Tuttua tohinaa

 

Suomen-syöjät

 

1880-luvulta lähtien alkoi Venäjän lehdistössä yhä useammin olla hyökkäyksiä Suomea vastaan. Asiaan vaikuttivat puheet Suomen omista perustuslaeista ja suuriruhtinaskunnassa jopa esille nostettu ajatus puolueettomuudesta, mikäli Venäjän ja Englannin välinen sota puhkeaisi, kuten vuonna 1885 näytti ilmeiseltä.

Kuten Valentin Kiparsky kiteyttää, Venäjällä oli yllättäen huomattu, että Pietarin taakse oli syntynyt nopeasti kehittyvä valtakunta, johon ei enää kannattanut suhtautua leikillisesti pilkkaamalla. Monessa asiassa Suomi erottautui edukseen muusta valtakunnasta ja sitä paitsi se todella oli siitä erillinen osa, jonka tilastotietojakaan ei julkaistu yhdessä muun Venäjän kanssa.

Suomen asemaa Venäjän valtakunnassa saattoi hyvin verrata Ahvenanmaan asemaan nykyisen Suomen yhteydessä. Sitä kadehdittiin ja vihattiin. Mitä hyvää nuo tsuhnat olivat tehneet kaiken tuon ansaitakseen?

Vuonna 1988 julkaisin Kanava-lehdessä artikkelin Petollinen Suomi Venäjän loisena. Olin koonnut siihen Suomen-syöjien keskeiset argumentit, jotka kuulostivat YYA-henkisten naapurisuhteiden oloissa vähintäänkin eksoottisilta. Tässä nyt taas hieman noita asioita.

Suomea syytettiin yleensä sen historiaan liittyvillä argumenteilla. Ensimmäinen kohdistui suomalaisten kykyjen vähättelyyn: suomalainen rotu ei koskaan ollut muodostanut minkäänlaista valtiota, siispä se ei voisi tehdä sitä tulevaisuudessakaan. Siltä puuttui valtiota muodostava kyky ja se saattoi toimia ainoastaan ylempien rotujen alaisuudessa, joko venäläisten tai ruotsalaisten.

Ruotsalaiset olivat vähäolukuinen kansa, jolle ei ollut mahdollista sietää suomalaisuuden kansallista kukoistusta ja kielellisiä oikeuksia (”etnografista itsenäisyyttä”), sellainen oli mahdollista vain Venäjän yhteydessä ja Venäjäänhän kaikki suomalaiset heimot kuuluivatkin.

Suomi sai siis kiittää koko kansallisesta olemassaolostaan Venäjää, kuten kaikesta muustakin. Kuitenkin suomalaiset olivat kiittämättömiä ja petollisia, mikä kuuluikin heidän kansallisiin ominaisuuksiinsa. He olivat aikoinaan pettäneet valansa Ruotsin kuninkaalle ja tulisivat pettämään sen yhtä sulavasti myös Venäjän keisarille. Tähän oli valmistauduttava ennakolta.

Muuan ekspertti tunsi Kalevalaa ja totesi, ettei suomalaisten aseena ole rehellinen miekka, vaan kavala tikari: Kalevalassa ei taistella miekoin mies miestä vastaan, vaan sen sijaan kavalilla taikakeinoilla.

Tosin löytyi sellaisiakin, jotka olivat tutustuneet Topeliukseensa ja tiesivät kertoa suomalaisten erityisestä urhoollisuudesta 30-vuotisessa sodassa. Mutta suuressa maassahan riitti ihmisiä kannattamaan jokaista mielipidettä: yhdet vihasivat suomalaisia ja toiset rakastivat. Yhdet eivät voineet sietää suomalaista oikeusvaltiota vapauksineen, toisten mielestä se olisi ollut venäläisillekin sopiva esikuva.

Mitä tulee Suomen nauttimiin erioikeuksiin, niitä oli leegio: Suomella oli oma lainsäädäntönsä omalla alueellaan, jonka erotti valtakunnasta raja. Suomella oli oma tullitariffinsa ja venäläiset joutuivat tullauttamaan viinipullonsakin mennessään Kannakselle lomailemaan. Suomella oli oma postilaitoksensa, joka ei huolinut venäläisiä merkkejä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan Suomi selvisi vähällä yleisvaltakunnallisista kuluista, kuten sotalaitoksen ja ulkomaanedustuksen ylläpidosta. Sen elintaso ja kansansivistyksen tasokin olivat kasvamassa huimaa vauhtia. Mikäs oli rellestäessä, kun venäläiset maksoivat…

Vuonna 1812 suoritettu Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan kaihersi jo toteutuessaan venäläisen aristokratian mieltä. Kun Kannakselle 1800-luvun taitteessa syntyi satatuhantinen venäläinen kesäasutus, siitä tuli myös poliittinen kysymys.

Etnisesti täysin suomalaista Viipurin lääniä vaadittiin nyt palautettavaksi Venäjälle ja Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjät todella päätettiinkin liittää takaisin Venäjään. Toimeenpanon esti vain maailmansodan syttyminen.

Miksi tuo suomalainen alue sitten muka olikin venäläinen ja miksi itse asiassa koko Suomi oli venäläistä maata? Itse asiassa suuriruhtinaskunnassa tuskin kukaan osasi venäjää puhua ja aitoja venäläisiäkin oli vuoden 1897 väetönlaskennan mukaan vain 0,2 prosenttia eli noin 6000 henkeä suuriruhtinaskunnan koko  2,7 miljoonan väkiluvusta.

Se oli venäläistä maata siksi, että se oli ostettu venäläisellä verellä. Tätä varsin huikeaa ja lähinnä ihmissyöjämoraaliin liittyvää kielikuvaa viljeltiin usein. Mikä ihmeen valuutta se venäläinen veri oikein oli? Kenelle sillä voitiin maksaa? Miten se suhtautui venäläisiä vastaan puolustautuvien ihmisten vereen?

Näin vaikeita kysymyksiä ei välitetty nostaa esille. Hurjimpien Suomi-syöjien mielestä, niiden, jotka valtakunnanduumassa edustivat ns. mustasotnialaisia ja jotka vihasivat erityisesti juutalaisia, Suomi olisi valloitettava uudelleen.

Suomalaisia ja juutalaisia verrattiinkin usein toisiinsa. Molemmat olivat ryhmiä, jotka ajoivat omia etujaan suuren Venäjän kansan kustannukselle. Tämän aatteen julistajana kunnostautui erityisesti Nikolai Markov (”Markov II”), joka tunnetaan myös Saksan natsipuolueelle merkittäviä virikkeitä antaneena henkilönä.

Kun vihollinen taas kerran hyökkäisi Venäjälle, olisi petollisen Suomen veri laskettava ensimmäisenä, julistivat Suomen-syöjät. Suomi oli yksinkertaisesti valloitettava uudelleen. Venäläiselle verelle maksuvälineenä löytyisi taas käyttöä.

Joskus YYA-aikana ihmeteltiin usein sitä vihaa, joka suomalaisten taholta kohdistui venäläisiin maamme itsenäistymisvaiheessa. Silloin ymmärtämättä jäi muuan tärkeä taustatekijä: sen vaaran murskaava todellisuus, joka maahamme kohdistui.

 Ylimieliset Suomi-syöjät olivat päällimmäisinä ja näkyvimpinä venäläisessä lehdistössä, jota meillä ahkerasti referoitiin. Kadetti Pavel Miljukovin kaltaiset liberaalit Suomen-ystävät, joilla myös oli oma merkittävä roolinsa, jäivät näiden varjoon.

Ei ole mikään yllätys, että venäläinen uusfasismi, joka nyt on vallassa, on palannut taas vanhoihin asemiinsa ja argumentteihinsa. Tuohon joukkoon kuuluu tietenkin myös pari suomalaista mielenterveystapausta ja keinottelijaa, mutta tuon joukon varsinainen venäläinen ydin koostuu taas oman aikamme mustasotnialaisista.

Se on joukko, jonka jäseniä voidaan venäjäksi parhaiten luonnehtia epiteeteillä mrakobes i soldafon. Se on väkeä, joka kehtaa avoimesti esiintyä suurelle yleisölle mielipuolisilla iskulauseillaan.

 Se on joukkoa, jolle ajatus omasta ja vieraasta verestä  politiikan maksuvälineenä on yhtä luonnollinen ja rakas kuin ruoskittavaksi pääsemisen ajatus masokistille.

Postmodernit obskurantit

 

Menneisyyden haamut

 

Yhä kauemmas näyttää kaikkoavan se maailma, jonka 1960-luvun sosiologia meille maalaili: pluralistisessa yhteiskunnassa ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti, koska se on ainoa tapa menestyä siinä.

Suuren yhteiskunnallisen vaihdon oloissa eri ryhmien ominaisuuksista tulee yhä vähemmän merkityksellisiä: kauppias ei kysy, mitä kieltä asiakas puhuu, minkä värinen hän on tai millaista uskontoa kannattaa. Väkivalta ja jopa sillä uhkaaminen tulevat tarpeettomiksi, lakkojakaan ei tarvita, kun selvät laskelmat osoittavat, millaisia palkkoja voidaan ja pitää maksaa.

Tässä järjen valtakunnassa poikkeaminen rationaalisuudesta olisi pelkkää ampumista omaan nilkkaan ja asia myös ymmärretään kaikkialla. Väkisin ei ketään tarvitse paratiisissa pitää, sillä jokainen ymmärtää, että se on paras mahdollinen maailma ja siinä keskinäinen solidaarisuus perustuu oman edun rationaaliseen ymmärtämiseen.

Niinpä ihmisille jää tavattomasti vapautta toteuttaa itseään: yhteiskunnalla enempää kuin sen jäsenillä ei ole tarvetta kieltää poikkeavuutta: yksi saa kaikin mokomin kumarrella ja kutsua omalla kielellään Allahia siinä kuin toinen Jahvea, seksisuhteet saa järjestää mielensä mukaan, eikä ns. uhrittomista rikoksista rangaista -sellaisia ei edes tunnusteta rikoksiksi.

Jotakin tuollaista selitettiin olevan tulossa ja osittain jopa olemassa ja muistan myös tentissä vastanneeni suunnilleen samaan tapaan kuin ylempänä on kirjoitettu. Läpi meni.

Tuollaista tulevaisuuttahan sitä on sitten tullut jo puolen vuosisadan ajan odotettua ja paljon siitä näyttikin jo toteutuvan. Kävi vähän niin kuin kommunismin odottelun kanssa Neuvostoliitossa: nurkka näkyi jo, mutta kaikkialle ei tuo paratiisi vielä ollut levinnyt.

Nyt alkaa viimein tuntua siltä, että jotakin on ennustettu väärin. Kansainvälisessä yhteisössä valtiot toimivat sinnikkäästi vastoin keskinäisiä etujaan, valtioiden sisällä yritetään yhä raivokkaammin pakottaa vähemmistöjä sellaiseen asemaan, joka ei heitä miellytä. Nationalismi, jonka piti jo hävitä maailmasta, on nyt se voima, joka sitä riepottelee niin idässä kuin lännessä.

Minua huvitti aikoinaan suuresti Benedict Andersonin pikku kirjanen kuvitelluista yhteisöistä, jonka luimme eräässä lukupiirissä. Tuntui vaikealta uskoa, että monet näkivät tässä simppelissä esityksessä jonkinlaisen uuden ilmestyksen tai evankeliumin.

Tämä innostus näyttikin usein perustuvan yksinkertaiseen väärintukintaan, joka kuitenkin tuntui kiehtovan myös kirjoittajaa. Kirjassahan sanottiin, että kansakunta on sanoilla ja ajatuksilla rakennettu käsite, joka syntyy vasta kirjapainotaidon ja koululaitoksen myötä. Itse asiassa kansakunnat siis ovat kuviteltuja yhteisöjä.

Tuohon olisi tietenkin voinut lisätä jotakin tai muuntaa hieman tuota korollaaria: kansakunnat, kuten kaikki muukin inhimilliseen kulttuuriin kuuluva, ovat ajattelun kautta omaksuttuja ja ajattelussa olevia. Ajatteluksi lasketaan tässä myös tietenkin pelkkä apinointi ja sopulikäyttäytyminen. Ainahan myös siinä on takana jotakin ajateltua tai ajattelukelpoista.

Kun postmoderni ns. ajattelu lähtee siitä, että millään asialla ei ole aristotelisessa ajattelussa oletettua olemusta, vaan kaikki voidaan muokata myös toisenlaiseksi, antoi Andersonin vaatimaton pohdiskelu ajatukselle siivet: mikäli kansakunta nykymuodossaan ei miellytä, ajatellaan se sitten toisenlaiseksi tai ajatellaan yksin tein, ettei mitään sellaista edes tarvita.

Tuo jälkimmäinen näkemys tuntui jo päässeen päällimmäiseksi, kunnes Neuvostoliitto hajosi ja kaikki sen kansat rupesivat vaatimaan kansallisia oikeuksia itselleen, toisista ei niin kannettu huolta. Nationalismista tuli aikakauden selvästi merkittävin ideologia.

Nationalismin merkityksestä vapausliikkeenä en puhu tässä sen enempää. Siinä suhteessa sillä on joka tapauksessa ollut valtava rooli viimeisten parin sadan vuoden aikana. Kommunistinen ideologia katsoi, että koko nationalismi on kadonneen tai katoavan porvarillisen yhteiskunnan luomus ja häviää sen mukana.

Tosin jo Stalin ymmärsi, ettei asiassa kannata hoppuilla, aikaa ennen paratiisiin pääsyä saattaisi kulua hyvinkin paljon. Sitä odotellessa sopi joka tapauksessa likvidoida pienten kansojen nationalismia, eihän niillä ollut, millä panna vastaan.

Aleksandr Duginia, jota olen tällä palstalla kohteliaasti nimittänyt puolihulluksi filosofiksi, on luonnehdittu myös postmoderniksi ajattelijaksi ja tuntuu siltä, että tämäkin luokittelu osuu naulan kantaan.

Duginille ei tuota mitään ongelmia ajatella uusiksi olemassa olevien kansakuntien kuvitelmia omasta itsestään, koko kansakunnan tilanne kannattaa panna mieluummin alueelliset yhteisöt, jotka kuuluvat yhteen geopoliittisesti. Kantona kaskessa olevat kuvitellut yhteisöt kuviteltakoon siis uudelleen ja ellei se tapahdu hyvällä, toimii väkivalta taas uuden maailman kätilönä.

On kummallista huomata, että Neuvostoliiton salainen poliisi rikastutti maailmaamme tai siis Venäjää antamalla sille yhtäkkiä ja yllättäen useita KGB:ssä aiemmin vaikuttaneita, mutta nyt uskonnollishenkisiä toimihenkilöitä, joiden ajatusmaailma muistutti aavemaisen tarkasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taantumuksen symbolia Venäjällä, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konstantin ).

Tässä kannattaa ehkä mainita, että Pobedonostsev oli omana aikanaan suorastaan karikatyyrimainen taantumuksen edustaja, josta tehtiin häijyjä runoja ja kirjallisia muotokuvia (esim. Anderei Belyin Peterburg-kirjassa). Hän oli todellinen obskurantti, venäjäksi mrakobes eli pimeyden piru.

Itse asiassa Pobedonostsevin julkista hurskautta epäiltiin ja jotkut hänen lausuntonsakin antoivat aihetta epäillä sen olevan kyynistä tekopyhyyttä. Hän selitti Venäjän olevan mätänemässä ja katsoi, että kehitys voitaisiin pysäyttää jäädyttämällä se eli pysäyttämällä hajottavien voimien toiminta.

Hajottavia voimia imperiumissa olivat nationalistit: puolalaiset ja suomalaiset. Juutalaiset tietenkin olivat myös aina siellä, missä oikeauskoista a venäläisyyttä ja sen elämänmuotoa rienattiin ja nakerrettiin. Nagaikkaa vaan ja karkotusta lääkkeeksi moiselle kanaljalle!

Pobedonostsevin aikaan kuului myös Puolan venäläistäminen, jota vuoden 1863 kapinan jälkeen toteutettiin kaikilla aloilla. Itse asiassa jopa koko puolalaisen kansakunnan olemassaolon oikeus kiellettiin: eihän kyseessä muka ollut muuta kuin venäjän murretta puhuva ja jesuiittojen harhauttama kansanryhmä.

Jo omana aikanaan tällainen politiikka oli skandaali. Se muistutti Wienin kongressin jälkeisen Pyhän liiton ajoista, jolloin koko tuota ”pyhää” ideaa pidettiin vain kyynisenä naamiona taantumukselliselle internationalelle, joka yritti epätoivoisesti estää vapausideologioiden esiin murtautumista.

Nyt, 2000-luvun ollessa jo hyvässä vauhdissa, näemme taas aivan samanlaisen ilmiön moskovalaisten vallanpitäjien politiikassa: kyyninen ja tekohurskas imperialismi hyökkää kansakunnan perusoikeuksia vastaan ja jopa selittää, ettei koko tuota kansakuntaa ole olemassa eikä saakaan olla.

Onko ukrainalaisuus tosiaankin vain kuviteltu, vain kuvitelmissa olemassa oleva yhteisö, joka voidaan hävittää tuosta vaan, kuvittelemalla jotakin muuta? Voiko kansakunnan olemassaolon yksinkertaisesti kieltää?

V.I. Lenin, joka aikoinaan kunnostautui sekopäisyydellään, huomasi sentään, että on olemassa tosiasioita, jotka kannattaa tunnustaa pärjätäkseen tässä maailmassa.

Kun puolueen radikaalit selittivät, ettei mitään Suomen kansakuntaa ole syytä tunnustaa, Lenin selitti, että on tunnustettava asiat, joiden olemassaolo ei riipu niiden tunnustamisesta. Suomen kansakunta oli muuan sellainen, se pakotti tunnustamaan olemassaolonsa, halusipa sitä tai ei.

Leninin nimi on tietenkin kirosana nykyisille Moskovan vallanpitäjille, mutta olihan hänellä hulluutensa ohella myös annos tervettä järkeä, kuten Stalinillakin. Niiden ansiosta ns. neuvostovalta pysyi pystyssä niinkin kauan kuin pysyi.

Putin ja hänen hanslankarinsa sen sijaan näyttävät täysin omaksuneen 1800-luvun synkimmän taantumuksen ajatukset niiden kohtalosta mitään oppimatta.

Kenet jumalat tahtovat tuhota, lyövän ensin sokeudella, sanotaan suomeksi. Latinaksi sanonta on yleensä muodossa prius dementant eli riistävät järjen, mikä on lähes sama asia.

Kukaties tätä Venäjän taantumuksen nykyistä vaihetta tullaan joskus nimittämään postmoderniksi taantumukseksi. Aikanaanhan se joutuu vielä antamaan tilaa reformien kaudella, kuten Aleksandr Yanov on en nustanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).

Toivotaan nyt ainakin.

Pyhyys ja pyhimys

 

Sodan ja erikoisoperaatioiden pyhyydestä

 

Huomasin tässä, että Kronstadtissa on avattu interaktiivinen museo, jossa kävijä saa mahdollisuuden ihan itse toistaa kapteeni Marineskon urotyön.

Marinesko oli se sukellusveneen päällikkö, joka oleili Turussa jatkosodan päättymisen jälkeen ja ahdisteli veneellään saksalaisia Itämeren eteläosassa.

Hänen onnistui sitten upottaa saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff ja hukuttaa siinä samalla yli 6000 ihmistä, etupäässä pakolaisia. Ehkä niitä oli peräti 9000, kun matkustajaluettelot taisivat jäädä tekemättä.

Tämä oli luultavasti maailman tähän saakka tuhoisin kertalaakista tehty joukkomurha. Oliko siinä jotakin sankarillista, jätän itse kunkin arvioitavaksi. Minusta moisen ilkityön juhliminen ja simuloiminen on lähinnä irvokasta. Juuri nyt sellaista joka tapauksessa tarjotaan, kai lähinnä lasten ja nuorison hengenravinnoksi (кс. https://spbdnevnik.ru/news/2022-03-15/v-kronshtadte-poyavitsya-interaktivnyy-muzey-posvyaschennyy-geroyu-podvodniku-aleksandru-marinesko ).

On tässä saanut kummastella muitakin sodan pyhittämisen muotoja. Tässä nyt esimerkiksi uuden pyhimyksen kanonisointi.

Vihavainen

Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle ushakov. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 9. tammikuuta 2021

Kansallista pyhyyttä

 

Kun sota tulee pyhäksi

 

Kirjahyllyssäni on pyhän amiraali Fjodor Ušakovin ikoni (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ushakov ). Siinä on tosiaan kuvattuna venäläinen amiraali 1700-luvun univormussaan kaikkien ikonitaiteen sääntöjen  mukaan.

Voittamaton arkkistrategi edusti pyhän Venäjän aseita jumalattomia Turkkia ja Ranskaa vastaan ja toimi lähinnä ulkomailla, Kreikan saaristossa. Niinpä hänet on katsottu sopivaksi siunaamaan nimenomaan Venäjän ulkopuolelle suuntautuvia aseita, kuten strategisia ohjusjoukkoja (ks. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A3%D1%88%D0%B0%D0%BA%D0%BE%D0%B2,_%D0%A4%D1%91%D0%B4%D0%BE%D1%80_%D0%A4%D1%91%D0%B4%D0%BE%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%B8%D1%87 ).

Samainen Wikipedian artikkeli kertoo myös, että Butovossa, Moskovan kuuluisalla 1930-luvun teloituspaikalla aloitettiin vuonna 2015 rakentaa Ušakoville nimettyä kirkkoa, joka on omistettu palveluksessa kaatuneiden tšekistien muistolle. Patriarkka Kirill kävi siunaamassa rakennuksen.

Miten amiraali liittyy erikoispalveluihin, en tiedä, enkä taida edes viitsiä itselleni selvittää. Liittyyhän se, jos niin halutaan. Joka tapauksessa tämä patriarkka Kirillin siunaama yhteys on siis haluttu myös kirkon korkeimman tahon toimesta pyhittää, samoin kuin ydinaseet, joiden käyttämistä mihinkään hyväksyttävään asiaan on perinteisen humanistisen katsantokannan mukaan pidettävä mahdottomana.

Jos kirkollista kuvastoa käytetään, tuntuisi luontevimmalta esittää ydinaseet perkeleen valtakunnan osana, mutta kuten tiedämme, teologia nykyisenä aikana ei ole juuri muuta kuin ancilla politiae, politiikan palkkapiika. Se, joka maksaa, tilaa myös musiikin.

Epämiellyttävän vaikutuksen tekee, että tuon amiraalin ikonissa sekaantuvat perinteinen uskonnollinen muotokieli ja nykyaikaiset symbolit. Se tuo pakostikin mieleeni Alexander Yanovin kirjan The Russian Challenge and the Year 2000, jonka kannessa on ikoni, joka esittää Leniniä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).

Yanov esitti siinä tulkintansa Venäjän kehityksestä historiallisina sykleinä, jotka humanistisesta vaiheestaan kehittyvät vähitellen aggressiiviseen ja totalitaariseen muotoon. Slavofiilinen ideologia sisältää sen mukaan totalitaarisen idean, jollaiset esitti muuan Šarapov jonkin verran yli sata vuotta sitten. Hänen utopiassaan totalitarismi lähti ortodoksisen uskonnon pohjalta ja sitä toteutti käytännössä kirkko kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Seurakuntatalot huolehtivat jopa pankkitoiminnasta.

Moista dystopiaa en ole koskaan ottanut ihan vakavasti. Šarapov nyt ei ollut sen enempää kuin muuan friikki, joka sivumennen sanoen oli kiinnostunut myös niin sanotusta Suomen kysymyksestä ja ilmoitti rakastettavasti oikeastaan pitävänsä tästä kansasta.

Sodan pyhyys on joka tapauksessa nyt noussut Venäjällä arvoon arvaamattomaan. Todettakoon heti aluksi turhien väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei koko ortodoksinen kirkko ole tässä obskurantismissa täysin rinnoin mukana, vaan tavalliset sielunpaimenet tietenkin keskittyvät todelliseen tehtäväänsä. Tiukasti hierarkkisen patriarkaatin piirissä ei yksityisillä papeilla kuitenkaan ole varaa mennä sooloilemaan.

Uusimmassa Idäntutkimuksessa (3-4/2020) on julkaistu Elina Kahlan erinomainen artikkeli Pyhä sota ja kansalaisuskonto uudella Venäjällä.

Kansalaisuskonnon käsitteen käyttäminen Venäjän pyhän sodan tulkinnassa on ilmeisen hedelmällinen lähtökohta. Jo Dostojevskillä, toteaa kirjoittaja, universalismiin pyrkivä kristillisyys muuntui tuonpuoleisesta kansalliseksi ja jopa imperialistiseksi, venäläisestä tuli hänen ajattelussaan jumalankantajakansa, narod bogonosets, kuten tiedämme.

Tässä yhteydessä tekee heti mieli todeta, että kansaan projisioitu pyhyys ei tässä tapauksessa ole samanlaista kuin aikoinaan saksalaisten houreet herrakansasta, jolla muka oli oikeus, ellei peräti velvollisuus polkea ja tuhota muita kansoja. Venäläisyyden pyhyys ilmeni sen köyhyydessä ja epäitsekkyydessä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa.

Käytännössä monet naapurikansat eivät ole olleet kiinnostuneita tulemaan siunatuiksi edes tuollaisen hurskauden toimesta, vaan se sijaan reagoineet tavalla, jota jo 1800-luvulla ryhdyttiin kutsumaan russofobiaksi.

Pyhä sota, tuo uuden kansalaisukonnon ydin, on jokaisen venäläisen helppo löytää ja sillä on reaalinen perustansa, niin sanottu Suuri isänmaallinen sota, jonka vaatimien ihmisuhrien määrä on suunnaton. Arviot siitä ovat vaihdelleet sen mukaan, onko sitä pyritty vähättelemään vai paisuttamaan. Nykyään suositaan noin kahdenkymmenenkuuden miljoonan lukumäärää.

Kuten tunnettua, Stalin mobilisoi myös kirkon ja uskonnon taisteluun saksalaisia vastaan ja saavutti tässä huomattavaa menestystä.

Mutta myös maallisten mahtien ristiriita julistettiin pyhän ja epäpyhän väliseksi: Lebedev-Kumatšin laulu Pyhä sota (Священная война)(ks. https://www.youtube.com/watch?v=uUHwbppl00s ) on tänäkin päivänä erittäin hyvin tunnettu ja eräässä kyselyssä se nousi hiljattain kärkeen, kun etsittiin Venäjää parhaiten symbolisoivaa laulua. Se kertoo sodan olevan kahden vastakkaisen voiman, valon ja pimeyden taistelu.

Sota on tietenkin aina papistolle suuri markkinarako. Silloin pelataan todellakin elämää suuremmilla panoksilla. Vanhan sanaparren mukaan kannattaa mennä merelle, mikäli haluaa oppia rukoilemaan ja sama tietenkin koskee sotia. Kypärä on aina sopinut hyvin papin päähän.

Kuten Kahla toteaa, asevoimien uskonnollistaminen on viime vuosina edennyt Venäjällä nopeasti. Meillähän suuntaus on päinvastainen ja toivoa sopiikin kaikin mokomin, ettei sotilaspapistolle tule uutta sosiaalista tilausta.

Kahlan arvion mukaan uskonnollisen renessanssin huippu on Venäjällä ohitettu jo 2000-luvun alussa. Itse asiassa sotaisuus, joka on olemukseltaan nimenomaan uskonnon korvike, kansalaisuskonto on nyt astunut etualalle ja tavallaan sen jatkoksi. Muisto siitä, miten kerran taisteltiin ”yhtynyttä fasistista Eurooppaa” vastaan, on käyttökelpoinen myös EU:n ja Gayropan aikana.

Neuvostoaikana moraalisia arvioita pidettiin itse asiassa myös tieteellisinä, joten tilanne muistutti nykyisen ns. laatulehdistön käytäntöjä. Mieleeni on jäänyt suuresta historiallisesta tietosanakirjasta, sotaministeristä ja kenraalista Araktšejevista käytetty epiteetti mrakobes i soldafon (мракобес и солдафон), obskurantti ja karkea militaristi, solttu.

Aleksanteri I kunnioitti tuota militarismin ja paradomanian innoittamaa kreiviä tunnuslauseella Uskollinen ilman imartelua (Bez lesti veren). Vastustajat muunsivat sen muotoon Bes, lesti veren (Piru, joka on imartelulle uskollinen).

Mrakobes i soldafon oli tietenkin aikansa edistyksellisimmän ideologian nimiin vannovien kirjoittajien mielestä pahin mahdollinen (ja samalla tieteellisesti perusteltu) luokittelu. Tsaristinen militarismi oli pimeyden voima. Samaan aikaan nostettiin rajattoman ihailun kohteiksi oikean ideologian mukaisen väkivallan mestarit, joita toki oli jo Stalinista lähtien löydetty myös jo tsaarinajan sotilaiden piiristä, Ušakovista ja Suvorovista aina Aleksanteri Nevskiin ja Nahimoviin.

Venäjän lyhyeksi jäänyt liberaali kausi näki myös sotilasammatin arvostuksen aallonpohjan. 1990-luvulla upseerit usein irtisanoutuivat viroistaan ja siirtyivät esimerkiksi bisnekseen. Asevelvollisuutta koetettiin kaikin keinoin pakoilla ja sen piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä levisi mitä hurjimpia huhuja.

Sykli on nyt toisessa lakipisteessään. Venäjän nykyisen hallinnon tärkein ja pian ehkä ainoakin ylpeilyn aihe on sen armeija. Mieleen tulee Bakuninin anekdootti hallitsijoitaan kehuvista alamaisista: ranskalainen kehui maansa vapauksia, englantilainen sen edistyksellistä tekniikkaa ja preussilainen sitä, että se voi tappaa ja orjuuttaa paitsi omaa kansaa, myös naapureitaan.

Edes wikipedia, joka toki onkin hallituksesta riippumaton, ei enää esitä Araktšejevia yksipuolisen, typerän militarismin ruumiillistumana. Itse asiassa tuntuukin taas siltä, ettei militarismissa ole mitään pahaa eikä pimeää, päinvastoin. Kaikki riippuu siitä, ketä se palvelee…

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 7.23 12 kommenttia:

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Pyhä amiraali

 

Pyhä vanhurskas Fjodor Ushakov

 

Ikoneissa ei ole aivan tavallista nähdä sotilasta nykyaikaisine kunniamerkkeineen. Poikkeus on Fjodor Fjodorovits Ušakov, joka julistettiin ensin Saranskin hiippakunnan pyhimykseksi vuonna 2000 ja sitten vuonna 2004 yleiskirkolliseksi pyhäksi. Tähän asemaan kuuluivat tietenkin asianmukaiset ikonit ja pyhimyselämäkerta. Saranskin pyhimysjuhlien kunniaksi julkaistiin kuvateos Arhistratig deržavy Rossijskoj eli siis Venäjän valtakunnan arkkistrategi –ylin sotapäällikkö.

Ikonissa Ušakovin rintaa korostavat niin pyhän Yrjön risti kuin Vladimirin ja Aleksanteri Nevskin ritarikuntien kunniamerkit. Hänen vasemmassa kädessään on miekka ja oikeassa paperi, jossa on teksti: ”Älkää vaipuko epätoivoon! Nämä pelottavat myrskyt kääntyvät Venäjän kunniaksi.”

Ušakovin elämäkertaa kuvaavassa ikonissa on kuvattu hänen voittoisia taisteluitaan ja viimeisessä kuvassa ihmiset saapuvat kumartamaan amiraalia, jonka päätä ympäröi sädekehä.

Ušakovin saavutukset olivat epäilemättä merkittäviä ja aivan erityisesti ne olivat merkittäviä kotimaan ulkopuolella, Välimerellä, jopa Italiassa asti. Se lienee syys siihen, että amiraali on sekä Venäjän laivaston että strategisten ilmavoimien suojelija.

Ušakov taisteli turkkilaisia vastaan ja voitti kaikki taistelunsa, joten häntä onkin verrattu Suvoroviin, toiseen ”voittamattomaan”. Venäjän-Turkin sodassa vuosina 1787-1791 Ušakov voitti useita meritaisteluita ja vuosina 1798-1800 hänen laivueensa osallistui taisteluihin ranskalaisia vastaan sekä Kreikan saarilla että Italiassa. Ušakovin ansiot sotilaana olivat epäilemättä varsin huomattavat ja jo Stalin perusti toisen maailmansodan aikana hänen nimeään kantavan kunniamerkin.

Vuoden 1956 Bolšaja Sovetskaja entsiklopediassa Ušakovin selitetään toteuttaneet suvorovilaista hyökkäyksellistä ajattelua merellä ja käyneen jopa ylivoimaisen vihollisen kimppuun. Hänen mainitaan myös ensimmäisenä ottaneen käyttöön taktisen reservin meritaisteluissa. Sama kirja mainitsee myös Ušakovin ansiot maataisteluissa, kuten Korfun valtaamisessa rynnäköllä. Diplomaattinakin sankarilla oli ansionsa.

Pelkkä sotasankaruus ei kuitenkaan vielä yleensä oikeuta pyhimykseksi julistamiseen, olkoonkin että henkilö on taistellut ristin vihollisia vastaan. Saranskilaisessa pyhimysjuhlasta kertovassa kirjassa Moskovan patriarkka Aleksi II selittää asiaa. Hänen mielestään Ušakov oli hurskas ja oikeauskoinen ja siinä suhteessa hän sopi esimerkiksi uskovaisille herralle otollisena ihmisenä. Pyhiä sotureita oli muitakin, Aleksi totesi, niitä olivat esimerkiksi Aleksanteri Nevski ja Dimitri Donskoi, mutta toki ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan pyhitettiin nyt soturi ja ensimmäistä kertaa kaiken kaikkiaan pyhimys edusti laivastoa.

Fjodor Fjodorovitš oli omistanut koko elämänsä Venäjälle, totesi patriarkka ja hän palveli sekä kansaansa että synnyinmaansa arvoa suurvaltana. Sitä paitsi hän oli koko ajan syvästi uskovainen ja noudatti ankarasti ortodoksisen hurskauden vaatimuksia ja harrasti hyväntekeväisyyttä.

Juuri tämä harmoninen henkilökohtaisen hurskauden ja julkisen palveluinnon yhdistelmä olikin tärkein syy Ušakovin pyhimykseksi julistamiseen, kuului patriarkan mitä merkittävin arvio.

Niinpä pyhimykseltä voitiin nyt pyytää hengellistä apua sekä Mordvan kansalle että Venäjän laivaston sotilaille, jotka jatkoivat urhoollisuuden, kunnian ja armeliaisuuden ušakovilaisia perinteitä, ilmoitti patriarkka ja päätti artikkelinsa rukoukseen:

”Olkoot hurskaan laivastopäällikön rukousten myötä hänen nykyiset seuraajansa yhtä voittamattomia Andreaksen lipun kunnian puolustajia. Pyhä hurskas Fjodor, rukoile Jumalaa puolestamme!”

Epäilemättä hurskauden ja sotilasammatin yhdistämisessä on monen mielestä tiettyjä ongelmia ja tämän myös omassa artikkelissaan mainitussa teoksessa totesi Saranskin ja Mordvan arkkipiispa Varsonofi. Ušakovissa yhdistyivät hänen mielestään urhoollisuus ja nöyryys, joita nykyaikainen mentaliteetti pitää toisiinsa sopimattomina. Ušakov tarjosi siitä kuitenkin kaikille esimerkin ja hänen pyhittämisensä yhdisti ikiajoiksi Venäjän valtakunnan laivaston ja sen ortodoksisen kirkon.

Ulkopuolisen silmään pistää joka tapauksessa se valtiollisuuden ja sotilaallisuuden, ettei sanoisi militarismin korostuminen, joka tälle kanonisoinnille on ominaista. Perinteisesti kanonisoitujen pyhien toimintaan liittyi ainakin jonkinlaisia ihmeitä tai ainakin marttyyriutta. Ušakovin kohdalla ei puhuta kummastakaan. Sen sijaan korostetaan hänen ansioitaan valtion ja sen suurvaltaetujen palvelemisessa.

On vaikea välttää sitä ajatusta, että Ušakovin kanonisointi on jotakin suorastaan laadullisesti uutta. Se on käytännön palvelus, jonka kirkko on tehnyt valtiolle lahjoittamalla yhdelle sotavoimien aselajille oman kansallisen suojelijan.