Tuttua tohinaa

 

Suomen-syöjät

 

1880-luvulta lähtien alkoi Venäjän lehdistössä yhä useammin olla hyökkäyksiä Suomea vastaan. Asiaan vaikuttivat puheet Suomen omista perustuslaeista ja suuriruhtinaskunnassa jopa esille nostettu ajatus puolueettomuudesta, mikäli Venäjän ja Englannin välinen sota puhkeaisi, kuten vuonna 1885 näytti ilmeiseltä.

Kuten Valentin Kiparsky kiteyttää, Venäjällä oli yllättäen huomattu, että Pietarin taakse oli syntynyt nopeasti kehittyvä valtakunta, johon ei enää kannattanut suhtautua leikillisesti pilkkaamalla. Monessa asiassa Suomi erottautui edukseen muusta valtakunnasta ja sitä paitsi se todella oli siitä erillinen osa, jonka tilastotietojakaan ei julkaistu yhdessä muun Venäjän kanssa.

Suomen asemaa Venäjän valtakunnassa saattoi hyvin verrata Ahvenanmaan asemaan nykyisen Suomen yhteydessä. Sitä kadehdittiin ja vihattiin. Mitä hyvää nuo tsuhnat olivat tehneet kaiken tuon ansaitakseen?

Vuonna 1988 julkaisin Kanava-lehdessä artikkelin Petollinen Suomi Venäjän loisena. Olin koonnut siihen Suomen-syöjien keskeiset argumentit, jotka kuulostivat YYA-henkisten naapurisuhteiden oloissa vähintäänkin eksoottisilta. Tässä nyt taas hieman noita asioita.

Suomea syytettiin yleensä sen historiaan liittyvillä argumenteilla. Ensimmäinen kohdistui suomalaisten kykyjen vähättelyyn: suomalainen rotu ei koskaan ollut muodostanut minkäänlaista valtiota, siispä se ei voisi tehdä sitä tulevaisuudessakaan. Siltä puuttui valtiota muodostava kyky ja se saattoi toimia ainoastaan ylempien rotujen alaisuudessa, joko venäläisten tai ruotsalaisten.

Ruotsalaiset olivat vähäolukuinen kansa, jolle ei ollut mahdollista sietää suomalaisuuden kansallista kukoistusta ja kielellisiä oikeuksia (”etnografista itsenäisyyttä”), sellainen oli mahdollista vain Venäjän yhteydessä ja Venäjäänhän kaikki suomalaiset heimot kuuluivatkin.

Suomi sai siis kiittää koko kansallisesta olemassaolostaan Venäjää, kuten kaikesta muustakin. Kuitenkin suomalaiset olivat kiittämättömiä ja petollisia, mikä kuuluikin heidän kansallisiin ominaisuuksiinsa. He olivat aikoinaan pettäneet valansa Ruotsin kuninkaalle ja tulisivat pettämään sen yhtä sulavasti myös Venäjän keisarille. Tähän oli valmistauduttava ennakolta.

Muuan ekspertti tunsi Kalevalaa ja totesi, ettei suomalaisten aseena ole rehellinen miekka, vaan kavala tikari: Kalevalassa ei taistella miekoin mies miestä vastaan, vaan sen sijaan kavalilla taikakeinoilla.

Tosin löytyi sellaisiakin, jotka olivat tutustuneet Topeliukseensa ja tiesivät kertoa suomalaisten erityisestä urhoollisuudesta 30-vuotisessa sodassa. Mutta suuressa maassahan riitti ihmisiä kannattamaan jokaista mielipidettä: yhdet vihasivat suomalaisia ja toiset rakastivat. Yhdet eivät voineet sietää suomalaista oikeusvaltiota vapauksineen, toisten mielestä se olisi ollut venäläisillekin sopiva esikuva.

Mitä tulee Suomen nauttimiin erioikeuksiin, niitä oli leegio: Suomella oli oma lainsäädäntönsä omalla alueellaan, jonka erotti valtakunnasta raja. Suomella oli oma tullitariffinsa ja venäläiset joutuivat tullauttamaan viinipullonsakin mennessään Kannakselle lomailemaan. Suomella oli oma postilaitoksensa, joka ei huolinut venäläisiä merkkejä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan Suomi selvisi vähällä yleisvaltakunnallisista kuluista, kuten sotalaitoksen ja ulkomaanedustuksen ylläpidosta. Sen elintaso ja kansansivistyksen tasokin olivat kasvamassa huimaa vauhtia. Mikäs oli rellestäessä, kun venäläiset maksoivat…

Vuonna 1812 suoritettu Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan kaihersi jo toteutuessaan venäläisen aristokratian mieltä. Kun Kannakselle 1800-luvun taitteessa syntyi satatuhantinen venäläinen kesäasutus, siitä tuli myös poliittinen kysymys.

Etnisesti täysin suomalaista Viipurin lääniä vaadittiin nyt palautettavaksi Venäjälle ja Kivennavan ja Uudenkirkon pitäjät todella päätettiinkin liittää takaisin Venäjään. Toimeenpanon esti vain maailmansodan syttyminen.

Miksi tuo suomalainen alue sitten muka olikin venäläinen ja miksi itse asiassa koko Suomi oli venäläistä maata? Itse asiassa suuriruhtinaskunnassa tuskin kukaan osasi venäjää puhua ja aitoja venäläisiäkin oli vuoden 1897 väetönlaskennan mukaan vain 0,2 prosenttia eli noin 6000 henkeä suuriruhtinaskunnan koko  2,7 miljoonan väkiluvusta.

Se oli venäläistä maata siksi, että se oli ostettu venäläisellä verellä. Tätä varsin huikeaa ja lähinnä ihmissyöjämoraaliin liittyvää kielikuvaa viljeltiin usein. Mikä ihmeen valuutta se venäläinen veri oikein oli? Kenelle sillä voitiin maksaa? Miten se suhtautui venäläisiä vastaan puolustautuvien ihmisten vereen?

Näin vaikeita kysymyksiä ei välitetty nostaa esille. Hurjimpien Suomi-syöjien mielestä, niiden, jotka valtakunnanduumassa edustivat ns. mustasotnialaisia ja jotka vihasivat erityisesti juutalaisia, Suomi olisi valloitettava uudelleen.

Suomalaisia ja juutalaisia verrattiinkin usein toisiinsa. Molemmat olivat ryhmiä, jotka ajoivat omia etujaan suuren Venäjän kansan kustannukselle. Tämän aatteen julistajana kunnostautui erityisesti Nikolai Markov (”Markov II”), joka tunnetaan myös Saksan natsipuolueelle merkittäviä virikkeitä antaneena henkilönä.

Kun vihollinen taas kerran hyökkäisi Venäjälle, olisi petollisen Suomen veri laskettava ensimmäisenä, julistivat Suomen-syöjät. Suomi oli yksinkertaisesti valloitettava uudelleen. Venäläiselle verelle maksuvälineenä löytyisi taas käyttöä.

Joskus YYA-aikana ihmeteltiin usein sitä vihaa, joka suomalaisten taholta kohdistui venäläisiin maamme itsenäistymisvaiheessa. Silloin ymmärtämättä jäi muuan tärkeä taustatekijä: sen vaaran murskaava todellisuus, joka maahamme kohdistui.

 Ylimieliset Suomi-syöjät olivat päällimmäisinä ja näkyvimpinä venäläisessä lehdistössä, jota meillä ahkerasti referoitiin. Kadetti Pavel Miljukovin kaltaiset liberaalit Suomen-ystävät, joilla myös oli oma merkittävä roolinsa, jäivät näiden varjoon.

Ei ole mikään yllätys, että venäläinen uusfasismi, joka nyt on vallassa, on palannut taas vanhoihin asemiinsa ja argumentteihinsa. Tuohon joukkoon kuuluu tietenkin myös pari suomalaista mielenterveystapausta ja keinottelijaa, mutta tuon joukon varsinainen venäläinen ydin koostuu taas oman aikamme mustasotnialaisista.

Se on joukko, jonka jäseniä voidaan venäjäksi parhaiten luonnehtia epiteeteillä mrakobes i soldafon. Se on väkeä, joka kehtaa avoimesti esiintyä suurelle yleisölle mielipuolisilla iskulauseillaan.

 Se on joukkoa, jolle ajatus omasta ja vieraasta verestä  politiikan maksuvälineenä on yhtä luonnollinen ja rakas kuin ruoskittavaksi pääsemisen ajatus masokistille.