Ongelma maton alla

 

Kaupungin hajut

 

Nikolai Karamzin sanoi Venäläisen matkailijan muistiinpanoissaan (Письма русского путешественника, 1791), että Pariisissa saa haistaakseen niin maailman parhaat tuoksut kuin hirveimmät hajut.

Tuon ajan oloissa nuo hirveät hajut olivat tyypillisiä erityisesti niille kaupunginosille, joissa harjoitettiin vaikkapa teurastajan ammattia. Tunkioita oli toki muuallakin ja valtavat kaupunkitalot suolsivat sellaista määrää ulostetta, ettei hajuja mitenkään voinut eliminoida.

Ilja Repin kertoo muistelmissaan, että myös Pietarin kuvataideakatemiassa jalojen klassisten muotojen särpimeksi tunkeutuivat varsin väkevät hajut. Karikkeiden käyttö huusseissa oli Venäjällä tuntematon asia vielä postkommunistisella ajallakin ja sen kyllä huomasi suurten käymälöiden ohi kulkiessaan. Kižin museosaaren voi mainita esimerkkinä.

Eivät asiat sen paremmin olleet missään suurkapupungissa vielä 1800-luvulla. Lontoossa Thames aiheutti vuonna 1858 ilmiön nimeltä The Great Stink (great stink - Поиск (bing.com) ). Koko joki täyttyi ihmispaskasta ja jopa parlamentti joutui keskeyttämään työnsä ja pakenemaan joen ääreltä.

Toinen suuri ongelma olivat hevosen ulosteet, Pferdäpfel eli hevosomenat, kuten asia saksaksi ilmaistiin. Tutkijat arvelivat 1900-luvun alussa, että järjettömäksi monen miljoonan metropoliksi kasvanut Pariisi itse asiassa ennen pitkä tukehtuisi tuohon saasteeseen, joka kasaantui kaikkialle ja hienona pölynä tukki ihmisten hengitystietkin. Autojen ja erityisesti sähköautojen tulo arvattavasti vaikutti siunaukselta 1900-luvun alussa.

Mutta metropolit sen kuin kasvoivat ja tuottivat yhä tähtitieteellisempiä massoja ihmisjätettä. Nokkela keino oli päästää se putkia pitkin mereen, kuten tehtiin Helsingin ensimmäisissä wc-taloissa, kuten Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla. Jätteet menivät suoraan Eteläsatamaan.

Savonlinnan kaltainen pikkukaupunki ei mahdottomia tuottanut tällä alalla ja vuolaasti virtaava Kyrönsalmi vei jätteet pian kauemmas, vaikkapa Kaupinsaaren rantaan. Kuitenkin myös siellä kävi niin ikävästi, että akanvirta toi päästöjä lahteen, jossa nyt on syväsatama ja joka sai nimekseen asian mukaisesti Haislahti. Uudessakaupungissa sijaitsee ienvenesatama nyt paikassa nimeltä Pasklahti. Nimen syntyhistorian voinee arvata.

Ekologisesti katsoen vesi-WC on ihmisen keksinnöistä mielettömimpiä. Valtavat määrät typpeä ja fosforia, joka otetaan pelloilta, työnnetään veden seassa jätteisiin, joita ainakaan viime aikoihin saakka ei ole lainkaan hyödynnetty. Puhdistaminen sentään opittiin, mutta eihän se varsinaista ongelmaa ratkaise, onpahan kosmetiikkaa, joka säästää hajujen aiheuttajat niiden haistelulta.

Olisikohan WC:t kiellettävä (hävitettävä vähitellen korkealla verotuksella) ja korvattava huusseilla, joiden anti (kulttuurivallankumouksen Kiinassa se tunnettiin nimellä musta kulta) käsitellään asianmukaisesti pelloille palautettavaan muotoon? Ehkä meillä silloin viemärijärjestelmän sijasta olisi taloissa huussikuilut taannoisten roskakuilujen tapaan. Kysymys on valtavasta maailmanlaajuisesta ongelmasta. Pioneeriratkaisut tällä alalla saattaisivat poikia suuren bisneksen ja siinä sivussa pelastaa maailman.

Käydessäni äsken elokuvissa näin alkupätkässä viemärisukeltajan puheenvuoron. Hän vannotti olemaan laskematta viemäriin rasvaa, se näet on rottien herkkua.

Tästä tuli mieleeni, että Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa vallitsi joskus parikymmentä vuotta sitten aivan helvetillinen haju. Kerrottiin, että syynä oli rasva, jota paikalliset ravintola olivat päästäneet viemäriin tonneittain. Nyt tätä arvokasta raaka-ainetta sitten tongittiin sieltä ylös, putkia tukkimasta.

Toivottavasti nämä rottien suurisännät on nyt jo ainakin saatu kuriin. Jäterasvastahan saa vaikka mitä hyödyllisiä tuotteita. 1950-luvulla siitä tehtiin jopa margariinia, jonka nimenkin taidan muistaa: Anto. Anto -margariini antoi kuluttajalle paremmat päivät, sanottiin mainoksessa. Nykyään taitavat lentokoneetkin käyttää aika lailla tuollaista edistyksellistä kierrätystuotetta, en nyt tarkoita margariinia.

Suurkaupunkien synty oli 1900-luvun suuri uusi ilmiö. Miljoonakaupunkeja, joita yksinkertaiset sielut jostakin syystä ihannoivat, oli 1800-luvulla vain muutama, sitä ennen ei yhtään. Maailman suurimmaksi kaupungiksi mainittiin 8 miljoonan asukkaan Lontoota vielä minun kansakouluvuosinani, sitten New York meni ohi.

Nyt noita megalopoliksia on maailmassa sadoittain ja ongelmat ovat sen mukaisia: kaikki mahdollinen keskitetään ja hallinnoidaan ja homogenisoidaan. Tyhmimmät vihreät kannattavat tätä kehitystä, sillä elämä etenkin monikulttuurisessa ympäristössä, valtavan viihdeteollisuuden ja loputtomien pariutumismahdollisuuksien keskellä on kivaa ja kiehtovaa. Vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Mutta kirjoituksia on seinällä. Valtava keskittäminen kaikilla aloilla, vesijohdoista ja viemäröinnistä energian tuottamiseen ja jakeluun tekee metropolin haavoittuvaksi (Vihavainen: Haun teknopolis tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nyt kannattaa seurata, mitä tapahtuu Kiovassa ja Harkovassa. Itse asiassa ne näyttävät olevan resilientimpiä (vrt. Vihavainen: Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin on kuviteltu.

Mutta odotellaanpa nyt vielä. Helsingin ilmassa ei ole enää sitä hajua, jonka maalta tullut vielä 1950-luvulla haistoi väkevänä etenkin meren rannoilla. Myös veden voimakas sivumaku hävisi Päijänne-tunnelin myötä. Nyt putket vievät Helsingin jätteet kauas ulkomeren tuntumaan ja ensinhän ne puhdistetaan. Mutta suurkaupunki on yhä ongelma, jota ei kosmetiikalla ratkaista.

 

 

Uutuuksia tekemässä.

 

Nälkätaiteilua

 

Viljo Kojo, Taiteen tie on pitkä. Viljo Kojo kertoo ja muistelee. Otava 1960, 295 s.

 

Viljo Kojo (1891-1966) oli sekä kuvataiteilija että kirjailija ja sanomalehdentoimittaja. Runoilijana hän oli yksi ensimmäisiä vapaan runomitan kokeilijoita ja kuvataiteilijana kuului ns. Marraskuun ryhmään, joka meillä edusti ekspressionismia ja johon kuuluivat myös muun muassa Tyko Sallinen ja Juho Rissanen. Siihen luettiin myös monet muut alan kuuluisuudet, Väinö Aaltosesta Eero Nelimarkkaan.

Kojo oli autodidakti, joka jätti koulun kesken suututtuaan opettajan epäreiluuteen. Taideyhdistyksen kouluun hän kuitenkin pääsi ja oppi siellä yhtä ja toista, vaikka, hämmästyttävää kyllä, maalauksen tekniikkaa ja niksejä oli omaksuttava enimmäkseen Brondinin kahvilassa eli Brondalla kokoontuvilta kollegoilta.

Brondan boheemeista Kojo on kirjoittanut parikin kirjaa ja myös tässä hän lainaa tuohon aihepiiriin liittyvää teostaan Suruttomain seurakunta. Suruttomuus on tässä ymmärrettävä aivan erityisessä merkityksessä, sillä sikäli kuin asia koski aineellista toimeentuloa, olisi suruun ja huoleen ollut paljonkin aihetta.

Tässä kirjassa taas, yhtenä monista, kerrotaan, miten tavattoman tiukkaa saattoi jokapäiväinen elämä joillakin olla vielä maailmansotien välisessä Suomessa, erityisesti tietenkin kansalaissodan aikoihin ja vielä uudelleen 30-luvun pulavuosina. Taiteilijan oli tultava pitkiäkin aikoja toimeen minimaalisella ravinnolla.

Kojo väittää aina silloin tällöin eläneensä viidellä pennillä päivä. Niin sanotuissa automaateissa oli näkkileipä tuohon aikaan ilmaista ja viidellä pennillä sai lasin piimää. Toki tuollaista tilannetta ei vielä voi ihan verrata siihen kurjuuteen, joka kansalaissodan aikana vallitsi Venäjällä. Siellä ei voitu ilmaisesta näkkileivästä uneksiakaan. Nälkään nääntyminen se kuitenkin olisi ollut edessä, mikäli tilanne olisi jatkunut.

Sivumennen sanoen, tiukkaa se saattoi tehdä myös suuriperheisellä kansakoulunopettajalla, ainakin Juho Hoikkasen kirjassa Lohilahden opettaja (Otava 1922) kuvataan, miten keskushenkilö, syvästi aatteellinen kasnankynttilä kaataa henkensä pitimiksi naapurin metsästä puun ja kaapii sen nilasta pettua. Perhe on nääntymässä nälkään ja pieni tyttö kuoleekin, ilmeisesti aliravitsemukseen.

Vuosi on ilmeisestikin 1918 ja kun uskonnollinen opettaja on erehtynyt käymään punaistenkin ”seuroissa”, ovat ravinnon lähteet häneltä ehtyneet. Hoikkanen oli itsekin kansakoulunopettaja, eikä kirja suinkaan kuulu huumoriosastoon, joten lukijoiden oletettiin kai ottavan kuvauksen vakavasti.

Kojon suhde taiteeseen on äärimäisen vakava ja intohimoinen. Marraskuun ryhmän suuntaus tyrmättiin aikoinaan eräillä tahoilla rajusti, eikä kirjoittaja vielä asiaa muistellessaan voinut antaa sitä anteeksi. Muutenkin kirjasta on löytävinään tiettyä tosikkomaisuutta, mutta on siellä paljon myös briljantteja ajatelmia, joita kirjoittaja raapusteli paperilapuille.

Tässä niistä yksi: 1900-luvun hämmästyttävin saavutus ei ole kuuraketti, vaan se, ettei taiteelle enää uskalleta nauraa.

En laske leikkiä. Rakettisaavutukset ovat lisänneet ihmisen turvattomuuden tunnetta, mutta hyvän taiteen sanoma merkitsee ihmishengelle yhteyttä johonkin, mikä on kuolematonta. Vakaa pyrkimys sen ymmärtämiseen on hyvä merkki.

Sanoisinpa, että myös tuo vakava suhde taiteeseen todistaa sekä kirjoittajasta että tuosta taiteesta osaltaan hyvää, mutta jättää myös paljon kertomatta. Hyvä taide ei välttämättä ole naturalistista tai edes figuratiivista.

 Siitä huolimatta kaikki taide tai kaikki kirjallisuus ei ole hyvää, huolimatta siitä, että moni liberaaliksi itsensä mieltävä näyttää niin haluavan. Huonoa taidetta ja suoranaista roskaa on olemassa valtavasti ja kysymys kuuluu, miten sen voisi tunnistaa? Uskalletaanko edes yrittää?

Kojo ja hänen boheemiystävänsä rahoittivat elämäänsä usein maalaamalla tilauksen mukaan pieniä tauluja, joiden tilaaja tiesi menevän kaupaksi, mutta joille tekijät itse eivät antaneet mitään arvoa ja jotka he signeerasivat keksityillä nimillä. Aivan vastaavasti sentattiin novelleja, joita Kojokin kirjoitti suuria määriä.

Pitirim Sorokin on päätellyt, että tietyssä kehityksensä syklin vaiheessa kaikki kulttuurit irtaantuvat realistisesta taiteesta ja näyttävät suorastaan unohtavan taidon tehdä ns. näköiskuvia. Itse asiassa kyse ei ollut taidosta, sillä kulttuurin tietyssä vaiheessa ei realismia ole voitu edes yrittää.

Niin tai näin, uudenlaiset virtaukset myös taiteessa kuten kirjallisuudessa tulivat aikanaan meillekin ja tuskin saattoivat olla tulematta. Myös niihin kohdistuva vastarinta oli aitoa, samoin kuin noita virtauksia edustavien epäonnistuneiden tuotteiden teeskentelevä ylistely tai vähintäänkin hymistely.

Nyt, kun sekä ns. moderni taide että kirjallisuus ovat jo monen sukupolven ikäisiä meilläkin, saattaisi olla aika pysähtyä miettimään, mitä uutta ne ovat meille tuoneet ja mikä arvo on noilla uutuuksilla toisaalta ja vanhemmalla mestaruudella toisaalta. Onko käynyt niin, että nuoret tulokkaat ovat haudanneet vanhojen saavutukset, joita tuskin enää edes ymmärretään?

Tiettyjen näyttelyjen menestys ja toisten menestymättömyys esimerkiksi takavuosien Retretissä antaa hyviä viitteitä siitä, mitä suuret massat haluavat katsoa. Matkailijat saattavat pitää tapanaan pistäytyä aina vaikkapa Tate Modernissa, Erartassa tai Momassa, mutta sitäkin useammat karttavat niitä ja menevät mieluummin National Galleryyn, Venäläisen taiteen museoon tai Eremitaasiin.

 Ateneumin Repin-näyttely taisi paljon useammille antaa jotakin merkittävää kuin erilaiset Ars-näyttelyt yhteensä. Niiden virtsa-altaita ja muita puisevia vitsejä harva enää edes muistaa.

Taidetta tuotetaan nykyään etupäässä valtion varoin ja sitä tilaavat suuryhtiöt. Kaukana takana on se aika, jolloin taiteilijan oli pitkiäkin aikoja työskenneltävä ilman korvausta ja vain uskottava oman luomistyönsä merkitykseen.

Neuvostoliitossa samaan aikaan aivan tiettyä suuntausta aivan tietyllä tavalla palveleva taide oli myös valtion rahoittamaa ja kriitikkojen ylistämää. Nyt se on hyljeksittyä, syystä tai syyttä.

Kojon kirja tarjoaa osaltaan näkökulman siihen todellisuuteen, jossa Suomen taide rikastui niillä töillä, joita nykyään pidetään arvokkaimpiin kuuluvina.

Aikansa neroja

 

Maalarin muistelmat

 

Ilja Repin, Mennyt aika läheinen. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. Kääntänyt ja esipuheen kirjoittanut Valdemar Melanko. WSOY 1986 (Далекое близкое 1937), 282 с.

 

Tämän kirjan suomennos on ollut epäonninen. Kääntäjä Melangon sijasta otsikkosivulla lukee Mirja Rutasen nimi. Asia on sitten korjattu liimaamalla jokaiseen kappaleeseen paperi, jossa kääntäjän nimi on oikein. Sen sijaan siinä mainittu alkuteoksen nimi on kirjoitettu väärin muotoon ”Далекое блиэкое».

Pääasia on, että käännös vaikuttaa nuhteettomalta. Alkutekstiin en sitä tosin ole verrannut. Sanoisinpa vielä, että se on sangen sujuva, mikä toki on latteimpia kiitoksia, mitä kääntäjälle voi antaa, mutta saa niitä kankeitakin käännöksiä lukeakseen.

Ilja Repinin ja hänen vanhuutensa Suomessa tuntee jokainen ja tälläkin palstalla on hänestä jotakin kirjoitettu (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=repin ). Vähintäänkin Volgan lautturit tunsi ainakin ennen jokainen koululainenkin ja myös luuli ymmärtävänsä sen sanoman, jonka opettaja varmuuden vuoksi vielä selitti.

On jännittävää ajatella, että Repinin elämänkaari alkoi Nikolai I:n aikana ukrainalaisessa sotilassiirtokunnassa. Niitähän oli pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mrakobes ) aikana luotu Ukrainaan ja Venäjälle ja ne likvidoitiin vasta Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle.

Sotilassiirtokuntien jälkimaine on ollut kurja, mutta Repin ei esitä asiaa ihan niin yksioikoisesti. Hänen mielestään (muistelmissa kerrottuna versiona) niistä oli monenlaista hyötyäkin ja itse asiassa ne taisivat perustua Laharpen jaloihin aatteisiin -tosin venäläisittäin eli ruoskan voimalla toteutettuina.

Repinin lapsuus näyttää juuri yhtä pittoreskilta kuin tuon ajan Ukrainaa kuvaavissa kirjoissa ja tauluissa esitetään. Eri kansallisuudet ja kansanryhmät, ukrainalaiset, venäläiset, kalmukit ja kasakat elivät luonnonläheistä elämää, johon tosin oli aina valmiina sekaantumaan valtion voimakas ja säälimätön käsi. Kuvaamataidetta edusti ikonimaalaus, jota myös Ilja-poika rupesi opiskelemaan.

Tie vei viimein Pietariin ja Vasilinsaaren mahtavaan Taideakatemiaan, joka yhäkin pysäyttää kulkijan juhlallisuudellaan. Olympolaiset professorit opettivat siellä tiukan akateemista maalausta ja halveksivat kansanomaisia aiheita.

Itse asiassa tuon palatsin kylmissä tiloissa kantautuivat kauas myös huussien hajut. Vesiklosetti ei vielä kuulunut ns. mukavuuksiin.

Joka tapauksessa olympolaiset hylkäsivät kaiken ruman ja primitiivisen esittämisen taiteessa ja katsoivat klassikoiden jo itse asiassa päässeen sille samalle huipulle, jolle kaikkien muidenkin olisi yritettävä.

Ankara yksipuolisuus johti viimein nuorten opiskelijoiden joukkoirtisanoutumiseen ja niin yllättävää kuin se olikin, historian häviäjiin kuuluivatkin akateemikot eikä uusi sukupolvi.

Repin kertoo paljon ihailemistaan Kramskoista, Serovista, Stasovista ja Gestä. Kaikki he olivat ilmeisen suuria persoonallisuuksia, jotka pystyivät luomaan aitoa, rehellistä taidetta myös vallan symboleista kuten Nikolai II: n kruunajaisista. Eihän aihe sinänsä määrää taidetta.

Serovin nerous teki mahdolliseksi maalata seremonioita ilman pošlostia, helppohintaisuutta (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=poshlost ). Poroporvarin oli tällaista tietenkin mahdotonta käsittää ja on yhäkin.

Muistelmat sisältävät paljon tyypillisiä aikalaiskuvia, kuten eräänkin nihilistkan hahmon. Kyseinen rouva suhtautui suorastaan halveksivasti hyviin tapoihin eli siihen, että hänelle tarjottiin istumapaikkaa. Tämän modernin ihmisen hahmonhan tapaamme usein tuon ajan kirjallisuudessa, Dostojevskin Šigaljovilaisista Turgenevin ja Tšernyševskin sankareihin. Nythän se ei enää lännessä ketään hätkäytäkään.

Mutta tämä vie jo pois teemasta. Repin ystävystyi myös Tolstoin kanssa ja tapasi tätä usein sekä Jasnaja poljanassa että Moskovassa. Tolstoi hämmästytti ketteryydellään ja kiepsahti vielä 79-vuotinaana hevosen selkään ilman koroketta.

Tolstoi myös ihan oikeasti osasi kyntää aatralla ja teki sitä melkoiset tovit. Joku rahvaan pariskunta seurasi vanhan kreivin uurastusta avoimen halveksunnan ilmein. Tässä kohtauksessa saattaa olla jotakin varsin symbolisesti tärkeää.

Tolstoin romaaneissa, kuten Anna Kareninassa kerrotaan, miten herrasväen kasvatti Levin haluaa tehdä oikeaa eli ruumiillista työtä. Sehän on ihmiskunnan kirous, mutta tuo paradoksaalisesti tekijälleen siunauksen, kuten tolstoilaiset sitten ympäri maailmaa ymmärsivät. Arvid Järnefelt yhtenä monista.

Rahvas kuitenkin katseli asioita eri näkökulmasta.

Tuon rahvaan ikuistaminen taiteeseen tuli sekä Repinin että monien hänen aikakautensa maalarien suureksi intohimoksi ja sen saavutukset jättivätkin jossakin vaiheessa kokonaan varjoonsa akateemisen kuivuuden.

Kaikki ei suinkaan käynyt yhtäkkiä ja tuosta vain. Aluksi rahvasta kuvaavia tauluja ei ostettu ja tarvittiin mesenaatteja, kuten Tretjakovin veljekset ja Savva Mamontov, että koko uusi suuntaus saattaisi elättää tekijänsä.

Toki mestarit saivat ihailijoita korkeimmissakin piireissä. Itse asiassa Volgan lautturien (Burlakit) suureksi ihailijaksi löytyi suuriruhtinas Vladimir, jonka komea palatsi sijaitsee lähellä Eremitaasia ja tunnettiin ainakin vielä hiljattain Tutkijoiden talon nimellä (Dom utšjonova).

Monet ylhäisön jäsenet toki loukkaantuivat mokomasta primitiivisyydestä. Kulkulaitosministerikin väitti jo itse asiassa korvanneensa koko burlakkisysteemin nykyaikaisilla menetelmillä ja kauhistui sitä, millaisen kuvan Venäjästä taulu antaisi Pariisissa.

Nykyäänkin kuulee patrioottien suusta, etteivät Volgan lautturit olleet mikään laatukuva todelliselta Venäjältä. Oikeat burlakithan olivat reippaita voimamiehiä, eivätkä mitään ryysyläisiä.

Kuten muistelmissa kerrotaan, Repin joka tapauksessa maalasi hahmonsa mallista, ihan oikeista burlakeista, eikä mielikuvituksesta. Muuten, ensimmäisen kerran hän näki tuota systeemiä sovellettavan Nevalla ja sai siitä intoa matkustaa Volgalle katsomaan sitä laajemminkin.

Repinin muistelmat, kuten myös Valdemar Melanko toteaa, antavat kuvan hyvin sympaattisesta ja vaatimattomasta nerosta, joka pyrkii itse pysymään taka-alalla ja kuvaa mieluummin niitä, joita pitää sankareinaan.

On vahinko, ettei meillä ole Repinin muistelmia 1900-luvulta. Kuokkalassahan kukoisti ennen vallankumousta venäläisen intelligentsijan seurapiiri, joka oli älylliseltä ja moraaliselta tasoltaan huippua. Toki sitä on kuvattu monissa muissa kirjoissa, esimerkiksi Kornei Tšukovskin Тšukokkalassa (Чукоккала). Sitä voi lukea mainiosta Imwerden-tietokannasta: https://imwerden.de/pdf/chukokkala_1979.pdf .

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail

Jälleennäkemisiä Kannaksella.

Päiväkirjoja Kannakselta ja Pietarista

Корней Чуковский, Дневник (1918-1923), Новый мир 7/1990, 140- 177; Из дневника 1925, Звезда 1/1990, 130- 145.

Kornei Tšukovski (1882 – 1969) muistettaneen nykyään lähinnä lastenkirjailijana, jonka loruja kaikki vieläkin Venäjällä osaavat. Sen lisäksi hän oli merkittävä arvostelija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Kaikki tunsivat hänet ja hän tunsi kaikki, niin Kannaksen kesäiset huviloitsijat kuin Petrograd-Leningradin Taiteiden talon (Dom iskusstv, Jelisejevin talossa, nyk. hotelli Taleon) nälkäänäkevän intelligentsijan huiput neuvostovallan ensi vuosina.

Kannaksella Tšukovskin naapurina oli hänen ystävänsä Ilja Repin, joka risti Kornei Ivanovitšin kokoaman kirjallis-taiteellisen almanakan aikanaan Tšukokkalaksi. Sen materiaalejahan on nyttemmin taas julkaistu uudelleen kirjana.

Tšukovskin merkittävin aikaansaannos lienee kuitenkin hänen päiväkirjansa, joka ulottuu peräti vuodesta 1901 vuoteen 1968. Vaikka siinä onkin aukkoja, on se ainutlaatuinen Venäjällä, jossa useimmat mieluummin hävittivät päiväkirjansa kuin ottivat sen riskin, että erään tietyn laitoksen edustajat löytävät sen.

Vuosien 1918-1921 päiväkirjoihin johdannon kirjoittanut Miron Petrovski pitää aineistoa erittäin arvokkaana. Tšukovski oli erittäin herkkä ihmisten tarkkailija ja kirjasi kaikki vaikutelmansa suodattamatta niitä ennakkoasenteiden läpi. Hänen kuvauksistaan syntyy ristiriitaisia, mutta sitäkin kiinnostavampia muotokuvia. Ne eivät ole mitään ikoneita, vaan nimenomaan ”luonnosta” piirrettyjä muotokuvia.

Myös kohteet ovat merkittäviä. Maksim Gorkista kirjailija piirtää huikeita sketsejä, joissa tämä helposti liikuttuva suuri kirjailija ja henkinen tuuliviiri esiintyy milloin lapsellisen hyväuskoisena bolševikkien ystävänä, milloin äkkiä suutahtavana oikeuden esitaistelijana.

Jotkut pitivät jo aikanaan Tšukovskia kaksinaamaisena liehittelijänä, mutta kenties hän oli pikemminkin hieman Gorkin tapainen tuuliviiri, joka herkästi eläytyi milloin kenenkin ongelmiin, eikä omaksunut sellaisia yleisiä periaatteita, jotka olisivat tehneet hänestä pysyvästi tämän tai tuon henkilön tai aatteen puolustajan tai vihamiehen.

Päiväkirjoissa on erittäin eläviä kuvauksia Venäjän tuon ajan kirjallisista suuruuksista. Aleksandr Blok, Nikolai Gumiljov, Leonid Andrejev, Dmitri Merežkovski, Anna Ahmatova, Zinaida Hippius ja monet muut olivat miltei pävittäisessä kosketuksessa toistensa kanssa ja milloin panettelivat, milloin ylistivät toistensa saavutuksia ja henkilöä.

 Päiväkirja kuvaa elävästi myös aikakauden olosuhteita, kun polttoaineeksi jouduttiin pilkkomaan kaappi, kun nääntyneiden kirjallisuusihmisten henki höyrysi matineoissa ja niin edelleen.

Suomalaiselta kannalta kiinnostavinta lienevät Suomeen liittyvät kohdat, joita on aika monta sivua. Vuoden 1918 kohdalla on pitkä aukko juuri siinä, missä voisi olla Suomen kansalaissotaan ja venäläisten joukkomurhaan liittyviä kommentteja. Jälkimmäinenhän oli, kuten tiedetään, suuri uutisaihe Pietarin lehdissä.

Vuoden 1919 keväällä puhuttiin joka tapauksessa mahdollisuudesta siirtyä Suomeen. Rajahan ei vielä ollut niin tarkoin suljettu kuin sittemmin, 1930-luvulla. Gorki vastusti ajatusta väittäen, että siinä maassa kypsyy juuri kaksi vallankumousta, toinen monarkistinen ja toinen bolševistinen.

Sivumennen sanoen kirjoittaja mainitsee, että hänen luonaan kävi samoihin aikoihin muuan suomalainen bisnestä harjoittava valkokaartilainen, joka kertoi Suomen tilanteen olevan katastrofaalinen ja väitti, että monista kauppiaista oli nyt tulossa russofiilejä: Ententen suuntaan Suomen kauppa ei käynyt.

Suomeen Tšukovski joka tapauksessa matkusti visiitille vuonna 1925. Jo junassa hän tapasi taitelija (Eero) Järnefeltin, joka oli palaamassa neljän päivä vierailulta Leningradista. Taitelija puhui venäjää lähes ilman vierasta korostusta. Muiden aiheiden ohessa puhuttiin Helsingissä esitettävästä Jevreinovin näytelmästä ”Se kaikkein tärkein” (Samoje glavnoje), jolla oli suuri menestys.

Rajalla muuten viranomaiset olivat molemmilla puolilla erittäin ystävällisiä. Kuokkalassa (vai Terjoella?) kirjoittaja otti yhteyttä rajakomendantti Ståhlbergiin, jonka kanssa sittemmin keskusteltiin paljonkin eri asioista, muun muassa Repinistä ja hänen arvostuksestaan. Repin oli myös maalannut Ståhlbergin (ja myös presidentinrouva Ståhlbergin) muotokuvan.

”Kotona” Kuokkalassa moni paikka oli surkeasti rappiolla, niin myös kirjoittajan oma huvila. Paljon entistä sentään löytyi ja sen ohessa myös tuttuja ihmisiä: kirjoittaja tapasi kaksi iloisesti tervehtivää poliisimiestäkin, Westerlundin ja Porvalin. Jälkimmäinen oli aikoinaan toiminut issikkakuskina ja lihava, tärkeä Westerlund oli vain tullut hieman entistä pyöreämmäksi.

Kuokkalassa kirjoittaja vietti paljon aikaa Repinin kanssa. Bolševikkeja mestari halveksi ja vihasi syvästi ja vannoi, ettei koskaan palaisi Pietariin niin kauan, kuin sen nimenä oli Leningrad.

Suomalaiset suhtautuivat Repiniin hyvin kunnioittavasti ja ylioppilaatkin kävivät muistamassa häntä laulutervehdyksellä. Heille Repin puolestaan lahjoitti huvilassaan pitämänsä ”Prometei”-teatterin.

Vanha Repin oli Tšukovskin mielestä kahtia jakaantunut persoona, toisaalta yhä nero, toisaalta luutunut poroporvari, jolla näytti olevan suorastaan mustasotnialaisia näkemyksiä. Hän oli ruvennut uskonnolliseksi, mutta ei lainkaan uskonut haudantakaiseen elämään.

Vallankumousta aikanaan kannattaneiden Repin ymmärsi nyt olleen hölmöjä, Leo Tolstoista häneen itseensä, Repiniin saakka. Suomalaiset sen sijaan olivat mainiota väkeä. Heille sopi tasavalta eikä niille pölkkypäille, jotka olivat Venäjällä jo kiirehtineen turmelemaan venäjänkielen oikeinkirjoituksenkin.

Repinin vaimo puolestaan ei voinut sietää Tšukovskia ja painui lukkojen taakse, kun tämä ilmestyi taloon.

Kuokkalasta Tšukovski siirtyi Helsinkiin, jossa asui hotelli Hospizissa. Siellä oli pöydällä puhelin ja käytössä kaksi raamattua -suomen- ja ruotsinkielinen. Myös pesuallas ja vanna kuuluivat erittäin siistiin huoneeseen, jonka vuokra oli neuvostorahassa vaivaiset 2 ruplaa.

Muuten, Helsinki yritti kovasti esiintyä eurooppalaisen kaupunkina -ja onnistui siinä! Siellä oli autoja, radiopuhelimia (sic!) ja mainoksia. Kukaan ei vaatinut juomarahaa. Parturintuolitkin olivat amerikkalaisia ja asiakas pantiin niissä selälleen makaamaan.

Helsingissä kirjoittaja kävi yliopiston kirjaston slaavilaisessa osastossa, jonka seinillä olivat Gogolin, Tolstoin ja Tšehovin kuvat. Siellä hän tapasi professori Igelströmin ja ulkonäöltään suuresti Kiplingiä muistuttavan lehtori Schultzin, joista viime mainittu kirjoitti kirjaa Dostojevskista. Nyt se on muuten julkaistu Venäjällä.

Molemmat helsinkiläiset slavistit olivat ns. Venäjän ymmärtäjiä, eivätkä lainkaan uskoneet niitä satuja, joita monarkistiset emigranttilehdet levittivät.

Muuten, Helsingissä oli tuohon aikaan vielä upeita näyteikkunoita ja muita mainoksia. Elannon tarjoilijattaret liikehtivät niin musikaalisen upeasti, että sitä kannatti ihan tulla varta vasten katsomaan. Ylioppilastytöillä kirjoittaja huomaa myös olleen samanlaiset lippahatut (furažka), kuin venäläisillä komsomoleilla.

Tšukovskin päiväkirja, jota ei missään tapauksessa voi pitää tarkoitushakuisena tai propagandistisena, tarjoaa sangen kiinnostavan välähdyksen myös suomalais-venäläisiin suhteisiin tiettynä aikana.

Nuo suhteethan olivat etenkin Kannaksella, rakentuneet vuosikymmenien aikana, eivätkä konjunktuurit näytä horjuttaneen niiden perusteita. Suomessa yritettiin tähän aikaan pontevasti markkinoida ryssävihaa, mutta tämän ideologian menekki tuntuu olleen aika rajoitettua. Joissakin kansalaispiireissä sillä saattoi olla suoranainen sosiaalinen tilaus, mutta varttuneisiin ihmisiin, joilla oli elämänkokemusta ja perspektiiviä näkemyksilleen, se tuskin vaikutti.

Päiväkirjat ovat myös kokonaisuudessaan luettavissa netistä: http://loveread.ec/view_global.php?id=74388