Postmodernit obskurantit

 

Menneisyyden haamut

 

Yhä kauemmas näyttää kaikkoavan se maailma, jonka 1960-luvun sosiologia meille maalaili: pluralistisessa yhteiskunnassa ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti, koska se on ainoa tapa menestyä siinä.

Suuren yhteiskunnallisen vaihdon oloissa eri ryhmien ominaisuuksista tulee yhä vähemmän merkityksellisiä: kauppias ei kysy, mitä kieltä asiakas puhuu, minkä värinen hän on tai millaista uskontoa kannattaa. Väkivalta ja jopa sillä uhkaaminen tulevat tarpeettomiksi, lakkojakaan ei tarvita, kun selvät laskelmat osoittavat, millaisia palkkoja voidaan ja pitää maksaa.

Tässä järjen valtakunnassa poikkeaminen rationaalisuudesta olisi pelkkää ampumista omaan nilkkaan ja asia myös ymmärretään kaikkialla. Väkisin ei ketään tarvitse paratiisissa pitää, sillä jokainen ymmärtää, että se on paras mahdollinen maailma ja siinä keskinäinen solidaarisuus perustuu oman edun rationaaliseen ymmärtämiseen.

Niinpä ihmisille jää tavattomasti vapautta toteuttaa itseään: yhteiskunnalla enempää kuin sen jäsenillä ei ole tarvetta kieltää poikkeavuutta: yksi saa kaikin mokomin kumarrella ja kutsua omalla kielellään Allahia siinä kuin toinen Jahvea, seksisuhteet saa järjestää mielensä mukaan, eikä ns. uhrittomista rikoksista rangaista -sellaisia ei edes tunnusteta rikoksiksi.

Jotakin tuollaista selitettiin olevan tulossa ja osittain jopa olemassa ja muistan myös tentissä vastanneeni suunnilleen samaan tapaan kuin ylempänä on kirjoitettu. Läpi meni.

Tuollaista tulevaisuuttahan sitä on sitten tullut jo puolen vuosisadan ajan odotettua ja paljon siitä näyttikin jo toteutuvan. Kävi vähän niin kuin kommunismin odottelun kanssa Neuvostoliitossa: nurkka näkyi jo, mutta kaikkialle ei tuo paratiisi vielä ollut levinnyt.

Nyt alkaa viimein tuntua siltä, että jotakin on ennustettu väärin. Kansainvälisessä yhteisössä valtiot toimivat sinnikkäästi vastoin keskinäisiä etujaan, valtioiden sisällä yritetään yhä raivokkaammin pakottaa vähemmistöjä sellaiseen asemaan, joka ei heitä miellytä. Nationalismi, jonka piti jo hävitä maailmasta, on nyt se voima, joka sitä riepottelee niin idässä kuin lännessä.

Minua huvitti aikoinaan suuresti Benedict Andersonin pikku kirjanen kuvitelluista yhteisöistä, jonka luimme eräässä lukupiirissä. Tuntui vaikealta uskoa, että monet näkivät tässä simppelissä esityksessä jonkinlaisen uuden ilmestyksen tai evankeliumin.

Tämä innostus näyttikin usein perustuvan yksinkertaiseen väärintukintaan, joka kuitenkin tuntui kiehtovan myös kirjoittajaa. Kirjassahan sanottiin, että kansakunta on sanoilla ja ajatuksilla rakennettu käsite, joka syntyy vasta kirjapainotaidon ja koululaitoksen myötä. Itse asiassa kansakunnat siis ovat kuviteltuja yhteisöjä.

Tuohon olisi tietenkin voinut lisätä jotakin tai muuntaa hieman tuota korollaaria: kansakunnat, kuten kaikki muukin inhimilliseen kulttuuriin kuuluva, ovat ajattelun kautta omaksuttuja ja ajattelussa olevia. Ajatteluksi lasketaan tässä myös tietenkin pelkkä apinointi ja sopulikäyttäytyminen. Ainahan myös siinä on takana jotakin ajateltua tai ajattelukelpoista.

Kun postmoderni ns. ajattelu lähtee siitä, että millään asialla ei ole aristotelisessa ajattelussa oletettua olemusta, vaan kaikki voidaan muokata myös toisenlaiseksi, antoi Andersonin vaatimaton pohdiskelu ajatukselle siivet: mikäli kansakunta nykymuodossaan ei miellytä, ajatellaan se sitten toisenlaiseksi tai ajatellaan yksin tein, ettei mitään sellaista edes tarvita.

Tuo jälkimmäinen näkemys tuntui jo päässeen päällimmäiseksi, kunnes Neuvostoliitto hajosi ja kaikki sen kansat rupesivat vaatimaan kansallisia oikeuksia itselleen, toisista ei niin kannettu huolta. Nationalismista tuli aikakauden selvästi merkittävin ideologia.

Nationalismin merkityksestä vapausliikkeenä en puhu tässä sen enempää. Siinä suhteessa sillä on joka tapauksessa ollut valtava rooli viimeisten parin sadan vuoden aikana. Kommunistinen ideologia katsoi, että koko nationalismi on kadonneen tai katoavan porvarillisen yhteiskunnan luomus ja häviää sen mukana.

Tosin jo Stalin ymmärsi, ettei asiassa kannata hoppuilla, aikaa ennen paratiisiin pääsyä saattaisi kulua hyvinkin paljon. Sitä odotellessa sopi joka tapauksessa likvidoida pienten kansojen nationalismia, eihän niillä ollut, millä panna vastaan.

Aleksandr Duginia, jota olen tällä palstalla kohteliaasti nimittänyt puolihulluksi filosofiksi, on luonnehdittu myös postmoderniksi ajattelijaksi ja tuntuu siltä, että tämäkin luokittelu osuu naulan kantaan.

Duginille ei tuota mitään ongelmia ajatella uusiksi olemassa olevien kansakuntien kuvitelmia omasta itsestään, koko kansakunnan tilanne kannattaa panna mieluummin alueelliset yhteisöt, jotka kuuluvat yhteen geopoliittisesti. Kantona kaskessa olevat kuvitellut yhteisöt kuviteltakoon siis uudelleen ja ellei se tapahdu hyvällä, toimii väkivalta taas uuden maailman kätilönä.

On kummallista huomata, että Neuvostoliiton salainen poliisi rikastutti maailmaamme tai siis Venäjää antamalla sille yhtäkkiä ja yllättäen useita KGB:ssä aiemmin vaikuttaneita, mutta nyt uskonnollishenkisiä toimihenkilöitä, joiden ajatusmaailma muistutti aavemaisen tarkasti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taantumuksen symbolia Venäjällä, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=konstantin ).

Tässä kannattaa ehkä mainita, että Pobedonostsev oli omana aikanaan suorastaan karikatyyrimainen taantumuksen edustaja, josta tehtiin häijyjä runoja ja kirjallisia muotokuvia (esim. Anderei Belyin Peterburg-kirjassa). Hän oli todellinen obskurantti, venäjäksi mrakobes eli pimeyden piru.

Itse asiassa Pobedonostsevin julkista hurskautta epäiltiin ja jotkut hänen lausuntonsakin antoivat aihetta epäillä sen olevan kyynistä tekopyhyyttä. Hän selitti Venäjän olevan mätänemässä ja katsoi, että kehitys voitaisiin pysäyttää jäädyttämällä se eli pysäyttämällä hajottavien voimien toiminta.

Hajottavia voimia imperiumissa olivat nationalistit: puolalaiset ja suomalaiset. Juutalaiset tietenkin olivat myös aina siellä, missä oikeauskoista a venäläisyyttä ja sen elämänmuotoa rienattiin ja nakerrettiin. Nagaikkaa vaan ja karkotusta lääkkeeksi moiselle kanaljalle!

Pobedonostsevin aikaan kuului myös Puolan venäläistäminen, jota vuoden 1863 kapinan jälkeen toteutettiin kaikilla aloilla. Itse asiassa jopa koko puolalaisen kansakunnan olemassaolon oikeus kiellettiin: eihän kyseessä muka ollut muuta kuin venäjän murretta puhuva ja jesuiittojen harhauttama kansanryhmä.

Jo omana aikanaan tällainen politiikka oli skandaali. Se muistutti Wienin kongressin jälkeisen Pyhän liiton ajoista, jolloin koko tuota ”pyhää” ideaa pidettiin vain kyynisenä naamiona taantumukselliselle internationalelle, joka yritti epätoivoisesti estää vapausideologioiden esiin murtautumista.

Nyt, 2000-luvun ollessa jo hyvässä vauhdissa, näemme taas aivan samanlaisen ilmiön moskovalaisten vallanpitäjien politiikassa: kyyninen ja tekohurskas imperialismi hyökkää kansakunnan perusoikeuksia vastaan ja jopa selittää, ettei koko tuota kansakuntaa ole olemassa eikä saakaan olla.

Onko ukrainalaisuus tosiaankin vain kuviteltu, vain kuvitelmissa olemassa oleva yhteisö, joka voidaan hävittää tuosta vaan, kuvittelemalla jotakin muuta? Voiko kansakunnan olemassaolon yksinkertaisesti kieltää?

V.I. Lenin, joka aikoinaan kunnostautui sekopäisyydellään, huomasi sentään, että on olemassa tosiasioita, jotka kannattaa tunnustaa pärjätäkseen tässä maailmassa.

Kun puolueen radikaalit selittivät, ettei mitään Suomen kansakuntaa ole syytä tunnustaa, Lenin selitti, että on tunnustettava asiat, joiden olemassaolo ei riipu niiden tunnustamisesta. Suomen kansakunta oli muuan sellainen, se pakotti tunnustamaan olemassaolonsa, halusipa sitä tai ei.

Leninin nimi on tietenkin kirosana nykyisille Moskovan vallanpitäjille, mutta olihan hänellä hulluutensa ohella myös annos tervettä järkeä, kuten Stalinillakin. Niiden ansiosta ns. neuvostovalta pysyi pystyssä niinkin kauan kuin pysyi.

Putin ja hänen hanslankarinsa sen sijaan näyttävät täysin omaksuneen 1800-luvun synkimmän taantumuksen ajatukset niiden kohtalosta mitään oppimatta.

Kenet jumalat tahtovat tuhota, lyövän ensin sokeudella, sanotaan suomeksi. Latinaksi sanonta on yleensä muodossa prius dementant eli riistävät järjen, mikä on lähes sama asia.

Kukaties tätä Venäjän taantumuksen nykyistä vaihetta tullaan joskus nimittämään postmoderniksi taantumukseksi. Aikanaanhan se joutuu vielä antamaan tilaa reformien kaudella, kuten Aleksandr Yanov on en nustanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=yanov ).

Toivotaan nyt ainakin.