Pyhyys ja pyhimys

 

Sodan ja erikoisoperaatioiden pyhyydestä

 

Huomasin tässä, että Kronstadtissa on avattu interaktiivinen museo, jossa kävijä saa mahdollisuuden ihan itse toistaa kapteeni Marineskon urotyön.

Marinesko oli se sukellusveneen päällikkö, joka oleili Turussa jatkosodan päättymisen jälkeen ja ahdisteli veneellään saksalaisia Itämeren eteläosassa.

Hänen onnistui sitten upottaa saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff ja hukuttaa siinä samalla yli 6000 ihmistä, etupäässä pakolaisia. Ehkä niitä oli peräti 9000, kun matkustajaluettelot taisivat jäädä tekemättä.

Tämä oli luultavasti maailman tähän saakka tuhoisin kertalaakista tehty joukkomurha. Oliko siinä jotakin sankarillista, jätän itse kunkin arvioitavaksi. Minusta moisen ilkityön juhliminen ja simuloiminen on lähinnä irvokasta. Juuri nyt sellaista joka tapauksessa tarjotaan, kai lähinnä lasten ja nuorison hengenravinnoksi (кс. https://spbdnevnik.ru/news/2022-03-15/v-kronshtadte-poyavitsya-interaktivnyy-muzey-posvyaschennyy-geroyu-podvodniku-aleksandru-marinesko ).

On tässä saanut kummastella muitakin sodan pyhittämisen muotoja. Tässä nyt esimerkiksi uuden pyhimyksen kanonisointi.

Vihavainen

Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle ushakov. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 9. tammikuuta 2021

Kansallista pyhyyttä

 

Kun sota tulee pyhäksi

 

Kirjahyllyssäni on pyhän amiraali Fjodor Ušakovin ikoni (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ushakov ). Siinä on tosiaan kuvattuna venäläinen amiraali 1700-luvun univormussaan kaikkien ikonitaiteen sääntöjen  mukaan.

Voittamaton arkkistrategi edusti pyhän Venäjän aseita jumalattomia Turkkia ja Ranskaa vastaan ja toimi lähinnä ulkomailla, Kreikan saaristossa. Niinpä hänet on katsottu sopivaksi siunaamaan nimenomaan Venäjän ulkopuolelle suuntautuvia aseita, kuten strategisia ohjusjoukkoja (ks. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A3%D1%88%D0%B0%D0%BA%D0%BE%D0%B2,_%D0%A4%D1%91%D0%B4%D0%BE%D1%80_%D0%A4%D1%91%D0%B4%D0%BE%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%B8%D1%87 ).

Samainen Wikipedian artikkeli kertoo myös, että Butovossa, Moskovan kuuluisalla 1930-luvun teloituspaikalla aloitettiin vuonna 2015 rakentaa Ušakoville nimettyä kirkkoa, joka on omistettu palveluksessa kaatuneiden tšekistien muistolle. Patriarkka Kirill kävi siunaamassa rakennuksen.

Miten amiraali liittyy erikoispalveluihin, en tiedä, enkä taida edes viitsiä itselleni selvittää. Liittyyhän se, jos niin halutaan. Joka tapauksessa tämä patriarkka Kirillin siunaama yhteys on siis haluttu myös kirkon korkeimman tahon toimesta pyhittää, samoin kuin ydinaseet, joiden käyttämistä mihinkään hyväksyttävään asiaan on perinteisen humanistisen katsantokannan mukaan pidettävä mahdottomana.

Jos kirkollista kuvastoa käytetään, tuntuisi luontevimmalta esittää ydinaseet perkeleen valtakunnan osana, mutta kuten tiedämme, teologia nykyisenä aikana ei ole juuri muuta kuin ancilla politiae, politiikan palkkapiika. Se, joka maksaa, tilaa myös musiikin.

Epämiellyttävän vaikutuksen tekee, että tuon amiraalin ikonissa sekaantuvat perinteinen uskonnollinen muotokieli ja nykyaikaiset symbolit. Se tuo pakostikin mieleeni Alexander Yanovin kirjan The Russian Challenge and the Year 2000, jonka kannessa on ikoni, joka esittää Leniniä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).

Yanov esitti siinä tulkintansa Venäjän kehityksestä historiallisina sykleinä, jotka humanistisesta vaiheestaan kehittyvät vähitellen aggressiiviseen ja totalitaariseen muotoon. Slavofiilinen ideologia sisältää sen mukaan totalitaarisen idean, jollaiset esitti muuan Šarapov jonkin verran yli sata vuotta sitten. Hänen utopiassaan totalitarismi lähti ortodoksisen uskonnon pohjalta ja sitä toteutti käytännössä kirkko kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Seurakuntatalot huolehtivat jopa pankkitoiminnasta.

Moista dystopiaa en ole koskaan ottanut ihan vakavasti. Šarapov nyt ei ollut sen enempää kuin muuan friikki, joka sivumennen sanoen oli kiinnostunut myös niin sanotusta Suomen kysymyksestä ja ilmoitti rakastettavasti oikeastaan pitävänsä tästä kansasta.

Sodan pyhyys on joka tapauksessa nyt noussut Venäjällä arvoon arvaamattomaan. Todettakoon heti aluksi turhien väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei koko ortodoksinen kirkko ole tässä obskurantismissa täysin rinnoin mukana, vaan tavalliset sielunpaimenet tietenkin keskittyvät todelliseen tehtäväänsä. Tiukasti hierarkkisen patriarkaatin piirissä ei yksityisillä papeilla kuitenkaan ole varaa mennä sooloilemaan.

Uusimmassa Idäntutkimuksessa (3-4/2020) on julkaistu Elina Kahlan erinomainen artikkeli Pyhä sota ja kansalaisuskonto uudella Venäjällä.

Kansalaisuskonnon käsitteen käyttäminen Venäjän pyhän sodan tulkinnassa on ilmeisen hedelmällinen lähtökohta. Jo Dostojevskillä, toteaa kirjoittaja, universalismiin pyrkivä kristillisyys muuntui tuonpuoleisesta kansalliseksi ja jopa imperialistiseksi, venäläisestä tuli hänen ajattelussaan jumalankantajakansa, narod bogonosets, kuten tiedämme.

Tässä yhteydessä tekee heti mieli todeta, että kansaan projisioitu pyhyys ei tässä tapauksessa ole samanlaista kuin aikoinaan saksalaisten houreet herrakansasta, jolla muka oli oikeus, ellei peräti velvollisuus polkea ja tuhota muita kansoja. Venäläisyyden pyhyys ilmeni sen köyhyydessä ja epäitsekkyydessä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa.

Käytännössä monet naapurikansat eivät ole olleet kiinnostuneita tulemaan siunatuiksi edes tuollaisen hurskauden toimesta, vaan se sijaan reagoineet tavalla, jota jo 1800-luvulla ryhdyttiin kutsumaan russofobiaksi.

Pyhä sota, tuo uuden kansalaisukonnon ydin, on jokaisen venäläisen helppo löytää ja sillä on reaalinen perustansa, niin sanottu Suuri isänmaallinen sota, jonka vaatimien ihmisuhrien määrä on suunnaton. Arviot siitä ovat vaihdelleet sen mukaan, onko sitä pyritty vähättelemään vai paisuttamaan. Nykyään suositaan noin kahdenkymmenenkuuden miljoonan lukumäärää.

Kuten tunnettua, Stalin mobilisoi myös kirkon ja uskonnon taisteluun saksalaisia vastaan ja saavutti tässä huomattavaa menestystä.

Mutta myös maallisten mahtien ristiriita julistettiin pyhän ja epäpyhän väliseksi: Lebedev-Kumatšin laulu Pyhä sota (Священная война)(ks. https://www.youtube.com/watch?v=uUHwbppl00s ) on tänäkin päivänä erittäin hyvin tunnettu ja eräässä kyselyssä se nousi hiljattain kärkeen, kun etsittiin Venäjää parhaiten symbolisoivaa laulua. Se kertoo sodan olevan kahden vastakkaisen voiman, valon ja pimeyden taistelu.

Sota on tietenkin aina papistolle suuri markkinarako. Silloin pelataan todellakin elämää suuremmilla panoksilla. Vanhan sanaparren mukaan kannattaa mennä merelle, mikäli haluaa oppia rukoilemaan ja sama tietenkin koskee sotia. Kypärä on aina sopinut hyvin papin päähän.

Kuten Kahla toteaa, asevoimien uskonnollistaminen on viime vuosina edennyt Venäjällä nopeasti. Meillähän suuntaus on päinvastainen ja toivoa sopiikin kaikin mokomin, ettei sotilaspapistolle tule uutta sosiaalista tilausta.

Kahlan arvion mukaan uskonnollisen renessanssin huippu on Venäjällä ohitettu jo 2000-luvun alussa. Itse asiassa sotaisuus, joka on olemukseltaan nimenomaan uskonnon korvike, kansalaisuskonto on nyt astunut etualalle ja tavallaan sen jatkoksi. Muisto siitä, miten kerran taisteltiin ”yhtynyttä fasistista Eurooppaa” vastaan, on käyttökelpoinen myös EU:n ja Gayropan aikana.

Neuvostoaikana moraalisia arvioita pidettiin itse asiassa myös tieteellisinä, joten tilanne muistutti nykyisen ns. laatulehdistön käytäntöjä. Mieleeni on jäänyt suuresta historiallisesta tietosanakirjasta, sotaministeristä ja kenraalista Araktšejevista käytetty epiteetti mrakobes i soldafon (мракобес и солдафон), obskurantti ja karkea militaristi, solttu.

Aleksanteri I kunnioitti tuota militarismin ja paradomanian innoittamaa kreiviä tunnuslauseella Uskollinen ilman imartelua (Bez lesti veren). Vastustajat muunsivat sen muotoon Bes, lesti veren (Piru, joka on imartelulle uskollinen).

Mrakobes i soldafon oli tietenkin aikansa edistyksellisimmän ideologian nimiin vannovien kirjoittajien mielestä pahin mahdollinen (ja samalla tieteellisesti perusteltu) luokittelu. Tsaristinen militarismi oli pimeyden voima. Samaan aikaan nostettiin rajattoman ihailun kohteiksi oikean ideologian mukaisen väkivallan mestarit, joita toki oli jo Stalinista lähtien löydetty myös jo tsaarinajan sotilaiden piiristä, Ušakovista ja Suvorovista aina Aleksanteri Nevskiin ja Nahimoviin.

Venäjän lyhyeksi jäänyt liberaali kausi näki myös sotilasammatin arvostuksen aallonpohjan. 1990-luvulla upseerit usein irtisanoutuivat viroistaan ja siirtyivät esimerkiksi bisnekseen. Asevelvollisuutta koetettiin kaikin keinoin pakoilla ja sen piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä levisi mitä hurjimpia huhuja.

Sykli on nyt toisessa lakipisteessään. Venäjän nykyisen hallinnon tärkein ja pian ehkä ainoakin ylpeilyn aihe on sen armeija. Mieleen tulee Bakuninin anekdootti hallitsijoitaan kehuvista alamaisista: ranskalainen kehui maansa vapauksia, englantilainen sen edistyksellistä tekniikkaa ja preussilainen sitä, että se voi tappaa ja orjuuttaa paitsi omaa kansaa, myös naapureitaan.

Edes wikipedia, joka toki onkin hallituksesta riippumaton, ei enää esitä Araktšejevia yksipuolisen, typerän militarismin ruumiillistumana. Itse asiassa tuntuukin taas siltä, ettei militarismissa ole mitään pahaa eikä pimeää, päinvastoin. Kaikki riippuu siitä, ketä se palvelee…

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 7.23 12 kommenttia:

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Pyhä amiraali

 

Pyhä vanhurskas Fjodor Ushakov

 

Ikoneissa ei ole aivan tavallista nähdä sotilasta nykyaikaisine kunniamerkkeineen. Poikkeus on Fjodor Fjodorovits Ušakov, joka julistettiin ensin Saranskin hiippakunnan pyhimykseksi vuonna 2000 ja sitten vuonna 2004 yleiskirkolliseksi pyhäksi. Tähän asemaan kuuluivat tietenkin asianmukaiset ikonit ja pyhimyselämäkerta. Saranskin pyhimysjuhlien kunniaksi julkaistiin kuvateos Arhistratig deržavy Rossijskoj eli siis Venäjän valtakunnan arkkistrategi –ylin sotapäällikkö.

Ikonissa Ušakovin rintaa korostavat niin pyhän Yrjön risti kuin Vladimirin ja Aleksanteri Nevskin ritarikuntien kunniamerkit. Hänen vasemmassa kädessään on miekka ja oikeassa paperi, jossa on teksti: ”Älkää vaipuko epätoivoon! Nämä pelottavat myrskyt kääntyvät Venäjän kunniaksi.”

Ušakovin elämäkertaa kuvaavassa ikonissa on kuvattu hänen voittoisia taisteluitaan ja viimeisessä kuvassa ihmiset saapuvat kumartamaan amiraalia, jonka päätä ympäröi sädekehä.

Ušakovin saavutukset olivat epäilemättä merkittäviä ja aivan erityisesti ne olivat merkittäviä kotimaan ulkopuolella, Välimerellä, jopa Italiassa asti. Se lienee syys siihen, että amiraali on sekä Venäjän laivaston että strategisten ilmavoimien suojelija.

Ušakov taisteli turkkilaisia vastaan ja voitti kaikki taistelunsa, joten häntä onkin verrattu Suvoroviin, toiseen ”voittamattomaan”. Venäjän-Turkin sodassa vuosina 1787-1791 Ušakov voitti useita meritaisteluita ja vuosina 1798-1800 hänen laivueensa osallistui taisteluihin ranskalaisia vastaan sekä Kreikan saarilla että Italiassa. Ušakovin ansiot sotilaana olivat epäilemättä varsin huomattavat ja jo Stalin perusti toisen maailmansodan aikana hänen nimeään kantavan kunniamerkin.

Vuoden 1956 Bolšaja Sovetskaja entsiklopediassa Ušakovin selitetään toteuttaneet suvorovilaista hyökkäyksellistä ajattelua merellä ja käyneen jopa ylivoimaisen vihollisen kimppuun. Hänen mainitaan myös ensimmäisenä ottaneen käyttöön taktisen reservin meritaisteluissa. Sama kirja mainitsee myös Ušakovin ansiot maataisteluissa, kuten Korfun valtaamisessa rynnäköllä. Diplomaattinakin sankarilla oli ansionsa.

Pelkkä sotasankaruus ei kuitenkaan vielä yleensä oikeuta pyhimykseksi julistamiseen, olkoonkin että henkilö on taistellut ristin vihollisia vastaan. Saranskilaisessa pyhimysjuhlasta kertovassa kirjassa Moskovan patriarkka Aleksi II selittää asiaa. Hänen mielestään Ušakov oli hurskas ja oikeauskoinen ja siinä suhteessa hän sopi esimerkiksi uskovaisille herralle otollisena ihmisenä. Pyhiä sotureita oli muitakin, Aleksi totesi, niitä olivat esimerkiksi Aleksanteri Nevski ja Dimitri Donskoi, mutta toki ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan pyhitettiin nyt soturi ja ensimmäistä kertaa kaiken kaikkiaan pyhimys edusti laivastoa.

Fjodor Fjodorovitš oli omistanut koko elämänsä Venäjälle, totesi patriarkka ja hän palveli sekä kansaansa että synnyinmaansa arvoa suurvaltana. Sitä paitsi hän oli koko ajan syvästi uskovainen ja noudatti ankarasti ortodoksisen hurskauden vaatimuksia ja harrasti hyväntekeväisyyttä.

Juuri tämä harmoninen henkilökohtaisen hurskauden ja julkisen palveluinnon yhdistelmä olikin tärkein syy Ušakovin pyhimykseksi julistamiseen, kuului patriarkan mitä merkittävin arvio.

Niinpä pyhimykseltä voitiin nyt pyytää hengellistä apua sekä Mordvan kansalle että Venäjän laivaston sotilaille, jotka jatkoivat urhoollisuuden, kunnian ja armeliaisuuden ušakovilaisia perinteitä, ilmoitti patriarkka ja päätti artikkelinsa rukoukseen:

”Olkoot hurskaan laivastopäällikön rukousten myötä hänen nykyiset seuraajansa yhtä voittamattomia Andreaksen lipun kunnian puolustajia. Pyhä hurskas Fjodor, rukoile Jumalaa puolestamme!”

Epäilemättä hurskauden ja sotilasammatin yhdistämisessä on monen mielestä tiettyjä ongelmia ja tämän myös omassa artikkelissaan mainitussa teoksessa totesi Saranskin ja Mordvan arkkipiispa Varsonofi. Ušakovissa yhdistyivät hänen mielestään urhoollisuus ja nöyryys, joita nykyaikainen mentaliteetti pitää toisiinsa sopimattomina. Ušakov tarjosi siitä kuitenkin kaikille esimerkin ja hänen pyhittämisensä yhdisti ikiajoiksi Venäjän valtakunnan laivaston ja sen ortodoksisen kirkon.

Ulkopuolisen silmään pistää joka tapauksessa se valtiollisuuden ja sotilaallisuuden, ettei sanoisi militarismin korostuminen, joka tälle kanonisoinnille on ominaista. Perinteisesti kanonisoitujen pyhien toimintaan liittyi ainakin jonkinlaisia ihmeitä tai ainakin marttyyriutta. Ušakovin kohdalla ei puhuta kummastakaan. Sen sijaan korostetaan hänen ansioitaan valtion ja sen suurvaltaetujen palvelemisessa.

On vaikea välttää sitä ajatusta, että Ušakovin kanonisointi on jotakin suorastaan laadullisesti uutta. Se on käytännön palvelus, jonka kirkko on tehnyt valtiolle lahjoittamalla yhdelle sotavoimien aselajille oman kansallisen suojelijan.