Niin on, jos siltä näyttää

 

Informaationhallinta ja ideologia

 

Täytyy sanoa, että vähän rypistelin kulmiani, kun jo 1990-luvulla tuli eteeni Venäjän informaatioturvallisuuden doktriini.

Haisihan se totalitarismilta, vaikka perustuslaissa oli nähty paljonkin vaivaa sen turvaamiseksi, että totalitarismi olisi Venäjällä tulevaisuudessa mahdoton. Venäjän perustuslaki oli varmaankin maailman liberalistisin eetokseltaan.

Mutta lakejahan voi aina muuttaa ja ellei vaivaudu niin pitkälle, niitä voi tulkita luovasti, kunhan vain on sopivat tulkitsijat. Kuten jo Stalin sanoi ”kaaderit ratkaisevat kaiken”.

Nykyinen Venäjä on omaksunut stalinilaisen totalitarismin hengen samaan aikaan, kun sen instituutiot näyttävät liberaaleilta. Tulee mieleen Oswald Spenglerin käsite ”venäläinen pseudomorfoosi”, jolla hän tarkoitti sitä, että Venäjällä on jokseenkin samat instituutiot kuin lännessä, mutta niiden henki, sisällys, on erilainen. Itse asiassa lännestä on lainattu vain muoto, jonka on sitten täyttänyt aivan toisenlainen sisältö.

Mitä informaationhallintaan tulee, se taitaa olla asia, jota lännessäkin nykyään innokkaasti harrastetaan ymmärtämättä lainkaan, että totalitarismi vaanii siinä aivan lähellä ja sitä tosiasiassa saatetaan olla jo toteuttamassakin. Kyky suhtautua kriittisesti omaan ideologiaan on myös lännessä osoittautunut viime vuosikymmeninä tavattoman vähäiseksi.

Mutta onko Venäjällä edes ideologiaa, vai onko kyseessä pelkästään alaston vallanhimoisten rosvojen ja huijarien komento?

Tähän kysymykseen en tässä puutu sen enemmälti, mutta kannattaa panna merkille, miten paljon kannattajia Kremlin hulluimmillakin väitteillä sentään jatkuvasti on kansan keskuudessa, joskaan ei valtioiden tasolla.

 Asiaa ei kannata pyyhkäistä pois näkyviltä viittaamalla typerysten tiettyyn määrään kaikissa yhteiskunnissa, kyllä myös länsimaisessa joukkotiedotuksessa ja valtioiden tunnustamassa ideologiassa voidaan havaita tiettyä totalitaarista henkeä, jonka suhteen ollaan monessa paikassa hyvin epäluuloisia ja jota monet vastustavat. Saahan sen demokraattisessa maassa tehdä.

Mutta olisiko Venäjä jonkinlainen vaihtoehto? Sitähän se on yrittänyt olla, mutta sen julistamilla jaloilla periaatteilla ei ole lainkaan uskottavuutta normaalijärkisten ihmisten keskuudessa.

Venäläinen ideologia, sellaisena kuin erilaiset ajatuspajat sitä tarjoavat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=rusrand ), korostaa hyvin voimakkaasti sitä hienoa periaatetta, ettei kaikkea voi mitata rahassa ja ettei raha ole mitään muuta kuin väline moraalisen hyvän aikaan saamiseksi. Samaan aikaan oligarkit rosvoavat Venäjää minkä ehtivät ja viis veisaavat tavallisesta venäläisestä ja hänen hyvinvoinnistaan.

Tähän ideologiaan kuuluvat kollektivismi (jota ukrainalaisten kerrotaan aina kammoksuneen), uhrautuvaisuus, isänmaallisuus etatismina, huolenpito lähimmäisestä ja niin edelleen. Se tarjoaa käytännössä useimmille vain arkielämän kitkuttelua toimeentulon rajoilla ja tilaisuuksia päästä tykinruoaksi suurten johtajien kunniaa kirkastamaan.

Tällainen ideologia on yhtä huonoa vientitavaraa kuin monet muutkin venäläiset tuotteet. Mikäli joku lännessä vastustaa nykyistä hyperliberalismia, ei se suinkaan merkitse sitä, että hän sen takia innolla kannattaisi jotakin venäläistä ideologiaa.

Mutta informaationhallinta on jo hyvän aikaa ollut Kremlin lempilapsi. Ellei maailmaa voi muuttaa, voi ainakin väittää sen olevan toisenlainen, kuin luullaan. Brežnevin aikana kansa tottui jo tähän. Kuvaannollisesti sanoen junan ikkunaan vedettiin verhot ja kansa hytkytteli tahdissa, jotta saataisiin aikaan mielikuva liikkeellä olosta.

Venäjän kansanvalistusministeri Vladimir Medinski on esittänyt, että Venäjä on saanut ansaitsemattoman huonon kansainvälisen imagon, johtuen sen huonosta PR:stä(!). Medinski käyttää sanaa piarit (tehdä PR:ää), joka on nykyään yleinen venäjän kielessä.

Hänen kirjoitustensa perusteella tulee se käsitys, että kaiken määrää PR, maakuvat eivät synny ansioiden, vaan informaationhallinnan perusteella.

Asiassa on varmasti totta toinen puoli, mutta mieleen tulee, että aika suuri vaikutus Venäjän imagoon olisi saattanut olla esimerkiksi sillä, että olisi jätetty hyökkäämättä Ukrainaan. Vastaavia asioita voi etsiä myös menneisyydestä.

Eräästä sikäläisen informaation hallinnan ekspertistä olen aiemminkin jo kirjoittanut: Professori Igor N. Panarin on muuan Putinin Venäjän käymän informaatiosodan venäläisistä eksperteistä.  

Hän on kirjoittanut muun muassa vuonna 2004 ilmestyneen teoksen ”Informaatiosota ja diplomatia”. KGB:ssä uransa aloittanut Panarin onkin toiminut alan opettajana diplomaattiakatemiassa.

Panarinin mielestä Machiavellilla on ollut hyvin suuret ansiot diplomatian ja informaatiosodan periaatteiden kehittämisessä ja juuri häneltä on peräisin ”ristiriitainen, mutta ikuinen periaate ’tarkoitus pyhittää keinot’”.

Panarin tukeutuu kirjassaan professori K.A. Hatšaturoviin, joka jo vuonna 2000 päivitteli sitä, että lännen think tankit olivat korvanneet vanhan ”primitiivisen neuvostovastaisuuden” ”alhaisella russofobialla”. Russofobia toimii edeltäjäänsä, ”antisovjetismia” syvemmällä tasolla, koska se Hatšaturovin mukaan leimaa venäläiset biologisen determinismin pohjalta taipuvaisiksi tuhoamiseen, väkivaltaisuuteen ja masokismiin.

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot.

Propagandan metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat Panarinin mukaan muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen.

Informaatiota tarjoiltaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain.

Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan Venäjän tuli julkaista vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnittää siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

 

Suurvaltojen toiminta on usein ollut kyynistä ja nyt tuntuu ihan siltä, kuin Venäjä suorastaan ylpeilisi kyynisyydellään, onhan se todellisen suurvallan tunnus. Pienillä valtioilla ei yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen -ja tuskin suurillakaan.

Venäjän propagandalavastus muistuttaa aivan tavattomasti talvisodan aikuista. Melkoista akrobatiaa tarvittiin aikoinaan siihen, että Suomesta tehtiin hyökkääjä ja maailmanrauhan uhkaaja.

Näin vain tehtiin ja se tapahtui aivan samaan aikaan, kun Hitlerin Saksan kanssa oltiin liittolaisuutta suuresti muistuttavassa likeisessä suhteessa ja annettiin sen varusteluteollisuudelle korvaamattomia raaka-aineita ja työrauhaa. Vuonna 1941 tästä sitten saatiin maksaa ja nimenomaan Saksa oli se hyötynyt osapuoli, kuten lahjomattomat laskelmat osoittavat.

Mutta siitä propagandasta. Saksalaisvastainen propagandahan oli talvisodan aikaan Venäjällä kielletty ja Kominternikin kehotti kommunistipuolueita tukemaan Hitlerin rauhanpolitiikkaa. Tämä tapahtui myös Ranskassa, vielä senkin jälkeen, kun Saksan armeija oli sen murskannut.

Suomen pirullinen rooli ajan politiikassa perustui neuvostoliittolaisen propagandan mukaan siihen, että se yritti sytyttää sodan Englannin ja Ranskan ja Neuvostoliiton välillä noiden ”isäntiensä” iloksi. Niinpä nämä maat olivat aseistaneet Suomen hampaisiin saakka ja koko kapitalistinien maailma syyti Suomeen valtavat määrät aseita ja vapaaehtoisia, etenkin lentäjiä.

Loistavalla, voittamattomalla puna-armeijalla oli siten ymmärrettävistä syistä tiettyjä ongelmia Suomen rintamalla, jossa vihollinen edusti koko lännen edistyneintä sotapotentiaalia. Kansan kärsimykset ja rintaman veriuhrit olivat Suomen rahavaltaisen hallituksen ja sen läntisten auttajien vastuulla.

”Kuka auttaa Mannerheimia”? oli usein nähty, tutkivan journalismin asettama kysymys neuvostolehtien sivuilla. ”Kaikki maailman rehelliset ihmiset” kannattivat tietenkin Kuusisen hallitusta.

Käytännössä kyseessä olivat yksilöt ja yhdistykset. Hallituksista mukana olivat ne, jotka kannattivat myös Stalinia ja onnittelivat häntä 60-vuotispäivän johdosta. Saksan lisäksi niitä oli muistaakseni vain Mongolia.

Saksa oli se maa, jonka rauhanponnisteluja Neuvostoliitto talvisodan aikana pontevasti tuki.

Hitlerin onnittelu Stalinille on aika tavanomainen, mutta kenties se ajankohdan takia ansaitsee tulla kokonaisuudessaan siteeratuksi:

Herra Josef Stalinille

Moskova

Kuusikymmenvuotispäivänänne pyydän teitä vastaanottamaan kaikkein vilpittömimmät onnentoivotukseni. Niihin liitän omat parhaimmat toivotukseni, toivon hyvää terveyttä Teille henkilökohtaisesti ja onnellista tulevaisuutta ystävällismielisen Neuvostoliiton kansoille.

Adolf Hitler

(Pravda 23.12.1939).

Tällainen oli siis ajan neuvostoliittolainen tulkinta maailmantilanteesta: rauhanvoimia olivat Neuvostoliitto ja Saksa (joka oli kehottanut länsivalloille sodan lopettamista). Sodanlietsojia ja sodasta vastuussa olivat imperialistiset länsivallat, etenkin Englanti ja Ranska ja tietenkin Suomi, joka harjoitti vastuutonta aseellista toimintaa puna-armeijaa vastaan ja yritti osaltaan lietsoa maailmanpaloa.

Suomen tukijat, niin fyysiset kuin poliittiset, olivat siis osaltaan vastuussa niistä ihmisuhreista, joita taistelut aiheuttivat joka päivä ja siitä uhasta maailmanrauhalle, jonka Suomen vallasta syöstyn valkokaartilaisen hallituksen pyssymiehet muodostivat.

 Kyseessä oli vakava ja vaarallinen konflikti, joka uhkasi laajentua sodaksi…