Uutuuksia tekemässä.

 

Nälkätaiteilua

 

Viljo Kojo, Taiteen tie on pitkä. Viljo Kojo kertoo ja muistelee. Otava 1960, 295 s.

 

Viljo Kojo (1891-1966) oli sekä kuvataiteilija että kirjailija ja sanomalehdentoimittaja. Runoilijana hän oli yksi ensimmäisiä vapaan runomitan kokeilijoita ja kuvataiteilijana kuului ns. Marraskuun ryhmään, joka meillä edusti ekspressionismia ja johon kuuluivat myös muun muassa Tyko Sallinen ja Juho Rissanen. Siihen luettiin myös monet muut alan kuuluisuudet, Väinö Aaltosesta Eero Nelimarkkaan.

Kojo oli autodidakti, joka jätti koulun kesken suututtuaan opettajan epäreiluuteen. Taideyhdistyksen kouluun hän kuitenkin pääsi ja oppi siellä yhtä ja toista, vaikka, hämmästyttävää kyllä, maalauksen tekniikkaa ja niksejä oli omaksuttava enimmäkseen Brondinin kahvilassa eli Brondalla kokoontuvilta kollegoilta.

Brondan boheemeista Kojo on kirjoittanut parikin kirjaa ja myös tässä hän lainaa tuohon aihepiiriin liittyvää teostaan Suruttomain seurakunta. Suruttomuus on tässä ymmärrettävä aivan erityisessä merkityksessä, sillä sikäli kuin asia koski aineellista toimeentuloa, olisi suruun ja huoleen ollut paljonkin aihetta.

Tässä kirjassa taas, yhtenä monista, kerrotaan, miten tavattoman tiukkaa saattoi jokapäiväinen elämä joillakin olla vielä maailmansotien välisessä Suomessa, erityisesti tietenkin kansalaissodan aikoihin ja vielä uudelleen 30-luvun pulavuosina. Taiteilijan oli tultava pitkiäkin aikoja toimeen minimaalisella ravinnolla.

Kojo väittää aina silloin tällöin eläneensä viidellä pennillä päivä. Niin sanotuissa automaateissa oli näkkileipä tuohon aikaan ilmaista ja viidellä pennillä sai lasin piimää. Toki tuollaista tilannetta ei vielä voi ihan verrata siihen kurjuuteen, joka kansalaissodan aikana vallitsi Venäjällä. Siellä ei voitu ilmaisesta näkkileivästä uneksiakaan. Nälkään nääntyminen se kuitenkin olisi ollut edessä, mikäli tilanne olisi jatkunut.

Sivumennen sanoen, tiukkaa se saattoi tehdä myös suuriperheisellä kansakoulunopettajalla, ainakin Juho Hoikkasen kirjassa Lohilahden opettaja (Otava 1922) kuvataan, miten keskushenkilö, syvästi aatteellinen kasnankynttilä kaataa henkensä pitimiksi naapurin metsästä puun ja kaapii sen nilasta pettua. Perhe on nääntymässä nälkään ja pieni tyttö kuoleekin, ilmeisesti aliravitsemukseen.

Vuosi on ilmeisestikin 1918 ja kun uskonnollinen opettaja on erehtynyt käymään punaistenkin ”seuroissa”, ovat ravinnon lähteet häneltä ehtyneet. Hoikkanen oli itsekin kansakoulunopettaja, eikä kirja suinkaan kuulu huumoriosastoon, joten lukijoiden oletettiin kai ottavan kuvauksen vakavasti.

Kojon suhde taiteeseen on äärimäisen vakava ja intohimoinen. Marraskuun ryhmän suuntaus tyrmättiin aikoinaan eräillä tahoilla rajusti, eikä kirjoittaja vielä asiaa muistellessaan voinut antaa sitä anteeksi. Muutenkin kirjasta on löytävinään tiettyä tosikkomaisuutta, mutta on siellä paljon myös briljantteja ajatelmia, joita kirjoittaja raapusteli paperilapuille.

Tässä niistä yksi: 1900-luvun hämmästyttävin saavutus ei ole kuuraketti, vaan se, ettei taiteelle enää uskalleta nauraa.

En laske leikkiä. Rakettisaavutukset ovat lisänneet ihmisen turvattomuuden tunnetta, mutta hyvän taiteen sanoma merkitsee ihmishengelle yhteyttä johonkin, mikä on kuolematonta. Vakaa pyrkimys sen ymmärtämiseen on hyvä merkki.

Sanoisinpa, että myös tuo vakava suhde taiteeseen todistaa sekä kirjoittajasta että tuosta taiteesta osaltaan hyvää, mutta jättää myös paljon kertomatta. Hyvä taide ei välttämättä ole naturalistista tai edes figuratiivista.

 Siitä huolimatta kaikki taide tai kaikki kirjallisuus ei ole hyvää, huolimatta siitä, että moni liberaaliksi itsensä mieltävä näyttää niin haluavan. Huonoa taidetta ja suoranaista roskaa on olemassa valtavasti ja kysymys kuuluu, miten sen voisi tunnistaa? Uskalletaanko edes yrittää?

Kojo ja hänen boheemiystävänsä rahoittivat elämäänsä usein maalaamalla tilauksen mukaan pieniä tauluja, joiden tilaaja tiesi menevän kaupaksi, mutta joille tekijät itse eivät antaneet mitään arvoa ja jotka he signeerasivat keksityillä nimillä. Aivan vastaavasti sentattiin novelleja, joita Kojokin kirjoitti suuria määriä.

Pitirim Sorokin on päätellyt, että tietyssä kehityksensä syklin vaiheessa kaikki kulttuurit irtaantuvat realistisesta taiteesta ja näyttävät suorastaan unohtavan taidon tehdä ns. näköiskuvia. Itse asiassa kyse ei ollut taidosta, sillä kulttuurin tietyssä vaiheessa ei realismia ole voitu edes yrittää.

Niin tai näin, uudenlaiset virtaukset myös taiteessa kuten kirjallisuudessa tulivat aikanaan meillekin ja tuskin saattoivat olla tulematta. Myös niihin kohdistuva vastarinta oli aitoa, samoin kuin noita virtauksia edustavien epäonnistuneiden tuotteiden teeskentelevä ylistely tai vähintäänkin hymistely.

Nyt, kun sekä ns. moderni taide että kirjallisuus ovat jo monen sukupolven ikäisiä meilläkin, saattaisi olla aika pysähtyä miettimään, mitä uutta ne ovat meille tuoneet ja mikä arvo on noilla uutuuksilla toisaalta ja vanhemmalla mestaruudella toisaalta. Onko käynyt niin, että nuoret tulokkaat ovat haudanneet vanhojen saavutukset, joita tuskin enää edes ymmärretään?

Tiettyjen näyttelyjen menestys ja toisten menestymättömyys esimerkiksi takavuosien Retretissä antaa hyviä viitteitä siitä, mitä suuret massat haluavat katsoa. Matkailijat saattavat pitää tapanaan pistäytyä aina vaikkapa Tate Modernissa, Erartassa tai Momassa, mutta sitäkin useammat karttavat niitä ja menevät mieluummin National Galleryyn, Venäläisen taiteen museoon tai Eremitaasiin.

 Ateneumin Repin-näyttely taisi paljon useammille antaa jotakin merkittävää kuin erilaiset Ars-näyttelyt yhteensä. Niiden virtsa-altaita ja muita puisevia vitsejä harva enää edes muistaa.

Taidetta tuotetaan nykyään etupäässä valtion varoin ja sitä tilaavat suuryhtiöt. Kaukana takana on se aika, jolloin taiteilijan oli pitkiäkin aikoja työskenneltävä ilman korvausta ja vain uskottava oman luomistyönsä merkitykseen.

Neuvostoliitossa samaan aikaan aivan tiettyä suuntausta aivan tietyllä tavalla palveleva taide oli myös valtion rahoittamaa ja kriitikkojen ylistämää. Nyt se on hyljeksittyä, syystä tai syyttä.

Kojon kirja tarjoaa osaltaan näkökulman siihen todellisuuteen, jossa Suomen taide rikastui niillä töillä, joita nykyään pidetään arvokkaimpiin kuuluvina.