiitos taas kulttuuritahtoisille kääntäjille ja kustantajalle, jotka ovat saattaneet luettavaksemme tämänkin aikakautensa dokumentin. Väliotsikot ja johdanto ovat lukijalle sangen hyödylliset.

    On avartavaa lukea siitä, miten sota jo aikoinaan villitsi ihmiset ja tavallaan lohdullistakin on havaita, ettei ihmisen raadollisuus ole mikään uusi keksintö.

Aikakauden ilmiöitä

 

Rappion julmuus

 

Näyttää siltä, että kulttuurin rappeutuessa julmuus alkaa saada sen piirissä yhä suuremman roolin. Tämä tapahtuu salakavalasti, siten, että sitä aivan tavattomasti kauhistellaan -ja koska kauhistelu on sentimentalismin keskeisiä asioita, joista se elää, hankitaan sitten taa lisää kauhisteltavaa.

  Ne, jotka ovat tutkineet muutamien natsien sielunelämää, ovat kiinnittäneet asiaan huomiota. Keskitysleirin johtoportaan asunnoissa soitettiin imeliä pianokappaleita samaan aikaan, kun vankeja kohdeltiin eläimellisen julmasti.

  Miten sanoikaan muuan vartija muistelmissaan: kevään kauneus ja kaasukammioon menevien lasten kohtalon tragiikka tarjosivat riipaisevan yhdistelmän: ”blühen und gedeihen”, kukoistus ja lakastuminen. Siinäpä oli syvällisen hengen korkea hetki, ei tarvittu enää mitään Wagneria. Aurinko varmaan valaisi silloin tienoon kevään ensimmäisinä todella lämpiminä päivinä.

  Poliittinen korrektius kieltää kaiken luonnollisen jo lähtökohtaisesti ja siis myös väkivallan. Samaan aikaan koko niin sanottu viihdeteollisuus tuottaa pelkkää murhaamista ja tarjoaa aamusta iltaan ihailtaviksi psykopaattisia sankareitaan.

  Ellei tämäkään vielä riitä, löytyy uusia taruja, joissa sopii tappaa keksittyjä epäihmisiä, örkkejä. Villieläimethän ovat myös mielikuvituksen piirissä rauhoitettuja. Etenkin lapset ja nuoret ovat noihin taruihin koukussa.

  Jotenkin tuntuu sitä, että nyt käytävien sotien raakuudessa ei ollut mitään uutta ja odottamatonta, päinvastoin.

Tässä taas vähän vanhempi aihetta käsittelevä blogi:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

   Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

  Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

  Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

   Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

  Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

  Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

  Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

  Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

  Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

  Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

   Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

  Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

  Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

  Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

  Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesityukset, ja ih,isteh syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Tirtus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

  Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

   Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

  Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

  Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina  hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

  Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

  Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

  Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

  Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

  Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

  Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

  Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

  Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

  Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

  Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 

 

 

 

Shop, shop, til you drop!

 

Hillittömät kuluttajat

 

Etenkin petoeläimet osoittavat suurta hillittömyyttä repiessään kiihkoissaan saaliseläintä kappaleiksi ja ahmiessaan mahdollisimman suuria paloja ennen kuin lajitoveri ehtii saamaan enemmän. Myös lokeilla, jotka eivät ole petoja, on huomaavinaan samanlaisia ominaisuuksia ja eroaako alennusmyyntiin rynnänneen naislauman käytös paljoakaan edellisistä?

Menneinä aikoina ahneutta, josta tässä on kysymys, arvosteltiin sangen ankarastikin ja nähtiin siinä useimpien paheiden, syntien ja onnettomuuksien juurisyy, muodikasta käsitettä käyttääkseni.

Uskonnollisella puolella asia oli aika selvä: syntiähän se ahneus oli, vaikka toisaalta ei ollut vanhurskasta sekään, että kaivettiin talentti maahan, eikä sen sijaan tienattu sillä lisää rahaa -tarvittiinko tuota rahaa oikeasti, ei kerrota.

Joka tapauksessa, Vanha Testamentti, joka on lempikirjojani, jyräyttää siekailematta tuomionsa myös ahneuden synnistä, jota aikamme neitimäiset papit tyytyvät hyssyttelemään ja suvaitsemaan.

Tähän tapaan sanoivat vanhan ajan juurevat sanantulkitsijat:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon?

Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee.

Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi.

Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytymättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Konsumerismi, tuo länsimaisen kulttuurin suuri edistysvoima (ks. Vihavainen: Haun killer apps tulokset) on nykyään laskettu hyveeksi, kuten tiedämme. Sankarittaremme tässä ajassa on alati uusissa vaatteissa sipsutteleva nuori nainen (ks. Vihavainen: Haun bauman nomadi tulokset), jonka lifestyle on korkeinta luokkaa ja joka viis veisaa omaisuudesta -josta pitäisi huolehtiakin.

Kun ihmisen todelliset tarpeet pystytään tyydyttämään monipuolisesti, on tuotantopuolella pakko luoda keinotekoisia tarpeita ja vaikkapa määrätä jonkin kukkaron hinta järjettömäksi. Silloin sillä on näyttöarvoa, jota muut kadehtivat (Vihavainen: Haun veblen tulokset).

Mainitsen sivumennen, ettei ikuinen pihistely ja köyhyydessä kärvistely varmastikaan ole sinänsä hyveellistä, vaikka voikin olla monelle vastenmielinen pakko. Rahan haalimiselle omistettu elämä ei välttämättä ole valinta, vaan ahdinko, johon on jouduttu syystä tai toisesta. Hyvähän se on jne.

Argumentti on ihan kelvollinen, jos nyt ei ajatella sitä, mitä tässä tarkoitan, eli kulutuksen arvoa sinänsä, normaalin tarpeentyydytyksen jälkeen. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on tietenkin vahvasti kulttuurisidonnaista. Olemme oppineet vaatimaan korkeaa tasoa ja tarvittaessa opimme vielä jotakin muutakin.

Vielä 1970-luvulla opetettiin peruskoulun taloustiedon oppikirjoissa säästäväistä elämäntapaa ja paljastettiin mainosmiesten kavala toiminta, jonka tarkoituksena oli vain saada kukuttaja ostamaan tarpeetonta tavaraa. Eipä taitaisi enää mennä moinen ideologia läpi.

Jeremiadiin ei meillä ilmeisesti ole syytä, sillä tässä maassa asuvat maailman tyytyväisimmät ihmiset, joita myös onnellisimmiksi sanotaan, kun sana niin on haluttu jostakin syystä kääntää.

Todellinen onnihan ei synny omistamisesta ja kulutuksesta ja niiden aiheuttama tyytyväisyyskin taitaa jäädä aina lyhytaikaiseksi. Omistamisen piiriin ei varamaankaan voida laskea enempää terveyttä, rakkautta, kuin henkistä itsenäisyyttä, joka säästää ihmispolon niin kalvalta kateudelta kuin ylenmääräiseltä ja jäytävältä ahneudelta.

Muuan sadan vuoden takainen laulu on varmasti aina ajankohtainen niille, jotka sen sanoma tavoittaa:

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=oi+kiitos+sa+luojani+armollinen&&mid=7944FFEBDE0988FAC97F7944FFEBDE0988FAC97F&&FORM=VRDGAR

 

Uuden ajan ilmiöitä

 

Kulutususkonnon synty ja kukoistus

 

Kulutuksen vuosisata

 

Amerikkalainen kulutuksen tutkija Gary Cross on todennut, että konsumerismi oli se ”ismi”, joka 1900-luvulla voitti kaikki muut, vaikka sillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, eikä varsinaista puoluetta ja vaikka sitä koko ajan vainottiin, milloin suorastaan lain säädöksillä ja milloin vain ylenkatseella, moralisoinnilla ja paheksunnalla.

Konsumerismi Crossin määritelmän mukaan tarkoittaa sitä, että elämässä ja yhteiskunnassa keskeisenä asiana pidetään kulutushyödykkeitä.

Vielä sata vuotta sitten ei Crossin mukaan edes Amerikassa monikaan kuvitellut, että 1900-luvusta tulisi kulutuksen vuosisata ja sen suuren riemuvoiton näyttämö.

Kaikkien vakavien ideologien ja teoreetikkojen mielestä elämässä ja yhteiskunnassa ei saanut olla keskeistä kulutus, vaan sen sijaan ehkäpä politiikka, uskonto, ihmisten veljeys ja yhteistyö, itsehallinto, persoonallisuuden kasvu ja ihmisen itsetoteutus.

Kaikki nuo vaihtoehdot olivat ja ovat komeita ja myönteisiä asioita. Bolshevikkien puolueohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin sosialistisessa yhteiskunnassa työpäivä lyhentää kuusituntiseksi, mikä lisäksi jokainen saisi kahden tunnin ajan ja palkkaa nauttien osallistua hallintoon ja itsensä kehittämiseen.

 On ilmeistä, ettei erityisen korkeata elintasoa pystytty kuvittelemaan mahdolliseksi, mutta ei sitä myöskään pidetty erityisen tarpeellisena. Oikeudenmukainen palkka, riittävä ravinto ja kunnon asunto olivat sinänsä perusasioita. Niiden yläpuolella olivat kuitenkin itsehallinto, omasta työstä ja omasta inhimillisyydestä vieraantumisen päättyminen ja täydellinen vapaus sorrosta ja riistosta. 

Utopia oli aivan sama kuin anarkisteilla, kuten Lenin huomautti. Vain toteuttamiskeinot olivat toiset ja rajummat..

Kun Neuvostoiliiton kommunistinen puolue vuonna 1961 kehaisi rakentavansa kahdessakymmenessä vuodessa kommunistisen yhteiskunnan, jossa jokaisella olisi aineellisia hyödykkeitä niin paljon kuin hän tarvitsee, kuviteltiin, ettei hän kovin paljon tarvitsekaan.

 ”Kohtuulliset tarpeet” käsittivät ilmeisesti ruoan, asunnon, vaatteet, terveydenhoidon, kulttuuripalvelut, koulutuksen ja vastaavat asiat. Niitä olisi jokaiselle tarjolla riittävästi, joten rahakin joutaisi pois käytöstä. 

Silloin ei ihmisten välillä enää olisi aineelliseen toimeentuloon perustuvaa kateutta, ei rikollisuutta eikä prostituutiota, tuskin aviorikostakaan, kun vanhanaikainen perhe ja kotitalous käytännössä häväisivät. Ihmisen arvon mitta olisi hänen henkinen rikkautensa ja jalo kilpailu kohdistuisi lähinnä suurimman jalomielisyyden ja hienostuneisuuden osoittamiseen. 

Jotkut bolshevikit olivat 1920-luvulla vielä arvelleet, että Nietzschen kuvittelema yli-ihminen syntyisikin nimenomaan kommunismin kautta.

Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”.

Neuvostokauden loppuvaiheessa Valentin Rasputinin kaltaiset kirjailijat uskaltautuivat kuvaamaan sen sortin rikkautta. Kyseessä oli puhdas ryysyköyhälistön elämänmuoto. Ryysyläinen oli kiinnostunut vain viinasta ja helposta elämästä.

Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen päämääriä, hän ei arvostanut toisten työtä eikä pyrkinyt kehittämään omaansa. Hänestä ei ollut tullut luovaa tuottavaa ihmistä, vaan kuluttajan kaikkein kurjin tyyppi, vandaali ja röyhkimys.

Kyseessä oli tietenkin paradoksi ja tarkoittamaton tulos. Maksim Gorki oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käynyt sotaansa pikkuporvarillisuutta vastaan ja kuvitellut, että kiintymys omaan pieneen omaisuuteen ja sen kartuttamiseen olisi kaiken paheen ja kurjuuden äiti. 

Gorki luuli talonpojan olevan tämän paheen ruumiillistuma ja riemuitsi, kun kollektivisointi vapautti syntiset taakastaan.

Gorkin jälkeen Benjamin Barber, Erich Fromm, Naomi Klein, Zygmunt Bauman ja lukemattomat muut ovat kauhistelleet konsumerismin synnyttämää epäkulttuuria. Kun kaikki alennetaan kauppatavaraksi, tulee ihmiselämästä typerää, pinnallista ja pohjimmiltaan epätyydyttävää.

Missä on yhteisöllisyys, huolenpito lähimmäisestä, missä pyyteettömyys, aitojen asioiden arvostus ja todellinen henkinen hyvinvointi?

Sitä voi kysyä. Todennäköisesti niitä ei ole siellä, mistä niitä haikaillaan: oman kansamme menneisyydessä, Afrikan alkuasukkaiden parissa, Pohjois-Koreassa, Maon Kiinassa tai Trobriand-saarilla. Keskittyminen hyödykkeisiin tuottaa vastenmielisiä tuloksia, jos se menee liiallisuuksiin.

Toisaalta hyödykkeiden puute tuottaa niitä varmaankin vielä todennäköisemmin. Se pakonalainen yhteisöllisyys, josta esi-isämme nauttivat, olisi meille helvetti. Kuviteltu henkisesti rikas elämä köyhissä maissa lienee sekin vain harvojen herkkua.

Matti Pulkkinen pohdiskeli aikanaan, että köyhyyden oletettiin jalostavan ihmistä, mutta käytännössä se todennäköisemmin tuotti Juutas Käkriäisen tapaisia henkisestikin kurjistuneita olentoja. Toisaalta myös pelkkä mammona ja pyrkimys sen haalimiseen hinnalla millä hyvänsä on kauhistus.

 Lienee luultavaa, että ihminen, ideaalisesti kehittyäkseen tarvitsee melkoisen annoksen myös konsumerismia. Miksi ihmisten pitäisi elää pelkästä politiikasta, yhteisön palvelemisesta ja altruismista? Häviääkö mikään pahe sillä, että ihminen köyhtyy? Tuskinpa vain.

Nykyinen elämänmuotomme muistuttaa monessa suhteessa Rooman valtakunnan rappiokautta. Kuluttamista ja primitiivistä hedonismia korkeammat arvot ovat marginaalissa ja jopa unohdettuja.

Mutta onko syyllinen sittenkään konsumerismi sinänsä? Ehkä slummien psykologia, jossa kulttuurin tyhjyys kärjistyy, onkin nimenomaan puuttuvan pikkuporvarillisuuden aiheuttamaa?

Niall Fergusonin mielestä konsumerismi oli yksi niistä mahtavista innovaatioista, jotka nostivat läntisen kulttuurin koko maailman ehdottomaksi johtajaksi. Voi olla, että meidän on pian vielä pystyttävä sitä suurestikin rajoittamaan, mikäli haluamme maapallon riittävän. Siihen saakka voimme vain seurata, miten oppipojat kaikkialla maailmassa ovat kiiruhtaneet omaksumaan tuon niin halveksitun, kadehditun ja voimallisen asian.

 

Killer Apps ja uskonnot

 

Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen.

Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että budhhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836  julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu. Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa.

Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras. Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä. Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet.

Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. 

Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun  rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota.

 Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.

 

Arvojen muutoksesta

 

Nykyinen länsimainen tapa ymmärtää onni poikkeaa suuresti antiikin klassisista esikuvista. Eivät silloinkaan kaikki kyenneet käsittämään, mitä tarkoitti ajatus siitä, että onni merkitsee hyvettä, joka loi ihmiselle kestävän maineen monumentin ja oli kultaa kalliimpi.

Keskiaika oli vielä antiikkia suorasukaisempi. Hyveen vastakohta oli pahe, synti, ja Danten Helvetissä saivat kaikki syntiset ansaitun palkkansa, elleivät saaneet sitä jo maan päällä. Ehkäpä heille jopa kostettiin molemmissa? (vrt. Vihavainen: Haun limbosta tulokset).

On syystä huomautettu, että kristinusko vielä siinä muodossa, kuin se käytännössä esiintyi 1900-luvullakin, kantoi mukanaan keskiaikaa. Danten Jumalainen näytelmä ei silloin vielä ollut aivan toisesta maailmasta, vaikka kukaties harhaoppinen.

Aikamme suuret ja pienet moralistit ja muut kilvoittelijat pyrkivät sen sijaan täysin toisenlaisiin päämääriin, eli toisen näköiseen onnellisuuteen kuin mihin pyrittiin antiikin aikoina tai edes satakunta vuotta sitten. Entiset paheet on nyt korotettu hyveiksi.

Tämä koskee nimenomaan vanhojen kardinaalihyveiden vastakohtia: viisauden, urhoollisuuden, oikeamielisyyden ja kohtuullisuuden sijasta jalustalle on nostettu monomaaninen typeryys hyviksi julistettujen asioiden palvelemisessa, pelkuruus lauman edessä, puolueellisuus tiedonvälityksessä, politiikassa ja liike-elämässä ja äärimmäisyyksiin pyrkiminen kaikessa mahdollisessa.

Ilmiö on itse asiassa kulttuurissamme aivan läpikäyvä (ks. Vihavainen: Haun pahe tulokset).

Myös kristilliseltä kannalta arvojen uudelleenarviointi on ollut nopea ja täydellinen, mikä ei ole yllätys, kun itse kristillisyyskin on jo tosiasiassa ahdistettu kulttuurissamme marginaaliin ja sen julkinen tunnustaminen alkaa olla monessa tapauksissa lainvastaista.

Tämä on epäilemättä askel eteenpäin sillä tiellä, jolle länsimainen kulttuuri lähti jo 1700-luvulla. Minne tie johtaa, ei ole vaikea arvata. Ainakaan ei enää näytä siltä, että se johtaisi kaikkien maailman kansojen yhteiseen maailmaan, jossa vallitsee yleinen konsensus arvoista ja niiden järjestyksestä.

Päinvastoin. Ne muita kulttuureita edustavat maat, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat kiinteästi ihailleet ja seuranneet länsimaisen kulttuurin arvoja ja muotoja, ovat yhä useammin tehneet täyskäännöksen. Ajatelkaamme nyt vaikka Irania, Afganistania, Turkkia…

Myös entiselle Neuvostoliiton muhamettilaiselle alueelle on hiipinyt keskiaikainen fundamentalismi ja mitäpä voimme sanoa itse Venäjästäkään. Samoin kuin Hitlerin Saksa aikoinaan, se yrittää julistaa arkaaista toisen aikakauden oppia, johon ei usko itsekään.

Vielä puolisentoista vuosisataa sitten arvojen järjestys lännessäkin oli toinen. Näyttää siltä, että vanhan arvomaailman tuhoutuminen niin sanotussa modernisaatioprosessissa on itse asiassa tapahtunut lopullisesti vasta konsumerismin vallankumouksessa.

Venäjä oli siinäkin asiassa sata vuotta länttä jäljessä.

Tuo konsumerismi, mammonan loputon palveleminen taas on varsin tuore asia. Silmäys isovanhempiemme ja isoisovanhempiemme ajan keskeisiin dokumentteihin ei ole vailla kiinnostavuutta. Vanhaan tietysti ei ole enempää mahdollista kuin mitään syytäkään palata eikä sitä edes haikailla.

Sen sijaan sinne päin  vikaiseminen voi antaa tarpeellista perspektiiviä omaankin aikaamme.

1800-luku oli monessa suhteessa huonoa ja jopa hirmuista aikaa, jonka aineelliset reunaehdot olivat kovat. Sellaisia olivat sitten saarnatkin, joita yhtenäiskulttuurin pauloissa oleville tai vielä ankarampia herätysliikkeitä seuraaville seurakuntalaisille luettiin.

Meidän aikamme arvot eivät olisi saaneet tuon ajan moraalinvartijoilta mitään armoa. Muuan esimerkki olkoon se, miten esitettiin ahneuden synti (vrt. Vihavainen: Haun ahneus tulokset).

 

Se todellinen ongelma

 

Näkevä Reetta (Greta, hän joka näkee hiilidioksidin) on halunnut, että me kaikki olisimme paniikissa ja katuisimme sitä, mitä olemme hänelle ja hänen kaltaisilleen tehneet.

Miljoonat moraaliposeeraajat ovatkin ottaneet tämän evankeliumin vastaan ja ratkaisevat nyt omassa elämässään sitä ongelmaa, jonka ihmiskunta on viimeisten sadan vuoden aikana matkaan saattanut.

Tätä voi pitää kiitettävänä asenteena, niin typerä kuin se lähtökohtaisesti onkin. Uusi hurskauden muoto vaatii nyt ilmastotekoja, jotka sitten kylliksi kumuloituneina antavat henkilökohtaisen synninpäästön.

Itse asiassa asetelma on tuttu. Mitäpä sanoakaan: Voi maailmaa viettelysten tähden! Viettelysten täytyy kylä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta viettelys tulee! (Matt. 18:6).

Sodomaan ja Gomorraan satoi aikoinaan tulta ja tulikiveä, mutta kyllä sodomiitti Loot, hurskas mies, sentään selvisi sieltä. Vaimollehan kävi huonommin, koska hän oli tottelematon ja suolapatsas on säilynyt jälkipolville varoittavana esimerkkinä.

Itse nuo kaksi kaupunkia, riettauden pesät, kuitenkin hävitettiin, koska niistä ei löytynyt kylliksi vanhurskaita ja arvelen samoin käyvän myös esimerkiksi Shanghaille, Moskovalle ja Helsingille vain muutamia mainitakseni. Kallion ja Punavuoren seudut eivät tule olemaan poikkeus säännöstä.

Olemme suuren muutoksen keskellä. Nyt on herätty huomaamaan, että se suunnilleen sata vuotta sitten alkanut konsumeristinen kehitys, joka sodan jälkeen on kiihtynyt hurjaksi, sisältää liian suuria vaaroja saadakseen rajoittamatta jatkua.

Tuo rajoittaminen on sitten temppu sinänsä.

Kun yksilö astuu itserajoituksen ja kukaties samalla katumuksenkin tielle, on se epäilemättä hänen sielunsa kannalta kiitettävä asia, mutta kaupungin ja maanpiirin kannalta tietysti yhtä tyhjän kanssa, elleivät miljardit seuraa esimerkkiä.

Mutta älkäämme pilkatko aikamme Lootia, hän ainakin tekee parhaansa tai kuvittelee tekevänsä. Vaarana on kyllä yritys petkuttaa Jumalaa säilyttämällä vanhan syntikuorman perusosa ja tinkimällä sen sijaan näyttävästi aivan merkityksettömistä asioista.

Mutta julkinen kieltäytyminen vaikkapa maidonjuonnista ja sen kieltäminen muiltakin on nyt kaikessa mielipuolisuudessaan yksi niitä tekoja, joiden vuoksi haluttaisiin saada vanhurskaan nimi ja arvo.

Ongelma, joka olisi ratkaistava on kuitenkin aivan muu. Sen nimi on konsumerismi ja se on aikamme variantti kultaisen vasikan palvonnasta.

Olen aiheesta kirjoitellut yhtä ja toista, jopa kirjankin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konsumerismi ). Sitä paitsi olen saanut itse nähdä koko tuon ilmiön meillä Suomessa yllättäen nousevan kukoistukseen ja syrjäyttävän kaiken muun. Muistan siis sen ajan, kun se tuomittiin varsin yksituumaisesti. Myös koulutunneilla ja oppikirjoissa.

Mikäli siis pystymme vielä kukistamaan tuon tavaranpalvonnan (venäläisillä oli kommunistihallinnon aikana sille oma nimensäkin: veštšizm/вещизм), olemme hyvällä tiellä, ainakin luultavasti.

Samalla kuitenkin käymme käsiksi aikamme kaikkein pyhimpään. Historioitsija Niall Ferguson on jopa pitänyt konsumerismia yhtenä länsimaisen sivilisaation suurena valttina (killer app), joka on ostanut sen muiden yläpuolelle.

En usko, että palaaminen nykyisestä, lähinnä amerikkalaisperäisestä konsumerismista yksinkertaisia ja aitoja arvoja kunnioittavaan kulttuuriin olisi mahdotonta. Se järkyttäisi kuitenkin maailmaamme perin juurin. Luulenpa, että se onnistuisi vasta tuhoisan sodan jälkeen, mutta itse tuon uskonnon siemenet luultavasti kyllä kestäisivät vaikka ydintuhon.

Saska Saarikoski kauhistelee tämän päivän hesarissa sitä, että lähes puolet suomalaisista pitää hälyä ilmastonmuutoksesta liioiteltuna. Hän näyttää kyllä ymmärtävän, että asia liittyy siihen tympeään hysteriaan, jonka puitteissa erilaiset Loot-kandidaatit esittelevät hurskauttaan.

Saarikosken juttu on kyllä järkevyydessään poikkeus lehden linjasta ja hän huomauttaa myös siitä seikasta, että maamme BKT on merkittävästi kasvanut juuri ilmastonmuutoksen ansiosta.

Mutta tuo kasvu taitaa olla juuri sen suurimman ongelman ilmentäjä. On vaikea kuvitella konsumerismin yhteiskuntaa, joka kasvaa loputtomasti, mutta samaan aikaan muuttuu yhä ilmastoystävällisemmäksi. Saattaa olla, ettei se ole mahdotonta, mutta nykynäkymin se on, etenkin ns. takapajuisissa maissa.

Mikäli siis haluamme säästää koko tämän maailmanlaajuisen Sodoman ja osittaisratkaisujahan ei ole, ei riitä, että olemme henkilökohtaisesti tai edes maakohtaisesti vanhurskaita. Kyllä se kysymys ratkaistaan vain globaalisten muutosten myötä.

Se idolatrian laji, joka konsumerismina tunnetaan, on todella syytä kukistaa koko maailmassa ja mieluummin mahdollisimman nopeasti.

Ja se on kukistettava kaikkialla. Ei siinä merkitse mitään se, että jotkut ovat jo päässeet sen hedelmistä nauttimaan ja toiset eivät. Moralismi ei tässä ole minkään arvoista ja luultavasti vain muodostaa pahan esteen asian onnistumiselle.

No, jos elintasomme tuntuvasti alenee, olemme epäilemättä uususkovaisten mielestä hyvällä tiellä ja voimme olla syvästi tyytyväisiä. Köyhyydestähän tämä kansa on, luoja paratkoon, päässyt/joutunut nauttimaan jo iät ja ajat, ei tuota yltäkylläisyyttä ole vielä monen sukupolven toimesta maistettu.

Eletty on ennenkin, eikä välttämättä niinkään onnettomasti. Mutta tilanne on uusi. Entisen köyhyyden aikana ei kulutus ollut elämässä keskeistä eikä voinutkaan olla. Nyt se on uskonnon korvike ja paradoksaalisesti myös sen vastustaminen on saanut uskonnon piirteitä.

Varsinaiseen uskontoon verrattuna molemmat ovat kuitenkin perin köyhiä ja pintapuolisia ja tuskin kelpaavat varsinaisiksi suuriksi maailmanselityksiksi ja elämän tarkoituksiksi.

Mitähän mahtaa tulla tilalle? Kenties ei mitään jatkoa länsimaiselle sivilisaatiolle olekaan olemassa, kuten Oswald Spengler päättelee. Ehkäpä tulevaisuus kuuluu islamin tapaisille primitiivisille lakiuskonnoille, jotka nyt ovat jo haastaneet länsimaisen sivilisaation suuressa osassa maailmaa?

 Ehkäpä valtiota palvova etatismi diktatuureineen toimii uskonnon modernina muotona esimerkiksi Kiinassa? Spenglerin Venäjälle ennustama ”johannekselainen kristinusko” tuskin muuttuu Kirillin edustamasta orjailevasta hokkuspokkuksesta aidoksi perinteisen uskonnon veroiseksi ilmiöksi.

Vaikka kukapa tietää. Saattaahan se olla niinkin, ettei mammonanpalvontaa kykene enää kukistamaan kukaan eikä mikään ja että se yksinkertaisesti tuhoaa palvojansa kaikkialla. Mukana ollaan.