Talvisodan skenaario ja todellisuus

 

 

”Suomen vapauttaminen” 1939-1940  Neuvostoliitosta nähtynä

 

Talvisodan historia Venäjällä

Kuten tunnettua, Neuvostoliitossa yritettiin talvisodan historia vaieta tai muuttaa huomaamattomaksi historian alaviitteeksi. 1960-luvulla ilmestyneessä laajassa Suuren isänmaallisen sodan historiassa sitä käsittelevä luku oli nimeltään ”Aseellinen konflikti ja sen rauhanomainen ratkaiseminen”.

Perestroikan aikana kansalle kävi täysin selväksi, että sitä oli petetty ja että historiankirjoitus oli pahasti vääristellyt asioita. Tämä koski myös, ja erityisen suuressa määrin, talvisotaa. Sensuurin hellittäessä ilmestyikin Venäjällä useita asiallisia ja historiallista totuutta kunnioittavia esityksiä. Osa niistä oli tehty yhteistyössä suomalaisten kanssa.

Merkittävimpiä näistä olivat Olli Vehviläisen ja O.A. Ržeševskin päätoimittama Zimnjaja voina 1939–1940    I-II, polititšeskaja istorija¹ ja A.N. Saharovin, V.S. Hristoforovin ja T. Vihavaisen päätoimittama Zimnjaja vojna 1939–1940 gg. Issledovanija, dokumenty, kommentarii.² Näissä oli mukana myös runsaasti dokumentteja, tutkimukselle aivan uusiakin.

Dokumenttijulkaisut saivat Venäjällä suuren suosion, kun virallisen historian auktoriteetti oli Neuvostoliiton romahtaessa sekin romahtanut. Talvisodasta julkaistiin erittäin paljon dokumentteja venäjäksi; itse asiassa siellä ilmestyi niitä paljon täydellisempinä kokoelmina kuin Suomessa. Neuvostodokumentit piirsivät kuvan aggressiivisesta Suomesta ja jalomielisestä Neuvostoliitosta: Suomi muka aloitti sodan ja voittamaton puna-armeija saattoi sen järkiinsä.

Tämän kirjan salanimellä kirjoittava tekijä edustaa Venäjän kuuluisaa intelligentsijaa, joka aina on ollut oppositiossa sortavaksi ja valheelliseksi nähtyä ”valtaa” vastaan. Hän osaa myös suomea ja on käyttänyt suomalaisia arkistoja.

Yllätyksekseen hän saattoi havaita, että moni otti nuo läpeensä valheelliset stalinistiset dokumentit täysin tosissaan. Dokumenttien julkaisemisen ohella oli myös selitettävä niiden merkitys. Tämä kirja sisältää sekä talvisodan ydinkysymyksiä valaisevien dokumenttien suomennokset että selityksen siitä, millaiseen historialliseen yhteyteen ne kuuluvat.

Edellä mainitut venäläis-suomalaisena yhteistyönä syntyneet talvisotakirjat, niin korkealla tasolla kuin ne ilmestyivätkin, eivät vielä sellaisenaan riittäneet rokottamaan venäläistä lukijaa törkeitäkin historian vääristelyjä vastaan. Täysin ilmeisiä faktoja saatetaan kieltää ja vääristellä taas nykyään, ja aivan erityisesti voidaan selittää sinänsä rikollisia toimia valtioedulla, joka muka oikeutti turvautumaan arveluttaviinkin keinoihin isänmaahan kohdistuneen uhkan torjumiseksi.

Tämän venäläisen kirjan julkaiseminen suomeksi on mielestäni suomalaisen lukijan kannalta hyvin tarpeellinen ja tärkeä siksi, että siinä näemme venäläisen intellektuellin tavan lähestyä sellaista historiallista totuutta, jota ”valta” taas yrittää parhaansa mukaan vääristellä. Ehkä vieläkin tärkeämpää ja kiinnostavampaa on se, miten kirjassa tuodaan esille, millainen oli se maa, joka vuonna 1939 hyökkäsi Suomeen, ja miten se silloin perusteli tämän kansainvälisen oikeuden ja yleisten moraaliperiaatteiden vastaisen aggressionsa. Tämä venäläinen aikalaisnäkökulma tuohon maamme ja kansamme kannalta niin keskeisen tärkeään sotaan on meillä tähän saakka ollut tuntematon.

Venäjällä tuon aikakauden Neuvostoliiton yleinen luonne on paremmin tiedossa kuin meillä Suomessa, joten siitä on suomalaista lukijaa varten tarpeen tässä tuoda vielä esille muutamia seikkoja, jotka voivat olla hyödyllisiä tämän kirjan lukijalle.

8  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

Neuvostoliitto vuonna 1939 – uudenlainen valtio ja yhteiskunta

Niin sanotun Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän yhteiskunnasta ei vielä tullut sosialistista. Niin ei tapahtunut myöskään heti sen jälkeen, kun vuoden 1922 lopulla oli muodostettu uusi valtio, Neuvostoliitto. Valtionideologian, marxismi-leninismin eli leniniläisen marxilaisuuden mukaan sosialistisen yhteiskunnan oli oltava pitkälle kehittynyt eli teollistunut. Venäjä sen sijaan oli kehittymätön maatalousmaa. Neuvostoliiton muuttaminen maatalousmaasta teollisuusmaaksi toteutettiin kahden ns. viisivuotissuunnitelman aikana, vuodesta 1928 vuoteen 1936.

Vuoden 1936 lopulla selitettiin, että maassa nyt vihdoin vallitsi uudenlainen yhteiskuntajärjestelmä, joka myös nopeasti muuttaisi ja oli osittain jo muuttanut sen kansalaiset uudenlaisiksi ihmisiksi. Ihmisten tietoisuushan määräytyi yhteiskuntajärjestyksen perusteella. Samaan aikaan tuli voimaan uusi, sosialistinen perustuslaki, joka ei ainoastaan myöntänyt ihmisille kaikkia liberaalin yhteiskunnan julistamia vapauksia, vaan lupauksensa mukaan myös käytännössä toteutti monien muidenkin hyvien asioiden toimeenpanon. Porvarilliseen yhteiskuntaan verrattuna ihmisten hyvinvointi ja tasa-arvo olivat aivan uudella ja paljon korkeammalla tasolla.

Sosialismin vallitessa oletettiin, että uudenlaisen yhteiskuntajärjestyksen ansiosta kaikki ihmisten toisiin ihmisiin kohdistama sorto oli loppunut, kuten myös esimerkiksi kansalliset ennakkoluulot. Keväällä 1937 eli heti sosialismin toteuduttua alkoi niin sanottu suuri terrori, josta oli ollut merkkejä jo vuoden 1934 lopulla tapahtuneesta Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhasta lähtien.

Vuosien 1937 ja 1938 aikana teloitettiin ampumalla yli 700 000 ihmistä. Sen lisäksi tuhannet ja taas tuhannet menehtyivät keskitysleireillä ja karkotuksessa. Laskutavasta riippuen määrän on arvioitu olevan miljoonaluokkaa. Vuodet 1937–1939 muistetaan ennen muuta suuren terrorin vuosina, mistä oli paljon tietoa ulkomaillakin; esimerkiksi kuuluisat näytösoikeudenkäynnit olivat julkisia. Merkittävää oli, että terrorin voitiin havaita hävittävän kokonaisia vanhojen bolševikkien ikäluokkia, ja se myös tuhosi koko puna-armeijan ja laivaston korkeamman johdon.

Tuohon aikaan maailmassa ei ollut toista Neuvostoliittoon verrattavaa terrorivaltiota. Saksa ei vielä toteuttanut kansanmurhapolitiikkaa ennen syksyn 1939 hyökkäystä Puolaan. Sen harjoittamaa terroria voitiin vielä pitää enemmän tai vähemmän normaalina sodankäyntiin liittyvänä raakuutena.

Maailman suurin sotilasmahti ja sankarien maa

Neuvostoliitto saavutti maailmansotaa edeltävät talousluvut vasta ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aattona, vuonna 1928. Sen jälkeen se keskittyi raskaan teollisuuden luomiseen ja 1930-luvun jälkipuoliskolla aseiden tuotantoon. Vuonna 1939 Neuvostoliitolla oli enemmän nykyaikaista sotakalustoa kuin koko muulla maailmalla yhteensä. Lisäksi koko maa ja yhteiskunta oli joka suhteessa valmistettu sotaa varten. Hallinnon hoiti puolue, jonka elimissä oli kaikilla hallinnon tasoilla salainen sektori, joka käsitteli sodankäynnin kannalta tärkeät asiat taloudesta liikekannallepanoon. Sillä oli arkistoissakin aina oma, salainen osastonsa.

Koko yhteiskunta oli militarisoitu, joten kaikki, niin miehet kuin naiset, harjoittelivat vapaa-ajallaan sotilaallisia taitoja: ampumista, auton ajamista, lentämistä, laskuvarjohyppyjä ja niin edelleen. Puhuttiin ”vorošilovilaisista yhteislaukauksista”, jotka tuhoaisivat jokaisen vihollisen. Neuvostotekniikan julistettiin olevan maailman parasta, ja etenkin lentäjät tekivät jatkuvasti uusia ennätyksiä. Uusi sosialistinen ihminen näytti myös yltävän ällistyttäviin saavutuksiin: miehet ja naiset kävelivät, ratsastivat, purjehtivat ja ajoivat autolla valtavia matkoja minimiajassa. Ennätyksiä syntyi jatkuvasti erilaisis-

10  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

sa sotilasurheiluissa, kuten laskuvarjohypyssä ja uinnissa. Napaseudun tutkijat suorittivat hämmästyttäviä urotekoja ankarissa oloissa. Neuvostoliitto oli sankarien maa ennennäkemättömässä mitassa ja laajuudessa.

Jos huomenna on sota, niin valmiina ollaan!

Vuoden 1939 syksyllä neuvostolehdistö rummutti herkeämättä ajatusta maan sotilaallisesta ylivoimaisuudesta mitä tahansa vihollista vastaan. Kuvaan kuului, että tulevaa sotaa luonnehdittiin jo ennakolta neuvostoihmisen kannalta helpoksi ja hämmästyttävän vähän uhreja vaativaksi. Sota käytäisiin vihollisen alueella ja siitä selvittäisiin hyvin vähällä verellä (maloj krovju).

Venäläinen tutkija Aleksandr Nevežin on nimittänyt tämän kampanjan nostattamaa mielialaa ”hyökkäyssodan syndroomaksi”.³ Neuvostoliiton ystävät ja viholliset

Neuvostoliitto oli maailman ensimmäinen ja ainoa sosialistinen maa, ja jo sen virallinen ideologia selitti, että kapitalismin ja imperialismin voimat ehdottomasti pyrkivät hävittämään tämän vihollisensa, joka kaikinpuolisesti edusti erilaista maailmaa kuin ne, ja joka pyrki luonteensa mukaisesti auttamaan muitakin historiallisen edistykseen pyrkiviä kansoja. Kuten marxismi-leninismi oletti, imperialistinen maailmanjärjestelmä oli Neuvostoliiton luonnollinen ja peruuttamaton vihollinen. Kysymys oli siitä, kuka kukistaa kenet – kto–kogo?

Toki sosialistisella maalla oli mahdollisuus käyttää hyväkseen imperialistien keskinäisiä ristiriitoja. Vuonna 1933 Neuvostoliitto oli liittynyt Kansainliiton jäseneksi, kun Saksa erosi siitä. Samalla oli Hitlerin tahdosta loppunut myös vuosina 1922–1933 (itse asiassa vuoteen 1934 saakka) Neuvostoliiton kanssa harjoitettu yhteistyö, joka oli ollut sekä taloudellista ja poliittista että sotilaallista. Sen ansiosta Saksa oli saanut tilaisuuden kehittää ja kokeilla uudenlaisia aseita, kuten panssareita ja lentokoneita Neuvostoliiton alueella.

Vuosina 1934–1939 Saksan ja Neuvostoliiton suhteita leimasi poliittinen vihamielisyys. 3.8.1939 solmitun Molotovin–Ribbentropinsopimuksen solmimisen jälkeen yhteistyö alkoi uudella voimalla ja oli paitsi taloudellista ja sotilaallista, myös poliittista. Neuvostoliiton raaka-ainetoimitukset Saksalle olivat jälkimmäisen sodankäynnin kannalta keskeisen tärkeitä vuoden 1939 syksystä aina vuoden 1941 kesäkuuhun saakka, ja toki vaikuttivat vielä sen jälkeenkin. Saksa myi puolestaan Neuvostoliittoon muun muassa työstökoneita ja aseita.

Saksan ja Neuvostoliiton yhteinen rintama länsivaltoja vastaan sisälsi myös poliittisen puolen ja läheni luonteeltaan liittoa. Molemmat valtiot edustivat myös toisenlaista ideologiaa kuin länsivallat. 28.9.1939 solmitun raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja (pääministeri) Vjatšeslav Molotov julisti, että Saksa oli nyt Euroopassa rauhanvoima ja sille sodan julistaneet Englanti ja Ranska puolestaan sodanlietsojia.

Saksa oli tarjonnut rauhaa, mutta imperialistisille suurvalloille se ei kelvannut, kertoi Molotov. Ne selittivät käyvänsä sotaa ”hitlerismiä” vastaan, mutta tällainen ideologinen perustelu sodalle muistutti uskonsotaa, jollaiset olivat aina olleet kansoille onnettomuus.

Ideologioita ei voida kukistaa sodalla, selitti Molotov. Sitä paitsi länsivaltojen esittämä pyrkimys ”entisen Puolan” palauttamiseen oli selvästi falski. Sen estämisestä oli olemassa kahden maailman vahvimman sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton, takeet, ilmoitti Neuvostoliiton hallituksen päämies.

Neuvostoliitossa harjoitettu Saksan miellyttämispolitiikka meni niin pitkälle, ettei neuvostojulkisuudessa saanut Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen voimassa ollessa puhua fasismista negatiiviseen sävyyn, ja jopa Kominternin jäsenpuolueet velvoitettiin tukemaan Saksan kantoja politiikassa. Saksan miehittämässä Ranskassa tämä oli henkisesti erityisen kova vaatimus.

Kuten jo aiemmin, Versailles’n rauhan solmimisen jälkeisellä Rapallo-politiikan kaudella, Saksa ja Neuvostoliitto olivat taas maailmassa lähes ainoat toistensa ystävät. Asian voi todeta vaikkapa Stalinin saamista 60-vuotispäivän tervehdyksistä, joiden joukossa myös Suomen demokraattisen tasavallan hallitus eli Terijoen hallitus nousi varsin korkeaan rankiin.

Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet Euroopan etupiireihin 23.8.1939 solmitulla sopimuksella, ja ne todella olivat maailman kaksi vahvinta sotilasvaltaa, kuten Molotov oli julistanut.  Ne molemmat sitä paitsi sijaitsivat hyvien yhteyksien päässä Suomesta, toisin kuin Ranska ja Englanti tai edes Yhdysvallat, joka oli sodasta syrjässä, mutta sangen merkittävä talousmahti.

Mitä Suomen asemaan tulee, sen suhteet Neuvostoliittoon olivat 1930-luvun lopulla olleet viileät, mikä näkyi muun muassa Leningradin konsulaatin sulkemisessa isäntämaan kehotuksesta. Myös Saksan suhteet Suomeen olivat viileät, mikä johtui Suomen arvostelevasta suhtautumisesta Saksan laajenemispolitiikkaan. Tähän viittasi myös Hitler selittäessään, miksi Saksa ei millään tavalla tukenut Suomea Neuvostoliittoa vastaan.

Kun kutsu Moskovan neuvotteluihin lokakuussa 1939 saatiin, ei Suomella ollut mahdollisuuksia saada mistään sotilaallista tukea, lukuun ottamatta Ruotsia, jonka sotalaitos oli tuolloin varsin heikko. Kansainliiton jäsenenä Suomella sen sijaan oli mahdollisuus pyytää järjestön jäsenmaiden apua, mikäli se joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Suomen puolustusvoimat olivat omassa sarjassaan suhteellisen suorituskykyiset, mutta Neuvostoliiton nykyaikaisen konearmeijan rinnalla niiden merkitystä oli pidettävä vaatimattomana ellei olemattomana.

Neuvostolehdistöllä oli kaikki syyt ylimielisyyteensä, kun se ennen puna-armeijan hyökkäystä pilkkasi Suomesta kuulunutta uhoa, jonka mukaan yksi suomalainen vastaisi kymmentä venäläistä. Myös Wolf Halstin uuteen kirjaan Suomen puolustaminen suhtauduttiin ironisesti.

Ennen kuin puna-armeija hyökkäsi, suoritettiin neuvostolehdistössä eräänlaista propagandistista tulivalmistelua ja väitettiin sosiaalisten ristiriitojen kärjistyvän Suomessa koko ajan. Maan talous oli liikekannallepanon takia muka romahtamassa. Suojeluskuntalaisten ja reserviläisten välillä väitettiin olleen puukkotappeluita, ja palvelukseen kutsuttujen reserviläisten perheiden oloja kuvattiin kurjiksi.

Lehtien lukijat saattoivat siis täydellä syyllä odottaa Suomessa tapahtuvan sosiaalisen vallankumouksen ja ainakin osan kansaa olevan Neuvostoliiton puolella sortajiaan, vuoden 1918 ”lahtareita” vastaan.

Juuri ennen hyökkäystä julistikin vetoomus, joka julkaistiin Neuvostoliitossa SKP:n nimissä, kansannousun hallitusta vastaan. Samassa vetoomuksessa lupailtiin jo uudelle, perustettavalle hallitukselle suurta aluelaajennustakin jalomielisen naapurin toimesta. Samaa vihjaili myös Molotovin puhe, joka julkaistiin sodan alkamista edeltävänä päivänä.

Niin sanottujen Mainilan laukausten johdosta aloitettiin kautta Neuvostoliiton raivoisa kampanja, jossa yleisiin kokouksiin kutsutut kansanjoukot vaativat sotahullujen suomalaisten rankaisemista kolminkertaisella iskulla.

Suomen demokraattinen tasavalta ja Suur-Suomen muodostaminen

Sodan sitten alkaessa pursuivat lehdet uutisia siitä, miten kansanjoukot kautta koko laajan Neuvostoliiton hyväksyivät hallituksen politiikan, ja kuinka monet merkittävimmät kulttuuripiirien edus-

14  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

tajat akateemikkoja myöten julistivat tukensa Suomen ”uudelle hallitukselle”, jonka kerrottiin olevan luonteeltaan väliaikainen, mutta joka oli jo välittömästi muuttanut maansa nimenkin Suomen demokraattiseksi tasavallaksi.

Nyt oli olemassa kaksi Suomea: valko-Suomi ja kansanvaltainen Suomi. Neuvostoliitto auttoi ”loistavan ja voittamattoman” punaarmeijan voimin kansanvaltaista Suomea sen pyynnöstä.

Puna-armeijan ei missään tapauksessa voitu olettaa loukkaavan Suomen itsenäisyyttä, päin vastoin. Tämän todisti jo sekin, että suhteellisen pientä Kannaksella tapahtuvaa alueluovutusta vastaan Suomelle annettiin peräti 20 kertaa suurempi alue Itä-Karjalasta. Puna-armeija saapui Suomeen maan hallituksen kutsusta auttamaan sodanlietsonnan pesäkkeen likvidoinnissa.

Mainitun aluelahjoituksen kerrottiin toteuttavan Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen unelman, jälleenyhdistymisen, toteutumista, selitettiin Terijoen hallituksen ja Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston allekirjoittamassa sopimuksessa, joka astui heti voimaan.

Näin siis tuli sekä perusteltua Suur-Suomen idean oikeutus että jopa perustetuksi se: sopimushan astui voimaan heti, ja Suomi säilyi itsenäisenä valtiona eikä sitä suinkaan ollut tarkoitus liittää Neuvostoliittoon, saati Venäjään, selitettiin.

Suomessa asia ei näytä herättäneen minkäänlaista kannatusta, ja se on myös jäänyt varjoon niin yleisessä tietoisuudessa kuin historiantutkimuksessa. Se on myös haluttu unohtaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä, vaikka asialla on toki suuri periaatteellinen merkitys.

Kuitenkin uusi Suur-Suomi oli tarkoitettu pysyväksi historialliseksi uutuudeksi, jolle kirjoitettiin jo oma historiakin.⁴ Se sai myös oman hakusanan vuonna 1940 ilmestyneessä politiikan sanakirjassa.⁵ 

Suomen uusia rajoja esittelevä kartta julkaistiin heti Pravda-lehdessä koko sivun laajuisena, ja se levisi monimiljoonaisena painoksena kaikkialle Neuvostoliittoon ja muuallekin maailmaan. Uusia Suomen karttoja julkaistiin myös suurina painoksina seinille ripustettaviksi valistustyöntekijöiden käyttöön.

Historia perutaan: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta

Kun Neuvostoliitto oli pannut kaiken arvovaltansa uuden ”Suomen demokraattisen tasavallan” taakse ja solminut sen kanssa valtiosopimuksenkin, sen oli tavattoman vaikeaa tunnustaa sen jälkeen uudelleen Helsingissä istuvaa Suomen hallitusta ja solmia rauhaa sen kanssa.

Se merkitsi kasvojen menetystä, mutta asiaa voitiin yrittää peitellä sumutuksella, perustamalla uusi neuvostotasavalta, joka asiaa tuntemattomista saattoi näyttää jopa alkuperäisen skenaarion mukaiselta ratkaisulta.

Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin 31.3.1940. Siihen liitettiin Suomelta riistetyt alueet lukuun ottamatta kaistaletta Kannaksen eteläosassa. Toisin kuin sen edeltäjä, Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka oli ollut Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan osa, uusi tasavalta oli virallisesti oma valtionsa, jolla oli oikeus halutessaan myös erota Neuvostoliitosta.

Uuden tasavallan kieleksi tuli venäjän ohella suomi, jonka käyttö oli kaikkialla lopetettu suuren terrorin aikana, vuoden 1937 lopusta lähtien, ja korvattu kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetulla karjalan kielellä. Tämä kieli, jota oli parin vuoden ajan käytetty niin kouluissa kuin lehdistössä, jäi nyt vuorostaan yhtäkkiä ja kokonaan pois käytöstä.

Uuden tasavallan perustamista motivoitiin sillä, että siihen liitetyt alueet olivat luonteeltaan suomalaisia; itse asiassa ne oli täydellisesti tyhjennetty asukkaista, jotka oli evakuoitu Suomeen. Uusia suomalaisia alamaisia uuteen tasavaltaan tuli vain noin parisataa.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Karjalan kannas liitettiin Venäjän federaatioon ja Leningradin alueeseen ja sen paikannimet muutettiin. Suomalaiset nimet säilyivät vain Laatokan luoteis- ja pohjoispuolisilla alueilla. Suomen kieli kuitenkin säilyi uuden neuvostotasavallan toisena virallisena kielenä aina vuoteen 1956 saakka, jolloin tarpeettomaksi käynyt tasavalta lakkautettiin.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja tuo esiin paljon sellaista suomalaiselle lukijalle uutta, mikä liittyy talvisotaan ja on tähän saakka ollut saatavissa korkeintaan venäjäksi. Venäjäksikin se on ollut saatavana vain pieninä painoksina levinneissä ja harvojen asiantuntijoiden tuntemissa kirjoissa.

Tämä sangen tärkeä ja kiinnostava näkökulma tulee nyt tämän kirjan kautta suomalaisenkin lukijan ulottuville. Tämän kirjan ilmestymistä onkin syytä tervehtiä merkkitapahtumana myös meikäläisessä talvisotakirjallisuudessa.