Syöttöjä lapaan

 

Informaatiosota Suomessa

Markku Mantila, Jouni Mölsä, Valehtelua, vakoilua ja valtiollista vaikuttamista. Informaatiovaikuttaminen aseena Suomessa, Venäjällä ja USA:ssa.  Docendo 2024, 268 s.

 

Ensimmäisen maailmansodan kokemukset propagandan vaikutuksesta sodankäyntiin pantiin tarkoin merkille Amerikassa, jossa erityisesti Harold Lasswell aloitti alan tieteellisen tutkimuksen.

Ennen toisen maailmansodan puhkeamista meilläkin oli jo ymmärretty, missä mennään ja vuonna 1939 Jaakko Leppo julkaisi kirjan ”Propaganda -ratkaiseva ase”. Olimme varautuneet pahimman varalle ja koneistoakin oli jo rakennettu resrviin.

Informaationhallinta tuli jo talvisodassa osaksi sodankäyntiä ja jatkosodassa sen voi sanoa kehittyneen varsin korkealle tasolle.

Kyseessä ei ollut vain puskista huutelu puolin ja toisin ja enemmän tai vähemmän falskien lentolehtisten heittely, vaan kokonaisuuteen kuului myös mielialatarkkailu ja yleisen mielipiteen hoitaminen, mukaan lukien asiamiesverkostoa hyödyntävä vastapropaganda.

Keinot muistuttivat osin totalitarismia samalla tavalla kuin sotatalous muistutti komentotaloutta. Olisi kuitenkin vain typerää panna niiden väliin yhtäläisyysmerkit. Kansakunnan itsepuolustuksen takia oli käytävä sotaa, joka oli luonteeltaan totaalista.

Sellainen kuuluu kuitenkin poikkeusaikoihin ja jos siitä tulee rauhan aikojen uusi normaali, olemme siirtyneet kovin arveluttavalle tielle. Monet äänet joka tapauksessa vakuuttavat, että tässä nykyisessä informaatioympäristössämme meitäkin vastaan jo sovelletaan informaatiosodan menetelmiä.

Asia ei ole uusi ja kirjoitin siitä jo ennen Krimin valtausta, vuonna 2013 (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset ). Tuolloin maatamme vastaan suuntautunut informaatio-operaatiot olivat olleet käynnissä jo muutaman vuoden ajan. Moni kuittasi asian yhden mieleltään järkkyneen dosentin touhuksi, mutta oli helppo havaita, että jäljet johtivat presidentin hallintoon saakka.

Nyt olemme tilanteessa, jossa puhutaan kyberhyökkäyksistä, joissa ei enää ole kyse pelkästä propagandasta ja disinformaatiosta, vaan myös vihamielisistä nettioperaatioista, joiden kautta voidaan potentiaalisesti vaikuttaa koko maan elintärkeisiin toimintoihin.

Asiaan kuuluu, että hyökkääjä on nimetön, eikä lähdettä ole helppo paljastaa, jos se ylipäätään on mahdollista. Ongelma huolestuttaa jopa Amerikassa, jonne kohdistuneita operaatioita Anne Neuberger kuvaa artikkelissaan China is winning the cyberwar (Foreign Affairs Sptember/October 2025).

Neubergerin artikkelin otsikossa hätkähdyttänee sen oletus, jonka mukaan kybersota on jo käynnissä. Kuitenkin esimerkkejä siitä on esitettävissä, vaikka kaikkein suurimmat uhat eivät olekaan toteutuneet.

Suomen kannalta todennäköisin kyberhyökkääjä on tietenkin Venäjä, vaikka Kiinallakin saattaa olla intressiä kokeilla demokratiamme pehmeyttä. Äskettäinen silmienvenyttelyhärdelli saattaa olla siitä esimerkki.

Toki välttämättön edellytys sille, että tuo pilailu paisui absurdeihin mittoihin, oli oman lehdistömme toiminta, jota on pakko nimittää täysin vastuuttomaksi ja vilpilliseksi (vrt. Vihavainen: Haun hihamerkkijournalismi tulokset ). Maamme eduista piittaamaton infantiili valehtelu ei ole noissa kohuissa ollut minkään ulkoisen tahon aikaansaannosta, vaan ihan kotimaista tuotantoa.

Vihamielistä informaatiohyökkäystä hautova taho tuskin voisi vastustaa tällaisen tilanteen hyväksikäyttöä. Esimerkki siitä nähtiin jo kuuluisan hihamerkkiskandaalin yhteisessä (ks. Vihavainen: Haun hesari vitsi tulokset ).

Eduskunta-avustajan pakinasta tehtiin mediassa puolueen esittämä vaatimus Suomessa olevien ulkomaalaisten merkitsemisetä ja oli vain luontevaa, että Venäjällä pian väitettiin Suomen hallituksen aloittavan venäläisten mikrosiruttamisen. Syöttöjä vihamielisten voimien lapaan on sen jälkeen yhä seurannut tasaisin väliajoin.

Markku Mantila ja Jouni Mölsä ovat kauan työskennelleet informaationhallinnan korkeimmissa tehtävissä maassamme ja tässä kirjassa kerrotaan, miten maassamme alettiin huolestua maakuvan vahingoittamisesta ja ruvettiin sitä torjumaan.

Mahdolliset informaatiohyökkäyksen metodit ovat monet ja ehkä tehokkaimpia ovat ne, jotka ovat olleet käynnissä jo antiikin ajoista. Olennaista on hajottaa vastustaja iskemällä sen heikkouksiin.

Kirjoittajat uskovat, ettei Suomella ole suuriakaan heikkouksia. Päin vastoin, yhteiskunta on yhtenäinen ja kansa on valistunutta. Siinä onkin pähkinää purtavaksi.

Suomen vaaleihin vaikuttaminen onnistui itärajan takaa jossakin vaiheessa, mutta sitten Pravdan viesteistä jo tulikin rasite sille, jota ne pyrkivät kannattamaan, kuten kävi Virolaisen ja Karjalaisen välisessä ottelussa. Myös sodan aikana naapurin propaganda tehosi hyvin heikosti ja usein toimi lähettäjäänsä vastaan.

Nyttemmin ei vaaleihin ole edes yritetty vaikuttaa, mutta monenlaista puuhastelua kyllä on ollut ja myös noita tunkeutumisia elintärkeisiin verkkoihin. Tämä on alue, joka on otettava vakavasti huomioon, kun turvallisuudesta puhutaan.

Mantilan ja Mölsän kirjasta tulee se käsitys, että myös surullisenkuuluisa BLM (Black Lives Matter)-liike oli ulkoisen tahon Amerikkaan tuomaa. On hyvin oireellista, että se kaikessa absurdiudessaan levisi heti myös Suomeen. Olisi hauska tietää, pitikö joku tällaista aiemmin mahdollisena.

Informaatiohyökkäyksen tarkoituksena voi olla horjuttaa kohdetta iskemällä kansakuntaa yhdistäviin tarinoihin. Toisaalta olisi kuitenkin askel kohti orwellilaista totalitarismia, mikäli tarinaa alettaisiin lujittaa valtion voimakeinoin ja estää sen arvostelu. Jotakin sentään kannattaa yrittää.

Itse asiassa suurten tarinoiden tuhoaminen on ollut suuri trendi länsimaisessa historiankirjoituksessa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Ranskalainen Pierre Nora on suorastaan asettanut kirjoitetun kansakunnan historian ja tosiasiallisen ihmisten ”historiallisen muistin” eräänlaisiksi toistensa vastakohdiksi ja vihollisiksi.

Mikäli ei oikeastaan ole olemassa koko kansakuntaa tai sen kuvitteleminen on väärin ja virheellistä, on vihamieliselle taholle helppoa iskeä osajoukkoihin ja kehittää kertomusta niiden sorronalaisesta historiasta ja kuulumattomuudesta muun joukon yhteyteen. Bullshit toimii massojen keskuudessa hyvin ja sitä tarvitsee vain toistaa.

Sanoisin, että Suomi on perinteisesti hajalla historiansa suhteen. Talvisodan yksimielisyys oli poikkeusajan liki psykoottinen massailmiö, joka jo pian alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Sotien jälkeen syntyi jopa myytti Suomen syyllisyydestä sotiin, myös talvisotaan. Asiasta on Hannu Rautkallion kirjoittama kirjakin, eikä se ole tyhjän päälle tehty.

Suomen ja Venäjän suhde on sikäli ainutlaatuinen, että vuodesta 1918 lähtien Venäjä on tietyissä piireissä nähty eräänlaisena anti-Suomena, vaihtoehtoisena todellisuutena, missä kaikki on toisin ja myös paremmin kuin meillä. Neuvostoliiton hajoamisvaihe muodosti poikkeuksen, mutta vanha asetelma on ainakin jossakin määrin palautumassa.

Kuten edellä jo todettiin, suurimpia kansallisia heikkouksiamme on tolkuton mediamme, joka vilpillisin mielin kehittelee tyhjästä suuria kansainvälisiä skandaaleja sisäpoliittisiin tarkoituksiin ja sitten päivittelee niitä, pystymättä minkäänlaiseen itsekritiikkiin.

Maassamme kuuluu olevan joku mediapoolin nimellä kulkeva elin, joka mahdollisesti ainakin varautuu ottamaan sodanaikaisen Valtioneuvoston tiedoituskeskuksen (VTL) roolin kantaakseen. VTL:n tehtäviin kuului neuvonpito median kesken sellaisten aiheiden käsittelystä, joilla oli maallemme elintärkeää merkitystä. Sensuuriin tarvitsi turvautua harvoin, sillä yleensä vastuu ymmärrettiin.

Mediaympäristö on nykyään sellainen, että lähes mistä tahansa voidaan kehitellä kansainvälinen skandaali ja mikäli tämän ajatellaan edistävän omaa sisäpoliittista agendaa, sitä ei kaihdeta tekemästä.

Lehdistön suitsiminen diktatuurimaiden tapaan ei meillä tule kysymykseen eikä myöskään ole odotettavissa, että tänä infantiilin klikkijournalismin kaudella median edustajat alkaisivat noudattaa vastuullista aikuisuutta ja rehellisyyttä.

Niinpä ajelehdimme ajopuuna itse aiheutettujen skandaalien heiteltävänä ja kansaa hajottavat epärehelliset hyökkäykset pannaan yhä uudelleen alulle kotimaisin voimin. Korkea koulutustasomme näyttää vain edesauttavan tällaisten ilmiöiden syntyä.

Voisi ajatella, että esimerkiksipresidentin arvovallalla palautettaisiin mieleen, mikä kulloisenkin kohun takana on totuus ja kehotettaisiin olemaan valehtelematta.

Mutta uskalletaanko sellaista tehdä? Vai onko presidentti liian sitoutunut tiettyyn agendaan voidakseen toimia sen vastaisesti? Vai onko hän liian tyhmä ymmärtääkseen asiaa?

Enpä osaa sanoa.

Kun historiaa tehdään mahtikäskyllä

 

Sotahan siitä tuli

 

Aika joskus kymmenen- viisitoista vuotta sitten alkaa tuntua jo aika nostalgiselta. Vaikka kummallisia, totalitarismista muistuttavia ilmiöitä esiintyikin, tuntui ajatus ihan oikean sodan puhkeamisesta Euroopassa täysin fantastiselta. Kuka olisi tarpeeksi hullu yrittääkseen edistää asiaansa sellaisella keinolla? Sehän olisi pelkkää tyhmyyttä.

Vielä vuoden 2022 helmikuun jälkeen Moskovan kremlin isoherra kielsi sanomasta, että käydään sotaa. Kyseessä oli erikoisoperaatio, joka tosin käytti sotilaallisia keinoja, mutta ei tietenkään ollut mitään sotaa ja sitä paitsi edistyi koko ajan suunnitelmien mukaan, mitä vihamieliset piirit eivät olleet ymmärtävinään.

Kyseessä oli sitten neuvostokauden merkittävin yritys hallita todellisuuden hahmottamista käskemällä. Olisi kiinnostavaa tietää, miten moni käskynalaisista ihan oikeasti uskoi tähän tarinaan ja miten moni pystyi kehittämään orwellilaisen kaksoisajattelun, jossa kaksi kertaa kaksi ei ollutkaan neljä.

Totalitaarinen valtio syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana ja lienee toteutunut parhaiten Saksassa. Komentotalous säännöstelyineen oli sen keskeinen osa, mutta myös henkinen puoli oli hyvin tärkeä. Nykyaikainen ”propagandavaltio” syntyi silloin ja toisessa maailmansodassa sillä oli käytettävissään jo tehokkaat koneistot myös demokraattisissa valtioissa.

Tuntuu siltä, että uudet teknologiat, some ja tekoäly ovat tuoneet propagandasodan yhä lähemmäs ihmisten rauhanaikaista arkipäivää. Sodan ja rauhan välinen ero, joka ennen oli varsin selvä, on hämärtynyt.

Valitettavasti asia ei koske vain diktatuureja ja sotaa käyviä maita, joissa tiettyjä käsityksiä ja uskomuksia ajetaan kansan päähän vakain tuumin totuudesta piittaamatta. Myös demokraattisessa ja pluralistisessa maailmassa propagandasota on yhä merkittävämpi osa todellisuutta.

Joskus lähes sata vuotta sitten tällainen valtiojohtoinen mielipiteiden ohjaus kuului demokratioissa vain sota-aikaan. Silloin luovuttiin tai ainakin joustettiin monista demokraattisen valtion instituutioista, paradoksaalisesti sen takia, että itse demokratia kestäisi paremmin. Puhuttiin ”demokratuurista”.

Kuten muuan Valtion tiedoituslaitoksen työntekijä pohdiskeli mietinnössään: diktatuurit kehuskelevat estottomasti erinomaisilla saavutuksillaan ja suurelle yleisölle voi jäädä kuva, että vain niissä todella tehdään jotakin kansan hyväksi. Myös demokratia tarvitsee propagandaa tuekseen ja se sitä vasta tarvitseekin maailmassa, jossa diktatuurit käyttävät kaikkia keinoja itseään mainostaessaan.

Niinpä meilläkin pyrittiin huolehtimaan yleisestä mielipiteestä sitä kartoittamalla ja hoitamalla erityisen asiamiesverkoston avulla (SAT-VIA). Sensuuria käytettiin, mutta sen merkitys oli toissijainen. Tärkeintä oli saada yleinen mielipide suunnatuksi konsensuksen avulla.

En tiedä, mitä mediapooli nykyään puuhailee, eikä tiedä moni muukaan, kun se tuntuu olevan kovin hiljaa toiminnastaan. Olisi kyllä tarpeellista ja kohtuullista, että se kertoisi enemmän itsestään.

Muistan hieman hätkähtäneeni 1990-luvulla, kun tutustuin Venäjän ”mediaturvallisuuden doktriiniin”. Siitä lähti varsin selkeä neuvostoinstituution haju ja se tuntui olevan ristiriidassa maan erittäin vahvasti demokraattisen perustuslain kanssa.

Muutos on tapahtunut pikkuhiljaa ja nyt meitä hämmästyttäisi, mikäli saisimme huomata merkkejä todellisesta sananvapaudesta Venäjällä. Vielä senkin aika taas tulee, mutta ei kannata vielä varata popcorneja sen näytelmän seuraamista varten.  

Informaatiosodan eturiveissäm asteli kulttuuriministeri Medinski, joka halusi radikaalisti arantaa Venäjän imagoa historiassa ja päätteli, että sen huonoon tilaan on syynä heikko” PR-työ (piar)”, eikä esimerkiksi maan politiikka naapureihinsa nähden (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Putin puolestaan ryhtyi vuonna 2020 komentamaan Venäjän historiaa omaksumalla myös arkistolaitoksen ylimmän johtajan roolin ja luvaten ”tukkia saastaisen turvan” Venäjän parjaajilta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=saastaisen+turvan ).

Vielä vuonna 2013 sinänsä pahaenteiset oireet siis olivat vasta oireita. Puhuminen sodasta oli vielä pelkkää huulenheittoa, joka kelpasi lähinnä vitseihin.

Tällä tavalla tuli kirjoitettua:

 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Jos ei nyt sotaa sentään...

 

Informaatiosota –vaara historialle?

 

 

Venäjän kulttuuriministeri Medinski tunnetaan lukuisista kirjoistaan, joissa puhdistetaan Venäjän mainetta kautta historian. ”Russofobia” on hänen näkemyksensä mukaan halki vuosisatojen sokaissut läntiset tarkkailijat parjaamaan Venäjää, joka tosiasiassa on ansainnut kiitosta ja myös toiminut puhtaasti ja pyyteettömästi, kuten ministeri aina osoittaa.

Medinskin kirjoissa on omat puolensa. Olen lukenut niistä useita ja kirjoittajan argumentit ovat joskus varsin painavia. Hauskojakin kirjat ovat. Mutta yleisesti ottaen niissä ei mitään erityistä uutta ole.

Uudempaa sen sijaan on, että Venäjällä on nyt korkeallakin tasolla haluttu entistä pontevammin ohjailla Venäjä-kuvan kehittymistä myönteisempään suuntaan, esimerkiksi oppikirjoissa. Tämäkin on varsin luonnollinen pyrkimys, ainakin mikäli ”sielua ei väännetä” kovin pahasti silloin, kun itse esitettävät tosiasiat ovat kielteisiä.

”Venäjän etujen vastaista historian vääristelyä” vastustava komissio lopetti toimintansa jokin aika sitten. Sen puheenjohtaja, KGB-akatemian kasvatti Sergei Naryshkin johtaa nyt uutta Venäjän historiallista seuraa, joka näyttää sangen laajasti huolehtivan historiantutkimuksen organisoinnista maassa. Suomen historiallisen seuran kanssa sillä näyttää olevan vähän yhtäläisyyksiä.

Joka tapauksessa Naryshkin kävi pari viikkoa sitten Suomessakin allekirjoittamassa sopimuksen Kansallisarkiston kanssa yhteistyöstä. Paikalla oli myös FSB:n arkistopäällikkö, kenraaliluutnantti Hristoforov, joka on aiemminkin toimittanut suomalaisten tutkijoiden käyttöön sangen kiinnostavia dokumentteja. Hänet tunnetaan kelpo miehenä.

Voimmekin vain ilolla tervehtiä kaikkia niitä toimia, jotka lisäävät tutkijoiden käytössä olevan informaation määrää. Samaisena viikonvaihteena Helsingissä aloitti myös toimintansa presidentin hallinnon alainen tutkimuslaitos RISI, jonka johtaja, tiedustelukenraali Reshetnikov avasi siellä historiaseminaarin.

Kun tähän lisätään, että melkoisesti uusia kirjoja Suomen historiasta on ilmestynyt naapurimaassa, voimme pitää kehitystä ainakin periaatteessa ilahduttavana. Suomihan on kauan ollut melko vähäisen huomion kohteena Venäjän historiapolitiikassa. Kehityksen myönteisyys riippuu tosin siitä, millaisin tavoittein ja millaisella otteella työtä tehdään.

Läntisessä maailmassa on sangen yleisesti vallalla liberalismin perusajatuksiin kuuluva periaate, jonka mukaan vapaa tieteellinen keskustelu on se, joka vain ja ainoastaan takaa myös tieteen todellisen kehityksen ja edistyksen. Käytännössä pyrkimys totuuteen joutuu usein taistelemaan tiensä läpi ennakkoluulojen, sensuurimentaliteetin ja muodikkaiden humpuukimestarien vaikutusvallan.

Joka tapauksessa historian säätelyä ylhäältä käsin on liberaalissa lännessä pidetty periaatteessa sallimattomana. Käytännön tiedepolitiikka, kustantajien preferenssit ja monet muut seikat toki näyttelevät omaa rooliaan, mutta silti. Tärkeä on lähtökohtainen pyrkimys totuuteen. Vaikka totuus on aikansa lapsi –veritas, filia temporis- kuten sanotaan, ei se tarkoita, että historia saisi olla huora, joka alistuu eniten tarjoavalle. Ei sitä ainakaan saa hyväksyä, saati kiitellä.

Tiettyä huolestumista saattaa herättää se, että Venäjällä näyttää yhä avoimemmin voittavan alaa se näkemys, ettei objektiivisuuteen edes kannata pyrkiä, koska se lopullisena päämääränä jää saavuttamattomaksi. Tällaista käsitystä tukevat kulttuuriministeri Medinskin lausunnot, eivätkä vain ne. Neuvostoaikanahan tällainen oletus oli ilman muuta lähtökohtana. Sen jälkeen on ollut toisin.

Olisi todella ikävää, mikäli historiasta jälleen tulisi informaatiosodan kenttä. Jonkinasteista informaatiosotaa Venäjän ja lännen välillä on joka tapauksessa viime aikoina viritelty, myös lännen puolelta, sikäli kuin voi havaita.

Professori Igor N. Panarin on muuan informaatiosodan venäläisistä eksperteistä. Hän kannattaa ”kolmen D:n” ideologiaa: duhovnost, derzhavnost, dostojnstvo eli henkisyys, suurvaltaisuus ja arvokkuus.  Näihin katsotaan myös liittyvän toisen kolmikon dialog, druzhba, dobro eli dialogi, ystävyys ja hyvä (rikkaus). Ulkopolitiikassa Panarin on kannattanut suurta euraasialaista unionia omalla valuutalla. Hän on myös ennustellut Yhdysvaltojen hajoamista ja sisällissotaa Amerikassa (2009).

Panarinin laajasta tuotannosta mainittakoon vuonna 2004 ilmestynyt ”Informaatiosota ja diplomatia”. Luultavasti kirja heijastelee ainakin alan korkeinta opetusta Venäjällä, sillä KGB:ssä uransa aloittanut Panarin on kauan ollut opettajana mm. diplomaattiakatemiassa.

Kirjassaan Panarin ylistää Stalinia 1900-luvun suurimmaksi geopoliitikoksi, joka käytännössä toteutti vanhaa ”Moskova – kolmas Rooma”-ideaa. Hänen mielestään myös Machiavellilla oli hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä. Juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”. Macchiavelli myös ymmärsi, miten likaiset tehtävät voitiin hoitaa itse tahriintumatta: tee kaikki kerralla, pistä toinen teloittamaan ja teloita sitten hänet… Stalin, kuten omalla vaatimattomalla tavallaan Kekkonen, oli Machiavellin hyvä oppilas.

Mitä geopolitiikkaan tulee, Panarinin mielestä Venäjän kutsumuksena on hallita Euraasian geopoliittista ydinaluetta. Sitä varten tarvitaan sekä uusi poliittinen doktriini että kyky ottaa se vastaan. Venäjän ”passionaarisen eliitin”, joka ymmärtää uuden doktriinin, tulee tehdä siitä ”venäläisen superetnoksen käyttäytymisen stereotyyppi”. Sana ”passionaarinen” viittaa tässä tunnettuun euraasialaisuuden teoreetikkoon, Lev Gumiljoviin, joka katsoi, että nimenomaan Venäjällä nuorena kansakuntana on merkittävästi kykyä itsensä uhraavaan, ”passionaariseen” käyttäytymiseen.

Venäjä, kuten muutkin maat, on aina eliitin hallitsema, tekijä toteaa. Tosin eliittejä voidaan vaihtaa.

Venäjän imagon suhteen Panarin tukeutuu professori K.A. Hatshaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatshaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin. Venäjä esitetään rikollisena valtiona, Tshetshenian sota, bandiittien mellastus ja korruptio ovat Venäjän kuvassa vallitsevana. Hatshaturovin mukaan ne kyllä ovat todellisia, mutta vain osa todellisuudesta. Ehkä tässä voi ohimennen kommentoida, että etenkin vuonna 2000 ne kyllä olivat erittäin merkittävä osa.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului tekijän mukaan maan presidentille.

Panarinin kirja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Jos todellista ”informaatiosotaa” käydään, käytetään siinä kaikkia keinoja, kuten sodassa yleensäkin. Venäjällä ajatus ei juuri tuoreudellaan hätkäytä. Neuvostoaikana koko systeemi kävi totaalista ja armotonta informaatiosotaa läntistä maailmaa vastaan. ”Totuudella” ei tässä leikissä ollut mitään itseisarvoa, ellei se sattunut palvelemaan neuvostojen maan asiaa. Tämän tiesi jokainen ja vain todella tyhmät ottivat tämän propagandan täydestä. Yleensä he asuivat ulkomailla.

Mutta nyt olisi tärkeää tietää, käykö Venäjä sitten informaatiosotaa ja jos käy, niin ketä vastaan ja miksi?

Shakkipelissä kuningatar voi potentiaalisesti uhata laajaakin aluetta. Sen todelliset aikeet kannattaa pitää salassa. Moukalla sen sijaan on käytettävissään vain hyvin rajoitettu ulottuvuus. Siinä on salaperäisyyttä yhtä vähän kuin kahlekoirassa, joka haukkuu ja rähisee ketjunsa päässä.

Jos kysymme kenraaleilta, miksi Venäjä on yhtäkkiä alkanut huomattavasti panostaa sellaisten historiallisten teemojen esille nostamiseen, jotka ilmeisesti katsotaan Suomen kannalta epämiellyttäviksi, niin tuskinpa sieltä mitään avomielistä vastausta kannattaa odottaa.

Jos sen sijaan katsomme, mitä moukka tekee, on vastaus sitäkin selvempi. Muuankin Helsingin yliopiston dosentti ilmoitti hiljattain russophobia.net –sivuston haastattelussa, että kolmas maailmansota on jo alkanut psykologisen informaatiosodan muodossa. Hänen mukaansa NATO ja USA tosin olivat jo hävinneet tämän sodan ja voittajaksi oli jäänyt ”euraasialainen poliittinen alue”.

Samainen dosentti on myös vuodesta toiseen esiintynyt suomalaisen toista maailmansotaa koskevan historiankirjoituksen ”asiantuntijana” Pietarissa. Siellä hän vuosi sitten leimasi suomalaisen historiankirjoituksen ”psykologiseksi ja informaatiosodaksi omaa kansaa vastaan”, minkä johdosta ”koko Suomen kansa käytännöllisesti katsoen elää koko ajan sotapsykoosin vallassa”.[1] Tänä keväänä pidetyssä ”tieteellisessä konferenssissa” dosentti keskittyi kuvailemaan erään suomalaisen historiantutkijan erään sukulaisen suhdetta erään natsijohtajan entiseen puolisoon kauan toisen maailmansodan jälkeen…

(http://www.youtube.com/watch?v=BYIYmikYmQk

Sitaatit riittävät kuvaamaan loputkin sisällöstä. Kyse ei ole enää siitä, että tulos on heikko, kun suutari pannaan piirakoita leipomaan. Kyseessä on houremaisten, tieteenvastaisten väitteiden vuodesta toiseen jatkuva jankuttaminen, jonka viitekehyksenä on ajatus informaatiosodasta. Tämä ei tietenkään tapahdu sattumalta.

 Lieneekö ajatus informaatiosodasta sitten olemassa vain tämän dosentin aivoissa? Ilmeisesti ei. Samaisen dosentin taistelutoveri, muuan uskontokuntaa vaihtanut pastori ilmoitti takavuosina jopa ohjaajansa nimen: professori Manoilo.

Sikäli kuin asia liittyy historiaan, on kaikkia siihen liittyviä teemoja on voitava tutkia ennakkoluulottomasti. Vastaukset kysymyksiin tulee hyväksyä sellaisina, kuin ne parhaiden käytettävissä olevien tietojen mukaan ovat.  

Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa on vielä monia ”valkoisia aukkoja”. Muun muassa vuosina 1937-1938 Neuvostoliitossa tapahtunut suomalaisten kansanmurha odottaa yhä tutkijaansa. Uhreja tässä ”kansallisessa operaatiossa” oli varmuudella yli 8000, mahdollisesti paljon enemmän.

Olisi todella suuri vahinko, mikäli tällaisista teemoista tulisi ”informaatiosodan” välineitä. Sellainen olisi omiaan myrkyttämään maidemme välisiä suhteita ja nostamaan taas pinnalle sen vanhan russofobian, joka on jo lähes kokonaan kadonnut. Tätä me suomalaiset kaikkein viimeiseksi haluamme. Myös venäläisille siitä voi koitua vain pelkkää vahinkoa, mikä suuren maan edustajien näyttää joskus olevan vaikea käsittää.

Ikävieä merkkejä on havaittavissa. On helppo todeta, että internetissä on venäläisellä puolella viime aikoina yhä enemmän levinnyt jonkinlainen merkillinen, arkaainen ja anakronistinen suomalaisviha, jota hatarat historiatiedot ja niihin liittyvät erilaisten ”dosenttien” purkaukset ruokkivat.

Suomalais-venäläinen historiantutkijoiden yhteistyö ansaitsee parempaa.

---

[1] Санкт-Петербург и страны Северной Европы. Материалы Четырнадцатой ежегодной международной научной конференции. Санкт-Петербург 2013,  295.

 

Historian vääristelijät ilman rajoja

 

Mudakit ja valtion arvovalta

 

Niin sanottuja sivistysanoja ei ole tapana kääntää. Yleensä ne ovat peräisin latinasta ja kreikasta, joskus ranskasta tai saksasta.

 Englannista lainatut sanat, joita nykyinen tekstimaailma tulvii, eivät enää assosioidu sivistykseen sen vanhassa mielessä, vaan lähinnä sen vastakohtaan eli muodikkaaseen slangiin slummi- ja takapihakulttuureineen.

Koska irrallisten sanojen nousu suuriksi emotionaalisesti latautuneiksi symboleiksi on tapahtunut yhtä jalkaa lukutaidottomuuden kasvun ja infantiilin kuuntelu- ja katselukulttuurin kasvun kanssa, on niiden kanssa syytä olla varovainen.

Yliansalliset valvontaelimet tietävät, että ainoastaan niiden anglosaksisilla konnotaatioilla on merkitystä ja algoritmit toimivat sen mukaisesti, uuden, omakohtaisesta ajattelusta luopuneen eturientoisen kansanosan innokkaalla myötävaikutuksella.

Kyseessä ei ole pelkkä nuoriso, joka tietenkin naiiviutensa takia on helpointa saada kannattamaan kulloistakin muotia intohimoisesti ja hyväuskoisesti. Vanhemmat ikäluokat tekevät saman vastahakoisemmin ja ymmärtäen siihen liittyvän falskiuden.

Sanaa mudak (мудак) en siis rupea kääntämään. Sen verran autan, että kyseessä on venäläinen slangisana, jollaisia kenenkään ei meillä tarvitse osata. Ymmärtämiseen riittääkin luultavasti jo pelkkä tietokonekäännös.

Joka tapauksessa valitsin tuon sanan halutessani luonnehtia niitä henkilöitä, jotka vastoin parempaa tietoaan lanseeraavat(!) lokakampanjoita naapurivaltiosta ja yrittävät uskotella omalle kansalleen mitä tahansa, joka heidän mielestään saattaisi edistää kansallista asiaa tavalla, joka tarkoittaa heidän omien harhojensa toteutumista.

Jokaisenhan täytyy antaa tehtä omaa propakantaa lauloi toinen niistä kahdesta lahden takaisesta soutajasta, jotka Suomen TV:n Väiskin lihatiskin houkuttelemina saapuivat Porkkalan kuolevaan kyläkauppaan ja totesivat, että heille oli valehdeltu.

Jokainen maa tosiaankin koettaa edistää omaa asiaansa ja tiedottaa hyvisätpuolistaan. Se on normaalia. Normaalia sen sijaan ei ole goebbelsiläinen totaalisesti valheellinen propagandavyörytys, josta suomalaiset aikoinaan jo talvisodassa saivat kokemusta.

Se on oma maailmansa, jossa kaikki on mahdollista tai siis olevinaan mahdollista. Koronaepidemiankin selitti korkea venäläinen propagandaviranomainen aikoinaan osaksi kolmatta maailmansotaa ja väitti, että Naton joukot oli suojattu tältä vitsaukselta, joka oli sen sijaan kohdistettu viholliseen…

Lähellä on kaamea aavistus, että monet omia valheitaan suoltavat mudakit alkavatkin jo itse uskoa niihin.

No, tässä taas pieni kertaus asiasta, йoka vain ei näytä vanhenevan:

 

lauantai 30. toukokuuta 2020

Mitä valehtelulla rakennetaan?

 

Goebbelsin laakerit

 

Näin totuuden jälkeisenä aikana sitä on oppinut kuulemaan hätkähtämättä mielettömimpiäkin väitteitä. Mikä esimerkiksi on tämä koronapandemia olemukseltaan ihan loppujen lopuksi? Etteikö vain olisi Kiinan laboratoriosta karannut biologisen sodankäynnin väline, johon unohdettiin kehittää vasta-aine tai myöhästyttiin siinä? Onhan tämäkin teoria esitetty. Sitä kyllä saattoi odottaakin.

Tällaisille salaliittoteorioille normaali ihminen toki yleensä nauraa, mutta hymy alkaa hyytyä, kun kuulee, että Venäjän niin sanotun informaatiopuolustuksen johtava asiantuntija Igor Panarin kertoo, ettei hänellä ole pienintäkään epäilystä siitä, että kyseessä on Naton operaatio…

Se, että pandemia kurittaa pahasti Nato-maita, ei häiritse johtavaa propaganda-auktoriteettia millään tavoin. Nato-joukot on jo rokotettu virusta vastaan eikä muutama tuhat ylimääräistä siviiliä mitään merkitse sellaisille instituutioille kuin Nato…

Herää tietenkin kysymys, onko tämä mies järjissään ja miten hän voi odottaa, että ihmiset ottavat moisia puheita vakavasti.

Itse asiassa mikään valhe ei ole niin suuri, etteivät jotkut sitä uskoisi, ja sitä paitsi propaganda vaikuttaa silloinkin, kun siihen ei uskota. Aina siitä jotakin tarttuu…

Tämän kirjoitin vuonna 2013 kertoessani Panarinin kirjasta Rossija i informatsionnaja vojna:

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

Tämä herra on siis informaatiosodankäynnin ammattilainen ja sodassahan kelpaavat kaikki sellaiset aseet, joilla on jotakin tehoa. Mikäli sinänsä järjetöntä väitettä toistamistaan toistetaan, se kyllä jättää jälkensä ihmisten psyykeen ja vähintäänkin sille taholle, jota mustataan, syntyy todistustaakka: hänen on osoitettava, ettei ole syyllinen. Tämä ei ole niinkään helppo tehtävä informaatioavaruudessa, joka ei ole mikään raastuvanoikeus. Aina löytyy tietty määrä ihmisiä, jotka uskovat juuri sen, mitä haluavat, aivan riippumatta siitä, mitä oikeus päätöksissään toteaa tai toteaisi.

Se, joka on seurannut sitä venäläistä propagandatulvaa, jota aivan viime aikoina on levitetty suomalaisten muka sota-aikana tekemien rikosten ”paljastamiseksi”, huomaa heti, missä keittiössä nämä liemet on keitetty.

Suomalaisilla todella oli sodan aikana Itä-Karjalassa keskitysleirejä, joissa kuolleisuus nousi kovin korkeaksi, kuten se leireillä tuohon aikaan nousi miltei kaikkialla. Aivan erityisesti niin tapahtui Neuvostoliitossa.

Asia ei johtunut siitä, että leirien asukkaita olisi haluttu tuhota, vaan kyse oli taudeista, joiden tappavuutta lisäsi heikko ravitsemustaso ja tuon ajan lääketieteen kehittymättömyys. Antibioottien puuttuessa mikä tahansa vilustuminen saattoi käydä kohtalokkaaksi.

Kannattaa panna merkille, etteivät suomalaisten leirien vastuunalaiset johtajat joutuneet sodan jälkeen tuon suuren kuolleisuuden takia rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ymmärrettiin mainiosti, että mikäli olisivat joutuneet, olisi koko valtava venäläinen leiriorganisaatio pitänyt vielä suuremmalla syyllä tunnustaa rikolliseksi.

Esimerkiksi suomalaisista sotavangeista –jotka yleensä joutuivat vangeiksi vasta sodan loppuvaiheessa- kuoli noin neljäkymmentä prosenttia. Luku oli vielä suurempi kuin venäläisten sotavankien kuolleisuus Suomessa (lähes 30 prosenttia), joka oli toki skandaalimaisen suuri, mutta keskittyi vain vuoden 1942 nälkäaikaan.

Kuolleisuus oli myös Itä-Karjalan siviilileireilläkin paljon korkeampi kuin vapaan väestön keskuudessa. Tämänkin asian suomalaiset hoitivat huonosti, mutta eivät sen huonommin kuin venäläiset hoitivat ne leirit (”työarmeijan”), joille suomalaiset neuvostokansalaiset keskitettiin.

Sodan tuhot olivat molemmissa tapauksissa merkittävä selittävä tekijä. Itä-Karjalassa kuten koko Neuvostoliitossa sovellettiin ankarasti ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä tarkoitti sitä, ettei jälkeen tuleville ja sinne jääneille saanut jättää mitään elintarvikkeita eikä suojaa. Esimerkiksi Petroskoin asunnoista tuhottiin nelisenkymmentä prosenttia.

Suomi, jolta oli Moskovan rauhassa riistetty yli 10 prosenttia maataloustuotannosta ja jolla oli elätettävänä tyhjennetyn Karjalan evakot, ei kyennyt ruokkimaan kunnolla edes omia kansalaisiaan, saati sitä lisäväestöä, joka jäi sen huollettavaksi jatkosodan aikana: 80000 itäkarjalaista ja venäläistä siviiliä ja 65000 sotavankia. Heidän huoltonsa olisi pitänyt hoitaa paremmin, mutta on pakko myöntää, ettei se ollut helppo tehtävä.

Venäläiset propagandasodan ekspertit ovat nyt ottaneet Suomen maalitauluksi ja ottaneet esille kansanmurhan käsitteen. Ei tarvita paljoakaan meilikuvitusta huomata, että asia liittyy siihen, että Suomessa on nyt nostettu esille Stalinin aikana tehty suomalaisten kansanmurha, jota ei ole mitään syytä panna lainausmerkkeihin. Kyseessä oli kansallisuuden perusteella tehty joukkomurha, jossa tappamisen tarkoituksesta ei voi erehtyä, siitä on yksiselitteiset dokumentit olemassa.

On masentavaa, että nykyiset Venäjän vallanpitäjät näyttävät samaistuvan siihen rikolliseen hallintoon, joka hallitsi Neuvostoliittoa. Etenkin ns. erikoispalvelut näyttävät mielihyvin omaksuvan tämän polveutumisen.

Vielä vähän aikaa sitten noihin orgaaneihin oli tapana Venäjällä säädyllisissä piireissä suhtautua jyrkän tuomitsevasti. Nyt tämä aikamme uusi aristokratia on taas saanut lisää ystäviä ja vaikutusvaltaa.

Kun jokin aika sitten tuskin kukaan olisi kehdannut ilman kritiikkiä esittää noiden elinten kuulusteluissa saatuja tietoja todenperäisinä, kuuluu aikamme uutuuksiin, että tätä nyt joissakin viestimissä tehdään aivan häpeilemättä.

Niin sanotut turvallisuuselimet keittelivät kokoon miljoonia valheellisia juttuja, joiden perusteella sitten valtava määrä ihmisiä vangittiin ja teloitettiin.

Tiedämme nykyään erinomaisesti, millaista roskaa noissa niin sanotuissa jutuissa käytettiin todisteina. Vähälahjaisimmat agentit tiettävästi syyttivät jopa joitakin henkilöitä aikomuksesta kaivaa tunneli Kiinaan, jonka kautta päästäisiin tekemisiin neuvostovaltion vihollisten kanssa.

Niinpä maailma on nyt (mutta ei koskaan aiemmin) saanut kuulla suomalaisten kiduttaneen vankejaan ja surmannen heitä petomaisesti elävältä hautaamalla ja kaasuttamalla. Orgaanien arkistoista ovat nämä tiedot peräisin ja julkaistaan ilman pienintäkään lähdekritiikkiä. Uusin ennätys alalla ovat nyt ne ”tiedot”, joiden mukaan suomalaiset paitsi pommittivat ja tulittivat siviiliväestöä, jopa pudottivat lapsille tarkoitettuja lelupommeja…

Ehkäpä tässä oli jo niin sanottu ultimate shit test. Jos ne nielevät tämän, ne nielevät jo mitä tahansa. ”Uutisten” vaikutuksia arvatenkin tutkitaan.

Mutta historiaa kannattaisi muistella ja kunnioittaa.

Talvisodan aikana neuvostopropaganda oli niin tökeröä, että suomalaiset saivat nimenomaan siitä aivan erityisesti sisua taistella valhetta vastaan. Jatkosodan aikana noita juttuja jopa levitettiin suomalaisten itsensä toimesta kirjassa Suomi Neuvostoliiton radiossa. Kirjan kokoajana oli tunnettu radioääni Jahvetti. Suomi siis levitti vapaaehtoisesti itse vihollisen propagandaa, joka oli parasta lääkettä sitä itseään vastaan…

On selvää, että myös nykyinen röyhkeä disinformaatiokampanja toimii sen levittäjiä vastaan Suomessa. On mahdollista, ettei tämä kiinnosta näitä kyynikoita, joiden kohderyhmä lienee kotimaassa. Mutta ehkä myös venäläistä kadunmiestä nyt aliarvioidaan?

En oikein usko, ettei totuudella yhä voisi olla merkitystä politiikassa. Mikäli kansa havaitsee, että hallinto ei sitä lainkaan kunnioita, saattaa tämä ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa sen, että tuo hallinto menettää kaiken uskottavuutensa. Pelkän pampun avulla hallitsemisesta saattaakin sitten tulla varsin hankala tehtävä.

 

Roskaväen aristokratia

 

Tiedon haltijat ja erikoismiehet

 

Edesmennyt ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov, josta olen aina silloin tällöin kertonut, oli aikoinaan Putinin historian opettajana Baikal-järvellä, jossa johtaja halusi niin sanotun briiffauksen siitä, millainen Venäjän menneisyys oikein oli.

Saharovin lempiajatuksiin kuului, että vallankumous oli rikkonut Venäjän intellektuaalisen perinteen ja tuonut sen sijaan valtaan suoranaisen roskaväen. Hän esitti ajatuksensa Putinille, joka ”katsoi kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun sukuni on proletaarista”.

Saharovin näkemys siitä, että nimenomaan bolševikkivallankumous oli tuonut valtaan aivan uudenlaisen eliitin, ei toki ollut ainutlaatuinen. Kun niin sanotun sosialistisen realismin kanonisoinutta vuoden 1934 kirjailijakokousta pidettiin, korjattiin yleisön piiristä jonkun sinne levittämää lehtistä, joka oli tarkoitettu ulkomaisille osanottajille.

Lehtisessä ihmeteltiin, miksi ulkomaalaiset olivat saapuneet antamaan arvovaltaa tälle skandaalimaiselle kokoukselle. Venäläisten oli pakko tulla, mutta miksi joku teki sen vapaaehtoisesti? Tilanne oli nimittäin se, että parhaat kirjailijat oli lähetetty pohjoisille seuduille suota kuokkimaan ja koko älymystönä esittäytyvä joukko koostui nyt koulupudokkaista (nedoutška) ja tomppeleista.

Esimerkkinä uudesta järjestyksestä oli, että Stalin, pappisopintonsa keskeyttänyt vehkeilijä nostettiin nyt esimerkiksi kaikille tiedemiehille. Ymmärsivätkö ulkomaalaiset, mitä tämä tällainen oikein merkitsi? Sitä paitsi, olisi voinut lisätä, Maksim Gorki tuossa samaisessa kokouksessa asetti erään omaa isäänsä vastaan kannelleen pikkupojan, Pavlik Morozovin moraaliseksi esikuvaksi koko uudelle älymystölle…

Nykyään näyttää olevan muodikasta selittää Venäjän nykyistä tilannetta mahdollisimman vanhoilla asioilla, jotka muka todistavat, että tuon maan täytyy ehdottomasti käyttäytyä juuri sillä järjettömällä tavalla, kuin se nyt tekee. Venäläinen ihminen, katsokaapas, kun ei ole pystynyt kehittymään normaaliksi, täysijärkiseksi kansalaiseksi, kun joitakin länsimaisen kehityksen vaiheita jäi siltä aikoinaan läpi käymättä.

Sen sijaan niinkin ilmeiseen Venäjän historian erikoisuuteen kuin vallankumoukseen, joka bolševikkien diktatuurin alaisena jatkui itse asiassa vuosikymmeniä, ei kukaan ole oikein viitsinyt kiinnittää edes huomiota. Eikös se ollutkin vain lainmukainen seuraus sitä edeltäneestä historiasta?

Enpä voi tietää, mitä ystäväni Andrei Nikolajevitš olisi tähän sanonut, mutta olen varma siitä, että hän olisi nostanut esille sen, mitä vanhalle venäläisele eliitille tapahtui vallankumouksessa ja millaiset ainekset siinä nousivat johtoon.

Vanhan komennon eliitti koostui tietenkin osaltaan juuri sellaisista pöyhkeistä mitättömyyksistä, kuin vallankumoukselliset väittivätkin. Joukossa oli kuitenkin myös aidosti kansakunnan parasta ainesta, joka kunnioitti moraalisia periaatteita ja tunsi vastuunsa kansakunnan edessä. Sille ei ollut vierasta myöskään ryhmäkohtainen itsekunnioitus, esprit de corps. Englanniksi se on käännetty sanalla morale.

Totalitaarinen valta sen sijaan teki parhaansa murskatakseen kaiken sellaisen yhteishengen, joka olisi voinut estää sitä pitämästä jokaista alamaista, asemastaan riippumatta, pihdeissään. Kaikkein korkeimpienkaan asemien haltijat eivät voineet koskaan olla varmoja siitä, minkä arvoisina heitä pidettiin siellä, missä asiat ratkaistiin ja miten lujassa heidän päänsä istui.

Esimerkiksi korporaatiohengestä sopii tsaarinaikainen upseerin kunniakoodeksi (ks. esim. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Siinä oli mukana ritarillisuutta ja hyvä annos teatraalisuuttakin, mutta ei sitä voinut typistää siihen muotoon, joka oli kirjoitettu saksalaisten SS-joukkojen vyöhön: Unsere Ehre heisst Treue. Uskollisuus kuului kunniaan, mutta ei se vielä merkinnyt kaikkea mahdollista.

Totalitaarisessa valtiossa kaikki oli toisin. Aateliskorporaatioiden perua oleva kunnia sai antaa tilaa täydelliselle mielivallalle, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Omaa väkeä voitiin uhrata mielin määrin, mikäli sillä saatiin vahingoitettua vihollista. Ennakkoluulot haittasivat Iivana Julmaa, tuhahti Stalin. Häntä ne eivät haitanneet.

Totalitaarisessa valtiossa tiedon hallitsemisesta tuli itse asiassa kaiken perusta. Moukille annosteltiin tietoa vain sen verran, kuin katsottiin hyödylliseksi, loput pidettiin moniportaisen koneiston takana ja vain aivan huipulla oli mahdollista päästä kaikkiin salaisuuksiin käsiksi. Suuren luokan salaisuudeksi kelpasi neuvostoaikana myös esimerkiksi tieto oman kansan mielipiteistä tai ulkomaiden elintasosta.

Tässä ympäristössä aivan erityisen merkityksen saivat salaiset palvelut, joiden edustajia oli vielä ennen vallankumousta yleisellä halveksunnalla kutsuttu urkkijoiksi ja ilmiantajiksi. Nyt se oli kunnianimi. Santarmit, joita aina oli vihattu omien teloittajina, nousivat nyt kunniaan poliittisen hallinnon edustajina.

 Myös erikoiskomiteoista (trezvytšajnyi komitet, tšeka) puhuttiin suurella kunnioituksella, sillä tuo ”erikoisuus” tarkoitti, etteivät ne olleet minkään lain sitomia. Ne saattoivat koska tahansa tehdä erikoisoperaatioitaan, joista ei ollut valittamista korkeampaan oikeusasteeseen.

Erikoismiesten toimialaa nimitettiin usein myös termillä razvedka. Kantana on sana vedomyi, tunnettu, tiedossa oleva tai vedomost, tieto, raportti. Muuten, Venäjän vanhin sanomalehti on yhä ilmestyvä Sankt-Peterburgskije Vedomosti, jonka jo Pietari Suuri perusti.

Verbiäkin käytetään: ristillä Jeesus sanoi: Отец, прости их, ибо они не ведают, что творят – Isä, annan heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Sanassa razvedka etuliite raz viittaa perinpohjaisuuteen tai jonkin ”läpi” tekemiseen. Tiedustelijan -razvedtšikin tehtävänä oli hankkia tietoa vaikka läpi harmaan kiven.

Sota-ajan oloissa, joita bolševistinen ajattelu aina piti todellisina normaalioloina, tiedustelijan tehtävä oli erityisen vaarallinen ja kunniakas: hänen oli hankittava tuota tietoa oman henkensä uhalla. Laskuvarjolla vihollisen selustaan lähetetyt ns. desantnikit (ransk. descendre -laskeutua) eli meikäläisittäin desantit olivat tiedustelijoita par excellence.

Nuori Vova Putin halusi hänkin tiedustelijaksi, tuohon isojen miesten sankarilliseen joukkoon, mutta joutui aluksi vielä kääntymään takaisin kotiin kasvamaan tehtäväänsä, jonka hän myöhemmin ilmeisellä innolla omaksui.

Nikolai Patrušev, nykyisen tšekan entinen päällikkö ei sattumalta jokunen vuosi sitten kehaissut, että tiedustelijat olivat nykyajan aristokratia. Juuri heidän hallussaan oli muilta salattu tieto. He ovat muita korkeammalla ja korkealtahan näkyy paremmin: svysoka vidneje. Tässä on muuten myös konnotaatio pitkin nenän vartta katsomisesta.

Asioista tietämättömien ei edes kannata vaivautua pohdiskelemaan suuria ratkaisuja, sillä heillä ei ole eikä voikaan olla sitä tarpeellista ja relevanttia tietoa.

Naureskelin joskus hieman uudelle termille sekurokratia, jota sovellettiin Putinin Venäjään. Miten nuo santarmien ja nuuskijoiden perilliset ihan oikeasti voisivat hallita nykyaikaista valtiota? Eihän kansaa mitenkään voi enää edes pitää pimennossa?

En naura enää. Ikävä kyllä on ilmeistä, että juuri tuo ns. neuvostovallan perintönä syntynyt ja nyt yhä enemmän valtaa ominut, aivan omanlaatuisensa razvedka todella hallitsee Venäjää. Vanhan aristokratian irrationaalisten ihanteiden sijasta sillä on omat totalitaariset perinteensä, jotka korvaavat esprit de corpsin, kunniantunnon, jota ei voinut typistää pelkkään sokeaan tottelemiseen.

Olihan Venäjällä toki ns. erikoispalveluita jo Iivana Julman ja Pietari Suuren aikana ja Nikolai I:n aikana laitos sai merkittävän laajuuden. Sitä pelättiin, vihattiin ja halveksittiin, mutta ei siitä koskaan tullut koko valtion hallitsijaa. Se pysyi vahtikoiran roolissa, jollainen sille luonnostaan kuuluikin. Nyt on toisin.

Moni muistanee vielä sen surullisenkuuluisan ”ajatuspajan”, jonka nimenä oli RISI ja jonka Suomen osastokin lyhyeksi aikaa perustettiin, aluksi päällikkönään muuan tunnettu dosentti. Laitoksella oli myös oma TV-ohjelma, jonka tunnuksena oli ”Me tiedämme enemmän…”

Mitä nuo ihmeelliset, muilta salatut tiedot ovat, voi vain ihmetellä. Ehkäpä ne ovat ennen muuta salaliittoteorioita, jollaisista antoi aikoinaan hyvän esimerkin muuan Panarin (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , joka covid-pandemian alettua julisti, että nyt oli alkanut maalimansota: kyseinen virus oli USA:n armeijan laboratorioissa kehitetty ja NATO-joukot oli jo rokotettu sitä vastaan…

Tuo herra Panarin on ollut meikäläisessäkin mediassa monelle vaihtoehtoisen totuuden kannattajalle suurena auktoriteettina. Toivottavasti hän ei ole sekurokratian huipputason edustaja. Ei tässä voikuin toivoa, että tuossakin piirissä hallitsevaan asemaan pääsee terve järki.

On kuitenkin pelättävissä, että sen sisäsiittoisessa piirissä voi syntyä ja kenties on jo syntynyt aivan irrationaalisia käsityksiä tämän maailman menosta ja tarvittavista erikoisoperaatioista.

Ikuinen Venäjä saattaa olla ikuisesti erikoislaatuinen maa. Selvää joka tapauksessa on, ettei sen nyt tarvitsisi käyttäytyä niin kuin se käyttäytyy, mikäli valtaan ei olisi päässyt tuo nykyajan aristokratiaksi itseään nimittävä ja luuleva kanalja (canaille).

Tsaari-Venäjä ei nyt ole syntynyt uudestaan, vaan sen sijaan sen postkommunistinen irvikuva, jossa erikoispalvelut kattavat instituutiot kirkkoa myöten.

 

Niin on, jos siltä näyttää

 

Informaationhallinta ja ideologia

 

Täytyy sanoa, että vähän rypistelin kulmiani, kun jo 1990-luvulla tuli eteeni Venäjän informaatioturvallisuuden doktriini.

Haisihan se totalitarismilta, vaikka perustuslaissa oli nähty paljonkin vaivaa sen turvaamiseksi, että totalitarismi olisi Venäjällä tulevaisuudessa mahdoton. Venäjän perustuslaki oli varmaankin maailman liberalistisin eetokseltaan.

Mutta lakejahan voi aina muuttaa ja ellei vaivaudu niin pitkälle, niitä voi tulkita luovasti, kunhan vain on sopivat tulkitsijat. Kuten jo Stalin sanoi ”kaaderit ratkaisevat kaiken”.

Nykyinen Venäjä on omaksunut stalinilaisen totalitarismin hengen samaan aikaan, kun sen instituutiot näyttävät liberaaleilta. Tulee mieleen Oswald Spenglerin käsite ”venäläinen pseudomorfoosi”, jolla hän tarkoitti sitä, että Venäjällä on jokseenkin samat instituutiot kuin lännessä, mutta niiden henki, sisällys, on erilainen. Itse asiassa lännestä on lainattu vain muoto, jonka on sitten täyttänyt aivan toisenlainen sisältö.

Mitä informaationhallintaan tulee, se taitaa olla asia, jota lännessäkin nykyään innokkaasti harrastetaan ymmärtämättä lainkaan, että totalitarismi vaanii siinä aivan lähellä ja sitä tosiasiassa saatetaan olla jo toteuttamassakin. Kyky suhtautua kriittisesti omaan ideologiaan on myös lännessä osoittautunut viime vuosikymmeninä tavattoman vähäiseksi.

Mutta onko Venäjällä edes ideologiaa, vai onko kyseessä pelkästään alaston vallanhimoisten rosvojen ja huijarien komento?

Tähän kysymykseen en tässä puutu sen enemmälti, mutta kannattaa panna merkille, miten paljon kannattajia Kremlin hulluimmillakin väitteillä sentään jatkuvasti on kansan keskuudessa, joskaan ei valtioiden tasolla.

 Asiaa ei kannata pyyhkäistä pois näkyviltä viittaamalla typerysten tiettyyn määrään kaikissa yhteiskunnissa, kyllä myös länsimaisessa joukkotiedotuksessa ja valtioiden tunnustamassa ideologiassa voidaan havaita tiettyä totalitaarista henkeä, jonka suhteen ollaan monessa paikassa hyvin epäluuloisia ja jota monet vastustavat. Saahan sen demokraattisessa maassa tehdä.

Mutta olisiko Venäjä jonkinlainen vaihtoehto? Sitähän se on yrittänyt olla, mutta sen julistamilla jaloilla periaatteilla ei ole lainkaan uskottavuutta normaalijärkisten ihmisten keskuudessa.

Venäläinen ideologia, sellaisena kuin erilaiset ajatuspajat sitä tarjoavat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=rusrand ), korostaa hyvin voimakkaasti sitä hienoa periaatetta, ettei kaikkea voi mitata rahassa ja ettei raha ole mitään muuta kuin väline moraalisen hyvän aikaan saamiseksi. Samaan aikaan oligarkit rosvoavat Venäjää minkä ehtivät ja viis veisaavat tavallisesta venäläisestä ja hänen hyvinvoinnistaan.

Tähän ideologiaan kuuluvat kollektivismi (jota ukrainalaisten kerrotaan aina kammoksuneen), uhrautuvaisuus, isänmaallisuus etatismina, huolenpito lähimmäisestä ja niin edelleen. Se tarjoaa käytännössä useimmille vain arkielämän kitkuttelua toimeentulon rajoilla ja tilaisuuksia päästä tykinruoaksi suurten johtajien kunniaa kirkastamaan.

Tällainen ideologia on yhtä huonoa vientitavaraa kuin monet muutkin venäläiset tuotteet. Mikäli joku lännessä vastustaa nykyistä hyperliberalismia, ei se suinkaan merkitse sitä, että hän sen takia innolla kannattaisi jotakin venäläistä ideologiaa.

Mutta informaationhallinta on jo hyvän aikaa ollut Kremlin lempilapsi. Ellei maailmaa voi muuttaa, voi ainakin väittää sen olevan toisenlainen, kuin luullaan. Brežnevin aikana kansa tottui jo tähän. Kuvaannollisesti sanoen junan ikkunaan vedettiin verhot ja kansa hytkytteli tahdissa, jotta saataisiin aikaan mielikuva liikkeellä olosta.

Venäjän kansanvalistusministeri Vladimir Medinski on esittänyt, että Venäjä on saanut ansaitsemattoman huonon kansainvälisen imagon, johtuen sen huonosta PR:stä(!). Medinski käyttää sanaa piarit (tehdä PR:ää), joka on nykyään yleinen venäjän kielessä.

Hänen kirjoitustensa perusteella tulee se käsitys, että kaiken määrää PR, maakuvat eivät synny ansioiden, vaan informaationhallinnan perusteella.

Asiassa on varmasti totta toinen puoli, mutta mieleen tulee, että aika suuri vaikutus Venäjän imagoon olisi saattanut olla esimerkiksi sillä, että olisi jätetty hyökkäämättä Ukrainaan. Vastaavia asioita voi etsiä myös menneisyydestä.

Eräästä sikäläisen informaation hallinnan ekspertistä olen aiemminkin jo kirjoittanut: Professori Igor N. Panarin on muuan Putinin Venäjän käymän informaatiosodan venäläisistä eksperteistä.  

Hän on kirjoittanut muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen teoksen ”Informaatiosota ja diplomatia”. KGB:ssä uransa aloittanut Panarin onkin toiminut alan opettajana diplomaattiakatemiassa.

Panarinin mielestä Machiavellilla on ollut hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä ja juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”.

Panarin tukeutuu kirjassaan professori K.A. Hatšaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatšaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot.

Propagandan metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat Panarinin mukaan muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen.

Informaatiota tarjoiltaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain.

Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan Venäjän tuli julkaista vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnittää siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

 

Suurvaltojen toiminta on usein ollut kyynistä ja nyt tuntuu ihan siltä, kuin Venäjä suorastaan ylpeilisi kyynisyydellään, onhan se todellisen suurvallan tunnus. Pienillä valtioilla ei yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen -ja tuskin suurillakaan.

Venäjän propagandalavastus muistuttaa aivan tavattomasti talvisodan aikuista. Melkoista akrobatiaa tarvittiin aikoinaan siihen, että Suomesta tehtiin hyökkääjä ja maailmanrauhan uhkaaja.

Näin vain tehtiin ja se tapahtui aivan samaan aikaan, kun Hitlerin Saksan kanssa oltiin liittolaisuutta suuresti muistuttavassa likeisessä suhteessa ja annettiin sen varusteluteollisuudelle korvaamattomia raaka-aineita ja työrauhaa. Vuonna 1941 tästä sitten saatiin maksaa ja nimenomaan Saksa oli se hyötynyt osapuoli, kuten lahjomattomat laskelmat osoittavat.

Mutta siitä propagandasta. Saksalaisvastainen propagandahan oli talvisodan aikaan Venäjällä kielletty ja Kominternikin kehotti kommunistipuolueita tukemaan Hitlerin rauhanpolitiikkaa. Tämä tapahtui myös Ranskassa, vielä senkin jälkeen, kun Saksan armeija oli sen murskannut.

Suomen pirullinen rooli ajan politiikassa perustui neuvostoliittolaisen propagandan mukaan siihen, että se yritti sytyttää sodan Englannin ja Ranskan ja Neuvostoliiton välillä noiden ”isäntiensä” iloksi. Niinpä nämä maat olivat aseistaneet Suomen hampaisiin saakka ja koko kapitalistinien maailma syyti Suomeen valtavat määrät aseita ja vapaaehtoisia, etenkin lentäjiä.

Loistavalla, voittamattomalla puna-armeijalla oli siten ymmärrettävistä syistä tiettyjä ongelmia Suomen rintamalla, jossa vihollinen edusti koko lännen edistyneintä sotapotentiaalia. Kansan kärsimykset ja rintaman veriuhrit olivat Suomen rahavaltaisen hallituksen ja sen läntisten auttajien vastuulla.

”Kuka auttaa Mannerheimia”? oli usein nähty, tutkivan journalismin asettama kysymys neuvostolehtien sivuilla. ”Kaikki maailman rehelliset ihmiset” kannattivat tietenkin Kuusisen hallitusta.

Käytännössä kyseessä olivat yksilöt ja yhdistykset. Hallituksista mukana olivat ne, jotka kannattivat myös Stalinia ja onnittelivat häntä 60-vuotispäivän johdosta. Saksan lisäksi niitä oli muistaakseni vain Mongolia.

Saksa oli se maa, jonka rauhanponnisteluja Neuvostoliitto talvisodan aikana pontevasti tuki.

Hitlerin onnittelu Stalinille on aika tavanomainen, mutta kenties se ajankohdan takia ansaitsee tulla kokonaisuudessaan siteeratuksi:

Herra Josef Stalinille

Moskova

Kuusikymmenvuotispäivänänne pyydän teitä vastaanottamaan kaikkein vilpittömimmät onnentoivotukseni. Niihin liitän omat parhaimmat toivotukseni, toivon hyvää terveyttä Teille henkilökohtaisesti ja onnellista tulevaisuutta ystävällismielisen Neuvostoliiton kansoille.

Adolf Hitler

(Pravda 23.12.1939).

Tällainen oli siis ajan neuvostoliittolainen tulkinta maailmantilanteesta: rauhanvoimia olivat Neuvostoliitto ja Saksa (joka oli kehottanut länsivalloille sodan lopettamista). Sodanlietsojia ja sodasta vastuussa olivat imperialistiset länsivallat, etenkin Englanti ja Ranska ja tietenkin Suomi, joka harjoitti vastuutonta aseellista toimintaa puna-armeijaa vastaan ja yritti osaltaan lietsoa maailmanpaloa.

Suomen tukijat, niin fyysiset kuin poliittiset, olivat siis osaltaan vastuussa niistä ihmisuhreista, joita taistelut aiheuttivat joka päivä ja siitä uhasta maailmanrauhalle, jonka Suomen vallasta syöstyn valkokaartilaisen hallituksen pyssymiehet muodostivat.

 Kyseessä oli vakava ja vaarallinen konflikti, joka uhkasi laajentua sodaksi…