Suomi, isoviha, menneisyys ja nykyaika

 

Sulkava -historiapitäjä

 

     Sulkava erillisenä yksikkönä on eurooppalaisittain hyvinkin nuori, vasta vuodelta 1630, mutta aivan kuten Suomikaan ei syntynyt vasta vuonna 1809, saati vuonna 1917, oli Sulkavallakin oma menneisyytensä Juvan ja sitten Säämingin osana. Omaa identiteettiä Sulkavalla, toisin kuin Suomella kuitenkaan tuskin oli.

     Kun historiankirjoja selaa pintapuolisesti, saattaa näyttää siltä, ettei Sulkavalla oikeastaan tapahtunut mitään merkittävää sen tunnetun historian aikana. Suomen komein linnavuori kyllä viittaa siihen, että sitä ennen saattoi tärkeän vesireitin varrella olla suuriakin tapahtumia. Asutusta ja viljelystä ainakin oli jo ammoin.

     Rauhan työt, eli Savon kivisten mäkien muuttaminen pelloiksi oli varmastikin se tärkein asia, mitä paikkakunnalla saatiin aikaan ja joka teki mahdolliseksi nostaa pitäjän väkiluvun suurimmillaan 7000 henkeen. Eniten dramatiikkaa tarjoavat kuitenkin sotaiset konfliktit, joita myös sulkavan osalle tuli vähintään kohtuullinen määrä, vaikka se helposti jää huomaamatta.

     Itse asiassa Sulkavan alueen historiaan kuuluivat sellaiset koko maamme ja jopa Pohjois-Euroopan kannalta tärkeät tapahtumat kuin Olavinlinnan perustaminen vuonna 1475 ja sen valtapiirin asiat, mukaan lukien Nuijasota 1595-1596, jossa ratkaistiin Ruotsin ja Puolan keskinäiset suhteet ja paljon muutakin.

 Nuijasodan eräät dramaattisimmat sivut kuuluvat Olavinlinnaan ja sen ympäristöön ja koskivat siis välittömästi Sulkavaakin.

     1600-luvulla Sulkava varusti 30-vuotiseen sotaan jopa puolensataa ratsumiestä. Niin suurta määrää ei heikosti tuottava paikallinen maatalous olisi voinut paikan päällä edes elättää.

     Kuten muukin Savo, Sulkava sai vuosisatojen saatossa kestää paljon rajantakaisten karjalaisten ja venäläisten hävityksiä ja sen miehet osallistuivat puolestaan vastaavaan toimintaan rajan takana. 1500- ja 1600-luvuilla kyse oli jo valtakuntien välisistä sodistakin.

     Venäläinen ylivalta eli myöhemmältään isoviha alkoi Sulkavallakin Olavinlinnan valtauksen 1714 jälkeen ja siitä oli saatu esimakua jo useassa hyökkäyksessä. Sulkavan miehet Suomen armeijassa joutuivat ajan suuriin taisteluihin ja jotkut osallistuivat vielä Armfeltin Norjan retkeenkin.

     Venäläiset vetäytyivät tällä kertaa Uudenkaupungin rauhanehtojen mukaisesti vielä takaisin, mutta Pikkuvihan (1741-1743) päättäneessä Turun rauhassa Sulkavan eteläosa jäi rajan taa. Sinne rakensi sotakanavan Saimaan laivastoa varten generalissimus, tuolloin kenraali Aleksandr Suvorov.

     Kustaa III:n sodassa Sulkava kuului etulinjaan ja venäläinen armeija, joka myöhemmin lyötiin Parkumäessä, kulki sen läpi ja voitti moninkertaisella ylivoimallaan taistelun Sulkavan kirkonkylässä 1789. Lukuisten sotavainajien haudoilla on parikin muistomerkkiä.

     Suomen sota 1808-1809 pyyhkäisi Sulkavan ohi tuottamatta itse pitäjässä suuria tappioita, mutta pitäjän ruotumiehet ja jääkärit osallistuivat sen raskaisiin taisteluihin, kunnes joukkojen rippeet palasivat viimein Tukholman kautta kotiin.

     Kansalaissodassa 1918 Sulkavalla ei käyty taisteluita, mutta sen miehet osallistuivat kuitenkin muun muassa hyökkäykseen Pietarista tulevaa asejunaa vastaan jo aivan sodan alussa

     Toinen maailmansota oli sulkavalaisille erityisen tuhoisa ja muun muassa Petäjäsaaren taistelu vuonna 1940 verotti pahasti nuoria ikäluokkia.

     Muistona tältä ajalta ovat laajojen sankarihautausmaiden ohella Salpalinjaan kuuluvat panssariesteet, jotka katkaisevat Vilkaharjun kapean kannaksen. Partalansaaren Sarsuinmäellä on myös palautettu vuonna 1940 rakennettuun patteriin sijoitettu kuusituumainen Canet-tykki, jonka tehtävänä oli suojata vesistölinjaa hyökkäykseltä Sulkavan ja Puumalan alueella.

     Tämä historia ei ole erityisen poikkeuksellista, vaan pikemmin aika tyypillistä maamme historiaa etenkin Savon alueella. Sen voi sivuuttaa olankohautuksella, kuten moukka tekee kaiken historian kohdalla tai sitten sitä voidaan vaalia ja tutkia ja pyrkiä palauttamaan nykyajan tietoon menneiden sukupolvien kokemukset.

     Sulkavalla on päädytty jälkimmäiselle kannalle ja jo noin kymmenen vuoden ajan siellä on kunnan ja paikallisen Ely-keskuksen tuella järjestetty historiallisia tapahtumia, jotka liittyvät paikalliseen historiaan sekä nykyisen Sulkavan alueella, että hieman laajemminkin.

     Tavoitteena ei ole yrittää kaivaa historiasta sensaatioita tai ylidramatisoida menneisyyttä, saati ihannoida sitä hävitystä ja kärsimystä, joka koitui tavallisen alamaisen kohtaloksi. Sen sijaan on pyritty tekemään myös seudun menneisyys ja sen paikat eläviksi monien sukupolvien kohtaloiden näyttämönä.

     Nuo varsin ainutlaatuiset vesistöjen pilkkomat maisemat eivät kuulu vai Geoparkiin (ks. Saimaa Geopark), niillä on myös omat tarinansa kerrottavana. Ne voivat toimia muistin paikkoina, jotka auttavat meitä sijoittamaan ne Suomen ja koko Euroopan historiaan ja siis itse asiassa maailmanhistoriaan.

    Tähän mennessä Sulkavalla on historiatapahtumissa muisteltu erityisesti Kustaa III:n sotaa, mutta nyt on vuorossa isoviha, josta tulevat 5.9. 2026 pidettävään seminaariin keskustelemaan parhaat tuon ajan lähteisiin perehtyneet tutkijat.

     Seminaarissa ei suinkaan puhuta vain siitä, mitä isoviha oli Savossa tai Sulkavalla, vaan sitä käsitellään myös kokonaisuutena ja se suhteutetaan siihen laajempaan yhteyteen, josta se muodosti osan.

     Vastaavan tasoista historiaseminaaria isonvihan aihepiiristä en tiedä koskaan vielä Suomessa tai missään muualla järjestetynkään. Lukijat korjakoon minua, jos olen väärässä.

     Kaikki historiasta vakavasti kiinnostuneet siis 5.9. Sulkavan Soutupaviljongille (Soutustadionille) osallistumaan huipputason seminaariin omilla kysymyksillä tai ilman!

Isoviha Savossa

 Seminaari ja spektaakkeli Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 klo 9.30-16.30

Seminaarissa (9.30-14.00) puhuvat ja keskustelevat tämän aihepiirin parhaat asiantuntijat, dosentit  Teemu Keskisarja, Christer Kuvaja, Asko Mielonen ja Jyrki Paaskoski. Puheenjohtajana on prof. Timo Vihavainen.

Suuren Pohjan sodan taistelutapoja esittelevässä spektaakkelissa klo15.00-16.30 esiintyvät Rautpohjan tykkikerho ja Tykkipursiyhdistys ry.

Tilaisuuden järjestää Tykkipursiyhdistys ry, SavonLuotsi Leaderin ja Sulkavan kunnan tuella. Sen tarkoituksena on antaa uutta tietoa ja syventää kuvaa niin koko Suomen kuin myös Savon ja Sulkavan historiasta niiden suurimpien onnettomuuksien aikana.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Kahvia ja keittoa on saatavana paikan päällä.

 

Dos. Teemu Keskisarja on julkaissut vuonna 2019 teoksen ”Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia”.

Dos. Christer Kuvaja on julkaissut vuonna 1999 väitöskirjan ”Försörjning av en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållningssystem 1713-1721” sekä 2020 teoksen ”När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721”.

FK Asko Mielonen on julkaissut ”Vanhan Kerimäen historian I:1” (1993), joka käsittää myös Enonkosken, Punkaharjun ja Savonrannan historian.

Dos. Jyrki Paaskoski on julkaissut tutkimuksiaan Vanhan Suomen ajasta mm. teoksissa ”Etelä-Karjalan historia I-II (2018-2019”), ”Viipurin läänin historia IV” (2013) ja väitöskirjassaan ”Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826” (1997).

Prof. Timo Vihavainen ei ole tämän aihepiirin tutkija, mutta on referoinut sitä käsitteleviä suomalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä tutkimuksia blogissaan timo-vihavainen.blogspot.com. Niitä on luettavissa myös Tykkipursiyhdistyksen kotisivulla Tykkipursiyhdistys: Turun rauhan raja 1743-1812 sekä yhdistyksen facebook-sivulla (2) Tykkipursi ry | Facebook.

 

 

 

 

Tuore näkökulma

 

Väärään aikaan ilmestynyt?

 

Naapurin isännän erikoisoperaatio se vain kestää ja kestää, vaikka nyttemmin en ole enää huomannut, että kaiken väitettäisiin menevän suunnitelman mukaan.

     Joka tapauksessa se aiheutti Nato-liittymisineen meilläkin sellaisen totaalisen regression Venäjä-suhteissa, ettei moista ole nähty sitten viime sodan.

     Niin sanottu ryssäviha oli jo muutaman sukupolven mittaan ehtinyt lauhtua normaaliksi kanssakäymiseksi, eikä ole liioiteltua sanoa, että suomalaisilla ja venäläisillä niin sanotusti synkkasikin poikkeuksellisen hyvin keskenään.

     Siinä varsin atavistisessa tunnekuohussa, jonka edellä mainittu operaatio sai aikaan, jäi vähälle huomiolle muun muassa tämä kirja, jota olen blogissani käsitellyt ja nostan taas esille.

     Kun ihmiset historiasta yleensäkin valikoivat nähtäväksi sen, mitä luulevat tarvitsevansa, tuli meilläkin jo tavaksi nähdä Suomen ja Venäjän suhteet yhtenä sotaisena mylläkkänä ja vieläpä siten, että idästä se vaara aina tuli raukoille rajoillemme.

     Siinä helposti unohtui, että täältä lännestä itään päinhän se raja kulki muutamien vuosisatojen ajan ja että toki meidän pouleltammekin osattiin tehdä erikoisoperaatioita, vaikka sanaa ei vielä ollut keksitty.

Mutta tässä nyt tämä, toivottavasti siinäkin on jotain mietittävää:

 

tiistai 7. maaliskuuta 2023

Kohtaaminen muskoviitin kanssa

 

Perusteos tärkeästä aiheesta

 

Kari Tarkiainen, Moskovalainen. Ruotsi, Suomi ja Venäjä 1478-1721. SKS 2022, 432 s.

 

     Kari Tarkiaisen teos Se vanha vainooja on jo vuosikymmenet ollut ryssävihan vanhimmasta historiasta kiinnostuneiden keskeistä lukemistoa. Sen lisäksi Tarkiainen on kirjoittanut suuren määrän muita kirjoja ja artikkeleita, jotka liittyvät tähän aihepiiriin.

     Tämä nyt käsillä oleva kirja on joka tapauksessa oma kokonaisuutensa, joka kartoittaa yllättävän tarkoin parinsadan vuoden mittaisen ajanjakson niiltä osin, kuin sillä on relevanssia Venäjän, Suomen ja Ruotsin kohtaamisen kannalta.

     Pelkkää vihaahan ei näissä suhteissa sentään vallinnut ja hyvin tärkeää on, että suhteiden tilanne, perusasetelma muuttui ajan mittaan paljonkin myös tuossa kaukaisessa menneisyydessä.

     Kirjoittajaa kiusaa selvästi se, miten jotkut lukijat yhä uudelleen riemastuvat löytäessään historiasta samannäköisiä asioita kuin nykyäänkin pinnalla olevat. Eikö mikään auringon alla olekaan muuttunut eikä siis kaiketi tule muuttumaankaan?

     Tämäkin kirja, johon on suhtauduttava hyvin vakavasti, sillä se on aikakauden perustutkimusta parhaimmillaan, osoittaa kyllä, että ovathan ne asiat useinkin muuttuneet, vieläpä sellaisena aikana, jota yleisesti on pidetty pysähtyneenä ja venäläisen elämänmuodon ja ulkomaansuhteiden kannalta suhteellisen vakaana eli Pietari Suurta edeltävänä aikana.

     Kysytäänpä nyt vaikka, ovatko venäläiset aina olleet petollisia, julmia, juopottelevia, karkeita, likaisia, laiskoja ja tyhmänylpeitä vai eivätkö ole olleet?

     Tunnetusti näitä asioita on vuosisadat pidetty lännessä venäläisille tyypillisinä piirteinä ja löydämme ne jo 1500- ja 1600-lukujen maa- ja matkakuvauksista.

     Vastaus on, että kyllä näitä piirteitä tosiaan löytyy lukuisten kirjojen kuvauksista pitkien aikojen kuluessa. Sellaisia kokemuksia on ilman muuta ollut.

     Toisaalta venäläisiä myös kuvattiin kauniiksi ja vahvatekoiseksi sekä älykkääksi kansaksi, joka harrasti ahkerasti saunomista, eli siis puhtautta aikana, jolloin moinen tapa lännessä oli unohduksissa.

       Ehkä pystyisimmekin tarvittaessa jopa kirjoittamaan kirjan, jossa todistetaan päin vastoin venäläisten paheet hyveiksi? Petollisuuden voi tulkita (valtio)viisaudeksi, julmuus voi olla rohkeuden sivutuote, käsitys karkeudesta voi perustua omien tapojen naiiviin yliarvostamiseen ja ylpeyshän on ainakin nykyään hyveistä ensimmäinen ja sitä aina välillä oikein juhlitaan.

     Entinen kulttuuriministeri ja Putinin kaartin merkittävä toimihenkilö Medinski on kirjoittanut näistä asioista useitakin kirjoja juuri tällä otteella (ks. Vihavainen: Haun medinski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

     Medinski tavoittelee yhtä tiettyä vastausta ja saa sen. Kyllähän senkin tueksi aina aineistoa löytyy.

     Vastaus edellä esitettyyn kysymykseen näyttää siis olevan sic et non, kyllä ja ei, mutta se on jo kiusallisen ristiriitainen ja äärimmäisen pinnallinen. Tarkiainen antaa paljon paremman vastauksen.

     Tarkiainen lähtee ensinnäkin siitä väitteestä, että Suomessa ja Ruotsissa tunnettiin Venäjää paljon paremmin kuin muualla Euroopassa, olkoonkin, että tuohonkin aikaan Venäjällä kävi suuri määrä erilaisia lähetystöjä ja siellä työskenteli asiantuntijoita niin Italiasta, Itävallasta, Englannista kuin Saksastakin.

     Ruotsin valtakunnassa ja Suomen naapurissa kuitenkin myös asui Stolbovan rauhan jälkeen kymmeniä tuhansia venäläisiä, joiden kanssa jouduttiin välittömästi asioimaan.

     Yllättävää kyllä, Tukholmassakin oli aikakauden lopulla Söderillä, Slussenin vieressä suuri venäläiskartano, johon sadat venäläiset kauppiaat saapuivat huonosti merikelpoisilla lotjillaan. Myöhemmin se majoitti Suuren Pohjan sodan sotavankeja.

     Vastaavia instituutioita muissa Euroopan maissa ei ollut. Monilla mailla oli pysyviä residenttejä Moskovassa ja niin oli ruotsalaisillakin.

     Myös ruotsalaiset ja suomalaiset kävivät ahkerasti Moskovassa lähetystöineen. Rauhakin oli uudistettava aina hallitsijan vaihtuessa. Upeita lahjoja, joita Moskova aina edellytti, voi tänäkin päivänä käydä katsomassa Kremlin aarrekammiossa.

     Kysymys venäläisten ominaisuuksista on muodoltaan hieman primitiivinen, mutta toki ymmärrämme, että jokaisella kansalla voidaan havaita tietty kansanluonne. Havainto epäilemättä selittyy kulttuurilla eikä genetiikalla ja toteutuu paremmin suurten joukkojen kuin yksilöiden kohdalla. Stereotypiat ovat normaali ja hyvä ajattelun väline, jos ymmärretään niiden väistämättömät rajoitukset.

     On aika hurjaa havaita, ettei monikaan edes koulutusta nauttinut ihminen nykyäänkään ymmärrä eikä halua ymmärtää tällaisia perusasioita, mutta tämä menee jo syrjään itse tässä käsitellyn kirjan teemasta. Tieteellisen teoksen kirjoittaja toki kohdistaa mielenkiintonsa siihen, mitä lähteet kertovat.

     On kiistatonta, että Venäjä ennen Pietari Suurta oli pahasti jäljessä läntistä Eurooppaa mitä oppineisuuteen ja teknisiin taitoihin tulee.

     Sitä paitsi se ei ollut omaksunut sitä uutta hienostuneiden tapojen kulttuuria, joka renessanssin Euroopassa nostettiin hyvin suureen merkitykseen. Venäjä oli rude and barbarous kingdom, kuten muuan englantilainen matkaaja sitä nimitti.

     Barbaarisuudesta tuli muotisana aikana, jolloin antiikin harrastus puhkesi uuteen kukkaan. Venäläisille, joille tuo asiaoli vieras, lankesi barbaarin nimitys automaattisesti.

     Mutta asialla on kaksi puolta. Venäläisten näkemyksissä länsi oli perverssi, kuten Gabriele Scheidegger asian kiteyttää. Riemastunut lukija saattaa tietenkin havaita, että hänen kirjansa otsikko sopii tähän päivään kuin nenä päähän: Barbarisches Russland – Perverses Abendland.

     Kyseessä ei toki ollut symmetrinen peilikuva. Venäläisten tyhmänylpeys, kuten asia lännessä koettiin, perustui pitkälti uskontoon, joka teetti tuohon aikaan monenmoista kovin kummallista myös läntisen Euroopan asukkailla. Se olikin ajan keskeisiä identiteettitekijöitä, mutta myös sen merkitys vaihteli ajan mittaan myös lännessä.

     Läntisyyden kammo ei sekään ollut Venäjällä vakio, vaan lisääntyi tiettyinä aikoina, kuten patriarkka Nikonin reformien jälkeen, sitten se jälleen heikkeni. Kuten nykyään yleisesti tiedetään, jo tsaari Aleksei ja myös häntä seurannut tsarevna Sofija olivat varsin länsiystävällisiä ja loukkasivat monia vanhavenäläisiä tabuja. Toki vasta Pietarin jättiläistyö teki Venäjästä eurooppalaisen -ainakin puoliksi.

     Teos on täynnä kiinnostavia havaintoja tuon ajan Venäjästä ja erityisesti sen suhteista Ruotsiin ja Suomeen. Sivumennen sanoen, täytyy taas kerran korostaa, että Suomi oli olemassa myös tuolloin, vaikka merkillinen juristeriapohjainen kuvitelma meillä asian kiistääkin.

     Kirjoittaja arvioi, että ryssäviha loisti Ruotsissa poissaolollaan peräti kahdeksankymmentä vuotta, kunnes palasi takaisin. Suomessa sen nostatti isoviha ja Ruotsissa ns. rysshärjningar, joissa venäläiset polttivat Ruotsin rannikolla tuhansia taloja Suuren Pohjan sodan viimeisinä vuosina.

     Kahdeksan vuosikymmentähän meillä täällä Suomessakin on nyt taas kulunut siitä, kun ryssäviha oli hyvin ajankohtainen sodan takia. Nyt sen on nostanut pintaan toinen sota, joka ei kohdistu meihin, mutta kyllä meille turvaa tuoneeseen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

     Mitäpä sanoakaan, he tekevät sen itse. Ryssävihan eli hienommin russofobian olemassaolo historiassa ei toki perustu pelkkiin väärinkäsityksiin.

     Ainakin itse näen siinä kuitenkin lisäksi myös kulttuuripiirien törmäyksen vaikutusta. Toki ksenofobia ilmiönä on pikemmin psykologiaa kuin rationaaliseen ajatteluun perustuvaa suhtautumista ja itse käsitekin jo on sen verran johdatteleva ja leimaava, että sen käyttöä on syytä välttää, mikäli haluaa pysyä asiallisen keskustelun tasolla.

     Kansoilla on vihollisensa. Ruotsalaisilla ja tanskalaisilla on ollut toisensa samoin kuin englantilaisilla ja ranskalaisilla. Suomelle -ja jopa Ruotsille- Venäjällä on ollut myös suorastaan eksistentiaalinen merkitys, mikä yhdessä monien muiden tekijöiden kanssa on vahvistanut Venäjä-suhteen traumoja.

     Tarkiaisen kirjallisuusluettelo on valtava, mutta yllättäen huomaan kyllä kaipaavani siitä useitakin tärkeitä teoksia. Niin sanotun kolmannen Rooman teorian kannalta tärkeä on Jaakko Lehtovirran väitöskirja ja Suuren Pohjan sodan osalta pitäisin Antti Kujalan teosta välttämättömänä. Myös Erkki Kansanahon kirja vangituista karoliineista olisi ansainut päästä mukaan. Myös venäläistä kirjallisuutta on mukana minimaalisesti.

     Kun ruikuttamaan ruvettiin, niin sanon vielä senkin, että Outi Karemaan nimi on kirjoitettu systemaattisesti väärin.

     Mutta tämä nyt on todella pientä verrattuna kirjoittajan suurenmoiseen suoritukseen. Kirjan luettuaan ei luultavasti enää tunne tarvetta kuvata yhdellä tai kahdella sanalla suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten suhteita1400-luvulta 1700-luvun alkuun.

     Kysymys 1700-luvun suhteista odottaa yhä yleisesityksen tekijää ainakin siinä mielessä, ettei tämän kirjan kaltaista perustutkimusta siitä ajasta ja tästä teemasta vielä ole. Saisipa käsiinsä samantasoisen esityksen!

 

 

Hyvä me!

 

Tässä vaiheessa nyt ollaan

 

Kyynikko (”koiramies”) Diogenes masturboi aikanaan torilla ja lausahti: ”voisinpa sammuttaa nälkänikin yhtä yksinkertaisesti”.

Huomattakoon, ettei Diogenes edustanut mitään kiistatonta koulukuntaa, jonka näkemykset olisivat ilman muuta kuuluneet jokaisen sivistyneen ateenalaisen hyväksymiin totuuksiin.

Koulukuntariidat olivat tuolloin ankaria ja ajattelijat uskalsivat vielä ihan oikeasti esittää omia näkemyksiään, vaikka ne olisi at olleet poliittisesti epäkorrekteja. Tai jotkut uskalsivat ja jotkut eivät.

Itse asiassa Diogenesta myös parjattiin ja halveksuttiin, mutta johdonmukainen hän oli, eikä ihan kuka tahansa onnistunut saamaan korkeinta tunnustusta itseltään Aleksanteri Suurelta, olkoonkin, että tämä ei ollut filosofi, vaan luokiteltavissa lähinnä hillittömäksi nuoreksi juopoksi. Oli hänessä sentään sitä jotakin, kun maailmankin miekalla valloitti.

Mitä Diogeneen ”koiramaisuuteen” tulee, se ilmensi kuitenkin valtavaa moraalista rohkeutta. Normaali laumaansa sitoutunut ihminen ei yksinkertaisesti olisi kyennyt -eikä kykene- irtautumaan vallitsevista normeista, olivatpa ne miten joutavia tai mielettömiä tahansa.

Muinaiset roomalaiset ja varmasti monet kreikkalaisetkin, Diogenes ainakin, tunnustivat sen viisauden, jonka mukaan luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä -naturalia non sunt turpia. Siitä huolimatta tapana oli hoitaa jopa suolen ja rakon tyhjennys hieman torin katseelta suojassa ja sama koski intiimejä sänkypuuhia.

Erilaiset rituaalit olivat sitten erikseen ja tietenkin myös orgiat, sitten kun niistä tuli muotia. Intiimit asiat eivät sinänsä olleet häpeällisiä, mutta -tulkitsen- yksilön arvokkuutta koetti itse kukin suojella.

Himokas irstailija ja juoppo oli syystä epäilyksenalainen hyveensä (kohtuullisuus, viisaus) suhteen näyttäytyessään kiihkossaan naurettavana. Ei se häntä häpäissyt, mitä hän teki, vaan miten. Siis se, että hän menetti herruuden omaan itseensä. Oli siis ainakin viisasta pitää sellaiset hetket muilta piilossa.

No, tässä olen nyt käyttänyt omaa mielikuvitustani, mutta en vailla antiikin auktoreilta löytyvää tukea. Silloisessa kulttuurissa ei ollut seksiteollisuutta sanan nykyisessä mielessä. Vielä Augustus karkotti Ovidiuksen Roomasta ja Caesarin paheita -tosia tai ei- pilkattiin, sikäli kuin uskallettiin.

Omana aikanamme seksin kaupallis-teollinen merkitys on kasvanut valtavasti ja itse asiassa koko konsumeristinen kulttuurimme rakentuu sen ympärille.

Toki muu elämysteollisuus, mukaan lukien matkailu ja kulinarismi tulee aivan kannoilla, mutta mikä bisnes tarjoaisi paremman voittoprosentin? OnlyFans-”tähti” vilauttaa niitä paikkoja, jotka julkisuudelta kätkee ja vaatii siitä rahaa. Panokset eivät maksa mitään, tai eivät maksaisi, ellei digimaailman sutenööri työntäisi kättään väliin.

Anne Kukkohovi kertoo Los Angelesissa harjoittavansa OnlyFans liiketoimintaa ja vilauttelun lisäksi muun muassa Dick-ratingia. Miehet lähettävät kuvia kalustaan ja Anne kertoo niistä mielipiteensä.

Mikä voisi olla kiinnostavampaa! Onkohan muuten kukaan mies keksinyt vastaavaa bisnestä? Naisethan ovat loputtoman uteliaita kuulemaan, mitä heistä ajatellaan ja miten heidät nähdään.

Onhan näistä tullut jo kirjoitettuakin (ks. Vihavainen: Haun threads tulokset), mitäpä kaikkea taas toistamaan. Seksin historia massamittaisena myyntiartikkelina on aika lyhyt (vrt. Vihavainen: Haun playboy tulokset).

Itse asiassa kirjoitin myös tuosta ihanasta oman tyttömme esittämästä kappaleesta ”Ich komme”, (ks. Vihavainen: Haun ich komme tulokset), mutta taisin olla tarpeettoman ironinen, koska jotkut lukijat selvästi pahoittivat mielensä. Anteeksi nyt, sehän on vain tyylilaji.

Kyseinen laulu käsittelee intiimiä, mutta erittäin tärkeää ja hienoa aihetta ja mikäli siihen suhtaudutaan nykyaikaisesti, on pakko todeta siinä myös mitä kauneimmalla tavalla toteutuvan ihmisoikeuksien (oikeus perustarpeiden tyydytykseen) ja tasa-arvon, koska kyse on naisesta subjektina. Vasta ensi kerralla mahtanee sitten olla mies samassa roolissa.

Laulu on taas kovin ajankohtainen, joten pari sanaa nyt vielä asianmukaisella kunnioituksella. Havis Amandan patsas on jo saanut rynnäkkösuojat ympärilleen, sillä kaikki on nyt mahdollista, kiitos Erikan ja hänen rohkeutensa. Tänään, lauantaina 17.6.2025 kello 8.35 elämme ehkä uuden aikakauden alkua. Tämä on kreikaksi kairos (καιρόc).

Ja kuinka hän, Erika, laulaakaan:

(Ich komme, ich komme)
Ja ennen ku tullee, se huutaa mulle
(Ich komme, ich komme)
Ja siihen mä kajautin kovvaa: "Ich komme"
(Ich komme, ich komme)
Ja me yhessä tullaan ja ollaan sillee
(Ich komme, ich komme)
Tälläst se on ku lovveen lankee
(Wunderbar)

 

Tämän lyriikan kieltä arvioisin alan terminologiaa käyttääkseni aidon karheaksi ja hienostelemattomaksi ja annan paljon pisteitä siitä, ettei se ole englanniksi paria sanaa nyt lukuun ottamatta.

Sanat ”kovvaa” ja ”lovvee” ja pari muutakin muotoa koskettavat kansallisromanttis-maalaisia tunteitani ja haluaisin vain kainosti huomauttaa, että kannattaisi saman tien myös sanoo esimerkiksi ”lujjaa” eikä ”lujaa”.

Mutta tämä on pientä. Yleisesti ottaen suoritus on tyylipuhdas ja ihan oikeasti tuntuu siltä, kuin artisti olisi ”silleen”. Itse asiassa hän onkin kertonut, että lavalla ainakin kerran ”tuli”. Toivottavasti hän tulee uudelleen. Sen täydellisemmäksihän ei taide enää voi tulla.

Onko maamme nyt jo kulkemassakin länsimaisen kulttuurimme ehdottomassa etujoukossa? Voiko tätä esitystä enää ohittaa taiteen nykyisten kriteerien puitteissa ja jos, niin miten?

No jaa, ehkäpä sanoitus voisi olla vähän vähemmän viitteellinen ja käyttää niin alatyylisiä ilmaisuja, kuin mahdollista. Tiedän, että monet arvostavat niitä hyvin paljon juuri intiimeissä tilanteissa.

Mutta siis, ei paha! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Talvisodan skenaario ja todellisuus

 

 

”Suomen vapauttaminen” 1939-1940  Neuvostoliitosta nähtynä

 

Talvisodan historia Venäjällä

Kuten tunnettua, Neuvostoliitossa yritettiin talvisodan historia vaieta tai muuttaa huomaamattomaksi historian alaviitteeksi. 1960-luvulla ilmestyneessä laajassa Suuren isänmaallisen sodan historiassa sitä käsittelevä luku oli nimeltään ”Aseellinen konflikti ja sen rauhanomainen ratkaiseminen”.

Perestroikan aikana kansalle kävi täysin selväksi, että sitä oli petetty ja että historiankirjoitus oli pahasti vääristellyt asioita. Tämä koski myös, ja erityisen suuressa määrin, talvisotaa. Sensuurin hellittäessä ilmestyikin Venäjällä useita asiallisia ja historiallista totuutta kunnioittavia esityksiä. Osa niistä oli tehty yhteistyössä suomalaisten kanssa.

Merkittävimpiä näistä olivat Olli Vehviläisen ja O.A. Ržeševskin päätoimittama Zimnjaja voina 1939–1940    I-II, polititšeskaja istorija¹ ja A.N. Saharovin, V.S. Hristoforovin ja T. Vihavaisen päätoimittama Zimnjaja vojna 1939–1940 gg. Issledovanija, dokumenty, kommentarii.² Näissä oli mukana myös runsaasti dokumentteja, tutkimukselle aivan uusiakin.

Dokumenttijulkaisut saivat Venäjällä suuren suosion, kun virallisen historian auktoriteetti oli Neuvostoliiton romahtaessa sekin romahtanut. Talvisodasta julkaistiin erittäin paljon dokumentteja venäjäksi; itse asiassa siellä ilmestyi niitä paljon täydellisempinä kokoelmina kuin Suomessa. Neuvostodokumentit piirsivät kuvan aggressiivisesta Suomesta ja jalomielisestä Neuvostoliitosta: Suomi muka aloitti sodan ja voittamaton puna-armeija saattoi sen järkiinsä.

Tämän kirjan salanimellä kirjoittava tekijä edustaa Venäjän kuuluisaa intelligentsijaa, joka aina on ollut oppositiossa sortavaksi ja valheelliseksi nähtyä ”valtaa” vastaan. Hän osaa myös suomea ja on käyttänyt suomalaisia arkistoja.

Yllätyksekseen hän saattoi havaita, että moni otti nuo läpeensä valheelliset stalinistiset dokumentit täysin tosissaan. Dokumenttien julkaisemisen ohella oli myös selitettävä niiden merkitys. Tämä kirja sisältää sekä talvisodan ydinkysymyksiä valaisevien dokumenttien suomennokset että selityksen siitä, millaiseen historialliseen yhteyteen ne kuuluvat.

Edellä mainitut venäläis-suomalaisena yhteistyönä syntyneet talvisotakirjat, niin korkealla tasolla kuin ne ilmestyivätkin, eivät vielä sellaisenaan riittäneet rokottamaan venäläistä lukijaa törkeitäkin historian vääristelyjä vastaan. Täysin ilmeisiä faktoja saatetaan kieltää ja vääristellä taas nykyään, ja aivan erityisesti voidaan selittää sinänsä rikollisia toimia valtioedulla, joka muka oikeutti turvautumaan arveluttaviinkin keinoihin isänmaahan kohdistuneen uhkan torjumiseksi.

Tämän venäläisen kirjan julkaiseminen suomeksi on mielestäni suomalaisen lukijan kannalta hyvin tarpeellinen ja tärkeä siksi, että siinä näemme venäläisen intellektuellin tavan lähestyä sellaista historiallista totuutta, jota ”valta” taas yrittää parhaansa mukaan vääristellä. Ehkä vieläkin tärkeämpää ja kiinnostavampaa on se, miten kirjassa tuodaan esille, millainen oli se maa, joka vuonna 1939 hyökkäsi Suomeen, ja miten se silloin perusteli tämän kansainvälisen oikeuden ja yleisten moraaliperiaatteiden vastaisen aggressionsa. Tämä venäläinen aikalaisnäkökulma tuohon maamme ja kansamme kannalta niin keskeisen tärkeään sotaan on meillä tähän saakka ollut tuntematon.

Venäjällä tuon aikakauden Neuvostoliiton yleinen luonne on paremmin tiedossa kuin meillä Suomessa, joten siitä on suomalaista lukijaa varten tarpeen tässä tuoda vielä esille muutamia seikkoja, jotka voivat olla hyödyllisiä tämän kirjan lukijalle.

8  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

Neuvostoliitto vuonna 1939 – uudenlainen valtio ja yhteiskunta

Niin sanotun Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän yhteiskunnasta ei vielä tullut sosialistista. Niin ei tapahtunut myöskään heti sen jälkeen, kun vuoden 1922 lopulla oli muodostettu uusi valtio, Neuvostoliitto. Valtionideologian, marxismi-leninismin eli leniniläisen marxilaisuuden mukaan sosialistisen yhteiskunnan oli oltava pitkälle kehittynyt eli teollistunut. Venäjä sen sijaan oli kehittymätön maatalousmaa. Neuvostoliiton muuttaminen maatalousmaasta teollisuusmaaksi toteutettiin kahden ns. viisivuotissuunnitelman aikana, vuodesta 1928 vuoteen 1936.

Vuoden 1936 lopulla selitettiin, että maassa nyt vihdoin vallitsi uudenlainen yhteiskuntajärjestelmä, joka myös nopeasti muuttaisi ja oli osittain jo muuttanut sen kansalaiset uudenlaisiksi ihmisiksi. Ihmisten tietoisuushan määräytyi yhteiskuntajärjestyksen perusteella. Samaan aikaan tuli voimaan uusi, sosialistinen perustuslaki, joka ei ainoastaan myöntänyt ihmisille kaikkia liberaalin yhteiskunnan julistamia vapauksia, vaan lupauksensa mukaan myös käytännössä toteutti monien muidenkin hyvien asioiden toimeenpanon. Porvarilliseen yhteiskuntaan verrattuna ihmisten hyvinvointi ja tasa-arvo olivat aivan uudella ja paljon korkeammalla tasolla.

Sosialismin vallitessa oletettiin, että uudenlaisen yhteiskuntajärjestyksen ansiosta kaikki ihmisten toisiin ihmisiin kohdistama sorto oli loppunut, kuten myös esimerkiksi kansalliset ennakkoluulot. Keväällä 1937 eli heti sosialismin toteuduttua alkoi niin sanottu suuri terrori, josta oli ollut merkkejä jo vuoden 1934 lopulla tapahtuneesta Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhasta lähtien.

Vuosien 1937 ja 1938 aikana teloitettiin ampumalla yli 700 000 ihmistä. Sen lisäksi tuhannet ja taas tuhannet menehtyivät keskitysleireillä ja karkotuksessa. Laskutavasta riippuen määrän on arvioitu olevan miljoonaluokkaa. Vuodet 1937–1939 muistetaan ennen muuta suuren terrorin vuosina, mistä oli paljon tietoa ulkomaillakin; esimerkiksi kuuluisat näytösoikeudenkäynnit olivat julkisia. Merkittävää oli, että terrorin voitiin havaita hävittävän kokonaisia vanhojen bolševikkien ikäluokkia, ja se myös tuhosi koko puna-armeijan ja laivaston korkeamman johdon.

Tuohon aikaan maailmassa ei ollut toista Neuvostoliittoon verrattavaa terrorivaltiota. Saksa ei vielä toteuttanut kansanmurhapolitiikkaa ennen syksyn 1939 hyökkäystä Puolaan. Sen harjoittamaa terroria voitiin vielä pitää enemmän tai vähemmän normaalina sodankäyntiin liittyvänä raakuutena.

Maailman suurin sotilasmahti ja sankarien maa

Neuvostoliitto saavutti maailmansotaa edeltävät talousluvut vasta ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aattona, vuonna 1928. Sen jälkeen se keskittyi raskaan teollisuuden luomiseen ja 1930-luvun jälkipuoliskolla aseiden tuotantoon. Vuonna 1939 Neuvostoliitolla oli enemmän nykyaikaista sotakalustoa kuin koko muulla maailmalla yhteensä. Lisäksi koko maa ja yhteiskunta oli joka suhteessa valmistettu sotaa varten. Hallinnon hoiti puolue, jonka elimissä oli kaikilla hallinnon tasoilla salainen sektori, joka käsitteli sodankäynnin kannalta tärkeät asiat taloudesta liikekannallepanoon. Sillä oli arkistoissakin aina oma, salainen osastonsa.

Koko yhteiskunta oli militarisoitu, joten kaikki, niin miehet kuin naiset, harjoittelivat vapaa-ajallaan sotilaallisia taitoja: ampumista, auton ajamista, lentämistä, laskuvarjohyppyjä ja niin edelleen. Puhuttiin ”vorošilovilaisista yhteislaukauksista”, jotka tuhoaisivat jokaisen vihollisen. Neuvostotekniikan julistettiin olevan maailman parasta, ja etenkin lentäjät tekivät jatkuvasti uusia ennätyksiä. Uusi sosialistinen ihminen näytti myös yltävän ällistyttäviin saavutuksiin: miehet ja naiset kävelivät, ratsastivat, purjehtivat ja ajoivat autolla valtavia matkoja minimiajassa. Ennätyksiä syntyi jatkuvasti erilaisis-

10  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

sa sotilasurheiluissa, kuten laskuvarjohypyssä ja uinnissa. Napaseudun tutkijat suorittivat hämmästyttäviä urotekoja ankarissa oloissa. Neuvostoliitto oli sankarien maa ennennäkemättömässä mitassa ja laajuudessa.

Jos huomenna on sota, niin valmiina ollaan!

Vuoden 1939 syksyllä neuvostolehdistö rummutti herkeämättä ajatusta maan sotilaallisesta ylivoimaisuudesta mitä tahansa vihollista vastaan. Kuvaan kuului, että tulevaa sotaa luonnehdittiin jo ennakolta neuvostoihmisen kannalta helpoksi ja hämmästyttävän vähän uhreja vaativaksi. Sota käytäisiin vihollisen alueella ja siitä selvittäisiin hyvin vähällä verellä (maloj krovju).

Venäläinen tutkija Aleksandr Nevežin on nimittänyt tämän kampanjan nostattamaa mielialaa ”hyökkäyssodan syndroomaksi”.³ Neuvostoliiton ystävät ja viholliset

Neuvostoliitto oli maailman ensimmäinen ja ainoa sosialistinen maa, ja jo sen virallinen ideologia selitti, että kapitalismin ja imperialismin voimat ehdottomasti pyrkivät hävittämään tämän vihollisensa, joka kaikinpuolisesti edusti erilaista maailmaa kuin ne, ja joka pyrki luonteensa mukaisesti auttamaan muitakin historiallisen edistykseen pyrkiviä kansoja. Kuten marxismi-leninismi oletti, imperialistinen maailmanjärjestelmä oli Neuvostoliiton luonnollinen ja peruuttamaton vihollinen. Kysymys oli siitä, kuka kukistaa kenet – kto–kogo?

Toki sosialistisella maalla oli mahdollisuus käyttää hyväkseen imperialistien keskinäisiä ristiriitoja. Vuonna 1933 Neuvostoliitto oli liittynyt Kansainliiton jäseneksi, kun Saksa erosi siitä. Samalla oli Hitlerin tahdosta loppunut myös vuosina 1922–1933 (itse asiassa vuoteen 1934 saakka) Neuvostoliiton kanssa harjoitettu yhteistyö, joka oli ollut sekä taloudellista ja poliittista että sotilaallista. Sen ansiosta Saksa oli saanut tilaisuuden kehittää ja kokeilla uudenlaisia aseita, kuten panssareita ja lentokoneita Neuvostoliiton alueella.

Vuosina 1934–1939 Saksan ja Neuvostoliiton suhteita leimasi poliittinen vihamielisyys. 3.8.1939 solmitun Molotovin–Ribbentropinsopimuksen solmimisen jälkeen yhteistyö alkoi uudella voimalla ja oli paitsi taloudellista ja sotilaallista, myös poliittista. Neuvostoliiton raaka-ainetoimitukset Saksalle olivat jälkimmäisen sodankäynnin kannalta keskeisen tärkeitä vuoden 1939 syksystä aina vuoden 1941 kesäkuuhun saakka, ja toki vaikuttivat vielä sen jälkeenkin. Saksa myi puolestaan Neuvostoliittoon muun muassa työstökoneita ja aseita.

Saksan ja Neuvostoliiton yhteinen rintama länsivaltoja vastaan sisälsi myös poliittisen puolen ja läheni luonteeltaan liittoa. Molemmat valtiot edustivat myös toisenlaista ideologiaa kuin länsivallat. 28.9.1939 solmitun raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja (pääministeri) Vjatšeslav Molotov julisti, että Saksa oli nyt Euroopassa rauhanvoima ja sille sodan julistaneet Englanti ja Ranska puolestaan sodanlietsojia.

Saksa oli tarjonnut rauhaa, mutta imperialistisille suurvalloille se ei kelvannut, kertoi Molotov. Ne selittivät käyvänsä sotaa ”hitlerismiä” vastaan, mutta tällainen ideologinen perustelu sodalle muistutti uskonsotaa, jollaiset olivat aina olleet kansoille onnettomuus.

Ideologioita ei voida kukistaa sodalla, selitti Molotov. Sitä paitsi länsivaltojen esittämä pyrkimys ”entisen Puolan” palauttamiseen oli selvästi falski. Sen estämisestä oli olemassa kahden maailman vahvimman sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton, takeet, ilmoitti Neuvostoliiton hallituksen päämies.

Neuvostoliitossa harjoitettu Saksan miellyttämispolitiikka meni niin pitkälle, ettei neuvostojulkisuudessa saanut Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen voimassa ollessa puhua fasismista negatiiviseen sävyyn, ja jopa Kominternin jäsenpuolueet velvoitettiin tukemaan Saksan kantoja politiikassa. Saksan miehittämässä Ranskassa tämä oli henkisesti erityisen kova vaatimus.

Kuten jo aiemmin, Versailles’n rauhan solmimisen jälkeisellä Rapallo-politiikan kaudella, Saksa ja Neuvostoliitto olivat taas maailmassa lähes ainoat toistensa ystävät. Asian voi todeta vaikkapa Stalinin saamista 60-vuotispäivän tervehdyksistä, joiden joukossa myös Suomen demokraattisen tasavallan hallitus eli Terijoen hallitus nousi varsin korkeaan rankiin.

Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet Euroopan etupiireihin 23.8.1939 solmitulla sopimuksella, ja ne todella olivat maailman kaksi vahvinta sotilasvaltaa, kuten Molotov oli julistanut.  Ne molemmat sitä paitsi sijaitsivat hyvien yhteyksien päässä Suomesta, toisin kuin Ranska ja Englanti tai edes Yhdysvallat, joka oli sodasta syrjässä, mutta sangen merkittävä talousmahti.

Mitä Suomen asemaan tulee, sen suhteet Neuvostoliittoon olivat 1930-luvun lopulla olleet viileät, mikä näkyi muun muassa Leningradin konsulaatin sulkemisessa isäntämaan kehotuksesta. Myös Saksan suhteet Suomeen olivat viileät, mikä johtui Suomen arvostelevasta suhtautumisesta Saksan laajenemispolitiikkaan. Tähän viittasi myös Hitler selittäessään, miksi Saksa ei millään tavalla tukenut Suomea Neuvostoliittoa vastaan.

Kun kutsu Moskovan neuvotteluihin lokakuussa 1939 saatiin, ei Suomella ollut mahdollisuuksia saada mistään sotilaallista tukea, lukuun ottamatta Ruotsia, jonka sotalaitos oli tuolloin varsin heikko. Kansainliiton jäsenenä Suomella sen sijaan oli mahdollisuus pyytää järjestön jäsenmaiden apua, mikäli se joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Suomen puolustusvoimat olivat omassa sarjassaan suhteellisen suorituskykyiset, mutta Neuvostoliiton nykyaikaisen konearmeijan rinnalla niiden merkitystä oli pidettävä vaatimattomana ellei olemattomana.

Neuvostolehdistöllä oli kaikki syyt ylimielisyyteensä, kun se ennen puna-armeijan hyökkäystä pilkkasi Suomesta kuulunutta uhoa, jonka mukaan yksi suomalainen vastaisi kymmentä venäläistä. Myös Wolf Halstin uuteen kirjaan Suomen puolustaminen suhtauduttiin ironisesti.

Ennen kuin puna-armeija hyökkäsi, suoritettiin neuvostolehdistössä eräänlaista propagandistista tulivalmistelua ja väitettiin sosiaalisten ristiriitojen kärjistyvän Suomessa koko ajan. Maan talous oli liikekannallepanon takia muka romahtamassa. Suojeluskuntalaisten ja reserviläisten välillä väitettiin olleen puukkotappeluita, ja palvelukseen kutsuttujen reserviläisten perheiden oloja kuvattiin kurjiksi.

Lehtien lukijat saattoivat siis täydellä syyllä odottaa Suomessa tapahtuvan sosiaalisen vallankumouksen ja ainakin osan kansaa olevan Neuvostoliiton puolella sortajiaan, vuoden 1918 ”lahtareita” vastaan.

Juuri ennen hyökkäystä julistikin vetoomus, joka julkaistiin Neuvostoliitossa SKP:n nimissä, kansannousun hallitusta vastaan. Samassa vetoomuksessa lupailtiin jo uudelle, perustettavalle hallitukselle suurta aluelaajennustakin jalomielisen naapurin toimesta. Samaa vihjaili myös Molotovin puhe, joka julkaistiin sodan alkamista edeltävänä päivänä.

Niin sanottujen Mainilan laukausten johdosta aloitettiin kautta Neuvostoliiton raivoisa kampanja, jossa yleisiin kokouksiin kutsutut kansanjoukot vaativat sotahullujen suomalaisten rankaisemista kolminkertaisella iskulla.

Suomen demokraattinen tasavalta ja Suur-Suomen muodostaminen

Sodan sitten alkaessa pursuivat lehdet uutisia siitä, miten kansanjoukot kautta koko laajan Neuvostoliiton hyväksyivät hallituksen politiikan, ja kuinka monet merkittävimmät kulttuuripiirien edus-

14  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

tajat akateemikkoja myöten julistivat tukensa Suomen ”uudelle hallitukselle”, jonka kerrottiin olevan luonteeltaan väliaikainen, mutta joka oli jo välittömästi muuttanut maansa nimenkin Suomen demokraattiseksi tasavallaksi.

Nyt oli olemassa kaksi Suomea: valko-Suomi ja kansanvaltainen Suomi. Neuvostoliitto auttoi ”loistavan ja voittamattoman” punaarmeijan voimin kansanvaltaista Suomea sen pyynnöstä.

Puna-armeijan ei missään tapauksessa voitu olettaa loukkaavan Suomen itsenäisyyttä, päin vastoin. Tämän todisti jo sekin, että suhteellisen pientä Kannaksella tapahtuvaa alueluovutusta vastaan Suomelle annettiin peräti 20 kertaa suurempi alue Itä-Karjalasta. Puna-armeija saapui Suomeen maan hallituksen kutsusta auttamaan sodanlietsonnan pesäkkeen likvidoinnissa.

Mainitun aluelahjoituksen kerrottiin toteuttavan Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen unelman, jälleenyhdistymisen, toteutumista, selitettiin Terijoen hallituksen ja Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston allekirjoittamassa sopimuksessa, joka astui heti voimaan.

Näin siis tuli sekä perusteltua Suur-Suomen idean oikeutus että jopa perustetuksi se: sopimushan astui voimaan heti, ja Suomi säilyi itsenäisenä valtiona eikä sitä suinkaan ollut tarkoitus liittää Neuvostoliittoon, saati Venäjään, selitettiin.

Suomessa asia ei näytä herättäneen minkäänlaista kannatusta, ja se on myös jäänyt varjoon niin yleisessä tietoisuudessa kuin historiantutkimuksessa. Se on myös haluttu unohtaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä, vaikka asialla on toki suuri periaatteellinen merkitys.

Kuitenkin uusi Suur-Suomi oli tarkoitettu pysyväksi historialliseksi uutuudeksi, jolle kirjoitettiin jo oma historiakin.⁴ Se sai myös oman hakusanan vuonna 1940 ilmestyneessä politiikan sanakirjassa.⁵ 

Suomen uusia rajoja esittelevä kartta julkaistiin heti Pravda-lehdessä koko sivun laajuisena, ja se levisi monimiljoonaisena painoksena kaikkialle Neuvostoliittoon ja muuallekin maailmaan. Uusia Suomen karttoja julkaistiin myös suurina painoksina seinille ripustettaviksi valistustyöntekijöiden käyttöön.

Historia perutaan: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta

Kun Neuvostoliitto oli pannut kaiken arvovaltansa uuden ”Suomen demokraattisen tasavallan” taakse ja solminut sen kanssa valtiosopimuksenkin, sen oli tavattoman vaikeaa tunnustaa sen jälkeen uudelleen Helsingissä istuvaa Suomen hallitusta ja solmia rauhaa sen kanssa.

Se merkitsi kasvojen menetystä, mutta asiaa voitiin yrittää peitellä sumutuksella, perustamalla uusi neuvostotasavalta, joka asiaa tuntemattomista saattoi näyttää jopa alkuperäisen skenaarion mukaiselta ratkaisulta.

Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin 31.3.1940. Siihen liitettiin Suomelta riistetyt alueet lukuun ottamatta kaistaletta Kannaksen eteläosassa. Toisin kuin sen edeltäjä, Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka oli ollut Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan osa, uusi tasavalta oli virallisesti oma valtionsa, jolla oli oikeus halutessaan myös erota Neuvostoliitosta.

Uuden tasavallan kieleksi tuli venäjän ohella suomi, jonka käyttö oli kaikkialla lopetettu suuren terrorin aikana, vuoden 1937 lopusta lähtien, ja korvattu kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetulla karjalan kielellä. Tämä kieli, jota oli parin vuoden ajan käytetty niin kouluissa kuin lehdistössä, jäi nyt vuorostaan yhtäkkiä ja kokonaan pois käytöstä.

Uuden tasavallan perustamista motivoitiin sillä, että siihen liitetyt alueet olivat luonteeltaan suomalaisia; itse asiassa ne oli täydellisesti tyhjennetty asukkaista, jotka oli evakuoitu Suomeen. Uusia suomalaisia alamaisia uuteen tasavaltaan tuli vain noin parisataa.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Karjalan kannas liitettiin Venäjän federaatioon ja Leningradin alueeseen ja sen paikannimet muutettiin. Suomalaiset nimet säilyivät vain Laatokan luoteis- ja pohjoispuolisilla alueilla. Suomen kieli kuitenkin säilyi uuden neuvostotasavallan toisena virallisena kielenä aina vuoteen 1956 saakka, jolloin tarpeettomaksi käynyt tasavalta lakkautettiin.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja tuo esiin paljon sellaista suomalaiselle lukijalle uutta, mikä liittyy talvisotaan ja on tähän saakka ollut saatavissa korkeintaan venäjäksi. Venäjäksikin se on ollut saatavana vain pieninä painoksina levinneissä ja harvojen asiantuntijoiden tuntemissa kirjoissa.

Tämä sangen tärkeä ja kiinnostava näkökulma tulee nyt tämän kirjan kautta suomalaisenkin lukijan ulottuville. Tämän kirjan ilmestymistä onkin syytä tervehtiä merkkitapahtumana myös meikäläisessä talvisotakirjallisuudessa.

 

 

Poeta laureatus. Runeberg ja hänen kansansa

 

Kirjoitin aikoinaan nimellään kauhistusta herättäneen kirjan Itäraja häviää. Siinä toki tarkoitettiin vain sitä henkistä Kiinan muuria, jonka todettiin jo 1800-luvulla olleen suuriruhtinaskunnan ja emämaan välillä.

Pieleenhän se meni sekin ennustus ainakin jossakin mielessä ja ainakin on hyvä niin, ettei rajasta ole tullut vain yhteen suuntaan läpäisevä, kuten typerimmät poliitikkomme näyttivät sallivan.

Joka tapauksessa esitin tuossa kirjassa, että Runebergin rooli Suomessa oli historiallisesti yhtä suuri kansakunnan symbolina kuin oli Puškinin rooli Venäjällä.

No, yleisen sivistystason laskun myötä kummatkin ovat meillä nykyään tuntemattomia, mutta vielä viime sotien aikaan asiat olivat toisin.

Runeberg symbolisoi meillä oman kansakunnan kunnioittamista ja sen halua ja kykyä kehittää omaa kulttuuriaan Venäjästä erillisenä.

Ymmärrettävästi suhtautuminen emämaan puolella oli sitten sen mukaista.

Pistän tähän taas pikku tutkielmani Runebergin Venäjällä aiheuttamasta reaktiosta. Hän ei suinkaan vain mielistellyt venäläisiä ja pyrkinyt tulemaan siellä suureksi nimeksi, mistä Matti Klinge on kertonut. Myös runoelma Nadeschda oli aika tökerö ja sitä paitsi aina uskallettu puhuessaan Potjomkinin kulisseista.

Skandinaviassa Runebergista tuli aikana supertähti (ks. Vihavainen: Haun runeberg tulokset), mutta Suomessa hänen roolinsa oli vielä suurempi. Venäjäänhän se liittyi kautta linjan:

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Venäläisten Runeberg

 

J.L. Runeberg venäläisin silmin

 

Sodan aikana kerrottiin kaskua, että venäläiset olivat pommittaneet Porvoota siksi, että siellä kuului asuvan suuri fasistinen kansankiihottaja Runeberg.

Kuten monet muutkin hyvät kaskut, myöskään tämä ei pidä paikkaansa, mutta on silti hyvin keksitty.  Runebergista todella tuli Suomen autonomiakauden lopulla Suomen ”vääränlaisen”, eli siis venäläisvastaisen tai ainakin venäläisyydestä erottautuvan isänmaallisuuden keskeinen symboli. M.M. Borodkin, kenraali, historioitsija ja muuan keskeisistä Suomi-syöjien ideologeista kiteytti vuonna 1909 asian paljon puhuvasti: ”Vänrikki Stoolin tarinoista on tullut Suomen taiteen keskipiste. Vuosien 1808-09 sodasta on tullut suomalaisen kansallisuuden ja suomalaisen patriotismin keskeinen lähde. Se herätti suomalaisessa kansassa tietoisuuden omasta erikoislaadustaan ja merkityksestään. Suomalaisten Venäjää ja venäläisyyttä kohtaan kohdistamien tunteiden juuret lähtevät Runebergin runouden luomalta pohjalta. Koko niin sanottua ”Suomen kysymystä” ei voi lainkaan käsittää ilman ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. [1]

”Vänrikkien” joutuminen venäläisten silmätikuksi on tavallaan aika outoa siksi, että kokoelman ensimmäinen osa saatiin painettua ikimuistoisena vuonna 1848 nimenomaan venäläistä veljellistä apua ja Pietarin tietä käyttäen, kuten tutkimus on osoittanut. Aleksanterin yliopiston Venäjän kielen ja historian professori Jakov Grot, jota Valentin Kiparsky nimittää venäläiseksi fennofiiliksi oli tässä korvaamattomana apuna. Grot ihastui Kulnev-runoon, käänsi sen heti venäjäksi ja toimitti Pietariin. Loppujen lopuksi kirja, jota Suomen sensuuri jo oli kavahtanut, sai synninpäästön itse pääkaupungissa. Vänrikkien voittokulku alkoi näin venäläisellä siunauksella.[2]

Ansiokkaissa tutkimuksissaan professori Klinge on osoittanut, että vänrikkien ensimmäinen runo, Maamme-laulu oli sekin alun perin Nikolai I:n virkavaltaiselle Venäjälle mitä otollisin tuote.  Itse asiassa luonnontunnelmiin keskittyvä suomalainen isänmaallisuus oli poliittisesti kovin harmitonta ja sen korkea veisu ”Maamme” oli kaikessa epäpoliittisuudessaan suorastaan eräänlainen ”antimarseljeesi”. Sen ensiesityksessä järjestetyt Floran päivän juomingit Kumtähden kentällä olivat mitä ovelin tapa purkaa ylioppilaiden ajan hengen kiihottamaa intomieltä vaarattomalla tavalla. Vänrikkien poliittisessa korrektiudessa ei siis ainakaan alun alkaen pitänyt olla paljoakaan toivomisen varaa. Vänrikit voidaan muutoinkin ymmärtää ajan hengessä tyypilliseksi kunniaa ja hyveitä ylistäväksi runoudeksi, jolla on vastineensa ja ehkä esikuvansa myös Venäjällä: Žukovski ja Lermontov ovat Klingen mielestä tällaisia.[3]

Mutta se, mikä sopii Juppiterille, ei sovi härälle. Venäjän kielen, historian ja statistiikan professori, myöhempi akateemikko Jakov Grot oli venäläinen patriootti, joka hyväksyi myös muiden kansallisuuksien oman patriotismin. Grotin Helsingin periodi 1840-1852 oli alkuvaiheessaan suomalais-venäläisten suhteiden kuherruskuukautta, joka kuitenkin jo loppuvaiheessa alkoi saada koiruhon makua. Vuonna 1840 pidetyissä Aleksanterin yliopiston promootiojuhlissa ystävyys oli ylimmillään ja ajatus suomenkielen edistämisestä yliopistossa ja koko maassa rinnan venäjän kanssa innoitti ainakin muutamia entusiasteja, jotka arvelivat ruotsinkielen tulevan täten syrjäytetyksi. Käytännössä suomalaisten karsaus Venäjää ja sen kieltä kohtaan osoittautui kuitenkin mahdottomaksi voittaa eikä tässä liene eri kieliryhmillä ollut eroa. Kaikkihan sitä paitsi käyttivät ruotsia akateemisissa piireissä. Kun oppilaidensa penseyteen tuskastunut Grot vaihtoi opetuksessaan porkkanat keppiin, alkoi ylioppilailta tulla palautetta samalla mitalla. Kivenmurikat ja ruutipaukut korostivat nuorekkaan protestin painokkuutta ja Grot pakkasi laukkunsa.[4] Hänen kollegansa Stepan Baranovski, monipuolinen keksijänero ja yhteiskunnallinen aktivisti oli puolestaan omaksunut opetuksessaan lepsumman linjan ja kannatti venäjän vapaaehtoisuutta. Helpoimmaksi ratkaisuksi jäi pitää vaatimustaso matalana. Ja tapahtui niin, ettei Suomessa sitten ennen Bobrikovin aikaa juuri opiskeltu venäjää yliopistossa eikä paljon muuallakaan eikä sitä myöskään opittu muutoin kuin työn sivutuotteena, mikäli se sattui olemaan Pietarissa.[5] Kielitaistelun rintamien muodostuttua Venäjän tuki toki kelpasi suomalaiselle puolueelle, mutta tämäkään ei millään muotoa edesauttanut valtakunnallisen, venäläisen isänmaallisuuden kehittymistä, toisin kuin emämaassa toivottiin. Hallitsijaa kohtaan oltiin toki moitteettoman lojaaleja, mutta tämä ei tarkoittanut kansojen lähentymistä. Se ”Kiinan muuri”, joka erotti Suomea Venäjästä, ei ollut pelkkä kieliraja. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin syvä kulttuuriraja juuri siinä mielessä, kuin Samuel Huntington on sen myöhemmin hahmotellut.[6] Kielen ohella ihmisiä erottivat uskonto ja politiikka sekä historialliset kokemukset. Nämä jälkimmäiset kodifioitiin enemmän tai vähemmän myytinomaiseksi suomalaisen identiteetin perustaksi Runebergin ja Topeliuksen toimesta. Suomen ja Venäjän kulttuurirajan ylittäminen onnistui lähinnä vain sille lopultakin varsin vähälukuiselle joukolle aatelisnuorukaisia, jotka lähtivät Venäjälle luomaan upseerinuraa. Heidän ”juuretonta” kosmopoliittisuuttaan paheksuttiin yleisesti. Suomen mahdollinen hukkuminen Venäjän ”kansainmereen” häämötti molempien kotimaisten kieliryhmien piirissä suurena potentiaalisena uhkana, jota liian hyvä kielitaito oli omiaan edistämään.

On ilmeistä, että suomalaisten venäjän taito todella oli autonomian aikana vielä huonompi kuin se on nykyään. Silloin sen oppimista myös kammoksuttiin paanisesti ja sitten kun siitä Bobrikovin aikana tehtiin pakollista, tuli kunnia-asiaksi olla sitä oppimatta.

Vastoin Grotin odotuksia, suomalaiset molemmista kieliryhmistä osoittautuivat huonoiksi venäläisiksi. Venäjän kielen stipendiaattien satavuotinen tarina, jota Kari Ketola on tutkinut, puhuu selvää kieltään. Odotetun veljestymisen sijaan ilmeni venäläisten suosimalla suomenkieliselläkin puolella suoranaista russofobiaa, esimerkiksi August Ahlquistin teatraalisessa kirouksessa ”ministerivaltiosihteerikokelaille”, jotka ottivat vastaan Venäjän rahaa oppiakseen sen kieltä.[7] Jakov Grot, joka itse oli saksalaista sukujuurta, oli kummastellut suomalaisten omituista tapaa syrjiä ihmisiä sillä ainoalla perusteella, että nämä kuuluivat toiseen kansakuntaan ja puhuivat toista kieltä. Venäläisille moinen ei ollut tyypillistä, hän arveli, ehkäpä ei saksalaisillekaan, mutta molemmat olivat suuria kansoja.

Venäläisestä näkökulmasta katsoen suomalaisten asenteissa näytti tyhmänylpeys yhdistyvän kiittämättömyyteen. Venäläiset isänmaanystävät kehuivat näihin aikoihin itseään juuri suvaitsevuudellaan kansallisissa asioissa. Erityisen kuuluisaksi tuli Dostojevskin ajatus siitä, että venäläiset eivät itse asiassa olleet kansakunta, vaan ihmiskunta ja venäläinen ihminen ”kaikki-ihminen” (vsetšelovek).[8] Suomalaisten, tai pikemmin venäläisestä näkökulmasta ”ruotsalaisten”, sillä asia koski ennen kaikkea ruotsinkielistä herrasväkeä, pöyhkeys venäläisiä kohtaan alkoi jo 1860-luvulla herättää kiukkua. Mikäli haluttiin seurata Dostojevskin ajatuksenjuoksuja, tuossa erottautuvassa asenteessa oli jo Venäjältä katsoen tiettyä raakalaisuuden leimaa. Myös Grot oli närkästynyt havaitessaan, että ylioppilaat Suomessa pitivät venäläisiä raakoina ja moraalittomina.[9]

Dostojevskin kaltaisista internationalisti-patriooteista tuli sittemmin tyypillisesti venäläinen ilmiö, jonka kukoistuskautena voidaan pitää neuvostoaikaa. Heidän ohellaan Venäjältä löytyi kuitenkin myös suorasukaisempia nationalisteja, jotka tunsivat tarvetta asettaa suomalaiset oikealle paikalleen, jonka oletettiin sijaitsevan venäläisten alapuolella. Itse asiassa Dostojevskikaan ei käytännössä voinut sietää esimerkiksi puolalaisia, joita hän monissa teoksissaan kuvasi sangen ilkeästi. Myös ranskalainen pikkuporvari, venäläisen lavean luonteen vastakohta nostatti suuren mystikon kiukkua. Dostojevskin kaksijakoinen suhde kansallisuuskysymyksiin lienee ollut melko tyypillinen muillekin ajan patriooteille. Juhlallisen paatoksen vallassa saatettiin sulaa ikimuistoisella tavalla yleisen veljeyden huumaan kuten Dostojevskin puhuessa Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880.[10] Käytännössä niiden osaksi, jotka halusivat kauemmas tästä syleilystä, tuli varsin tyly kohtelu. Willst du nicht mein Bruder sein, schlag ich dir den Schädel ein, riimitteli aikoinaan Goethe tällaisesta psykologiasta.

Suurvenäläisyyden ja pian myös suomalaisvastaisuuden symboliksi nousi 1800-luvun jälkipuoliskolla aluksi Mihail Katkov, intellektuelli, joka oli nuoruudessaan harhaillut poliittisen kentän vasemmalla laidalla, mutta siirtynyt sitten isänmaalliseen, joskaan ei varsinaisesti slavofiiliseen leiriin. Katkovista tuli kuuluisa skribentti, joka sivalteli usein ja kiivaasti myös suomalaisia. Aleksanteri II:n aikana lehdistöstä kasvoi Venäjällä nopeasti yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Katkov oli yksi alan menestyjistä. Koko Venäjä saikin 1880-luvulla toistuvasti kuulla suomalaisten ikävistä piirteistä, kun Katkov kritisoi heitä Moskovskije vedomosti-lehdessään. Hänen mielestään suomalaiset eivät pelkästään siekailleet käyttää tullirajaansa hyötyäkseen Venäjän kustannuksella. Päälle päätteeksi he olivat kyllin hävyttömiä kieltäytyäkseen puhumasta venäläisten kanssa venäjää edes niissä harvoissa tapauksissa, kun he sitä osasivat.[11]

Venäjän suurimmaksi lehdeksi kehittyi A.A. Suvorinin julkaisema Novoje Vremja, joka Suomen kysymyksessä oli leppymättömän suurvenäläinen. Lehti oli aluksi liberaalissa maineessa, mutta kehittyi Turkin sodasta lähtien yhä patrioottisemmaksi.

Suomea koskevia valituksia ilmestyi lehdissä vuosien mittaan yhä lisää kiihtyvällä vauhdilla. Tämä on ymmärrettävää jo sikäli, että Riihimäen-Pietarin rata muodosti vuodesta 1870 lähtien nopean yhteyden pääkaupungin ja Suomen välille ja kuten tunnettua, kansainvälisten kontaktien lisääntyminen lisää varmuudella myös niiden välistä kitkaa. Vain onnellisissa ihannetapauksissa se lisää suvaitsevuutta. Sellaiselle oli suomalais-venäläisissä suhteissa vain vähän pohjaa. Niinpä venäläisessä lehdistössä syntyi ”Suomen kysymys”, josta vuosien mittaan kirjoitettiin tuhansia artikkeleita. Tarinan perusjuoni pysyi samana hamaan Suomen itsenäistymiseen saakka. Sen mukaan suomalaiset nauttivat Venäjällä ansaitsemattomia etuoikeuksia eli itse asiassa elivät venäläisten kustannuksella. He eivät antaneet Venäjän valtionkassaan mitään, mutta nauttivat sen armeijan suojelusta ylläpitäen itse vain pientä kevytaseista sotajoukkoa. Muutkin ulkomaansuhteisiin ja maan yleisiin hallintokustannuksiin liittyvät velvollisuudet olivat kokonaan muun keisarikunnan harteilla.[12] Suomen liberaaleja instituutioita Katkov, Suvorin ja heidän hengenheimolaisensa vihasivat aivan erityisesti, mutta vastaavasti Venäjältä löytyi kyllä myös Suomen puolustajia. Näitä olivat luonnollisestikin liberaalit länsimieliset eli zapadnikit, ja heidän lehtensä Vestnik Jevropy, Novosti ja usein muutkin. Yllättävää kyllä Suomen puolustajiin kuului myös kruununperijän kasvattaja, ruhtinas Vladimir Meštšerski, jota yleisesti pidettiin varsinaisena taantumuksen perikuvana ja joka julkaisi hieman paradoksaalisesti Graždanin (kansalainen) nimistä lehteä. Meštšerskin mielestä Suomesta ei kannattanut vaahdota, kun Venäjän todellinen vaara olivat juutalaiset. Moskovskije Vedomosti reagoi tähän ihmettelemällä, minkä osan Venäjästä juutalaiset aikoivat irrottaa. Suomalaisten kohdalla asia oli ilmeinen.[13] Ruhtinas tiedettiin myös homoseksuelliksi ja sai pilkkanimen ”Sodoman ruhtinas ja Gomorran kansalainen”. Aleksanteri III:n suojelus säästi ruhtinaan pahemmilta seurauksilta, mutta Suomi-syöjiä lienee ilahduttanut se, että Suomen ystävien joukko Venäjällä muodostui kelpo kansalaisten näkökulmasta epäilyttäväksi. Siihen kuului aina myös runsaasti juutalaisia, muun muassa Novosti-lehden julkaisija O.K. Notovitš.[14]

Vuonna 1885, kun Venäjän ja Ison Britannian välinen sota uhkasi Afganistania koskevan kiistan takia, puhuivat eräät, lähinnä liberaalia Helsingfors Dagbladia edustavat piirit Suomessa siitä, että suuriruhtinaskunnan olisi julistauduttava sodassa puolueettomaksi. Muussa tapauksessa kauppalaivastoa uhkasi tuho. Pietarilaisen valtalehden, Novoje Vremjan päätoimittaja A.A. Suvorin julkaisi asian johdosta artikkelin ”Seitsemäs suurvalta”, jossa hän ivasi suomalaisten esittämää ajatusta. Hän myös varoitti suomalaisia liiasta ylpeydestä: heidän oli syytä kiittää Venäjää jokaisessa iltarukouksessaan ja muistaa, että he asuivat maassa, joka oli yksi Euroopan köyhimmistä ja kuuluivat kansaan, jonka intelligenssi jo rodullisista syistä oli alhainen.[15]

Sanomattakin on selvää, että tällainen epälojaalisuuden ilmaus kirvoitti muissakin venäläisissä lehdissä Suomi-kirjoitusten tulvan, joka ei ollut Suomelle hyödyksi, vaikka maamme lojalistit yrittivät korottaa ääntään ja korostivat dagbladilaisten olematonta suosiota maassamme. Suomeen oli 1880-luvulla jo venäläispatrioottisissa piireissä kerta kaikkiaan ehtinyt tarttua tietty separatistisen loismaisuuden leima. Kritiikille löytyi sinänsä perusteita, Suomi todella nautti monenlaisia etuoikeuksia, joita Venäjän muut alueet eivät voineet kuvitellakaan. Oma raha, oma kansalaisuus, oma tulliraja ja tariffit, oma valtiontalous, omat lait ja lainsäädäntö ja kaiken huippuna vielä oma sotajoukko (vojsko), jota joskus komeasti nimitettiin armeijaksikin, olivat liikaa monille sellaisille nuhteettomille kansalaisille, joiden mielestä Venäjän tuli kuulua venäläisille. Kuuluisaksi tuli Katkovin varoitus siitä, että Suomen poliittiset laitokset olivat hallitsijan jalomielinen lahja ja että se voitiin ottaa poiskin, jos lahjan saaja osoitti kiittämättömyyttä..[16]

Katkov kuoli vuonna 1887, mutta sen jälkeen suomalais-venäläinen polemiikki vasta todella alkoi. Sen merkkipaaluna oli Leo Mechelinin Suomen perustuslakeja koskevan ranskankielisen kirjan ilmestyminen vuonna 1886. Se provosoi Kesar Ordinin kirjoittamaan tunnetun teoksensa ”Suomen valloitus”(1889), minkä jälkeen riita Suomen asemasta keisarikunnan yhteydestä ja sen mahdollisesta perustuslaista kirvoitti yhä uusia artikkeleita. Suomi-syöjät löysivät yhä uutta arvosteltavaa ja moitittavaa Suomesta ja Suomen ystävät joutuivat pysyvästi puolustuskannalle. Hyvinkin vähäpätöiset seikat saattoivat nousta uutisaiheiksi ja pakinan kohteiksi, mikäli ne tapahtuivat Suomessa. Suomi-syöjät eivät jättäneet käyttämättä jokaista tilaisuutta osoittaa, ettei Suomi suinkaan ollut mallikelpoinen eikä varsinkaan keisarikunnalle lojaali maa, kuten suomalaiset itse ja heidän venäläiset suosijansa väittivät ja että venäläiset joutuivat siellä suorastaan kärsimään kansallisuutensa takia. Suomalaisten hävyttömyys meni jopa niin pitkälle, että he saattoivat puhua venäläisten pahasta hajusta.[17]

”Suomen privilegiot” taloudellisena ja hallinnollisena seikkana ärsyttivät varmasti venäläisiä jo sinänsä, mutta edellä jo mainittu eristäytyminen, kieltäytyminen kielen opettelusta ja tiukka linnoittautuminen omien lakien ja asetusten taakse vain pahensivat asiaa. Aivan yksilötasollakin näyttävät suomalaiset usein olleen venäläisiä kohtaan kovin kopeita, ainakin jälkimmäisten kirjoittamissa kuvauksissa. Asiaan saattoivat toki vaikuttaa sekä kulttuurinen kuilu että venäläisten tässä suhteessa herkistynyt mielentila. Etenkin ruotsinkielisellä puolella kyllä myös kerkeästi korostettiin Suomen kuuluvan läntiseen kulttuuripiiriin, joka lähtökohtaisesti arvioitiin venäläistä korkeammaksi.[18] Tämähän oli se perintö, josta suomenkielinenkin kansa sai vallitsevan oletuksen mukaan olla ruotsalaisuudelle ikuisesti kiitollinen, vaikka ns. ”alkuperäistä velkakirjaa” ei pystyttykään löytämään. Venäläinen nationalistinen lehdistö siteerasi tavan takaa sarkastisesti suomalaisten viittauksia korkeampaan sivistykseensä ja näin edellytettyyn venäläisten barbaarisuuteen.[19] Itse asiassa suomalaisten oma tietämättömyys Venäjän kielestä ja kulttuurista oli pöyristyttävää, venäläiset patriootit korostivat. Kadunnimet saattoivat olla venäjäksi aivan tolkuttomasti kirjoitettuja, suomalainen venäjän opettaja saattoi jopa lausua Puškinin ”Pjutškiniksi” ja niin edelleen.[20]

Kulttuurinen separatismi, ajatus erillisestä suomalaisesta isänmaasta oli monen venäläisen patriootin mielestä koko ”Suomen kysymyksen” alku ja juuri. Tämän isänmaallisuuden luomisessa ja perustelemisessa taas Runebergin ansiot olivat olennaiset, kuten myös kenraali Borodkin alussa esitetyssä sitaatissa hyvin voimakkaasti korosti.

Vuonna 1885 Katkov sai aihetta kiukkuisiin pääkirjoituksiin Suomen sodan juhlinnasta. Katkov kirjoitti, ettei hän aluksi voinut uskoa todeksi muuatta skandaalimaista uutista: Suomessa oli juhlallisesti paljastettu muistomerkki Venäjän joukkojen tappion johdosta Virran taistelussa. Paikalla oli kuvernööri Järnefelt, joka kantoi juuri tuon samaisen Venäjän armeijan kenraalimajurin univormua. Itse Virran taistelussa kärsittyä ”tappiota” ei muuten Venäjän sotahistoria tuntenut lainkaan, koko taistelu oli suomalaisten patrioottien luomus. Katkov totesi myös happamasti tilaisuudessa lauletun paljastetuin päin Suomen kansallishymniä (Naša rodina) sekä Savolaisten laulua. Kuopion pataljoonan orkesteri oli soittanut myös Porilaisten marssin, jonka ”mahtava ja hieno musiikki veti kaikki mukaansa juhlatunnelmaan”, kuten venäläinen (mirabile dictu!) lehti Novosti suvaitsi kertoa.[21]

Runeberg oli tietenkin vahvasti taustalla koko tässä tilaisuudessa, vaikka hänen nimeään ei Katkov edes maininnut. Ennen pitkää tilanne kuitenkin muuttui. Vähitellen vakiintui tieto siitä, että kuuluisa Runeberg oli se runoilija, joka oli laatinut tekstin pahamaineiseen Maamme-lauluun, joka oli Suomessa tullut keisarihymnin tilalle ja että juuri hän oli valtavasti liioitelleen kuvannut suomalaisten urotöitä vuosien 1808-09 sodassa. Niinpä pietarilainen Novoje Vremja saattoi vuonna 1893 viitata siihen, että venäläiset lukijat kyllä tunsivat nimeltä runoilijan, mutta eivät sitä, miten mahtipontisesti koko Suomi juhli hänen syntymäpäiväänsä. Pääkaupungin valtalehden mukaan juhlissa laulettiin Runebergin lauluja, joissa itkettiin Suomen surkeaa kohtaloa Venäjän alaisuudessa. Teatterissa esitettiin kehotus yksimielisyyteen tulevien koettelemusten (sodan?) varalta, Runebergin runoutta havainnollistavissa kuvaelmissa ylistettiin Viaporin häpeän vuoksi veljensä hylkäävän Wadenstjernan ja urhoollisen maaherra Wibeliuksen hyvettä ja Suomen neitokin ylisti kuvaelmassa kaatuneen sulhasensa urhoollisuutta sen sijaan, että olisi häntä surrut. Kirjoittajan mielestä venäläiset esitettiin kuvaelmissa barbaareina ja hän poistui teatterista loukkaantuneena.[22]

Lienee turha sanoakaan, että suomalaisen patriotismin nousu ja Runebergin juhlinnan korostuminen liittyivät siihen uhkaan, jonka Suomessa tuolloin nähtiin nousevan suurvenäläisen sovinismin taholta. Keisari Aleksanteri III, joka oli ollut Suomessa suosittu, oli hänkin ryhtynyt myös Suomen suunnalla tiettyihin valtakunnan yhtenäisyyttä lisääviin toimiin. Vuoden 1890 postimanifesti koettiin aikanaan hyvin järkyttävänä.

Moskovskije Vedomosti kirjoitti Runebergista samaan aikaan ja löysi Vänrikeistä paljon sellaista epäilyttävää, jota ei aiemmin ollut edes huomattu. ”Pahamaineinen” (preslovutyi) Maamme päättyi ”profeetalliseen” vetoomukseen Suomelle: kukoistuksesi, joka on vielä nupulla, kerran vielä vapautuu vankeudestaan” (osvoboditsja iz nevoli).[23]

Yleisesti ottaen, kirjoittajan mielestä runoilija oli paisutellut kahakoista ja jälkijoukkoyhteenotoista suuria taisteluita ja ”kunniakkaita voittoja”, joissa ruotsalais-suomalainen armeija löi venäläiset. Syntyi vaikuttava tarina: suomalaiset osoittivat epätavallista sankaruutta ja rohkeutta ja löivät jatkuvasti venäläiset vähälukuisuudestaan huolimatta. Vain ruotsalaisen ylijohdon pelkuruus ja kyvyttömyys saattoivat heidät perääntymään ja luovuttamaan ”isänmaansa” venäläisille. Kirjoittaja ei tyytynyt tähän yleistykseen, vaan analysoi tarkemmin useita runoja, Sotavanhuksen, Vänrikki Zidenin, Sandelsin, Sotilaspojan, Pilven veikon, Kaksi rakuunaa ja Wilhelm von Schwerinin. Suomalaisten urheus ja venäläisten raakuus ja kyvyttömyys pistivät silmään näissä kaikissa. Jostakin syystä vain yhden venäläisen, eversti Kulnevin kohdalla oli tehty poikkeus, kirjoittaja huomautti. Kirjoittaja oli vieraillut myös Runebergin päivän juhlissa ja nähnyt kuvaelmina ”Veljekset”, ”Maaherran” ja ”Pilven veikon”. Kirjoittaja ei kuvannut tarkemmin omia tunnelmiaan, mutta ne olivat selostuksesta aistittavissa eikä hän jättänyt kertomatta, että Helsingin lehtien mukaan Ruotsalaisen teatterin illanvietossa vallitsivat koko illan ”kuumat patrioottiset mielialat, jotka ilmenivät myrskyisissä ja kauan kestävissä suosionosoituksissa”.[24]

Moskovskije Vedomostin lukijat olivat tuossa vaiheessa jo saaneet tutustua ”erään Helsingin yliopiston professorin” sanoittamaan ”Sotamarssiin” (”Syttynyt on sota julma, vihan liekki leimahtaa…”), joka päättyi sanoihin ”väkivalta täältä pois!”, mutta jota oli tapana lopettaa sanoihin ”Ryssät täältä pois!”. Nyt Runebergia analysoiva ”Suomen asukas” (Obyvatel Finljandii) kertoi maanmiehilleen seikkaperäisesti Porilaisten marssista. Sitähän esitettiin Suomessa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja taiteilija Albert Edelfelt oli maalannut siitä taulun. Edelfeltin Vänrikki-Stool tauluilla suomalaiset patriootit halusivatkin korvata laukkuryssien levittämät kivipiirrokset. Kolmentuhannen kappaleen painos oli jo myyty loppuun. Kirjoittaja pohti, mikä mahtoikaan olla Edelfeltin seuraava taulu Porilaisten marssin jälkeen: ehkäpä nuo kuuluisat ”Kaksi rakuunaa”, jotka päihittävät viisi venäläistä kasakkaa! Muuten: Runebergin päivänä sekä Suomalaisessa että Ruotsalaisessa teatterissa laulettiin jostakin syystä myös ”Sotamarssi!” ja ”Herää Suomi”, joista kumpikaan ei ollut Runebergin sanoittama…[25]

Edellä kuvattu suomalaisten Runebergin päivän juhlinta innoitti Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan lausahtamaan, että vaikka suomalaisilta poliitikkopahasilta, jotka fanaattisesti vihasivat Venäjää, oli kyllä totuttu odottamaan kaikkea tai ainakin monenlaista, mutta nyt oli jo pakko kysyä, missä tällaista saattoi tapahtua: Venäjällä vai jossain sille vihamielisessä vieraassa maassa? Oliko todella mahdollista, että tällä tavalla saatettiin rankaisematta saarnata vihaa ja ylenkatsetta Venäjää kohtaan, esittää venäläisten asein kukistamat toisheimoiset (inorodtsy) ”sankareina” ja ”voittajina” ja venäläiset lyötyinä ja pakoon ajettuina verenhimoisina ja raakoina barbaareina, ”villipetoina” ja ”susilaumana” ja levittää rajamaan väestön keskuudessa kuvia sen esi-isien muka joskus venäläisistä saavuttamista voitoista?[26]

Kirjoittaja muistutti mieleen kahdeksan vuoden takaisen kohun Virran monumentista ja totesi, että sen jälkeen oli paljon muuttunut. Venäläiset olivat alkaneet tarkemmin katsoa, mitä Suomessa oikein puuhattiin ja havainneet, että separatistinen klikki oli jo vuosikausia kehitellyt oppia Suomesta itsenäisenä, (samostojatelnoje), Venäjästä erillisenä valtiona. Myös vuonna 1885 oli vuosien 1808-09 sodan muistoja oli käytetty ”patriotismin” nostatuksessa. Nyt tilanne oli toinen sikäli, että venäläiset olivat heränneet huomaamaan suuriruhtinaskunnan asemaa koskevat vääristelyt.

Aiemmin oli kysymys ollut separatismista, nyt oppositiosta ja kuvattu vihan lietsominen Venäjää kohtaan tapahtui opposition vahvistamiseksi. Agitaatio oli puhtaasti poliittista eikä sitä edes yritetty kätkeä, arvioi pääkirjoittaja ja siteerasi pitkälti Hufvudstadsbladetin artikkelia kyseisen Runebergin päivän johdosta. Tuon lehden kirjoittaja puhui jokavuotisen isänmaallisen juhlan tarpeesta synkkinä aikoina, ”kansan” kunnioituksesta runoilijan muistoa kohtaan, ”parhaista muistoista”, ”ikeestä”, ”toivosta”, ”tulevaisuudesta” ja ”ihanteista”. Kaikki nämä sanat varustettiin paljonpuhuvasti huutomerkillä ja, sikäli kuin oli kysymys ”tulevaisuudesta” tai ”toivosta”, kysymysmerkillä.

 Moskovskije Vedomostin kirjoittajan mielestä tulevaisuusviittauksissa oli kyse röyhkeästä unelmasta itsenäisestä, Venäjästä riippumattomasta Suomen valtiosta, joka oli edellisen kanssa korkeintaan ”unionissa”. Kun Venäjän valtio nyt oli aikonut ilmeisesti rajoittaa ja pysäyttää tätä kehitystä, olivat paikalliset ”patriootit” ruvenneet lietsomaan vihaa sitä kohtaan ja suurentelemalla suomalaista ”sankaruutta” herättelivät kansassa oppositiohenkeä. ”Vaaran” hetkellä kansa nousisi yhdessä ”patrioottien” kanssa venäläisiä vastaan.

Itse asiassa kansa oli tähän saakka pysynyt rauhallisena ja suhtautunut venäläisvastaiseen agitaatioon välinpitämättömästi. Sen keskuudessa oli ollut havaittavissa pyrkimystä lähestyä Venäjää ja sen tosialamaisista tunteista Monarkkia kohtaan ei ollut epäilystä.

Mutta ajan mittaan agitaatio saattaisi levitä syvälle kansaan. Siihen ei ollut varaa suhtautua välinpitämättömästi. Pelkkä sensuuri ja poliisitoimet eivät riittäneet. Tepsivämmät lainsäädännölliset ja hallinnolliset keinot olivat välttämättömiä, että hävitettäisiin pohja separatistiselta teorialta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”.[27]

Kirjoittaja, luultavasti lehden päätoimittaja Sergei Petrovski näki siis Runebergin ja Vänrikkien juhlinnan puhtaasti poliittisena ja tuskin oli siinä aivan väärässä. Runeberg ja Topelius olivat ne keskeiset vaikuttajat, joiden työlle ajatus Suomesta rakentui. Vänrikkejä ja Maamme-kirjaa lukivat suuriruhtinaskunnan kaikki koululaiset ja Välskärin kertomuksista ja Talvi-iltain tarinoista isänmaallinen nuoriso sai lisää ravintoa ihanteilleen. Runebergin ja Vänrikkien poliittinen mobilisointi ei ollut vaikea tehtävä, sillä kysymys oli kaikille tutusta ja rakastetusta runoilijasta, jonka moraalinen arvovalta oli valtava.

Venäläisten lehtien kirjoittelu Runebergin päivän johdosta sai kenraalikuvernööri Heidenin määräämään, että vastedes olisi tällaisten juhlien ohjelmat tarkastettava ennakolta, jottei venäläisen yhteiskunnan enempää suuriruhtinaskunnassa kuin keisarikunnassa laajemminkaan tarvitsisi tuntea oikeutettua tyytymättömyyttä. Moskovskije Vedomosti noteerasi asian tyytyväisyydellä, mutta toisti, etteivät sensuuri ja poliisitoimet riittäneet. Ei riittänyt, ettei Runebergin päivä vietetty eikä Porilaisten marssia[28] tai sotamarssia esitetty julkisesti tai ruotsalais-suomalaisten (”švedo-finny”) muka voittoisista taisteluista levitetty kuvia. ”Patrioottien” venäläisvastainen agitaatio löytäisi kyllä muita polkuja. Oli päästävä pahan juuriin toisti kirjoittaja ja hävitettävä pohja puheilta ”Suomen perustuslaillisesta valtiosta”. [29]Tässä mitä ilmeisimmin tarkoitettiin sitä, että vanhojen epämääräisten käytäntöjen sijaan oli ulotettava venäläinen hallinto selkeästi Suomeen.

Suureksi harmikseen nationalistiset venäläiset lehdet saivat myös huomata, että Maamme-laulua esitettiin jatkuvasti ja ihmiset paljastivat aina silloin päänsä.[30] Maammelaulun kunnia-asema kiukutti muuatta Suomessa vierailevaa venäläistä siinä määrin, että tämä jo epäili koko Runebergin ”suuruutta”. Kovinpa oli paljon kertynyt suuruuksia pieneen maahan! Jopa laulun säveltäjä Paciuskin oli ”suuri”. ”Sivistynyt” suomalainen, ”jota muuten jotkut venäläisetkin erehtyivät pitämään aidosti sivistyneenä”, katsoi siis, että keisarihymni kelpasi vain ”venäläiselle barbaarille”. Suomalainen ei sitä laulanut, mutta Maamme-laulu kaikui kyllä jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa tilaisuudessa. Tällöin paikalla olevat venäläisetkin paljastivat päänsä ja sotilasosastot seisovat asennossa ja käsi lipassa. Huvittavaa kyllä, kirjoittaja selitti, Marseljeesi oli ollut myös Suomessa suuressa suosiossa, mutta heti sen jälkeen kun sitä oli alettu Venäjällä esittää venäläis-ranskalaisen ystävyyden merkeissä, se oli lakannut kiinnostamasta suomalaisia. [31]

”Venäläinen maahanmuuttaja”, jonka ”kohtalo oli tuonut Suomeen”, ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että Pietarin konservatorion professori oli johtanut kuoroa, joka esitti Helsingissä Maamme-laulun. Tämä laulu ja puolalaisten Jeszcze Polska nie zginela kuuluivat samaan repertuaariin, katsoi harmistunut patriootti. Hänen mielestään Suomen kansalaiset itsekin ihmettelivät miksi venäläiset sallivat heidän kukkoilunsa ja selittivät asian pelolla, jota ”Narvan muistot” venäläisissä herättivät. Miten kauan tällaista jatkuisi? Eikö lopulta jo ilmaantuisi mahtava Ruslan, joka lujalla kädellään murskaisi tämän ”petoksen linnakkeen”?[32]

Kiistassa ei kysymys ollut pelkästään suomalaisten kopeudesta, suomalaisesta separatismista valtioteoriana tai edes Venäjän sotilaallisista tarpeista luoteisrajallaan. Suomalais-venäläinen konflikti uhkasi suuriruhtinaskunnan ja sen kansalaisten näkökulmasta Suomen ja Venäjän tarkoin vaalittua erillisyyttä. Venäläisten mielestä uhattuna oli valtakunnan yhtenäisyys. Moskovskije Vedomostin pääkirjoittajan kuvitelmat suomalaisen ”kansan” valmiudesta lähestyä Venäjää tuskin vastasivat todellisuutta. Erillinen suomalainen patriotismi merkitsi erottautumista emämaasta, mutta sen hävittämisessä ei Runebergin kieltäminen olisi paljoa merkinnyt. Suomen ja Venäjän kansojen välillä, samoin kuin Venäjän ja Puolan välillä oli kuin olikin vuosisatainen kulttuuriraja, jonka murtaminen olisi ollut mahdollista vain väkivalloin, massamittaisella maahanmuutolla muutaman sukupolven aikana. Tämä olisi edellyttänyt juridisten esteiden poistamista. Tällainen denationalisaatio onnistui Skoonessa, mutta se on historiassa ollut hyvin harvinainen poikkeus. Mikäli uskontoraja säilyy, ei kansallistuntoa voi hävittää. Sehän ei onnistunut myöskään Puolassa, jossa puhuttiin emämaan kielelle läheistä sukulaiskieltä. Se ei onnistunut edes Irlannissa tai Jugoslaviassa, joissa kieli on yhteinen, mutta uskonto erottaa.

 Suomen kieliryhmien välillä uskontorajaa ei ole ja yhteinen valtiollinen ja historiallinen identiteetti oli periaatteessa luonut hyvät edellytykset suomalais-ruotsalaiselle assimilaatiolle. Yhteistä identiteettiä ovat täydentäneet kulttuuriset tekijät, joista Runebergin runous on tärkeimpiä. Venäläisen paineen kasvaessa Runebergin ”ruotsalais-suomalaisen” patriotismin klassiset sankarihahmot sopivat erinomaisesti molempien kieliryhmien tarpeisiin eivätkä myöhemminkään tulleet ruotsinkielisten monopoliksi, vaikka asialle ehkä olisi tiettyjä edellytyksiä.

Hyökätessään Runebergin vänrikkejä vastaan venäläiset nielaisivat liian suuren palan. Imperiumin vastaisku aiheutti valtavan Runeberg-renessanssin. Vuonna 1899, kun Suomen sulattaminen Venäjään näytti alkaneen, alkoi kansa aivan erityisen ponnekkaasti juhlia suurmiestään ja erityisesti tämän vuosien 1808-09 sotaan liittyvää runoutta. Bobrikov ja M.M. Borodkin, joka oli hänen neuvonantajansa Suomen kysymyksissä, ymmärsivät Runebergin suuren symboliarvon. Keisarille antamassaan kertomuksessa Suomen hallinnosta vuosina 1898-1902 Bobrikov kiinnitti paljon huomiota historian ja maantiedon oppikirjoihin, mutta huomautti, että myös kirjallisuuden opetuksessa oli suuriruhtinaskunnassa luettu teoksia, jotka ”vahingoittavat valtakunnallista itsetietoisuutta, jopa suorastaan ovat tähdätyt Venäjää ja venäläisiä vastaan.” Kenraalikuvernööri ei kiistänyt, ettei näissä saattanut olla myös kirjallisia ansioita ja yleviä ajatuksia, mutta kypsymättömät mielet omaksuisivat niistä ainoastaan ”räikeästi ja puolueellisesti kerrotut faktat, jotka siis synnyttävät vain vähemmän suotavia tunteita”. Viittaus oli Vänrikki Stoolin tarinoihin.[33]

Runeberg oli ”rajamaan epäjumala” ja vänrikkien henki ja näkemykset olivat kyllästäneet koko kansan, joutui Bobrikov toteamaan. Kuten jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ”Maamme”-laulu oli kenraalikuvernöörille yhä kompastuskivi, jonka esittämistä oli kuitenkin vaikea kieltää. Hankaluutta toi se, etteivät ainoastaan edelliset kenraalikuvernöörit, vaan jopa keisaritkin olivat tehneet kunniaa tätä laulua esitettäessä. Leskikeisarinna Marija Fjodorovna eli entinen Tanskan prinsessa Dagmar oli mielihyvin kuunnellut jopa ylioppilaiden esittämää Porilaisten marssia. Uusi ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe, joka toimi myös Helsingin yliopiston kanslerina, ei jakanut kenraalikuvernöörin huolia, vaan pyysi itse Ylioppilaskunnan laulajia kajauttamaan itselleen tämän skandaalimaisen laulun.[34]

Kieltopolitiikalla ei suomalaista nationalismia ollut mahdollista pysäyttää. Päinvastoin, sortokaudella Runebergin asema venäläisvastaisen taistelun symbolina nousi korkeammalle kuin koskaan. Hänen runojaan, ja erityisesti tietenkin Maamme-laulua ja Porilaisten marssia esitettiin ahkerasti. Vänrikkejä myytiin pelkästään vuonna 1899 peräti 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli huikea määrä.[35]

Toisella sortokaudella Runebergin ajankohtaisuus jatkui. Vuonna 1911 nimetön kirjoittaja, joka ilmeisesti oli M.M. Borodkin[36], julkaisi Finljandskaja Gazetassa neliosaisen analyysin Vänrikki Stoolin tarinoista.[37]

Kirjoittaja totesi kirjan kanonisoidun aseman. Siitä oli tullut jokaisen kodin käsikirja ja isänmaallisen kasvatuksen katekismus. Analysoidessaan Maamme-laulua hän totesi, että rakkaus karuun luontoon oli tavallaan liikuttavaa, mutta kalliot ja järvet eivät vielä olleet isänmaa, samanlaisia kun oli kaikilla pohjoisilla seuduilla. Sotaisat runot olivat kyllä omiaan kasvattamaan isänmaallisuutta, mutta vääränlaista. Niissä vihollinen oli aina venäläinen. Oliko normaalia, oikeudenmukaista tai toivottavaa, että Suomessa laulettiin von Döbelnin venäläisistä saavuttaman voiton ylistystä? Historia ei muuten ollut koskaan vielä tuntenut suurta suomalaista sotapäällikköä. Keitä olivatkaan Runebergin ihannoimat sankarit? Ruotsalaista tuontitavaraa, jonka isänmaallisuuttakin oli pidettävä varsin epäilyttävänä, koska he sodan jälkeen jäivät Ruotsiin. Mitä tavallisiin rivimiehiin tulee, kerrottiin satua siitä, että yksi suomalainen voitti kymmenen vihollista. Tämä oli selvää keksintöä, mutta satua uskoivat niin sivistyneet kuin sivistymättömätkin…

Sen sijaan, että vaalittiin keskinäisen vihollisuuden muistoja, oli aika nyt unohtaa ne, vaati kirjoittaja. Runebergin runot muistuttivat vain surusta ja vihollisuudesta, Puškin sen sijaan tarjosi sovinnon kättä ja Vaskiratsastajassaan viittasi Suomeen kehottaessaan Suomenlahden aaltoja unohtamaan vanhan kaunansa ja olemaan ”turhalla vihallaan häiritsemättä Pietarin ikuista unta”. Myöskään suuri Venäjän kansa ei kantanut kaunaa, vaan kutsui kaikkia Kotkan mahtavien siipien suojasta turvapaikan löytäneitä kansoja yhteiseen kulttuurityöhön ja valtiolliseen rakennustyöhön. Nyt oli jo aika unohtaa sadut ja aikuistua. Oli aika kypsällä ja lujalla harkintakyvyllä arvioida tilanne ja ryhtyä rehelliseen yhteistyöhön kiteytti kirjoittaja.[38]

”Yleisvaltakunnallinen” näkökulma, jota muiden muassa Borodkin edusti, oli periaatteessa realistinen, perusteltu ja järkevä. Useat huomautukset suomalaisten historiallisista myyteistä olivat aivan osuvia. Suomea ja Puolaa ei kuitenkaan suotta rinnastettu venäläisissä nationalistipiireissä toisiinsa. Molemmat olivat Venäjältä katsoen kulttuurirajan takana ja ajatus yleisestä koko keisarikuntaan kohdistuvasta isänmaallisuudesta osoittautui näissä rajamaissa utopiaksi. Siksi ajatus niiden venäläistämisestä oli lopultakin epärealistinen.

Myytti suomalaisten erinomaisesta urhoollisuudesta ja siitä, että tämän valitun kansan edustajat usein voittivat jopa kymmenkertaisen ylivoiman, oli toki kirjallista keksintöä, ”satua”, jonka sepittäjät Runeberg ja Topelius leimautuivat venäläisen patriootin silmissä tuholaisiksi ja yleisvaltakunnallisen ajattelun sabotööreiksi. Tällaiset myytit saattavat kuitenkin muodostua itsensä toteuttaviksi ennusteiksi. Näyttää tosiaankin siltä, että paljolta niiden ansiosta Suomen kansalta eräinä tärkeinä historiansa hetkinä huomattavissa määrin puuttui kykyä itsekritiikkiin ja realistiseen tilanteenarviointiin. Maailma hämmästyi, kun suomalaiset vuonna 1939 asettuivat vastustamaan moninkertaista ylivoimaa. Se ruotsalainen havainnoitsija, joka sanoi, että vuonna 1940 ”Karjalan kannaksella voitti vänrikki Stool”, tuskin oli täysin väärässä, vaikka suomalaiset eivät siellä varsinaisesti voittaneetkaan.[39] Mutta hävittyjen sotien tulkitsemisella voitoiksi on Suomessa vankat perinteet. 

 

Timo Vihavainen

 

---

[1]  Mihail Mihailovitj Borodkin, Istorija Finljandii. Vremja Imperatora Aleksandra I. (S:t Petersburg 1909), s. 291.

[2]  Matti Klinge, Poliittinen Runeberg (Helsinki 2004), s. 468-70; Johan Wrede, Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta. (Jyväskylä 1988), s. 42-44.

[3] Klinge: Poliittinen Runeberg, s.464-474, 409-417.

[4] Kari Ketola, Ryssän koulussa. Suomalaiset Venäjän stipendiaatit autoniomian aikana 1812-1917 (Helsinki 2007), s. 44-46;Temira Pachmuss, A Moving River of Tears. Russia’s Experience in Finland (New Yorl 1992), s. 51-83.

[5] Suomalaisten olematonta venäjän taitoa ruoski seitsenosasisessa matkakertouksessaan vuonna 1893 Vera Petrovna Želihovskaja, Sergei Witten sekku ja Jelena Blavatskajan sisar. Želihovskajan mukaan jopa Viipurissakin oli mahdotonta tulla ymmärretyksi venäjän kielellä. Moskovskije Vedomosti 19.7.1893.

[6] Samuel Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (London 1996), s.157-163.

[7] Kari Ketola, Ryssän koulussa, s. 46.

[8] Andrzej Walicki, A History of Russian Thought. From the Enlightenment to Marxism. (Stanford 1979), s. 320-326.

[9] Ketola, Ryssän koulussa. s. 45.

[10] Walicki, s. 320-326..

[11] Moskovskije Vedomosti 19.3.1883.

[12] Ks. esim. Valtakunnanduumassa 24.5.1910 käyty keskustelu Suomea koskevien yleisvaltakunnallisten lakien esittelyjärjestyksestä. Duuman pöytäkirjat. Gosudarstvennaja duma, tretij sozyv, sessija III, Tšast IV, zasedanije vosemnadtsatoje, 24.5.1910, s. 2176-2254.

[13] Moskovskije Vedomosti, 7.6.1890.

[14] Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka. Venäjän diplomatian Suomen sanomalehdistön kuvastimessa 1878-1890 (Helsinki 1964), s. 195.

[15] Novoje Vremja 10.8.1885 (vanhaa lukua). Lauri Hyvämäki, Suomalaiset ja suurpolitiikka, s. 193-194.

[16] Moskovskije vedomosti 31.8.1885 (vanhaa lukua).

[17] Moskovskije Vedomosti 5.8.1893, 3.5.1890.

[18] Moskovskije Vedomosti 17.9.1894.

[19] Moskovskije Vedomosti  22.7.1891,  6.8.1891.

[20] Moskovskije Vedomosti  6.8.1891, 1.12.1890, 6.9.1892.

[21] Moskovskije vedomostui  31.8.1885.

[22] Sergei Petrovski, Finljandskaja okrajna Rossii. Vypusk vtoroj,(Moskva 1894), s.418-420.

[23] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[24] Moaskovskije vedomosti 24.2.1893

[25] Moskovskije vedomosti 24.2.1893.

[26] Moskovskije vedomosti 6.3.1893.

[27] Mowskovskije vedmomosti 6.3.1893.

[28] Myöhemmin samana vuonna sotaministeriö kielsikin Porilaisten marssin esittämisen. Moskovskije vedomosti 5.8.1893.

[29] Moskovskije Vedomosti 17.3.1893.

[30] Moskovskije Vedomosti 28.7.1893; 15.4.1894.

[31] Moskovskije Vedomosti 10.6.1895.

[32] ibid.

[33] Kenraaluikuvernööri Bobrikoff’in kertomus Suomen hallinnosta syyskuusta 1898 syyskuuhun 1902. (Stockholm, 1905), s.81-82.

[34] Tuomo Polvinen, Valtakunta ja rajamaa. N.I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898-1904. (Porvoo 1985), s. 195-197.

[35] Johan Wrede, Se kansan meidän kansa on.  (Jyväskylä 1988), s. 13.

[36] Artikkeli sisältää hyvin paljon yhteistä Borodkinin vuonna 1905 julkaiseman Runeberg-analyyysin kanssa . Ks. M.M. Borodkin, Iz novejšej istorii Finljadii. Vremja pravlenija N.I. Bobrikova. (S.Peterburg 1905), s. 138-142.

[37] Finljandskaja Gazeta 1.2.,6.2.,10.2. ja13.2. 1911.

[38] Finljandskaja Gazeta 13.2.1911.

[39] Juhani Niemi, Viime sotien kirjat (Helsinki 1988), s. 59.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 11.34 11 kommenttia:   

Seuraavat viestitEtusivu