Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle hävisikö suomi vai taide. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle hävisikö suomi vai taide. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

sunnuntai 28. heinäkuuta 2024

Hullujen laiva

 

Keikkuu, mutta ei uppoa (Fluctuat nec mergitur)

 

Vielä minun lapsuudessani hulluja saatettiin pitää ihan oikeasti hulluina ja myös sillä nimellä nimittää. Kun joku yritti etsiä sellaisen käyttäytymisestä jotain logiikkaa, hänelle sanottiin vain: hulluhan hullu on. Jos sen puuhissa olisi järkeä, ei se hullu olisikaan.

Nykyään elämme toista aikaa. Mielisairaudet ovat tietenkin vain sairauksia muiden joukossa ja vajaamielisyys (meniköhän termi oikein?) on vain yksi kehityshäiriö. Kaikkiin ilmiöihin osataan suhtautua valistuksen tuomalla sivistyneisyydellä. Mikäli ennen jotain ymmärrä, se tarkoittaa vain sitä, että ymmärrysemme on rajoittunutta.

Kaikista vähäosaisista ja raskautetuista meidän velvollisuutemme todella onkin huolehtia aivan erityisesti. Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi hyväksyä heidän ajattelunsa ja seurata sitä. Se meidän on syytä jättää omaan arvoonsa.

Mutta mikä arvo sillä on? Sikäli kuin olen huomannut, lähes jokainen ns. luovalla alalla työskentelevä tai sellaista arvostava kertoo meille joka päivä olevansa ihan oikea hullu ja lisää, että hulluutta kovasti tarvitaan ja eritysesti tuota luovaa hulluutta. Mitä hullumpaa, sitä parempaa, minkä veronmaksajat ottakoot huomioon.

Irrottautuminen joukosta ja sen latteasta ja sidonnaisesta elämäntavasta on muuan hullun merkki, mutta ilman muuta se ominaista jopa useimmille sellaisille henkiköille, jotka kulkevat omia polkujaan ja pystyvät saamaan aikaan jotakin poikkeuksellisen merkittävää.

Tässä on kuitenkin muistuttava se vanha totuus, että vaikka evankeliumi on hullutusta maailman viisaille, ei kaikki hullutus ole evankeliumia. Jo antiikin aikana oli niitä, jotka pukeutuivat eläinten taljoihin ja kantoivat Herkuleen sauvaa ja antoivat ymmärtää olevansa filosofeja eli viisauden rakastajia, vaikka heidän viisautensa ei ylettänyt koiran (kynikos) viisautta pitemmälle.

Massasta irtautuneilla kyynikoilla on oma arvonsa tässä massayhteiskunnassa, jossa jopa älymystön nimellä itseään imarteleva joukko ylpeilee konformismillaan ja voisi mainiosti kantaa SS-joukkojen tunnuslausetta: Meine Ehre heisst Treue- kunniani on uskollisuus.

Kuten olen usein todennut, arvostan koiria ja suorastaan rakastankin niitä. Siitä huolimatta inhimillisen kulttuurin tehtävänä on aina ollut nostaa siitä osalliset eläimellisen tason yläpuolelle.

Kuten joskus kirjassani Länsimaiden tuho kirjoitin, megatapahtumat ovat aikamme todellista uskontoa ja stadionit temppeleitämme. Tapahtumat voidaan jakaa niin sanotusti taiteellisiin (vrt.  Vihavainen: Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja urheilullisiin (ks. Vihavainen: Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tosin kukaan ei enää kehtaa sanoa, että niissä esiintyvät taiteilijat, vaan puhutaan sen sijaan artisteista. Urheilukin saattaa tapahtua moottorilla tai ilman, mutta missään tapauksessa ei ilman esiintyjien vuosikausia kestävää valmennusta eli koirakoulua, jonka tavoitteena on vain yksi ainoa asia.

Antiikin aikana kisat olivat jumalanpalveluksen muoto ja esimerkiksi Troijan sodassa kunnioitettiin vainajia pitämällä heidän muistokseen kisat. Urheilussakin nähtiin jotakin ylevää ja sillä pyrittiin korkeammalle, kohti jumaluutta.

Muiston tästä näemme kukaties vielä nykyajan olympialaisten perustajan kisoille antamassa motossa citius, altius, fortius. Tai kenties kyseessä oli vain latte julistus pyrkimyksestä jollakin alalla mahdottomaan, ihmisen todellisesta täydellistämisestä viis veisaten.

Nykyaikaisiin olympiakisoihin kuuluivat hetken aikaa myös taidelajit, jotka Hitler lienee saanut niiden osaksi. Ne olivat mukana vielä Lontoon olympialaisissa, joissa Aale Tynni voitti kultaa hymnillään, Berliinissä oli Urho Karhumäki tehnyt saman tempun kirjallaan Avoveteen (vrt. Vihavainen: Haun karhumäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt on myös Pariisin olympialaisten avajaisissa sitten esitetty taiteellista ohjelmaa, jossa näköjään on niin sanotusti ilakoitu kristinuskon kustannuksella ja nostettu korkeille koturneille erilaisia friikkejä, joiden ideaksi voi jo kaukaa havaita pyrkimyksen mahdollisimman pitkälle pääsemiseen itsensä toteuttamisessa erityisesti vapaan viettielämän alalla.

Onhan tässä symboliikkaa. Sen tarkempi pöyhiminen ja vertaaminen aiempiin aikakausiin saattaisi olla hyvinkin kiinnostavaa, mikäli nenä sen kestää. Aivan välittömästi nousee esille kysymys siitä, mikä symbolinen merkitys on kristinuskon rienaamisella.

Mikäli olisi pyritty tasapuolisuuteen, olisi ehdottomasti ollut otettava mukaan kaikki tämän hetken merkittävät maailmanuskonnot, ainakin nyt islam, juutalaisuus, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Osansa olisivat ansainneet myös erilaiset kirkkokunnat ja ortodoksinen kirkko aivan erityisesti.

Mutta todisteita hulluudesta on kyllä jo tullut riittävästi. Pariisin kaupungin vanha tunnus on Fluctuat, nec mergitur vaikka keikkuu, ei uppoa.

Nyt, kun tuon laivan ovat näkyvästi vallanneet hullut järjettömine touhuineen, alkaa jo tuntu siltä, että ilmassa on nyt runsain mitoin myös uppoamisen symboliikkaa. Se liittyy koko siihen kulttuuriin, jonka keskipisteessä nuo eriskummalliset friikkien kisat nyt tapahtuvat.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Hävisikö Suomi vai taide?



Hävisikö Suomi vai taide?

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.
Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.
Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.
Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.
Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.
Kenellekään ei kai tarvitse erikseen sanoa, että kehitysvammaisen ihmisarvo ei ole sen vähäisempi kuin kenenkään muunkaan. Miksi häntä siis syrjitään taiteilijana? Kenellä siihen on oikeus?
Taiteen alalla aikamme on kehittänyt tasa-arvon, johon kuuluu, ettei taiteilijalla tarvitse olla erityisiä kykyjä. Räppäämisen idea on raakkuminen, jossa toistetaan jotakin simppeliä mantraa, joka yleensä on mahdollisimman ilkeä ja sävyltään kielteinen.
Se on siis jo perusidealtaan eräänlaista vajakkitaidetta, jossa koko efekti saadaan aikaan ilman musiikillisia perusaineksia. Koko homman ydin on niin sanottu sanoma, joka yleensä on aina sama.
Jokaiselta tämä, oliko se nyt pogoaminen, ei kai kuitenkaan onnistu yhtä hyvin, mutta eikö juuri vammaisilla tässä ole objektiivisesti ottaen etulyöntiasema? Johtavan sanomalehtemme taidearvostelijan todistuksen mukaan meidän poikamme ylsivät huippusuoritukseen. Eipä ihme, että laulusolisti kieltäytyi uskomasta, ettei yhtye voittanut ja kiljui TV:n katsojille oman näkemyksensä asiasta.
Miksi me sitten emme voittaneet? On mahdollista, että syynä oli yksinkertaisesti raadin puuttuva suvaitsevaisuus eli siis moraalinen alamittaisuus. Eikö vammaisia hyväksytty? Vai oliko vika heidän suomalaisuudessaan? Kyllä jotakin on vialla, ellei edes kirkonpolttajien hillitön petomaisuus kelpaa.
Molemmissa tapauksissa tuomarien on syytä mennä syvälle itseensä ja miettiä, miten tulla paremmiksi ihmisiksi. Niin kauan kuin tapahtuu sitä, mitä Wienissä nyt nähtiin, ei Eurooppa eikä koko ihmiskunta voi tuntea olevansa turvassa. Polttouunien hajuhan se tämänkin asian ympärillä leijailee.