Kansallista pyhyyttä

 

What do you want to do ?

New mail

Kun sota tulee pyhäksi

 

Kirjahyllyssäni on pyhän amiraali Fjodor Ušakovin ikoni (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ushakov ). Siinä on tosiaan kuvattuna venäläinen amiraali 1700-luvun univormussaan kaikkien ikonitaiteen sääntöjen  mukaan.

Voittamaton arkkistrategi edusti pyhän Venäjän aseita jumalattomia Turkkia ja Ranskaa vastaan ja toimi lähinnä ulkomailla, Kreikan saaristossa. Niinpä hänet on katsottu sopivaksi siunaamaan nimenomaan Venäjän ulkopuolelle suuntautuvia aseita, kuten strategisia ohjusjoukkoja (ks. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%A3%D1%88%D0%B0%D0%BA%D0%BE%D0%B2,_%D0%A4%D1%91%D0%B4%D0%BE%D1%80_%D0%A4%D1%91%D0%B4%D0%BE%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%B8%D1%87 ).

Samainen Wikipedian artikkeli kertoo myös, että Butovossa, Moskovan kuuluisalla 1930-luvun teloituspaikalla aloitettiin vuonna 2015 rakentaa Ušakoville nimettyä kirkkoa, joka on omistettu palveluksessa kaatuneiden tšekistien muistolle. Patriarkka Kirill kävi siunaamassa rakennuksen.

Miten amiraali liittyy erikoispalveluihin, en tiedä, enkä taida edes viitsiä itselleni selvittää. Liittyyhän se, jos niin halutaan. Joka tapauksessa tämä patriarkka Kirillin siunaama yhteys on siis haluttu myös kirkon korkeimman tahon toimesta pyhittää, samoin kuin ydinaseet, joiden käyttämistä mihinkään hyväksyttävään asiaan on perinteisen humanistisen katsantokannan mukaan pidettävä mahdottomana.

Jos kirkollista kuvastoa käytetään, tuntuisi luontevimmalta esittää ydinaseet perkeleen valtakunnan osana, mutta kuten tiedämme, teologia nykyisenä aikana ei ole juuri muuta kuin ancilla politiae, politiikan palkkapiika. Se, joka maksaa, tilaa myös musiikin.

Epämiellyttävän vaikutuksen tekee, että tuon amiraalin ikonissa sekaantuvat perinteinen uskonnollinen muotokieli ja nykyaikaiset symbolit. Se tuo pakostikin mieleeni Alexander Yanovin kirjan The Russian Challenge and the Year 2000, jonka kannessa on ikoni, joka esittää Leniniä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).

Yanov esitti siinä tulkintansa Venäjän kehityksestä historiallisina sykleinä, jotka humanistisesta vaiheestaan kehittyvät vähitellen aggressiiviseen ja totalitaariseen muotoon. Slavofiilinen ideologia sisältää sen mukaan totalitaarisen idean, jollaiset esitti muuan Šarapov jonkin verran yli sata vuotta sitten. Hänen utopiassaan totalitarismi lähti ortodoksisen uskonnon pohjalta ja sitä toteutti käytännössä kirkko kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Seurakuntatalot huolehtivat jopa pankkitoiminnasta.

Moista dystopiaa en ole koskaan ottanut ihan vakavasti. Šarapov nyt ei ollut sen enempää kuin muuan friikki, joka sivumennen sanoen oli kiinnostunut myös niin sanotusta Suomen kysymyksestä ja ilmoitti rakastettavasti oikeastaan pitävänsä tästä kansasta.

Sodan pyhyys on joka tapauksessa nyt noussut Venäjällä arvoon arvaamattomaan. Todettakoon heti aluksi turhien väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei koko ortodoksinen kirkko ole tässä obskurantismissa täysin rinnoin mukana, vaan tavalliset sielunpaimenet tietenkin keskittyvät todelliseen tehtäväänsä. Tiukasti hierarkkisen patriarkaatin piirissä ei yksityisillä papeilla kuitenkaan ole varaa mennä sooloilemaan.

Uusimmassa Idäntutkimuksessa (3-4/2020) on julkaistu Elina Kahlan erinomainen artikkeli Pyhä sota ja kansalaisuskonto uudella Venäjällä.

Kansalaisuskonnon käsitteen käyttäminen Venäjän pyhän sodan tulkinnassa on ilmeisen hedelmällinen lähtökohta. Jo Dostojevskillä, toteaa kirjoittaja, universalismiin pyrkivä kristillisyys muuntui tuonpuoleisesta kansalliseksi ja jopa imperialistiseksi, venäläisestä tuli hänen ajattelussaan jumalankantajakansa, narod bogonosets, kuten tiedämme.

Tässä yhteydessä tekee heti mieli todeta, että kansaan projisioitu pyhyys ei tässä tapauksessa ole samanlaista kuin aikoinaan saksalaisten houreet herrakansasta, jolla muka oli oikeus, ellei peräti velvollisuus polkea ja tuhota muita kansoja. Venäläisyyden pyhyys ilmeni sen köyhyydessä ja epäitsekkyydessä, aidossa lähimmäisenrakkaudessa.

Käytännössä monet naapurikansat eivät ole olleet kiinnostuneita tulemaan siunatuiksi edes tuollaisen hurskauden toimesta, vaan se sijaan reagoineet tavalla, jota jo 1800-luvulla ryhdyttiin kutsumaan russofobiaksi.

Pyhä sota, tuo uuden kansalaisukonnon ydin, on jokaisen venäläisen helppo löytää ja sillä on reaalinen perustansa, niin sanottu Suuri isänmaallinen sota, jonka vaatimien ihmisuhrien määrä on suunnaton. Arviot siitä ovat vaihdelleet sen mukaan, onko sitä pyritty vähättelemään vai paisuttamaan. Nykyään suositaan noin kahdenkymmenenkuuden miljoonan lukumäärää.

Kuten tunnettua, Stalin mobilisoi myös kirkon ja uskonnon taisteluun saksalaisia vastaan ja saavutti tässä huomattavaa menestystä.

Mutta myös maallisten mahtien ristiriita julistettiin pyhän ja epäpyhän väliseksi: Lebedev-Kumatšin laulu Pyhä sota (Священная война)(ks. https://www.youtube.com/watch?v=uUHwbppl00s ) on tänäkin päivänä erittäin hyvin tunnettu ja eräässä kyselyssä se nousi hiljattain kärkeen, kun etsittiin Venäjää parhaiten symbolisoivaa laulua. Se kertoo sodan olevan kahden vastakkaisen voiman, valon ja pimeyden taistelu.

Sota on tietenkin aina papistolle suuri markkinarako. Silloin pelataan todellakin elämää suuremmilla panoksilla. Vanhan sanaparren mukaan kannattaa mennä merelle, mikäli haluaa oppia rukoilemaan ja sama tietenkin koskee sotia. Kypärä on aina sopinut hyvin papin päähän.

Kuten Kahla toteaa, asevoimien uskonnollistaminen on viime vuosina edennyt Venäjällä nopeasti. Meillähän suuntaus on päinvastainen ja toivoa sopiikin kaikin mokomin, ettei sotilaspapistolle tule uutta sosiaalista tilausta.

Kahlan arvion mukaan uskonnollisen renessanssin huippu on Venäjällä ohitettu jo 2000-luvun alussa. Itse asiassa sotaisuus, joka on olemukseltaan nimenomaan uskonnon korvike, kansalaisuskonto on nyt astunut etualalle ja tavallaan sen jatkoksi. Muisto siitä, miten kerran taisteltiin ”yhtynyttä fasistista Eurooppaa” vastaan, on käyttökelpoinen myös EU:n ja Gayropan aikana.

Neuvostoaikana moraalisia arvioita pidettiin itse asiassa myös tieteellisinä, joten tilanne muistutti nykyisen ns. laatulehdistön käytäntöjä. Mieleeni on jäänyt suuresta historiallisesta tietosanakirjasta, sotaministeristä ja kenraalista Araktšejevista käytetty epiteetti mrakobes i soldafon (мракобес и солдафон), obskurantti ja karkea militaristi, solttu.

Aleksanteri I kunnioitti tuota militarismin ja paradomanian innoittamaa kreiviä tunnuslauseella Uskollinen ilman imartelua (Bez lesti veren). Vastustajat muunsivat sen muotoon Bes, lesti veren (Piru, joka on imartelulle uskollinen).

Mrakobes i soldafon oli tietenkin aikansa edistyksellisimmän ideologian nimiin vannovien kirjoittajien mielestä pahin mahdollinen (ja samalla tieteellisesti perusteltu) luokittelu. Tsaristinen militarismi oli pimeyden voima. Samaan aikaan nostettiin rajattoman ihailun kohteiksi oikean ideologian mukaisen väkivallan mestarit, joita toki oli jo Stalinista lähtien löydetty myös jo tsaarinajan sotilaiden piiristä, Ušakovista ja Suvorovista aina Aleksanteri Nevskiin ja Nahimoviin.

Venäjän lyhyeksi jäänyt liberaali kausi näki myös sotilasammatin arvostuksen aallonpohjan. 1990-luvulla upseerit usein irtisanoutuivat viroistaan ja siirtyivät esimerkiksi bisnekseen. Asevelvollisuutta koetettiin kaikin keinoin pakoilla ja sen piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä levisi mitä hurjimpia huhuja.

Sykli on nyt toisessa lakipisteessään. Venäjän nykyisen hallinnon tärkein ja pian ehkä ainoakin ylpeilyn aihe on sen armeija. Mieleen tulee Bakuninin anekdootti hallitsijoitaan kehuvista alamaisista: ranskalainen kehui maansa vapauksia, englantilainen sen edistyksellistä tekniikkaa ja preussilainen sitä, että se voi tappaa ja orjuuttaa paitsi omaa kansaa, myös naapureitaan.

Edes wikipedia, joka toki onkin hallituksesta riippumaton, ei enää esitä Araktšejevia yksipuolisen, typerän militarismin ruumiillistumana. Itse asiassa tuntuukin taas siltä, ettei militarismissa ole mitään pahaa eikä pimeää, päinvastoin. Kaikki riippuu siitä, ketä se palvelee…