Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle geopolitiikka. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle geopolitiikka. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 27. kesäkuuta 2026

Venäläinen maailma ja muu maailma

 

Venäjän resurssit ja Russki mir

 

     Venäjän niin sanottu resilienssi on hämmästyttänyt useimmat. Ukrainan sodan alkaessa uskottiin, että Putinin rahat loppuvat viimeistään parissa kuukaudessa tai ainakin vuodessa, kun sinänsä suuri, noin 600 miljardin puskurirahasto on käytetty.

     Venäjä on kuitenkin ollut paljon luultua sitkeämpi ja kyennyt hyödyntämään niitä ihan todellisia rikkauksia, joita sen valtavalla alueella piilee. Aikoinaanhan jopa sen kykyyn myydä suuressa mitassa hiilivetyjään Kiinalle suhtauduttiin skeptisesti.

     Kuten Hitlerillä, myös Putinilla on ollut päämääränään venäläinen maailmanvalta. Mitä sanoikaan Hitler: Saksan on oltava joko maailmanvalta tai ei sitten mitään. Jälkimmäinen vaihtoehto näytti kerran jo toteutuvan, mutta sentään vältettiin, kun terveet voimat tulivat valtaan sen jälkeen, kun mielipuolet oli voitettu.

     Venäjä on kuitenkin yksinään liian pieni väestönsä puolesta voidakseen uskottavasti olla maailmanvalta. Neuvostoliitto oli sitä, mutta siihen kuului kaksin verroin enemmän asukkaita ja sen lisäksi vielä satellittivaltioiden ulkokehä, jota se monessa mielessä hallitsi.

     Russki mirin idea on nykyisen imperiumiajattelun ytimessä. Valitettavasti vain tuo ”maailma” on koko ajan voimakkaasti kutistumassa eikä vähiten nimenomaan itse Venäjän imperialistisen politiikan takia.

     Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että Venäjällä menee sodassa huonosti. Itse asiassa siltä on näyttänyt jo monta vuotta. Ehkä vielä pahempaa maailmanvaltapyrkimysten suhteen on se, että Russki mirillä menee huonosti.

     Kuitenkaan ei ole todennäköistä, että kumpaakaan voitaisiin tästä maailmasta sotimalla hävittää. Rauhan solmiminen voisi olla ainoa järkevä ja inhimillinen tapa selviytyä tästä tilanteesta, niin sietämättömältä kuin se saattaa Brysselin tragikoomisen maailmanvallan perspektiivistä tuntuakin.

     Tässä taannoinen blogini (23.5.2025), jota en ole muutellut:

 

 

 

 

Entinen akka ja Venäläinen maailma

 

Motto:

Tämän kun ammun ja toisen lisäks,

niin kolome ennää viijestä puuttuu,

sanos entinen akka, kun jäneksen jälet näki.

 

Itse asiassa akalla ei ollut enempää pyssyä kuin ampumataitoakaan, mutta sen sijaan kyllä runsaasti optimismia. Sehän on periaatteessa hyve, mutta vain tiettyyn, realistiseen rajaan asti. Tässä tapauksessa kyse oli jo haihattelusta, jolle ei ollut olemassa mitään realistisia edellytyksiä.

Tässä oli kyseessä anekdoottinen äärimmäistapaus, mutta epärealistiset käsitykset omista mahdollisuuksista ja keinoista niiden saavuttamiseksi eivät tässä maailmassa ole olleet niinkään harvinaisia.

Saksalainen ydinfyysikko Wilhelm Fucks laati 1960-luvulla hämmästyttävän oikeaan osuneen ennusteen Kiinan mahdin tulevasta kehittymisestä (ks. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset).

Fucksin metodit olivat hänen omien sanojensa mukaan ”insinööritieteelliset” ja hän pyrki matemaattisesti laskemaan kunkin mahdollisen suurvallan potentiaalin väestökehityksen ja tuotannon termein. Kiinan nousu näytti hänestä selvältä asialta, mutta Hitlerin mahdollisuuksia muutama vuosikymmen aiemmin hän piti olemattomina.

Fucks todisteli asian laskemalla, mutta todistusta ei ole pakko uskoa. Lopputulos on joka tapauksessa tiedossa ja sen todistaminen on yhtä helppoa kuin ampua napakymppi ampumalla ensin ja piirtämällä sitten maalitaulu osuman ympärille.

Silti Fucksin laskelmissa oli itua. Onnistuakseen Hitlerillä olisi pitänyt olla kyky selviytyä toinen toistaan seuraavista epätodennäköisistä yrityksestä. Hän lähti alivoimatilanteesta, kun huomioon otetaan resurssit eikä vain hetkellinen tilanne.

Hitlerin ongelmana oli, ettei hänen hallitsemansa Saksa ollut maailmanvalta eikä voinutkaan sitä olla, ellei se suoriutuisi muutamista peräkkäisistä tehtävistä. Maailmanvallan asema häämötti tulevaisuudessa, mutta vasta sen jälkeen, kun kilpailijat eli viholliset olisi yksi toisensa jälkeen aseellisesti kukistettu.

Hitlerin visiossa tavallaan toistui se entisen akan dilemma, jossa resursseja puuttui, mutta kunhan niitä olisi hankittu, voitaisiin aina ylemmälle tasolle nousta porras kerrallaan.

Toki Hitlerillä, toisin kuin akalla oli sekä pyssyjä että häikäilemättömyyttä niiden käyttämiseen, mutta riittävän kapasiteetin luominen oli vielä edessäpäin ja monen mutkan takana silloin, kun kohtalokkaat ratkaisut tehtiin.

Hitlerin maaninen visio, jonka mukaan Saksan oli oltava maailmanvalta tai lakattava olemasta, oli siis rakennettu hyllyvälle perustalle. Tukea se kuitenkin sai runsaasti turhien uhrien tuottamasta frustraatiosta ja uskosta oman asian pyhyyteen ja oikeuteen.

Paradoksaalisesti sodan lopputulos oli Saksan kannalta sekä katastrofi että onnenpotku, joka pian tuotti sen hyvinvoinnin, jonka saavuttaminen väkivalloin olisi jokseenkin varmasti ollut mahdotonta.

Venäjän imperialistiset haamukivut ovat tuottaneet samanlaista maanista pyrkimystä maailman johtoon, joka oli tunnusomaista Hitlerille ja sai kerran myös Saksan kansan mukaansa. Visiot ovat nyt tuskin sen realistisempia ja ”pääideologi” Duginin kohdalla ne ovat suorastaan sairaalloisia houreita (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=geopolitiikka ).

Putinin suurvaltainen mania muistuttaa suuresti Hitlerin aikoinaan yrittämää maailmanmahdin kaappausta. Tuhoa on nytkin saatu aikaan paljon ja yhä lisää on luvassa, mutta Venäjän resurssit maailman hallitsijaksi eivät vain vakuuta, kuten eivät aikoinaan Saksankaan.

Päämäärät eivät silti ole vähemmän vaatimattomat. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022:

”Jo yliopistollisessa oppikirjassaan kirjassaan Geopolitika Rossii vuonna 2014 Dugin väitti, että Venäjää vastaan käydään armotonta geopoliittista sotaa, kuolemaan asti (она ведется против нас и ведется беспощадно, на поражение, насмерть).

Siinähän sitä on opiskelijoille hengen ravintoa. Juuri nyt siis ratkaistaan kysymystä siitä, onko Venäjä olemassa sivilisaationa vai eikö ole. Jos se haluaa olla, on sen pakko valloittaa Kaakkois-Ukraina, Novorosssija. Miksi näin on, tietää vain geopolitiikan Jumala.

Mihin Venäjä sitten lopulta pyrkii? Sen jylhä kohtalo on pyrkiä valloittamaan lopulta koko maailma: расширение до естественных границ Северо-Восточной Евразии, Турана, с перспективой распространения зоны влияния за ее пределы, вплоть до масштаба всей планеты…

Siinäpä se, sanasta sanaan.  Kuten tiedetään ja on kainostelematta sanottukin, päämäärä on venäläisen maailman, russki mir, yhdistäminen ja levittäminen. Siihen taas kuuluvat kaikki ne, joita yhdistää venäjän kielen taito ja halu kuulua sitä käyttävään yhteisöön.

Jälkimmäinen ehto ei ole suinkaan ”pakollinen”. Sitähän ei Ukrainakaan ole suurimmaksi osaksi täyttänyt.

Se entinen akka ei ymmärtääkseni saanut koskaan yhtään jänistä, mutta Putinilla näyttäisi olevan jo jotakin pivossaan. Sen takaisin ottaminen ei taida olla realistista, mutta mitä hänellä on ja mikä on asian merkitys kokonaisuuden kannalta?

Kyseessä on pieni osa Ukrainaa ja se on vain pieni osa Ukrainaa. Venäläisen maailman luomisen kannalta se ei vielä ole kokonainen jänis eikä edes puoltakaan. Itse asiassa koko sota näyttää tässä suhteessa eli tärkeimmän päämäärän suhteen olleen katastrofi ja se on tehokkaasti johtanut siihen, että koko venäläinen maailma kutistuu entistä nopeammin.

Näin kirjoitin ranskalaista ja venäläistä maailmaa koskevassa blogissani jokunen vuosi sitten: ”Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä paljon pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Nuo luvut ovat wikipediasta ja niihin on tietenkin syytä suhtautua varauksella.

 Ken elää, hän näkee. Joka tapauksessa venäläinen maailma, tuo Russki mir on sen sijaan ollut pahoissa vaikeuksissa ja itse asiassa se on viime aikojen ekspansiivisen politiikan aikana voimakkaasti kutistunut. Tätä on tapahtunut maiden sisälläkin, esimerkiksi Ukrainassa ja Georgiassa.

Neuvostoliiton huippuaikoina venäjää puhuttiin paitsi Venäjällä, myös kaikissa neuvostotasavalloissa ja jokaisen oli ainakin periaatteessa ja ennen muuta käytännössä osattava sitä.

Se oli uuden neuvostoihmisen kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja toimi hyvin myös Itä-Euroopassa. Sosialismin prestiisi aiheutti sen, että kymmenet miljoonat ihmiset opiskelivat sitä ympäri maailmaa, etenkin ns. kehitysmaissa.

On merkille pantavaa, että tämä venäläisen maailman kutistuminen on tapahtunut juuri samaan aikaan, kun Moskovassa on lanseerattu yhä pöyhkeämpiä suunnitelmia venäläisen kulttuurin maailmanvalloitukselle.

Paitsi, että sen oletetaan olevan moraalisesti ylivertainen muihin nähden ja edustavan korkeampaa intellektuaalista tasoa, siihen liittyvät myös sotilaallinen mahti ja häikäilemättömyys, jotka aina hurmaavat tiettyjä luonteita.

Itse asiassa Russki mir-yhteisöä on sen omassakin piirissä haluttu kuvailla myös ja nimenomaan voiman termein: eivät ainoastaan ne, jotka ihailevat venäläistä kulttuuria, kuulu tähän yhteisöön, vaan myös ne, jotka pelkäävät Venäjän aseiden voimaa… Näin loihe lausumahan Putinien entinen pääideologi Vladislav Surkov, itsekin muuten tšetšeeni ja uustsaristiselta titteliltään 1. luokan todellinen valtioneuvos:

Идея «русского мира» возникла не вчера. Я ввёл его в структуру государственной политики. Путин сказал: «У России нет границ»; Думаю, он это имел в виду. Что такое русский мир? Это везде, где люди говорят и думают по-русски. … Где уважают нашего Путина. И его во многих местах уважают те, кто не говорит по-русски и имеет довольно смутное представление о России. Там, где люди боятся русского оружия, это тоже русский мир. Это наша [сфера] влияния. Где уважают наших учёных, наших писателей, наше искусство. Это весь русский мир.Владислав Сурков

Halukkaat kääntänevät tekstin koneella, elleivät kuulu tuon russki mirin piiriin tai muutoin osaa kieltä. Joka tapauksessa Surkov tuossa pätkässä selittää, että Putin sanoessaan, ettei Venäjällä ole rajoja, tarkoitti juuri russki miriä. Tämä venäläinen maailma on kaikkialla siellä, missä puhutaan ja ajatellaan venäjäksi, missä ihaillaan ”meidän Putiniamme” tai pelätään Venäjän aseita…

Tämä viime mainittu looginen salto mortale taitaakin siirtää koko maailman pian venäläiseksi ja siihen ehdottomasti kuuluvat silloin myös ne maat, joissa vihataan ja halveksitaan Putinia.

Mutta ne jänikset loikkivat kyllä moisesta yhteisöstä niin kauas kuin pääsevät, eikä niitä enää kiinni saa.

Alaston väkivalta saattaa toimia vanhan ajan pankkiryöstössä, mutta ei kansainyhteisön luomisessa. Pistimillä voi pelotella, mutta niillä ei voi istua.

Hitler olisi voinut esimerkillään opettaa edes tämän asian niille, jotka yrittävät häntä matkia, mutta kuten tiedetään, Herra lyö ensin sokeudella ne, jotka haluaa tuhota.

 

 

 

 

 

 

 

 

torstai 11. kesäkuuta 2026

Duginin haastattelu

 Dugin, Stubb ja maailman muutos


Dugin ja ”käännekohta”

 

Nimikuulu Aleksadr Dugin kertoo seuraavassa haastattelussa, joka on otettu Izborskin klubin sivulta, mitä mieltä hän on asioista, niin historian suuresta käänteestä, jonka hän arvelee näkevänsä, kuin Pietarin talousforumista ja Stubbin puheesta.

Koska tämä on poikkeuksellisen selvää tekstiä ja tulee nyt jo selvästi merkittäväksi nousseesta Venäjän ideologisesta hautomosta, rohkenen ottaa sen tähän AI:llä käännettynä.

Onhan tämä vähän pitkä, mutta kannattaa huomata, että se sisältää myös eräänlaisen ideologian lyhyen kurssin ja lähihistorian tulkinnan.

Tässä esitetty näkemys tulevasta kehityksestä lienee toiveajattelua, mutta siitä ei ole ollut puutetta vastapuolellakaan. Joka tapauksessa kannattaa tietää, miten asiat voidaan Venäjällä kokea ja ilmaista sellaisten piirien taholla, jotka vaikuttavat mielipuolisilta lännessä ja vaikuttivat sellaisilta vielä äskettäin myös Venäjällä. Ehkäpä oiellä lienee moni asia tosiaan paljon muuttunutkin sodan aikana.

Tässäpä tätä:

 

Aleksandr Dugin: Käännekohta Pietarin talousfoorumissa ja sota Euroopan kanssa
Aleksandr Dugin

  1. kesäkuuta 2026, 10:39

— Suomen presidentti Aleksandr Stubb haaveilee Euroopan unionin merkittävästä laajentamisesta 40 maahan. Luku 13 uutta maata, jotka hän haluaisi nähdä siellä, on melko symbolinen. Miksi tämä on nyt tarpeen Suomelle Stubbin henkilössä ja miksi se on tarpeen Euroopan unionille, sillä näin suuri laajentuminen edellyttää monia tekijöitä, mukaan lukien taloudelliset ja ideologiset, mihin lasketaan nyt?
— Mielestäni nämä lisämaat eivät ole erityisen tarpeellisia Euroopan unionille taloudellisena toimijana, mutta kyse on siitä, että tällaiset lausunnot ja jopa poliittiset toimet, jotka helpottavat maiden liittymistä Euroopan unioniin, ovat pohjimmiltaan seuraava länsimaiden ja Venäjän välisen sodan aalto.
Tiedättehän, on olemassa sellainen tieteenala kuin geopolitiikka. Olen kehittänyt, tutkinut ja kehittänyt sitä vuosikymmeniä, aina 1980-luvun lopulta lähtien, jolloin kukaan ei sillä toiminut ja sanaakaan ei tunnettu. Se on tieteenala, jonka brittiläiset – erityisesti Halford Mackinder – toivat tieteelliseen käyttöön. Pohjimmiltaan se kuvasi vain anglosaksien globaalin dominanssin strategiaa. Mutta luonnollisesti, jos he kuvasivat maailman niin kuin he sen näkivät, olisi loogista, että anglosaksien vihollisten asemassa olevat ihmiset rakentaisivat vaihtoehtoisen geopolitiikan. Geopolitiikan, joka perustuu "meren sivilisaation", jota anglosaksit edustavat, kapitalismin, kaupan ja kaupankäynnin sivilisaation, sijaan "maan sivilisaation" etuihin, jota he itse kutsuivat sankaruuden, konservatiivisten, perinteisten arvojen sivilisaatioksi.
Meidän Euraasian kannattajamme aloittivat tämän, hahmottelivat sitä hyvin vähän, ja 1980-luvulta lähtien olen kehittänyt tätä vaihtoehtoista geopolitiikkaa. Eli pohjimmiltaan kyse on samoista säännöistä, samoista laeista, samoista lainalaisuuksista, mutta nähtynä mantereelta, Euraasiasta, Venäjältä, "sydänmaasta" – Heartlandista.
Jos sovellamme juuri tätä geopoliittista ruudukkoa, näemme seuraavaa: tässä meren ja maan välisessä taistelussa keskeinen kysymys on vaikutusvalta Eurooppaan rannikkoalueena, niin sanottu Rimland. Anglosaksien, atlantistien, Naton kannattajien – ja tämä on atlantismi – näkökulmasta on välttämätöntä edistää vaikutusvaltaansa maan sivilisaation kustannuksella, eli Venäjän kustannuksella. Varsovan liiton hajoaminen oli ratkaiseva isku ensimmäiselle puolustuslinjallemme. Nämä alueet olivat hallinnassamme Suuren Isänmaallisen sodan tuloksena. Ne vietiin meiltä, vaikka geopoliittisesti ne kuuluivat meille. Ne vietiin meiltä vuonna 1989, valmisteltiin Varsovan sopimuksen hajoaminen ja vieläpä syötettiin, että niin on oltava.
Seuraava aalto oli entisten neuvostotasavaltojen irrottaminen, jotka olivat aiemmin historiallisesti olleet osa yhtä valtiota. Ja tämä on toinen meren sivilisaation, vastustajiemme, menestys. No, ja nyt Ukrainan konflikti avasi heidän ekspansionsa kolmannen vaiheen. Yritimme pitää Ukrainan vaikutuspiirissämme, sillä se on meidän kansamme, meidän arvomme, meidän sivilisaatiomme, meidän venäläinen maailmamme. Vastauksena saimme kolossaalisen iskun kollektiiviselta lännestä. Ja nyt länsi pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa entisestään näille entisille neuvostotasavalloille liittämällä ne Euroopan unioniin, ja itse asiassa Natoon. Pohjimmiltaan kyse on mannerten suuren sodan kolmannesta aallosta.
— Keskeytän teidät, tässä on myös yksi näistä maista – mielenkiintoinen seikka – Kanada. Mitä Euroopan unioni unohtaa toisella mantereella? Samalla, kyllä, näiden valtioiden joukossa on vastaavasti Kanada, mitä ei luultavasti otettaisi kovin positiivisesti vastaan Yhdysvalloissa. Aleksandr Geljevitš on kanssamme, ymmärränkö oikein, tällä hetkellä? Kertokaa, miksi Kanada ilmestyi Stubbin ehdottamaan Euroopan unionin laajennuslistaan?
— Tämä on mielestäni sellainen pistos Trumpia kohti. Trump poikkeaa hieman tästä atlantistisesta globalistisesta liberaalista agendasta. Hän yrittää palauttaa yksinapaisen maailman, myös anglosaksisen, mutta keskuksena Yhdysvallat, ei globaali maailmanhallitus. Eli Trump näkee globaalin maailmanhallituksen omana hallituksenaan, puhtaasti amerikkalaisena. Ja siten hän joutui konfliktiin Euroopan unionin ja Kanadan globalististen liberaalijohtajien kanssa, joilla on oma näkemyksensä tapahtumista.
Mielestäni kyse on seuraavasta: muuten, Ukrainan konflikti meidän kanssamme käynnistivät juuri tämän liberaalin globalistisen suuntauksen edustajat. Silloin Yhdysvaltojen johdossa oli globalisti ja liberaali Biden, ja pohjimmiltaan eurooppalaisten valtioiden johdossa oli samanlaisia johtajia – he aloittivat tämän sodan meitä vastaan. Siksi Trump näkee sen toisin… Ei, hänkin käy sitä, mutta se on hänelle tullut hänen ideologisten vastustajiensa jäljiltä.
Kanada ilmestyi tähän listaan juuri siksi, että osoitettaisiin jälleen Trumpille, että länsimaissa on olemassa globaali oligarkkinen kaikkivaltius, kansainvälinen "deep state", syvä valtio, eikä hänen individualistinen ja yhdessä Netanjahun kanssa tällainen, sanotaanko, erityisen seikkailunhaluinen suunnitelmansa. Siksi he yrittävät palauttaa Trumpin Amerikan tähän kontekstiin, ja Kanada on ikään kuin isku Trumpin poskelle, osoitus siitä, että hänen on lopetettava oma eksoottinen amerikkalaisen imperialismin, suoran ja kovan, kantansa ja palattava yhteiseen globalistiseen agendaan ja "olla myös Eurooppa", olla Euroopan unioni. Eli periaatteessa Kanadan liittymisen kutsuminen Euroopan unioniin on hyökkäys Trumpia vastaan, jotta hänkin palaisi tähän globalistiseen agendaan.
Mielestäni heidän sisäinen selvittelynsä ei ole niin ratkaisevaa, vaikka tietyissä olosuhteissa se voi kehittyä johonkin suurempaan. Toistaiseksi se on mielestäni trollausta. Mutta ajatus Ukrainan, Moldovan, Armenian, ehkä Georgian, Azerbaidžanin tai jopa Valko-Venäjän (on selvää, että Lukašenkan aikana se on mahdotonta, mutta tällaisia ajatuksia kuuluu) liittämisestä – se on aivan toista, se on hyvin johdonmukainen, vuosisatoja vanha Suuri Peli. Se on geopoliittinen koodi. Se ei ole vain yhden tai toisen poliitikon hetkellisiä ekstragavanttisia lausuntoja. Mitä Suomi voi tehdä, mihin se voi vaikuttaa? Mutta suhtautuisin siihen vakavasti. Se on ilmaus niistä geopoliittisista tendensseistä, jotka ovat vahvempia kuin ideologiat, vahvempia kuin taloudet, vahvempia kuin liiketoiminta, teknologia ja poliittiset rakenteet, jotka muuttuvat. Poliittiset järjestelmät, johtajat, ideologiat muuttuvat, mutta geopolitiikka säilyy. Ja sen lait – tämä valtioiden sijoittuminen tilaan, mikä on geopolitiikan pääperiaate – pysyvät muuttumattomina.
Siksi suhtautuisin näihin signaaleihin erittäin vakavasti. Länsi osoittaa, että se aikoo käydä kanssamme sotaa strategiseen tappioomme, hajottamiseemme, kaatumiseemme, räjähtämiseemme, sisäisten protestilinjamme luomiseen, jotka voivat hajottaa Venäjän. Eli länsi käy kanssamme sotaa jo hihat käärittyinä, ei häpeile mitään, vain suoraan. Tämä on syytä ottaa huomioon ja mielestäni valmistautua erittäin suureen, laajaan, vakavaan ja vaikeaan sotaan koko kollektiivisen lännen kanssa. Ei tehdä poikkeusta edes Amerikalle, koska Trump on tietysti lyhytaikainen, vain episodi.
— Samalla Euroopan unioniin liittyminen taloudellisten etujen lisäksi tuo kansallisvaltioille erittäin suuren sivilisaatioriskien. Siellä on kaikki se, mitä meillä on tunnustettu ääriliikkeeksi ja kielletty, siellä on täysin erilainen maahanmuuttopolitiikka. Eivätkö hallitsevat piirit ota tätä huomioon? Miksi useat valtiot – vaikkakaan eivät kaikki edes Stubbin julkaisemasta listasta, mutta kuitenkin monet – tietävät tämän, mutta silti kiirehtivät sitä kohti? Miksi näin käy?
— Asia on niin, että liberaalit käyttävät nationalismia. Eli tässä ei ole epäilystäkään, kuka ketä hallitsee. Nationalismi on keinotekoinen, ja jopa natsismi on keinotekoinen työkalu liberaalien käsissä, jotka nostavat sen, sallivat jonkin kääpiövaltion, epäonnistuneen valtion, romahtaneen valtion uskoa omaan suuruuteensa, suvereniteettiinsa, itsenäisyyteensä vapautuakseen Venäjän tai muiden moninapaisen maailman uusien napojen vaikutuksesta.
Aluksi se annetaan näin: "Te kaikki olette siellä nationalisteja, te olette suvereeneja, teillä voi olla kaikki niin kuin haluatte." Tämä on tarpeen ensimmäiselle radikaalille linjalle irtautua vaikutusvallastamme suvereniteetin ja nationalismin nimissä – meistä, Kiinasta, Intiasta. Mikä tahansa valtio-sivilisaatio, mikä tahansa napa on uhka globalisteille. Ja sen jälkeen näiden maiden johtajat, jotka näyttivät nationalisteilta ja suvereniteetin kannattajilta, osoittautuvatkin vain tavallisiksi länsimaisen globaalin maailman johtajiksi. Heti kaikki heidän vaatimuksensa suvereniteetista katoavat jonnekin, he allekirjoittavat globaalin agendan, ja unelmat suvereniteetista vain haihtuvat ilmaan.
Tämä koskee muuten myös monia niistä maista, jotka ovat jo sisällä. Katsokaa vaikka Giorgia Melonin käytöstä. Meloni ilmoitti alun perin itsestään äärimmäisenä oikeistolaisena. Hänen puolueensa, joka voitti Italiassa, "Italian Veljet", asemoitui hyvin radikaalissa hengessä. Ja yhtäkkiä hänestä tulee Kaja Kallasin, Ursula von der Leyenin, Klaus Schwabin politiikan kuuliainen toteuttaja. Eli hän tukee täysin Euroopan unionin nationalistisimpia, suvereniteettivastaisia toimia, vaikka nousi valtaan suvereniteetin palauttamisen iskulauseilla. Mutta ei niin käynyt.
Samoin, ja jopa vähemmän, mielestäni he tulevat olemaan muodollisia ukrainalaisten johtajien, Pašinjanin tai Sandun kanssa – tästä ei ole mitään puhuttavaa. Heidät yksinkertaisesti liitetään. Lännen logiikka on yksinkertainen: "Tänään olitte nationalisteja – hienoa, jos olette Venäjää vastaan, niin erinomaista. Ja huomenna teistä tulee osa meitä, ja me hallitsemme teitä." Mitä näiden maiden nationalistiset voimat ajattelevat? Mitään he eivät ajattele.
Katson, miten jotkut entiset neuvostokansat reagoivat – Valko-Venäjää ja sen viisasta väestöä lukuun ottamatta – kaikki muut yksinkertaisesti nielevät tämän houkutuksen, tämän fiktiivisen, mahdottoman, epärealistisen nationalismin, joka todellisuudessa on täysin kielletty Euroopan unionin sisäisten sääntöjen ja standardien mukaan.
Ristiriita tämän nationalismin ja jopa natsismin houkutuksen välillä, joka antaa väestölle – ukrainalaisille tai kenelle tahansa muulle – toivon, että nyt he hyökkäävät kaikkien kimppuun, tuhoavat, julistavat minkä tahansa rodun… Ja sitten, todellisuudessa, heti kun he suorittavat tämän operaation meitä vastaan – ja tämä on suurta geopolitiikkaa – sen jälkeen he muuttuvat yksinkertaisesti nopeasti liberaalin agendan tottelevaisiksi toteuttajiksi, alkavat marssia vastaavissa paraateissa ja muuttuvat absoluuttiseksi planktoniksi, jota globalistinen eliitti hallitsee.
Tervetuloa maailmaan, jossa ihmiset luulevat tekevänsä uraa, mutta todellisuudessa he ovat näiden globaalien eliittien "menussa". Lännen logiikka: koska vihaatte venäläisiä, voitte olla mitä tahansa. Viha on juuri se, mikä on niin tuhoisille voimille erittäin kätevää. Juuri tätä meillä on nyt täysin Ukrainassa. Ja sitten – millaista nationalismia Ukrainassa? Tällä maalla oli suuri määrä alueita, ja yleisesti ottaen he hallitsivat niitä rauhallisesti, kukaan ei esittänyt heille mitään vaatimuksia. Mutta heti kun liberaalit alkoivat ajaa Ukrainaa Natoon ja Euroopan unioniin, silloin juuri tulivat kolossaaliset tappiot ukrainalaisille: sekä omat alueet, suvereniteetti, itsenäisyys, talous että oma väestö. Kaikki meni täysin alamäkeen. Mitä tämä on nationalismia?
He jatkavat hyökkäyksiä, tekevät terrori-iskuja ja eivät samalla huomaa ilmeistä ristiriitaa. Mielestäni tämä on syvin tietoisuuden kynnys. Juuri samalla tavalla, muuten, käyttäytyvät myös monet itäeurooppalaiset, entiset neuvostotasavallat ja jopa länsieurooppalaiset radikaalit. He huutavat iskulauseita: "Me hallitsemme täällä nyt, emme päästä ketään maahanmuuttajia", mutta todellisuudessa – naps, kytkin kääntyy, ja heistä tulee globalistisen tahdon tottelevaisia toteuttajia.
Globalistit hallitsevat nationalisteja, eivät päinvastoin. Yritys liittyä liittoon globalististen voimien kanssa on tuomittu alusta alkaen – se on täysin umpikuja. Miksi ne, joita lahjotaan ja houkutellaan, riistetään normaalista poliittisesta ajattelusta, joka pystyy punnitsemaan todellisia suvereniteetteja ja etuja, eivät huomaa tätä? Minun on jopa vaikea sanoa, mutta kognitiivisen sokeuden aste nyky-yhteiskunnissa on sellainen, että ihmettelee vain.
— Samalla, kun kerran mainitsitte Ukrainan, ensin oli Zelenskyn kuuluisa kirje, joka on julkisesti saatavilla, mutta täysin sopimaton julkisen politiikan kielellä. Sitten Zelenskyn, Macronin, Starmerin, Merzin tapaaminen, jonka jälkeen maallemme esitettiin jälleen uusi ultimaatumi-ehdotus. Miksi he toistuvasti noudattavat samaa toimintaparadigmaa? Onko heillä toivoa jonkinlaisesta tuloksesta näistä toimista? Vai mihin tämä kaikki sitten tehdään?
— Tietenkin he käyvät kanssamme sotaa. He toivovat aiheuttavansa meille strategisen tappion. Me yleensä vastaamme, että heiltä ei onnistu. Olen varma, että heiltä ei onnistu, mutta se ei tapahdu itsestään.
Jos heräämme, jos kokoamme itsemme, kokoamme tahtomme, kokoamme järkemme, päättäväisyytemme, katsomme, mitä todella tarvitsemme todellista ja vaikuttavaa voittoa varten… Mitä on voitto? Kun sanoisimme esimerkiksi, että aiomme aiheuttaa Ukrainalle strategisen tappion. Ei lännelle, vaan Ukrainalle. Kyllä, mutta se tarkoittaa demilitarisaatiota, denatsifikaatiota. Se tarkoittaa tämän alueen hallinnan vakiinnuttamista, joka ei anna meille uhkaa ideologisesti eikä sotilaallisesti. Tämä on modernin ukrainalaisen hallinnon strategisen tappion aiheuttaminen. Mutta ei Euroopalle, joka sen takana seisoo – se on seuraavassa vaiheessa.
Ja heillä on erilainen tunne. Heillä on tunne, että he nyt, sotimalla kanssamme, pystyvät aiheuttamaan meille strategisen tappion. He ilmeisesti näkevät heikkoutemme – ehkä emme itse sitä tiedosta, tai he keksivät sen itselleen, mikä ei ole poissuljettua. Joka tapauksessa he tuntevat, että esimerkiksi, kuten he uskovat, olemme sotineet neljä vuotta, jo viidettä vuotta, ja tulokset ovat hyvin suhteellisia. Pohjimmiltaan he ovat tässä suhteessa oikeassa heidän näkökulmastaan. Siis, he ajattelevat, että Venäjää on painostettava sanktioilla, loukkauksilla, uhkauksilla, provosoitava, ärsytettävä, jotta se menettäisi itseluottamuksensa, jotta se tuntisi heikkoutta, jotta yhteiskunta alkaisi hajota.
Ja luuletteko, että tämä kaikki ei vaikuta? Tämä kaikki vaikuttaa. Tietenkin se on pääasiassa vihollisen propagandaa, mutta ihmiset maan sisälläkin alkavat esittää kysymyksiä: no miten niin? Missä on voiton kuva? Missä on selkeä, ymmärrettävä logiikka? Monet meistä ovat hyvin tyytymättömiä, ja siihen he laskevat. Vihollisemme laskee, että jos painostamme Venäjää nyt kaikin voimin, lisäämme eskalaatiota, he saavuttavat tavoitteensa. Sillä me vastaamme melko vaatimattomasti. "Pähkinäpensas" ilman erityistä täytettä, jotkut iskut sellaisiin kohteisiin, jotka eivät ole symbolisia…
Tämä ei ole hauskaa. Heidän aikomuksensa, heidän pyrkimyksensä aiheuttaa meille strateginen tappio – tämä ei ole lainkaan hauskaa. Ei ollut hauskaa Hitlerin pyrkimys aiheuttaa strateginen tappio Neuvostoliitolle. Se oli erittäin vakavaa, voitimme tämän sodan niin vaivalloisesti – Suuren Isänmaallisen sodan. Se oli uskomattoman vakavaa. Ja nyt on kehittymässä jotain yhtä vakavaa, ellei vakavampaa. Eurooppa on 400 miljoonaa ihmistä, se on paljon. Ja Amerikassa on kolossaalinen väestö, valtavat taloudelliset ja teknologiset mahdollisuudet.
En pelottele ketään, ajattelen vain, että on jo ymmärrettävä: asia on ottamassa erittäin vaarallisen käänteen. Jos odotamme, että he tulevat vastaan, että he alkavat neuvotella kanssamme, että he muuttavat sävyään – miksi he tekisivät niin? Onko olemassa mitään kiistattomia argumentteja? Onko meillä sellaisia kolossaalisia menestyksiä, jotka voisivat saada heidät tekemään niin, pysäyttämään esimerkiksi mahtavan etenemisemme? Jos Harkova, Odessa olisivat meidän, jos seisoimme Kiovan alla – silloin he muuttaisivat sävyään. Mutta niin kauan kuin taistelukosketuslinja pysyy suunnilleen sellaisena kuin se on nyt, pienin muutoksin. Asia on erittäin vaarallinen. He uskovat vilpittömästi, että he voittavat. Me ymmärrämme, että näin ei ole, mutta koska he niin ajattelevat, emme voi jättää sitä huomiotta.
— Ei kauan sitten päättyi Pietarin kansainvälinen talousfoorumi. Se oli omistettu taloudellisten kysymysten lisäksi myös maailmanjärjestyksen tulevaisuudelle. Venäjän presidentti Vladimir Vladimirovitš Putin esiintyi siellä ja puhui yksityiskohtaisesti tulevasta maailmanjärjestyksestä. Aleksandr Geljevitš, kertokaa, kuinka merkittäviä tällaiset foorumit nykymaailmassa ovat määrittämään, miten elämme jatkossa? Mitä merkitystä niillä on nyt?
— Mielestäni kaikki foorumit ovat erilaisia. On Davos-foorumi, jossa kokoontuvat globalistit, jotka pohtivat projektejaan. On foorumeita, joissa Kiina dominoi ja puhuu pääasiassa itsestään. On islamilaisia foorumeita, joissa ratkaistaan islamilaisia ongelmia.
Pietarin talousfoorumi perustettiin – ja olen muuten sen alkuunpanijoita, kun Jegor Strojev ja Jevgeni Maksimovitš Primakov 1990-luvun lopulla (noin 1997–1998) vain hahmottelivat sitä – ja ensimmäisissä PIEF-foorumeissa minulla oli esityksiä kirjoistani ja projekteistani: "Geopolitiikan perusteet", "Absoluuttinen kotimaa", "Meidän tiemme". Muistan nyt, kuinka epäaikaista nämä ideat olivat silloin, ne herättivät hämmennystä. Keskustelimme niistä Jeltsinin järjestelmän eri hahmojen, sen neuvonantajien, ministerien ja apulaisministerien kanssa. Minun näkökulmastani kaikki oli oikein, mutta heidän näkökulmastaan se kuulosti kauhealta dissonanssilta. Vaikka Primakov ja hänen lähin piirinsä, sekä jotkut sotilaat, pitivät siitä kovasti.
Mutta näiden lähes 30 vuoden aikana foorumin alusta on tapahtunut kolossaalisia muutoksia. Ensinnäkin Vladimir Putin antoi sille kolossaalisen mittakaavan 2000-luvulla. Siitä tuli Venäjän, sen saavutusten ja menestyksen näyttely. Sinne saapui monien Euroopan maiden johtajia, kun eskalaatio meidän ja Euroopan välillä ei ollut vielä saavuttanut nykyistä vaihetta – suoran sodan vaihetta. Ja silloin se oli uuden nousevan Venäjän ikkuna, joka pyrki integroitumaan länteen, mutta säilyttäen suvereniteettinsa.
Tämä projekti romahti vähitellen. Ensin covid, jolloin foorumia joko ei ollut tai harva tuli, sitten erikoisoperaation alku. Ja aluksi foorumista vetäydyttiin – oli ajatus eristää ja demonisoida Venäjä. Kaikki ne korkea-arvoiset vieraat ja suuryritysten edustajat, jotka muodostivat 2000-luvun PIEF-kauden parhaimmiston, lähtivät. Tuolla foorumilla oli valtava määrä pimeitä puolia, liiallisia viihdeohjelmia, kun Pietarista tuli sellainen "ikkuna Eurooppaan" -näyttely, jonne molemmilta puolilta virtasi ei kaikkein parhaita hahmoja. Mutta tämä länsimainen PIEF päättyi.
Sitten oli muutaman vuoden ajan hämmentynyt PIEF, kun keräsimme rohkeutta ja osoitimme, että rakennamme kuitenkin omaa linjaamme. Vieraat olivat pääasiassa ei-länsimaisista sivilisaatioista. Se on myös hyvä: Venäjää ei unohdettu, pysyimme avoimina, mutta nyt jo ei länsimaiselle maailmalle.
Ja nyt, tällä foorumilla, tunsin erittäin mielenkiintoisen muutoksen: se muuttuu jälleen voimakkaaksi, se saa voimaa, palaamme itseemme. Palautamme hieman horjunutta luottamusta omiin kykyihimme, ja poliittiset eliittimme tekevät syvän käänteen kohti syvää sivilisaatioidentiteettiämme, kohti sitä moninapaisuutta, josta presidentti puhui. Ja tämä itsevarmuutemme tarttuu kaikkiin muihin.
Tänä vuonna vieraat katsoivat meitä täysin eri tavalla, myös lukuisat länsimaiset edustajat. Tuli merkittäviä hahmoja – esimerkiksi Candace Owens, riippumaton amerikkalainen toimittaja, jonka vaikutus ulottuu kymmeniin miljooniin ihmisiin Amerikassa ja kaikkialla maailmassa. Oli tunne, että nämä ihmiset olivat tietoisesti tulleet luoksemme, venäläisten luo, ja myös siellä kokoontuneet venäläiset itse ymmärsivät, keitä he ovat. Kun aamulla tapahtui lennokki-isku, se ei pelästyttänyt ketään, vaan päinvastoin, yhdisti. Ihmiset tunsivat itsensä yhtenä kokonaisuutena.
Siellä ei ollut enää järjestelmällisten liberaalien ylivaltaa etualalla, joiden joukossa patriootit, suvereniteetti-ideoiden kantajat – Glazjev, Galuška, Konstantin Malofejev, Aleksandr Isaev – näyttivät aikoinaan valkoisilta varpasilta. Aiemmin patriottisen maailmankuvan omaavat ihmiset olivat pikemminkin eksoottisia näyttelyesineitä tällaisilla foorumeilla. Ja tällä kertaa tällaista ei ollut lainkaan. Erittäin kokoontuneet, tavoitteelliset, pirteät ja vahvat edustajat sekä eliitistämme, alueiltamme että ulkomaiset vieraat – kaikki ymmärsivät, mitä Venäjä on valtiona-sivilisaationa.
Kyllä, tietenkin oli yksittäisiä virheitä, kuten joidenkin outojen autojen esittely – se on vielä vanhan "arkheomodernin" kaikuja 2000- tai 2010-luvuilta, ilman näitä naurettavuuden aaltoja ei ole vielä mahdollista. Mutta muistakaa: joskus Konstantin Malofejevin "Tsargradin" paviljonki oli sisustettu khokhloma-tyyliin, ja kaikki kulkivat ohi hämmästyneinä. Sitten vähitellen ilmestyivät elektroniset kokoshnikit. Ja nyt lähes joka toinen ständi oli sisustettu venäläisillä elementeillä. Alueidemme edustustot esittelivät etnisiä, kulttuurisia perinteitään – sekä venäläiset alueet että kansalliset tasavallat. Jokainen kaupunki näytti oman ainutlaatuisuutensa, ja samalla olemme yhtenäinen kansa.
Emme enää jaa maata "sotaan käyvään" ja "ei sotaan käyvään" osaan. Meillä sekä kuvernöörit, virkamiehet, ministerit että yrittäjät – kaikki ovat nyt mukana tässä historiallisessa prosessissa, kaikki ymmärtävät, kuinka vakavaa kaikki on. Minusta tuntui, että tämä oli ainutlaatuinen foorumi, joka osoitti Venäjän asteittaista paluuta suvereenina, sanan täydessä merkityksessä, omanarvontuntoisena, voimakkaana ja vapaana valtiona-sivilisaationa. Ja tämä Venäjä on valmis dialogiin kaikkien kanssa, jotka ovat siihen suuntautuneita: idässä, lännessä, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Kiina oli edustettuna erittäin järjestelmällisesti ja tiiviisti, tuli upea toimittaja Intiasta, joka oli täysin ihastunut tapahtumiin. Pohjimmiltaan silmiemme edessä hahmottuvat uuden maailman todelliset ääriviivat.
Meidän foorumimme, Pietarin foorumi, jossa aluksi hieman yksinäisenä jaoin "Meidän tiemme" -esitettä, jossa kaikki oli silloin kuvattu – suunnilleen siihen, mihin lopulta vaivalloisesti olemme tulleet – se oli ensimmäinen kokemus, ensimmäiset tunteet tietystä yksinäisyydestä ja ilmeisestä ennenaikaisuudesta. Ja nyt tällä foorumilla, jossa osallistuin, minulla oli tunne: kyllä, hitaasti tietysti, "jumalten myllyt" jauhavat, prosessimme tapahtuvat hitaasti. Mutta jos olemme varmoja, työskentelemme, odotamme, rakastamme maatamme, työskentelemme sen hyväksi tinkimättä, niin ehkä 30 vuoden kuluttua näemme joitain tuloksia. Ja silloinkin, jos se osuu yhteen sen kanssa, että maan tärkeimmät henkilöt liikkuvat samassa isänmaallisessa suunnassa.
Mutta se oli vahvistus pitkälle, valtavalle työlle, monien, uskoakseni miljoonien venäläisten ihmisten huolelliselle työlle. Eli olemme siirtäneet Venäjän valtiollisuuden laivaa vaikealta kurssilta, joka oli suuntautunut integraatioon länsimaailmaan, kohti todellista kurssia oman identiteetin, suvereniteetin, vapauden, sivilisaatioarvojemme, perinteisten arvojemme vahvistamiseksi. Ja olemme ylittäneet jonkin rajan. Vielä viime ja toissavuonna oli myös erittäin hyviä Pietarin foorumeita, mutta siellä oli vaikea selkeästi muotoilla, mitä tarkalleen edustimme. Osoitimme, että alamme jotenkin koota itseämme uudelleen, miettiä uudelleen asemaamme maailmassa, yritämme korvata tuontia taloudessa. Ja nyt kysymys ei ole vain tuonnin korvaamisesta. Nyt kysymys on siitä, miten Venäjä voi avata rajattoman potentiaalinsa sekä politiikassa, resursseissa, taloudessa että teknologioissa.
Myös sessioiden osalta olin tänä vuonna miellyttävästi yllättynyt. Joka toinen sessio on omistettu demografialle, syntyvyyden lisäämiselle, alueiden kehittämiselle, suurten kaupunkien asuttamiselle. Yksi osa agendasta – isänmaallisesta teemasta, äitien, naisten, perheiden auttamisesta; ja toinen puoli – teknologian harppauksesta, tekoälystä ja muista innovaatioista. Hienoa, tämä on juuri optimaalinen agenda.
Sessiossa, jonka järjestimme yhdessä Konstantin Malofejevin kanssa, keskustelimme vuoden 2050 uhista ja niiden ylittämisen tavoista. Se oli luultavasti yksi elävimmistä ja eniten käydyistä sessioista presidentin puheen jälkeen. Ihmiset eivät mahtuneet saliin, yleisö olisi voinut täyttyä kolmesti. Ja tämä tarkoittaa, että ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen erittäin vakavasti. He ymmärtävät, millaisia uhkia maamme yllä leijuu, millaisia vaikeuksia meidän on vielä voitettava. Kukaan ei ollut yltiöpäisen optimistinen. Olemme yhtenäisiä, toivumme, olemme vahvoja, meitä ei voi pelotella. Olemme lopullisesti vahvistuneet isänmaallisessa ulottuvuudessamme, muuta ei yksinkertaisesti ole – kaikki muu on joko lähtenyt tai hiljentynyt, ainakin foorumilla sitä ei ollut. Ja foorumille kokoontui ihmisiä, jotka ymmärsivät tehtävänsä Venäjän pelastamisesta melko vaikeissa olosuhteissa. Vaikeissa, mutta eivät lainkaan toivottomissa.
— Aleksandr Geljevitš, sekä tällä foorumilla että monissa julkisissa esiintymisissä puhumme Venäjästä valtiona-sivilisaationa, puhumme moninapaisen maailman luomisesta, joka jatkuu aktiivisesti. Moninapaisen maailman kontekstissa Venäjä valtiona-sivilisaationa – mitä se kantaa? Millainen sivilisaatio se on?
— Julkaisin juuri kirjan, sen nimi on "Valtio-Sivilisaatio", teimme sen valtion toimeksiannosta.
Mitä yleensä tarkoittaa "olla sivilisaatio"? Se tarkoittaa absoluuttista monopolia merkityksiin. Eli Venäjä itse määrittelee, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on inhimillistä ja mikä ei, mihin tavoitteisiin pyrimme, millaista yhteiskuntaa rakennamme, millaisen järjestelmän valitsemme, eikä kukaan ulkopuolelta voi meille mitään arvoja pakottaa. Haluamme – otamme itse omasta tahdostamme, haluamme – hylkäämme. Ja tämä on sivilisaation suvereniteetin taso, joka ei ole tavallisen valtion ulottuvilla.
Italia, Espanja, Hollanti tai Belgia lasketaan myös suvereeneiksi, poliittisesti suvereeneiksi valtioiksi. Marokko, Egypti. Mutta ne kuuluvat johonkin sivilisaatioon ja joutuvat vain jakamaan sen arvot, vaikka se menisi vastoin niiden kansallisia etuja. Eli sivilisaatio itse määrittelee tärkeimmän. Se määrittelee jopa ei vain sen, mikä on hyvää ja mikä pahaa, vaan sen, mikä on olemassa ja mitä ei ole. Sivilisaatiolla on oma kosmos, se kuvaa olemassaolon rakennetta omien käsitystensä perusteella.
Meidän sivilisaatiomme on ehdottomasti ortodoksinen juuriltaan, ehdottomasti itäslaavilainen – tämä on venäläinen maailma, tämä on ytimemme. Ja tämä rauhallinen, arvokas venäläisen alun vahvistaminen sivilisaatiomme akselina, ortodoksisuus henkisenä sisältönä, valtiollisuus ja mahtavuus poliittisena ilmentymänä historiallisesta missionismistamme, kansanomaisuus ja oikeudenmukaisuus – nämä myötätunnon, avoimuuden, yleismaailmallisuuden, perinteisen perheen, perinteisen suhtautumisen sukupolviin arvot muodostavat kansamme sisäisen elämän. Kaikki yhdessä muodostaa meidät itse.
Tämä on paljon tärkeämpää kuin teknologia. Paljon tärkeämpää kuin resurssit, talous, vivahteet, kauppa, rahoitus, liiketoiminta. Kaikki tämä on tärkeää, kuka kiistää, mutta se on toissijaista ja sivilisaatiossa soveltavaa luonnetta. Venäläisillä on oltava venäläinen talous, venäläisillä on oltava venäläinen rahoitusjärjestelmä. Jos pidämme jostain ulkomailla – esimerkiksi islamilaisesta pankkitoiminnasta tai muista varainhallinnan muodoista – voimme lainata sitä, mutta se on meidän tahtomme. Haluamme – otamme, haluamme – hylkäämme. Ja kukaan ulkopuolelta ei voi koskaan pakottaa meitä, mitä reservivaluuttaa käytämme, kenen kanssa käymme taloudellista vuorovaikutusta, kenen kanssa ystävystymme, kenen kanssa teemme yhteistyötä, ja kenen kanssa emme. Kaikki tämä tulee yhdestä paikasta – sielumme keskustasta, venäläisestä sydämestämme.
Tämä käsitys valtiosta-sivilisaatiosta – se on itsessään filosofia, itsessään oppi, maailmankuva, ideologia, mitä tahansa. Tästä yhdestä termistä avautuu valtava merkityskenttä. Jos olemme itsenäinen sivilisaatio, se tarkoittaa, että emme ole osa länttä. Ja silloin länsi irtoaa. Toinen soveltava merkitys valtiolle-sivilisaatiolle on se, että länsi menettää oikeutensa universalismiin, yleismaailmallisuuteen, monopoliin ja hegemoniaan kaikissa merkityksissä.
Eli voimme ottaa jotain sieltä ja jotain hylätä. Ja kukaan ei voi sanoa: "Miksi ette ottaneet esimerkiksi ihmisoikeuksia?" Se johtuu siitä, että ymmärrämme eri tavalla sekä oikeudet että ihmisen. Siksi emme noudata sitä, mitä te laitatte tähän käsitteeseen. Ja yleensä, teidän ihmisoikeutenne ovat liberaali individualistinen ideologia, jota käytätte omiin etuihinne. No, näitä pelejä emme pelaa. Meillä on oma käsitys ihmisestä, oma käsitys hänen oikeuksistaan, joka perustuu enemmän ortodoksiseen ja humanistiseen maailmankuvaamme klassikossamme kuin teidän uusimpiin ideoihinne.
Eli asetamme itse standardit, kriteerit, tavoitteet, mittarit. Sitä on olla sivilisaatio. Tämä koskee kaikkea: se koskee koulutusta, se koskee politiikkaa. Esimerkiksi, jos olemme valtio-sivilisaatio, voimme lakkauttaa demokratian. Sanotaan: "Voi, miksi te lakkautatte demokratian?" Mutta emme voi olla lakkauttamattakaan… Katsokaa: kaikki ovat paniikissa, kaikki kauhuissaan, koska he ajattelevat: onko demokratialla vaihtoehtoa? – Tietenkin on. Se on länsieurooppalainen uuden ajan keksintö, melko huonosti toimiva, silminnähden rappeutuva ja muuttumassa diktatuuriksi, jota syvien valtioiden tai liberaalien eliittien kaikkivaltius peittää. No mitä me sen kanssa teemme? Se ei ole jumalallinen laki. Se on yleensä ihmisen konstruktio.
Ehkä se ei ole huono. Meillä oli hyvä zemstvo-järjestelmä, zemstvo, zemstvo-kokoukset. Tällainen demokratia miellyttää meitä. Mutta liberaalia demokratiaa – ensinnäkin, hylkäsimme sen yhdessä liberalismin kanssa, mutta voimme jopa jättää elementtejä, jos haluamme. Tärkeintä on: jos meillä on joitain demokratiamme elementtejä, se johtuu siitä, että olemme valinneet ne, emmekä siksi, että ne olisi meille pakotettu. Koska olemme ajatelleet niin, punninneet kaiken: "No, annetaan ehkä demokratia." Mutta tätä varten on ensin ymmärrettävä, tarvitsemmeko sitä todella. Ehkä ilman sitä on parempi. Ja jos pelästymme heti: "Ei, ei, ei, miten ilman demokratiaa?" niin tässä joudumme ansaan.
Tässä meidän on – ajattelevat miehet ja naiset, jotka eivät ole viimeisessä asemassa ajattelun ja viisauden alalla – istuttava ja keskusteltava siitä kansankokouksessa. Venäjän kansa, tarvitsetko demokratiaa? Venäjän kansa saattaa sanoa: "Menkää helvettiin sen kanssa. Antakaa meille mieluummin vaurautta, oikeudenmukaisuutta, rehellisyyttä, vahva valtio, ja miksi tarvitsemme tätä demokratiaa?" Tai se voi sanoa: "Ei, minä, Venäjän kansa, todella haluan tätä demokratiaa. Pidän kovasti vaaleista – tulla, valita ihmisiä." Jos Venäjän kansa sanoo niin, silloin otamme demokratian.
Tärkeintä on ymmärtää, että voimme valita, emmekä voi. Emme ole kenellekään mitään velkaa. Samoin ihmisoikeuksien, kansalaisyhteiskunnan kanssa: haluamme – rakennamme vahvan valtion, mitä haluamme, sitä valitsemme. Sitä on olla valtio-sivilisaatio. Se on täydellinen autonomia. Ja kukaan ei voi meille pakottaa uskontoa, ideologiaa, politiikkaa, kulttuuria, tiedettä, koulutusstandardeja, ennen kuin me itse, venäläiset ihmiset, rehellisesti, syvästi, periaatteellisesti ja perusteellisesti kaiken pohdimme, ajattelemme ja punnitsemme. Sitä antaa meille sivilisaatio. Pohjimmiltaan se antaa meille absoluuttisen, ihmiskunnan historian suurimman mahdollisen vapauden.
— Eikö tämä vaadi tässä tapauksessa jonkinlaista lainsäädännöllistä, ehkäpä vahvistamista, vai pitäisikö kaiken jäädä nimenomaan maailmankatsomuksen tasolle? Koska yllä mainittu – henkilökohtaisesti minulle, ehkä olen väärässä, tietysti – muistuttaa jonkinlaista ideologiaa, joka on perustuslaissa kielletty. Eli eikö tässä suunnassa tarvita muutoksia?
— On erilaisia näkemyksiä. Ensinnäkin, jos muistamme, missä olosuhteissa perustuslaki hyväksyttiin – eli se on myös historiallinen hetki, mutta perustuslaki ei ole Jumalan laki. Perustuslakeja hyväksytään, perustuslakeja muutetaan, perustuslakeja kumotaan, perustuslakeja hyväksytään uudelleen tai eletään ilman perustuslakia. Se on historiallinen hetki, joten sitä ei pidä absolutisoida.
Kyllä, meillä on nyt valtion ideologia kielletty. Ja silti, erikoisoperaation alkuun asti se oli meillä käytännössä olemassa. Se oli länsimainen liberalismi, joka oli ruumiillistunut taloudessamme, kulttuurissamme: "Sinä olet individualisti, tee henkilökohtaista uraa, suuntaudu länteen – se on tavoite." Tämä oli todellinen ideologiamme. Vaikka muodollisesti valtio kielsi sen, se kuitenkin hallitsi.
Nyt olemme siitä eroon pääsemässä – juuri tästä liberalismista – ja avaamassa todella uutta maailmankatsomuksen horisonttia. Valtion-sivilisaation puitteissa jokaisella kapealla ideologialla on oikeus löytää paikkansa, jokainen poliittinen muoto voidaan ymmärtää. Valtio-sivilisaatio ei ole lainkaan dogmaattinen malli, se on avoimuutta kaikelle, paitsi lännen diktatuurille ja pohjimmiltaan meille pakotetulle liberalismille.
Lähde: Geopolitiikka

Aleksandr Dugin
http://dugin.ru
Dugin Aleksandr Geljevitš (s. 1962) – merkittävä kotimainen filosofi, kirjailija, kustantaja, yhteiskunnallinen ja poliittinen toimija. Filosofian tohtori. Moskovan valtionyliopiston professori. Kansainvälisen Euraasia-liikkeen johtaja. Izborskin klubin pysyvä jäsen. Lisätietoja...

 


Tännehän me tulimme

 

Kun nykyaika kuului vielä tulevaisuuteen

 

     Vuosi 2014 oli suuren käänteen vuosi. Sanotaan nyt vaikka stalinilaisittain ”god velikogo pereloma”, jota hän käytti kollektivisoinnin alkamisen vuodesta 1929.

     Vuonna 2014 Putin ”astui Rubiconin yli” ja ”heitti arvan”, kuten Aleksandr Dugin asiaa luonnehti.

     Putin, jota Izborskin klubin uusfasistiset kiliastit olivat pitäneet pitivät nahjuksena ja liberaalien nuoleskelijana, osoittautuikin uhkapeluriksi, jonka politiikka ennusti uuden aikakauden mahdolisuutta. ”Se, joka sanoo ’geopolitiikka’ sanoo ’sota’, kirjoitti Dugin. Itä-Ukrainan taistelujen alettua Putin ei enää edes uskaltaisi jättää asiaa puolitiehen, saati kääntyä takaisin…

     Näinhän siinä tosiaan kävi, ja moni uskoo näköjään nyt, että tuon sodan aloittikin Ukraina, selittämättä, mistä ne kapinalliset saivat aseensa ja jopa miehensä. Putin tietenin myös kehtasi esittää asian olevan nimenomaan niin: suvereenin valtion omalla alueellaan käymä taistelu naapurimaan tukemia separatisteja vastaan olikin itse asiassa hyökkäys…

     No, enpä minä tässä enää nyt erityisesti syyllisiä kaipaa, kyllä ne tunnetaan, vaan sen sijaan rauhaa, mutta siitähän on tullut koko ajan yhä vaikeampi asia sitä mukaa, kuin lisää ihmisiä on tapettu. Miltä kuulostaisikaan se, että miljoonan miehen uhraamisen jälkeen palattaisiinkin vain entisiin rajoihin?

     On outoa nähdä, miten hyvässä turvassa omissa maissaan istuvat eurooppalaiset pitävät ukrainalaisten moraalisena velvollisuutena uhrata kaikki mahdollinen sen hyväksi, ettei Venäjälle voisi jäädä edes sellaista kuvitteellista viikunanlehteäkään, jolla se peittäisi järjettömyytensä jäljet ja uskaltautuisi solmimaan rauhan.

     Mutta se nyt on vain yksi puoli tuossa sodassa. Sodan kannattajissa Venäjällä oli jo ennen sen syttymistä sellaisia aineksia, jotka näkivät siinä Venäjän maailmanhistoriallisen tehtävän Euraasian mahtivaltion perustamisessa, Venäjä tietenkin oisi itseoikeutetusti sen johdossa, kuinkas muuten…

      Myös Putin oli jo varhain näillä linjoilla ja Euraasian liiton luomisen Neuvostoliiton entisten maiden yhteistyöllä oli määrä nostaa Venäjä määrääväksi sen uuden maailmanjärjestyksen piirissä, joka oli syntymässä BRICS-maiden yhteistyön tuloksena.

     Sitä aatetta Venäjä on kannattanut jo 1990-luvulta saakka ja vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä Putin jo riemuitsi julkisesti siitä, että dollarin mahti olisi romahtanut.

     Hän nuolaisi ennen kuin tipahti, mutta itse tuo kegitys ei ole muuksi muuttunut, vaan kuuluu aikakautemme megatrendeihin. Lännen rooli maailmantaloudessa ja -politiikassa hiipuu vuodesta toiseen, eikä käännettä ole näkyvissä.

     Ettemme tuijottaisi liikaa jokapäiväisiin lehtiartikkeleihin ja yksittäisiin tapahtumiin, kannattaa välillä silmäillä nykyisyyteen päin tuolta kymmenen- parinkymmenen vuoden takaa ja katsoa, millaisia näkymiä ihmisillä silloin saattoi olla.

     Tässä vanha blogi, jossa vain kappalejakoa on hieman selvennetty:

 

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Maailmanvallankumous 2.




Maailmanvallankumous 2. ja Kremlin nahjukset

 

     Surullisen kuuluisa Izborskin klubi toimii nykyään kuumeisesti. Sen piirissä kiinnitetään suuria toiveita Itä-Ukrainan tapahtumiin ja klubin lehden uutta numeroa koristavat Donbassin pyssymiesten kuvat, murhattujen ruumiskasat ja verenpunaiset vinjetit.

     On ilmeistä, että ollaan pyhien arvojen äärellä. Vuotava veri saa selvästi tämän joukon täpinöihinsä, onhan kyseessä absoluuttisen pahan (fasismi) ja absoluuttisen hyvän taistelu. Sillä sellaista juuri on fasisminvastainen taistelu, kuten lehdessä yksikantaan todetaan.

     On siis epäilemättä käsillä aivan tavattoman suurenmoinen ja juhlallinen hetki jo sen takia, että päästetään ihmisiä hengiltä. Veritodistajat ja sankarit kasvavat tässä pellossa. Mutta oleellista on kuitenkin, että ollaan vielä suurempien, maailmanhistoriallisten ratkaisujen vedenjakajalla.

     Ne vaatisivat kuitenkin rohkeita ja radikaaleja tekoja. Sellaiset eivät ole Aleksandr Duginin tai Nikolai Starikovin vallassa, eivät edes Leonid Ivašovin tai Natalija Narotšnitškajan. Niiden avaimet ovat Putinin taskussa –vai ovatko ne edes siellä?

     Klubilaisten mielestä Ukraina ei ole paikka kompromissille, vaan voitolle. Kysymys ei myöskään ole vain Ukrainasta, vaan koko maailmasta ja sen tulevaisuudesta, ja se on ratkaistava nyt.

     Millainen maailman tulevaisuus sitten on ja millainen se voisi olla? Yleensä tulevaisuuden ennustamista on pidetty jossakin määrin riskaabelina harrastuksena, mutta Izborskin klubin piirissä ei vaikeuksia säikähdetä.

     Klubilaisten näkemykset poikkeavat toisistaan jossakin määrin, mutta peruskysymyksessä he näyttävät olevan samaa mieltä: Euraasian liiton luominen ei ole mikään tavallinen liikeasia. Se on maailmanhistoriallinen tehtävä.

     Liiton roolina tulee olla toimia vastavoimana amerikkalaisvetoiselle uudelle maailmanvallankumoukselle, joka on tuhoamassa tai jo tuhonnut vanhan maailman niin taloudellisessa kuin kulttuurisessa suhteessa ja pyrkii alistamaan sen ylikansallisin menetelmin.

     Venäjän ylevä tehtävä on maailman pelastaminen. Se edellyttää irtaantumista ylikansallisesta pakkopaidasta, minkä jälkeen uusi vapauden saareke voi alkaa vetää puoleensa muitakin orjuutettuja tai orjuutuksen uhan alaisina eläviä maita ja muodostaa lopulta Euraasian mantereen supervallan, jolla ei ole vertaa.

      Tämän tehtävän täyttäminen ja sen aloittaminen edellyttää kuitenkin vihollisen uhmaamista ja avointa haastamista. Globalisaatiosta irtautuminen sisältää väistämättä riskejä, mutta se on myös uuden ”vastavallankumouksen” välttämätön edellytys. Ratkaiseva kysymys on, uskaltaako ja haluaako Putin ottaa tämän askeleen.

     Nimikuulu Maksim Kalašnikov (Kutšerenko) on hiljattain julkaissut asiasta uuden kirjankin, Maailmanvallankumous 2. Se sisältää myös muiden ”izborskilaisten” tekstejä. Tässä kuitenkin nojaudun Kalašikovin niihin hengentuotteisiin, jotka löytyvät klubin kotisivulta. Ainakin osittain ne ovat samoja kuin ko. kirjassa.

     Kalašnikovin idea maailmanvallankumouksesta ja sen haastamisesta ei ole sinänsä uusi, vaan kuuluu izborskilaisten vakiokäsitteisiin. Laaja versio samasta teemasta nimellä ”Venäläinen doktriini” (Russkaja doktrina) on jo useita vuosia sitten julkaistu Dynaamisen konservatismin instituutin toimesta ja linkitetty nyt Izborskin klubin kotisivulle www.dynacon.ru. Sieltä löytyy materiaalia myös englanniksi.

     Epäilemättä Kalašnikov on niin sanotusti omaperäinen ajattelija ja hänen näkemyksensä ovat vielä hiukan villimpiä kuin eräiden muiden. Nimimerkkiä ei ole valittu suotta.

     Artikkelissaan ”Miksi Destruktintern on luotu?” Kalašnikov ihmettelee, mitä mieltä voi olla globaalisessa uudessa järjestelmässä, ”vallankumouksessa”, joka näyttää hävittävän kaiken. On ilmeistä, että USA ja Eurooppa ovat itse tuhoamassa vanhan kulttuurinsa ja väestönsä siinä kuin muunkin maailman. Kuka tästä kaikesta hyötyy?

     Kirjoittajan mukaan siitä hyötyy korkeammaksi kastiksi erottuva pieni joukko, joka keskittää käsiinsä vallan ja rikkaudet ja niiden avulla pyrkii hankkimaan itselleen ennen pitkää jopa fyysisen kuolemattomuuden (transhumanismi).

     Lähitulevaisuudessa se on mahdollista, mutta vain pienelle joukolle, jota muut palvelevat.  Tulevaisuuden hirviömäistä yhteiskuntaa varten on ensin syrjäytettävä kristinusko ja tämä työ onkin hyvässä vauhdissa. Tulevaisuuden orjuutta rakennetaan tulevien orjien omin käsin. Uuden superkastin jäsenet puolestaan pitävät itseään jumalina.

     Niinpä on syntynyt uusi destruktiivinen internationaali, Suuren globaalin palvelijat, jota vastaan on solmittava uusi ”Anti-Komintern sopimus”. Kirjoittaja pahoittelee ohimennen tätä hieman sopimatonta termiä ja toteaa, että tähän uuteen sopimukseen voivat osallistua myös kommunistit, kuten myös monet muut poliittiset voimat, joiden intresseissä se on.

     Niistä monet ovat masennettuja ja demoralisoituja, kuten esimerkiksi kirkot. Merkittävin toivon lähde on Venäjä, josta voi tulla ”toivon maa” (strana lutš). Venäjän olisikin otettava ratkaiseva askel ja irtaannuttava globaalisesta orjuudesta. silloin se voisi tulla esikuvaksi koko sille maailmalle, joka haluaa elää, luoda ja vaurastua rehellisesti, eikä pirullisen globalisaation orjuudessa.

     Mutta onko ratkaiseva hetki koittanut vai onko toiveet petetty? Huolimatta siitä, että Itä-Ukrainan verenvuodatus näyttää herättävän klubilaisissa suurta riemunsekaista odotusta, on Kalašnikovin kesäkuussa esittämä arvio aika tyly.

     ”Putinin suunnitelma”, joka uusimmassa muodossaan esitettin Pietarin talousforumissa, tekee kaiken väärin. Venäjän kriisi on vain syvenemässä. Toisaalta, hän arvelee, ”sehän on hyvä. Sitä pikemmin koittaa meidän valtamme…”

     Putinin arkuus ja puolinaisuus ei kelpaa Kalašnikoville laisinkaan. Tämä ei halua irtisanoutua Gaidarin ja Tšubaisin pyhistä kirjoituksista WTO:sta ja muusta vastaavasta, valittaa Kalašnikov. Hänen mielestään tarvittaisiin ”teollistamista” ja ”uudismaiden valtausta”.

     Näitä neuvostotermejä ei uskalleta edes käyttää, vaikka Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen juuri tällaiselle toiminnalle olisi Venäjällä tarvetta ja tilausta. Sama koskee liikenneväylien ja kotimaisen energian jakelun kanavien suurimittaista rakentamista.

     Kalašnikov itse haluaisi asettaa venäläisille, ”viimeiselle suurelle valkoihoiselle kansalle” suuren tavoitteen, yli-ihmisen luomisen ja siinä sivussa paljon muutakin. Tämän rinnalla Putinin touhut ovat tietenkin pelkää näpertelyä.

     Miten Kalašnikov hoitaisi kansainvälisen politiikan? Sen hän ilmoittaa konkreettisesti artikkelissaan ”Friedmanin Iranin suunnitelma”.  Ensinnäkin Donbassin sota pitäisi hoitaa kotiin raskain asein ja liittää maa Venäjään tulevan teollistamisen tarpeisiin.

     Toiseksi hallitus olisi puhdistettava ”liberaallista kamarillasta”. Kolmanneksi Bulgariassa pitäisi nostattaa kapina, joka tekisi lopun Nabucco-kaasuputken tarkoittamasta uhasta, sehän ”uhkaa” lopettaa Euroopan riippuvuuden Venäjän kaasusta.

      Lisäksi pitäisi erota WTO:sta, luoda maan sisäinen kaasuverkosto, aloittaa Iranin kanssa ydinaseyhteistyö ja myydä sille sukellusveneitä. Se pitäisi myös liittää kaasukartelliin. Sitten olisi aloitettava megaprojekteja, joiden tavoitteena olisi mm. ikuisen elämän saavuttaminen ym. rohkeaa.

     Mutta pystyykö nykyinen Kremlin johto tällaiseen? Vastaus on selvä. Tämä ”läpimätä, laiska ja älyllisesti jälkeenjäänyt” joukko ei kykene mihinkään suureen historialliseen tekoon ja sen tietää myös lännen johto.

     Kreml on sen sijaan sijoittanut rahansa tuleviin jalkapallokisoihin (2018) ja universiadeihin (2019). Venäjällä on nyt ”kruunattujen pikku poroporvareiden valta” (власть коронованных мещан-обывателей) eikä se kykene muuhun kuin lännen matkimiseen, valittaa Kalašnikov 19.6. päivätyssä kirjoituksessaan.

     Joku suomalainen tutkija päätteli hiljattain, että Putin on nyt Izborskin klubin ”ohjauksessa”. Tämä klubi ei toki ole mikään monoliitti ja edellä selostetut Kalašnikovin ajatukset ovat sielläkin ääripäätä. Kalašnikovin pettymys Putiniin on hyvä panna merkille, samoin kuin se, että hän odottaa Putinin politiikan vievän katastrofiin, mikä jälkeen ”meidän” aikamme koittaisi…

     Ei tietenkään ole missään säädetty, että Putinin hallinnon epäonnistuessa valtaan nousisi varsinainen lunatic fringe, mutta eihän se mahdotontakaan ole.

     Tuskin se on sen epätodennäköisempää kuin että ”värivallankumous” Venäjällä tosi mukanaan länsimaisen demokratian, eikä arabialaistyyppistä. Venäjän kansaa on nyt lännen suunnalta niin voimakkaasti ravisteltu, että sen perinnäinen rauhallisuus ja turvallisuuden kaipuu näyttää järkkyneen.

 

 

maanantai 25. toukokuuta 2026

Inkeriläisvaltio

 

Tuntematon tasavalta

 

Hannu Takala, Kirjasalon nousu ja tuho. Inkerinsuomalaisten itsenäisyyspyrkimykset 1919-1920. Vastapaino 2026, 230 s.

 

     Vuonna 1986 ilmestyi usean kirjoittajan voimin aikaansaatu ”Venäjän ja Neuvostoliiton historia”, johon itsekin kirjoitin yhden luvun.

     Kirja sai aika myönteisen vastaanoton, eihän Suomessa ollut vastaavaa niinkin laajaa teosta ollut koskaan aikaisemmin edes ilmestynyt ja suomeksi saatavilla oli neuvostokauden osalta vain M.P. Kimin toimittama uskomattoman doktrinäärinen ja valheellinen virallinen historia, jossa vuoden 1938 ”Lyhyen kurssin” perintö oli selvästi nähtävissä.

     Soraääniäkin sentään kuului. Muuan merkittävä arvostelija oli kovin närkästynyt siitä, että olin omaan osuuteeni pannut kuvituksena myös Inkerin kartan. En vieläkään ymmärrä, mitä vikaa asiassa oli, mutta kaiketi kyseessä arvostelijan mielestä  oli jonkinlainen suuren naapurimaan arvon loukkaaminen, kun siinä kehdattiin nostaa esille mokoma detalji.

     Kuten Takala toteaa, Inkeristä ei tuohon aikaan yleisesi tiedetty oikeastaan mitään. Oli toki olemassa Sulo Haltsosen teos, josta ei paljon melua pidetty ja englanniksi oli olemassa jopa Ian Matleyn varsin hyvä tutkimus inkeriläisten hajottamisesta 1900-luvulla ”The Dispersal Ingrian Finns”. Se oli ilmestynyt Slavic Review’ssä ja Suomessa sitä tunsi tuskin kukaan.

     Inkeriä koskevan kirjallisuuden aika kuitenkin oli koittamassa Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Tällä hetkellä tästä aihepiiristä on jo kymmenittäin kirjoja ja kymmenet tuhannet inkeriläiset, usein Itä-Karjalan kautta, ovat tulleet Suomeen ja ylläpitävät omia muistojaan ja perinteitään.

     Inkeriläisillä, joiden määrä aina jäi alle puolentoistasadan tuhannen, oli tietyssä historoan vaiheessa myös valtiollisiksi nimitettäviä pyrkimyksiä, jopa itsenäisyyspyrkimyksiä, kuten Takalan kirjan alaotsikko asian esittää.

     Perusongelmaksi jäi, että keskelle Inkerinmaata oli syntynyt Pietarin kaupunki, satamiljoonaisen imperiumin pääkaupunki ja yksi ensimmäisiä maailman miljoonakaupunkeja 1900-luvun ensi puoliskolla.

     Karttaa ei tarvitse kauan katsella, kun ymmärtää, että sillä asialla, jota kuvataan sanalla ”geopolitiikka” on tässä tapauksessa määräävä merkitys. Kyse ei ole siitä, että Pietarin kaupunki olisi jokin hento ansarikukka, jonka oli syytä kauhistua mahdollisuutta, että sinne voitaisiin valtakunnan rajan takaa ampua tykistöllä tai että pieni etninen vähemmistö hautoisi separatistisia ajatuksia.

     Suurkaupunkihan on pikemmin voimakeskus, teräsnyrkki, joka pystyy koska tahansa lähettämään ulos suuren armeijan, se on luonnostaan hyökkäystukikohta, place d’armes.

     Aikanaan puhuttiinkin joissakin piireissä nimenomaan siitä, että Piatri Suuren tarkoitus koko kaupungin perustamisessa noin epäsuotuisaan paikkaan oli nimenomaan Euroopan uhkaaminen. Kaupungin selitettiin olevan keinotekoinen, vailla normaalia takamaata oleva eteen työnnetty varustus, jota huollettiin kaukaa.

     Olipa asia miten tahansa, suurvalta Venäjä ei voinut sietää valtakunnan rajaa ihan pääkaupunkinsa vieressä, se oli jo kunniakysymys. Ajatus koko kaupunkia ympäröivän alueen itsenäistymisestä tai liittymisestä naapurimaahan ei ollut edes kuviteltavissa. Jo pelkkä Suomen itsenäistyminen vuoden 1812 rajoissa oli tehnyt Kannaksella sijaitsevasta rajasta sietämättömän suurvallan sotilaiden mielestä.

     Venäjän uusi sekasorron aika, joka seurasi vuoden 1917 vallankumousta, teki siitä kuitenkin moneksi vuodeksi temmellyskentän kaikenlaisille halukkaille voimille ja muutaman tuhannenkin miehen armeijat pystyivät etenkin rajaseuduilla toimimaan lähes rankaisematta.

     Tämä tilanne jatkui 1920-luvun alkuvuosiin saakka ja ”banditismiksi” nimetty ilmiö kukoisti kaikilla Venäjän raja-alueilla. Itä-Karjalassa sijoitettiin myös vuosien 1921-1922 kansannousu tämän otsikon alle.

     Kirjasalo on yleensä jäänyt historiassa merkitsemään pittoreskiksi ymmärrettyä episodia, jossa inkeriläisistä muodostettu sotajoukko valtasi Suomen rajalla olevan alueen ja hyökkäsi sieltä käsin kohti Pietaria, samaan aikaan kun Judenitšin joukot etenivät sinne Suomenlahden etelärantaa ja pääsivätkin aina Pulkovon kukkuloille saakka.

     Suomi oli kieltäytynyt liittymästä valkoisten venäläisten mukaan tähän operaatioon, vaikka Mannerheim olisi sitä kovasti halunnut. Inkeriläisten hyökkäys Yrjö Elfvengrenin johdolla oli nyt jonkinlainen tämän intervention korvike ja sitä saattoi halutessa pitää farssinakin, mutta myös vaarallisena provokaationa.

     Koko Kirjasalon ”tasavallan” tarina kuitataan usein korkeintaan alaviitteenä ja syntyy helposti mielikuva, että kyseessä oli nimenomaan ja ennen muuta Elfvengrenin seikkailu, joka liittyi yritykseen vallata Pietari ja jossa inkeriläiset olivat lähinnä käskyläisiä ilman omaa tahtoa ja kykyä.

     Takalan kirjan ansiona on tämän ”tasavallan” ja koko Inkerin järjestäytyneen poliittisen liikkeen synnyn ja toiminnan tarkempi selostaminen. Kun kyseessä oli jopa kymmentuhannen inkeriläisen muodostama paikallinen keskus molemmin puolin rajaa ja jopa puolentoista tuhannen miehen armeija, nousee esille kysymys siitä, miten sellaista ylipäätään pystyttiin rahoittamaan ja miksi se oli syntynyt.

     Virallinen Suomi pysytteli irti tästä ”tasavalalsta”, mutta suostui sentään vitkuttelun jälkeen pelastamaan ihmiset nälkäkuolemasta, mikä kävi mahdolliseksi Amerikan Punaisen ristin Viipuriin kokoamien elintarvikkeiden avulla. Ne oli tarkoitettu Pietarin huoltoa vatrten sitten, kun se olisi valloitettu.

     Lopulta Kirjasalon tasavallan armeija sai jopa yhtenäiset univormut ja melkoisen aseistuksen Suomesta ja siltä alettiin ”ostaa” rajan vartiointipalveluita. Rauhatontahan rajalla oli ja pikku taisteluita ja kahakoita oli jopa kymmenittäin.

     Tarton rauhansopimuksen pykäliin Inkeriä ei otettu, mutta siihen liittyvässä tekstissä luvattiin sille kulttuuriautonomia, oikeus äidinkieliseen paikallishalintoon ja sivistykseen. Iträ-Karjalalle luvattiin vastaavalla tavalla itsehallinto. Kapinoitsijoille luvattiin molemmilla suunnilla amnestia.

     Inkerissä kokoistikin suomenkielinen kulttuuri aina siihen saakka, kun koko suomen kieli kiellettiin Neuvostoliitossa vuoden 1937 lopusta saakka. Sitä ennen oli olemassa kymmenittäin suomenkielisiä kyläneuvostoja, kouluja ja jopa seurakuntia, jotka olivatkin sitkein osa suomalaisuutta.

     Ulkopoliittisia riitoja Inkerissä harjoitetun politiikan takia seurasi ensin kollektivisoinnin yhteydessä, johon liittyivät ensimmäiset suuret karkotukset. Lisää seurasi ennen pitkää. Kollektivisointi sattui samaan aikaan kuin Lapuanliike syntyi Suomessa ja antoi ryssävihalle runsaasti ainesta. Karkotettujen kirjeitä kaukaisilta kaivoksilta julkaistiin Suomessa kirjanakin.

     Mutta tämä vie jo pois kirjan varsinaisesta aiheesta. Paria asiaa olisi voinut toivoa käsitellyn enemmänkin ja yksi sellainen on Inkerin rykmentin komentajana toimineen Yrjö Elfvengrenin henkilö. Tämä Haminassa syntynyt mies loi uransa Venäjällä ja tsaarinvallan loppuvaiheessa joutui vangituksi epäiltynä poliittisesta juonittelusta keisarinnaan vastaan. Hän oli yrjönristin ritari ja yrjönristin ritarien liiton vatrapuheenjohtaja.

     Suomessa hän vuonna 1918 oli tuhoisan Raudun taistelun (”Suomen Verdun”) voittaja ja mainittiin jopa ”Raudun sankariksi”. Hänen suorituksensa Inkerin rykmentin komentajana sen sijaan on noteerattu ala-arvoiseksi

     Myöhemmin hän joka tapauksessa kunnostautui valkoisten venäläisten liikkeessä ja yhdessä tunnetun terroristin ja väliaikaisen hallituksen ministerin Boris Savinkovin kansa perusti ”Synnyinmaan ja vapauden puolustamisen kansalaisliiton”, joka pyrki bolševismin tuhoamiseen, mutta joutui näiden soluttamaksi. Sekä Savinkov että Elfvengren päättivät päivänsä Lubjankalla ja heidän kohtaloaan on voitu nyttemmin tutkia salaisen poliisin asiakirjojen perusteella.

     Inkerin rykmentillä ei ollut hyvä herraonni ja kun se haki Suomessa kouluttajia, se onnistui saamaan vihoviimeisiä rikollistyyppejä, jotka kunnostautuivat lähinnä tolkuttomassa ryyppäämisessä ja tappeluissa. Ns. heimosodissahan nähtiin vastaava ilmiö.

     Takala arvelee, että koko Suomen armeijan pahamaineinen ryyppäyskulttuuri juontaakin juurensa nimenomaan Kirjasalosta ja niiden muutaman suomalaisen kouluttajan perinnöstä, jotka siellä toimivat.

     Tästä rohkenen olla eri mieltä. Ajan lehdistö on kansalaissodan jälkeen täynnä uutisia, jotka kertovat hillittömästä väkivallasta ja ryyppäyksestä, jossa mukana ovat armeijan upseerit ja erityisesti jääkärit. Raittiusmies Kivekäs oli todella vaikean tehtävän edessä toimiessaan armeijan komentajana.

     Tuo tolkuttoman ryyppäyksen ja siihen liittyneen väkivallan kulttuuri on tietenkin nähtävä sekä kieltolain että kansalaissodan taustaa vasten ja olisi hyvä tutkimusaihe. Siitä varmaan ennen pitkää kuulemme enemmänkin.

     Toinen asia, jota Takala syystä ihmettelee, on se, että nimenomaan Itä-Karjalasta tuli romanttisen kansallistunteen kohde, eikä sen sijaan Inkeristä, josta kuitenkin oli kerätty suunnilleen saman verran kansanrunojakin. Sitä paitsi inkeriläisen puhuivat jokseenkin puhdasta suomea eivätkä murretta, jota on myöhemmin  ruvettu kutsumaan omaksi kielekseenkin.

     Asiaa voinee selittää sillä, että Itä-Karjala todella oli eräänlainen pakastin, jossa menneiden aikojen vaikutus säilyi paljon kauemmin kuin Inkerissä. Jälkimmäinenhän jopa 1800-luvlla ymmärrettiin Suomea vauraammaksikin alueeksi. Seitsemän veljestäkin pohtivat lähtemistä Inkerinmaalle paimeneksi. Siellähän saattoi jopa hankkia hyvin.

     Muuan asia, jota tekijä jää paljon pohtimaan on Inkerin itsenäisyyspyrkimysten epäonnistuminen. Millä ehdoilla ne olisivat voineet onnistua?

     Tässä lienee todettava, että eivät millään. Niin kauan kuin Venäjä oli heikkouden tilassa, saattoi inkeriläinen kansallinen liike edes nostaa päätään, mutta kun bolševikit olivat mitä olivat, ei mitään pysyvämpiä tuloksia voinut odottaa.

     Tsaarinvallan jatkuminen tai palauttaminen olisi voinut hieman muuttaa asiaa. Olivathan inkeriläiset pystyneet ylläpitämään ja kehittämään omaa kulttuuriaan vuosisatojen ajan, ennen kuin bolševistinen kansanmurha lopullisesti tuhosi sen.

    Tietenkin myös bolševikit olisivat voineet jättää toteuttamatta sen yleisen kansanmurhapolitiikan, jonka ne omaksuivat 1930-luvun lopulla. Eihän siitä heille mitään hyötyä ollut, vaan päinvastoin.

keskiviikko 21. tammikuuta 2026

Eurooppa valinkauhassa

 

Maailmojen sota

 

Timo Hellenberg, Pekka Visuri, Tulilinja. Ukraina ja uusi maailmanjärjestys. Into  2026, 302 s.

 

Kuten tämän kirjan nimi antaa ymmärtää, Ukrainassa on kampailun kohteena paljon suurempi asia kuin kahden maan välinen riita. Siellä tulittavat toisiaan kahden eri maailmanjärjestyksen kannattajat, tai oikeammin niiden valtakirjalla komennetut ihmisraukat.

Jo pian neljä vuotta kestänyt sota on ollut katalyyttinä uudenlaiseen kehitykseen ja ilmeisestikin yllättänyt kakki osapuolet yhä uudelleen. Eurooppa on nyt kaulaansa myöten suossa, Ukraina hajalle pommitettu ja autioitunut ja USA ryöstämässä huonosti kiinni olevaa saalista. Venäjä on yhä täysin toimintakykyinen ja Kiina on maailman ykkösmahti.

Niin sanotun turvallisuuspolitiikan tarkoituksena on yleensä aina estää kehityksen johtaminen avoimeen sotaan, sillä sodan logiikkaan kuuluu, että sillä on taipumus edetä yhä pitemmälle ja aiheuttaa laskemattomia ja hallitsemattomia seurauksia, ellei kysymys nyt sitten ole jonkinlaista poliisitoimesta, erikoisoperaatiosta.

Tuollaisia operaatioita suurvallat ovat katsoneet yleensä voivansa vaaratta ja rankaisematta suorittaa ja malliesimerkkinä olivat Jugoslavian pommitukset, joissa omalla puolella ei ollut tappioita, eikä juuri myöskään vastustajan asevoimien taholla. Puolitoistatuhatta siviiliä kuitenkin kuoli ja infraa tuhottiin paljon. Kyvyttömänä vastaamaan iskuihin Serbian oli alistuttava. Tämän rinnalla entinen tykkivenepolitiikka kalpenee.

Ukrainan konfliktin kuva on ollut toisenlainen, vaikka onkin selvää, että myös se oli tarkoitus hoitaa kirurgisena operaationa ja lopettaa siten elegantisti sota, jota Venäjän tuella oli Itä-Ukrainassa käyty jo kahdeksan vuotta vaihtelevalla intensiteetillä.

Sodaksi tilanne oli kehittynyt Venäjän kaapattua ensin Krimin ja ryhdyttyä sen jälkeen tukemaan sotilaallista toimintaa Itä-Ukrainassa. Kun Krim oli kaapattu, riemuitsi niin sanotun Izborskin klubin ”lunatic fringen” näkyvä edustaja Aleksandr Dugin siitä, että Putin oli nyt ’astunut Rubiconin yli’.

Sota oli väistämätön, sillä Putin ei voinut hylätä häntä kannattavia pyssymiehiä, jotka uhrasivat elämänsä Venäjän puolesta eikä länsi voinut sallia rajoja muutettavan väkivalloin. ”Se, joka sanoo ’geopolitiikka’ sanoo ’sota’, hekumoi Dugin, jonka mielestä ukrainalaisille aktivisteille ei voinut tehdä muuta kuin ¨tappaa, tappaa ja tappaa’ (ks. Vihavainen: Haun sein kampf tulokset ).

Mutta miten oikein oli tultu siihen, että Krim kaapattiin Venäjälle ja syntyi se vastakkainasettelu, joka sitten pitkittyneen sodan ansiosta on yhä jyrkentynyt ja on jo muuttanut maailman voimatasapainon?. Itse asiassa se on jo tehnyt reaaliseksi sen uuden maailmanjärjestyksen, joka vielä hiljattain oli olemassa vain alkiona.

Hellenbergin ja Visurin kirja kertoo koko tarinan asiallisen tasapainoisesti ja sortumatta siihen demagogiaan, joka on valitettavan suuressa määrin ollut luonteenomaista tämän sodan kommentoinnille sen molempien osapuolten taholla.

Hellenberg on konfliktintutkimuksen parissa ansioitunut tohtori, joka itse oleskeli Kiovassa ns. Euromaidanin aikana ja seurasi aktiivisesti sen tapahtumia paikan päällä. Visuri taas on valtiotieteen tohtori, historioitsija ja eversti evp, joka on julkaissut runsaasti sotiin liittyviä tutkimuksia.

Kirjan perusteella syntyy kuva jonkinlaisesta kreikkalaisesta tragediasta, jossa ihmiset aikomuksistaan riippumatta ajautuivat yhä syvemmälle konfliktiin ja toimivat yhä uudelleen sekä yhteisiä että omia etujaan vastaan.

Tunnetun Occamin partaveitsen mukaan asioiden selittämiseksi ei niihin saa lisätä mitään sellaista, jota ei välttämättä tarvita ja tätä periaatetta tässä kirjassa onkin noudatettu. Lukijalle syntyy se vaikutelma, että tässä ajauduttiin katastrofiin ilman mitään todellista aihetta, saati suuria etukäteissuunnitelmia.

Toki Euromaidanin mielenosoittajilla oli, mitä puolustaa ja kannattaa, mutta kuitenkin vasta vastapuolen typerän itsetuhoinen politiikka vei konfliktin sille asteelle, ettei mitään rauhanomaista ratkaisua enää ollut. Kyllä maidanilla hääräsi sinne kuulumattomia korkeita poliitikkojakin, mutta ratkaisevaa oli vastustajan poliittinen kyvyttömyys.

Tilanteen kehittyminen sodaksi vie puolet kirjan sivuista ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta en selosta sitä tässä tarkemmin. Kaikkine käänteineen se on hätkähdyttävä tarina inhimillisestä typeryydestä.

Saman arvosanan voi antaa myös Venäjän ”erikoisoperaatiosta”, jonka tarkoituksena oli ratkaista politiikan umpisolmu komealla miekaniskulla. Kirjoittajat eivät kannata ”Putinin sodasta” puhumista, mutta en ymmärrä miksi. Kyllä talvisotakin oli ehdottomasti Stalinin sota eikä sen sijaan esimerkiksi ”Erkon”, saati ”Paasikiven” sota.

Toki sotaa käy, suunnittelee ja suosittelee aina useampi kuin yksi mies ja nykyään yhä useammin nainenkin. Ilman Putinia sota kuitenkin olisi jäänyt aloittamatta. Hän se oli, joka ’astui Rubiconin yli’ ja haastoi Euroopan ja USA:n, luottaen oman asemansa vahvuuksiin.

Putinilla oli toki ollut suurena aatteenaan läntisen maailman haastaminen jo ennen Krimin kaappausta. Vuoden 2008 laman aikana hän jo riemuitsi ennenaikaisesti siitä, että dollarin asema maailman varantovaluuttana olisi nyt lopussa. Juuri hän oli innolla rakentamassa BRIC (sittemmin BRICS)-maiden yhteisöä, joka nyt näyttelee ratkaisevaa osaa maailmojen konfliktissa.

Se, mikä vuonna 2008 oli vielä haihattelua, on nyt jo ainakin osittain todellisuutta. Kiinalla oli USA:ssa vielä hiljattain saatavia 1,3 biljoonaa dollaria. Nyt määrä on pudonnut puoleen. BRICS maiden väestö on puolet maailman väestöstä ja niiden tuotanto on 42 prosenttia maailman tuotannosta.

Meillä on sitkeästi hoettu läntisen maailman olevan, paitsi arvoiltaan, myös taloudellisesti ja teknisesti ylivoimainen muuhun maailmaan nähden, mutta tilanne on itse asiassa muuttunut jo ajat sitten. Kun maiden BKT esitetään vaihtoarvon mukaisena, jää ymmärtämättä reaalitalouden merkitys.

Ostovoimalla mitaten esimerkiksi Venäjän talous on ollut jo jonkin aikaa suurempi kuin Saksan ja myös Kiinan talous on ollut USA:ta suurempi, eikä kyseessä ole pelkkä tilinpidollinen, vaan reaalinen tilanne.

Maailman maiden keskinäinen taloudellinen riippuvuus, jonka varaan ilmeisesti myös Putin aikoinaan laski, on tosiasia siitä huolimatta, ettei Eurooppa suostunutkaan jäämään Venäjän panttivangiksi, vaan katkaisi sinne taloussuhteensa -tai ainakin vähensi niitä.

Suhteitahan eivät nimittäin katkaisseet muut kuin eräät suhteellisen merkityksettömät, Suomen kaltaiset maat, joilla näyttää olevan oma erikoinen käsityksensä maansa eduista. Kyllä se kauppa Venäjän kanssa yhä käy monilta mailta, kuten vaikkapa Saksalta, joka kuitenkin on kärsinyt paljon jo siitä tolkuttomasta energiapolitiikasta, jonka kruunuksi nyt on tullut yritys boikotoida Venäjää.

Oleellista on, että vaikka niin sanottu kolmas maailma on kieltäytynyt ryhtymästä osapuoleksi Ukrainan  sodassa, siitä on kuitenkin tullut katalyytti, joka vääjäämättä huonontaa Euroopan taloudellista tilaa ja sen poliittista painoarvoa.

Tästä kirjasta saa paljon hyödyllisiä näkökulmia ja faktoja Ukrainan onnettomaan sotaan, jonka ratkaisemiseen Eurooppa on osoittanut olevansa täysin kyvytön, aikoinaan myös haluton. Toki sillä on yhäkin resursseja, mutta ei läheskään niin paljon, kuin tilastoista repäistyt luvut osoittaisivat.  

Miten monta länsieurooppalaista sankarivainajaa ne poliittiset johtajat sietäisivät, jotka paheksuvat Ukrainan  puutteellista valmiutta menettää vielä muutama satatuhatta miestä rintamalla?

Murheellista on, että diplomaattinen kyvykkyys näyttää Euroopalta kokonaan puuttuvan ja politiikkaa tehdään sen sijaan demagogian voimin ja tosiasioita tunnustamatta. Toki Suomi on tässä omaa luokkaansa, mutta vastaavaa tasoa on nähtävissä muuallakin.

Itse olen kaikessa vaatimattomuudessani esittänyt jo sodan alusta lähtien, että se on kyettävä päättämään edes jonkinlaiseen kompromissiin, koska länsimailla ei ole kykyä pakottaa Venäjää luomumaan kaikista vaatimuksistaan. Sodan jatkuessa ja tuhojen lisääntyessä rauhan solmiminen käy yhä vaikeammaksi (ks. Vihavainen: Haun illuusiot karisevat tulokset ).

Oma lukunsa on ollut sodasta uutisointi ja sen kommentointi. Sen älyttömyyksiin kirjoittajat myös puuttuvat ja selittävät niitä muun muassa sillä yhtä primitiivisellä kuin todenmukaisella syyllä, että yleisölle halutaan tarjota sellaista, mitä se haluaa kuulla.

Toivotaan nyt ainakin, että tuo vuodesta toiseen jatkunut hölynpöly olisi voinut antaa yleisölle edes jonkinlaisen rokotuksen tuollaista demagogiaa vastaan.

Tämä kirja kannattaa lukea, mikäli haluaa vakavasti tutustua tämän konfliktin kehittymiseen ja luonteeseen. Totean, että se on kirjoitettu viileän objektiivisella otteella. Tässä blogissa esiintyvän emotionaalisuuden voi panna minun piikkiini.