Kaupungin
hajut
Nikolai Karamzin
sanoi Venäläisen matkailijan muistiinpanoissaan (Письма русского путешественника, 1791), että
Pariisissa saa haistaakseen niin maailman parhaat tuoksut kuin hirveimmät
hajut.
Tuon ajan oloissa
nuo hirveät hajut olivat tyypillisiä erityisesti niille kaupunginosille, joissa
harjoitettiin vaikkapa teurastajan ammattia. Tunkioita oli toki muuallakin ja valtavat
kaupunkitalot suolsivat sellaista määrää ulostetta, ettei hajuja mitenkään
voinut eliminoida.
Ilja Repin
kertoo muistelmissaan, että myös Pietarin kuvataideakatemiassa jalojen klassisten
muotojen särpimeksi tunkeutuivat varsin väkevät hajut. Karikkeiden käyttö huusseissa
oli Venäjällä tuntematon asia vielä postkommunistisella ajallakin ja sen kyllä
huomasi suurten käymälöiden ohi kulkiessaan. Kižin museosaaren voi mainita
esimerkkinä.
Eivät asiat sen
paremmin olleet missään suurkapupungissa vielä 1800-luvulla. Lontoossa Thames aiheutti
vuonna 1858 ilmiön nimeltä The Great Stink (great
stink - Поиск (bing.com) ). Koko joki täyttyi ihmispaskasta ja jopa parlamentti
joutui keskeyttämään työnsä ja pakenemaan joen ääreltä.
Toinen suuri
ongelma olivat hevosen ulosteet, Pferdäpfel eli hevosomenat, kuten asia
saksaksi ilmaistiin. Tutkijat arvelivat 1900-luvun alussa, että järjettömäksi
monen miljoonan metropoliksi kasvanut Pariisi itse asiassa ennen pitkä tukehtuisi
tuohon saasteeseen, joka kasaantui kaikkialle ja hienona pölynä tukki ihmisten
hengitystietkin. Autojen ja erityisesti sähköautojen tulo arvattavasti vaikutti
siunaukselta 1900-luvun alussa.
Mutta metropolit
sen kuin kasvoivat ja tuottivat yhä tähtitieteellisempiä massoja ihmisjätettä.
Nokkela keino oli päästää se putkia pitkin mereen, kuten tehtiin Helsingin
ensimmäisissä wc-taloissa, kuten Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla. Jätteet
menivät suoraan Eteläsatamaan.
Savonlinnan
kaltainen pikkukaupunki ei mahdottomia tuottanut tällä alalla ja vuolaasti
virtaava Kyrönsalmi vei jätteet pian kauemmas, vaikkapa Kaupinsaaren rantaan. Kuitenkin
myös siellä kävi niin ikävästi, että akanvirta toi päästöjä lahteen, jossa nyt
on syväsatama ja joka sai nimekseen asian mukaisesti Haislahti. Uudessakaupungissa
sijaitsee ienvenesatama nyt paikassa nimeltä Pasklahti. Nimen syntyhistorian
voinee arvata.
Ekologisesti
katsoen vesi-WC on ihmisen keksinnöistä mielettömimpiä. Valtavat määrät typpeä
ja fosforia, joka otetaan pelloilta, työnnetään veden seassa jätteisiin, joita
ainakaan viime aikoihin saakka ei ole lainkaan hyödynnetty. Puhdistaminen
sentään opittiin, mutta eihän se varsinaista ongelmaa ratkaise, onpahan
kosmetiikkaa, joka säästää hajujen aiheuttajat niiden haistelulta.
Olisikohan WC:t
kiellettävä (hävitettävä vähitellen korkealla verotuksella) ja korvattava huusseilla,
joiden anti (kulttuurivallankumouksen Kiinassa se tunnettiin nimellä musta
kulta) käsitellään asianmukaisesti pelloille palautettavaan muotoon? Ehkä
meillä silloin viemärijärjestelmän sijasta olisi taloissa huussikuilut
taannoisten roskakuilujen tapaan. Kysymys on valtavasta maailmanlaajuisesta
ongelmasta. Pioneeriratkaisut tällä alalla saattaisivat poikia suuren bisneksen
ja siinä sivussa pelastaa maailman.
Käydessäni äsken
elokuvissa näin alkupätkässä viemärisukeltajan puheenvuoron. Hän
vannotti olemaan laskematta viemäriin rasvaa, se näet on rottien herkkua.
Tästä tuli
mieleeni, että Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa vallitsi joskus parikymmentä
vuotta sitten aivan helvetillinen haju. Kerrottiin, että syynä oli rasva, jota
paikalliset ravintola olivat päästäneet viemäriin tonneittain. Nyt tätä
arvokasta raaka-ainetta sitten tongittiin sieltä ylös, putkia tukkimasta.
Toivottavasti
nämä rottien suurisännät on nyt jo ainakin saatu kuriin. Jäterasvastahan saa
vaikka mitä hyödyllisiä tuotteita. 1950-luvulla siitä tehtiin jopa margariinia,
jonka nimenkin taidan muistaa: Anto. Anto -margariini antoi kuluttajalle
paremmat päivät, sanottiin mainoksessa. Nykyään taitavat lentokoneetkin käyttää
aika lailla tuollaista edistyksellistä kierrätystuotetta, en nyt tarkoita margariinia.
Suurkaupunkien
synty oli 1900-luvun suuri uusi ilmiö. Miljoonakaupunkeja, joita yksinkertaiset
sielut jostakin syystä ihannoivat, oli 1800-luvulla vain muutama, sitä ennen ei
yhtään. Maailman suurimmaksi kaupungiksi mainittiin 8 miljoonan asukkaan
Lontoota vielä minun kansakouluvuosinani, sitten New York meni ohi.
Nyt noita
megalopoliksia on maailmassa sadoittain ja ongelmat ovat sen mukaisia: kaikki mahdollinen
keskitetään ja hallinnoidaan ja homogenisoidaan. Tyhmimmät vihreät kannattavat
tätä kehitystä, sillä elämä etenkin monikulttuurisessa ympäristössä, valtavan
viihdeteollisuuden ja loputtomien pariutumismahdollisuuksien keskellä on kivaa
ja kiehtovaa. Vrt. Vihavainen:
Haun suurkaupunki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
Mutta
kirjoituksia on seinällä. Valtava keskittäminen kaikilla aloilla, vesijohdoista
ja viemäröinnistä energian tuottamiseen ja jakeluun tekee metropolin
haavoittuvaksi (Vihavainen:
Haun teknopolis tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nyt kannattaa
seurata, mitä tapahtuu Kiovassa ja Harkovassa. Itse asiassa ne näyttävät olevan
resilientimpiä (vrt. Vihavainen:
Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin on
kuviteltu.
Mutta odotellaanpa
nyt vielä. Helsingin ilmassa ei ole enää sitä hajua, jonka maalta tullut vielä
1950-luvulla haistoi väkevänä etenkin meren rannoilla. Myös veden voimakas
sivumaku hävisi Päijänne-tunnelin myötä. Nyt putket vievät Helsingin jätteet
kauas ulkomeren tuntumaan ja ensinhän ne puhdistetaan. Mutta suurkaupunki on
yhä ongelma, jota ei kosmetiikalla ratkaista.