Ongelma maton alla

 

Kaupungin hajut

 

Nikolai Karamzin sanoi Venäläisen matkailijan muistiinpanoissaan (Письма русского путешественника, 1791), että Pariisissa saa haistaakseen niin maailman parhaat tuoksut kuin hirveimmät hajut.

Tuon ajan oloissa nuo hirveät hajut olivat tyypillisiä erityisesti niille kaupunginosille, joissa harjoitettiin vaikkapa teurastajan ammattia. Tunkioita oli toki muuallakin ja valtavat kaupunkitalot suolsivat sellaista määrää ulostetta, ettei hajuja mitenkään voinut eliminoida.

Ilja Repin kertoo muistelmissaan, että myös Pietarin kuvataideakatemiassa jalojen klassisten muotojen särpimeksi tunkeutuivat varsin väkevät hajut. Karikkeiden käyttö huusseissa oli Venäjällä tuntematon asia vielä postkommunistisella ajallakin ja sen kyllä huomasi suurten käymälöiden ohi kulkiessaan. Kižin museosaaren voi mainita esimerkkinä.

Eivät asiat sen paremmin olleet missään suurkapupungissa vielä 1800-luvulla. Lontoossa Thames aiheutti vuonna 1858 ilmiön nimeltä The Great Stink (great stink - Поиск (bing.com) ). Koko joki täyttyi ihmispaskasta ja jopa parlamentti joutui keskeyttämään työnsä ja pakenemaan joen ääreltä.

Toinen suuri ongelma olivat hevosen ulosteet, Pferdäpfel eli hevosomenat, kuten asia saksaksi ilmaistiin. Tutkijat arvelivat 1900-luvun alussa, että järjettömäksi monen miljoonan metropoliksi kasvanut Pariisi itse asiassa ennen pitkä tukehtuisi tuohon saasteeseen, joka kasaantui kaikkialle ja hienona pölynä tukki ihmisten hengitystietkin. Autojen ja erityisesti sähköautojen tulo arvattavasti vaikutti siunaukselta 1900-luvun alussa.

Mutta metropolit sen kuin kasvoivat ja tuottivat yhä tähtitieteellisempiä massoja ihmisjätettä. Nokkela keino oli päästää se putkia pitkin mereen, kuten tehtiin Helsingin ensimmäisissä wc-taloissa, kuten Grönqvistin talo Pohjois-Esplanadilla. Jätteet menivät suoraan Eteläsatamaan.

Savonlinnan kaltainen pikkukaupunki ei mahdottomia tuottanut tällä alalla ja vuolaasti virtaava Kyrönsalmi vei jätteet pian kauemmas, vaikkapa Kaupinsaaren rantaan. Kuitenkin myös siellä kävi niin ikävästi, että akanvirta toi päästöjä lahteen, jossa nyt on syväsatama ja joka sai nimekseen asian mukaisesti Haislahti. Uudessakaupungissa sijaitsee ienvenesatama nyt paikassa nimeltä Pasklahti. Nimen syntyhistorian voinee arvata.

Ekologisesti katsoen vesi-WC on ihmisen keksinnöistä mielettömimpiä. Valtavat määrät typpeä ja fosforia, joka otetaan pelloilta, työnnetään veden seassa jätteisiin, joita ainakaan viime aikoihin saakka ei ole lainkaan hyödynnetty. Puhdistaminen sentään opittiin, mutta eihän se varsinaista ongelmaa ratkaise, onpahan kosmetiikkaa, joka säästää hajujen aiheuttajat niiden haistelulta.

Olisikohan WC:t kiellettävä (hävitettävä vähitellen korkealla verotuksella) ja korvattava huusseilla, joiden anti (kulttuurivallankumouksen Kiinassa se tunnettiin nimellä musta kulta) käsitellään asianmukaisesti pelloille palautettavaan muotoon? Ehkä meillä silloin viemärijärjestelmän sijasta olisi taloissa huussikuilut taannoisten roskakuilujen tapaan. Kysymys on valtavasta maailmanlaajuisesta ongelmasta. Pioneeriratkaisut tällä alalla saattaisivat poikia suuren bisneksen ja siinä sivussa pelastaa maailman.

Käydessäni äsken elokuvissa näin alkupätkässä viemärisukeltajan puheenvuoron. Hän vannotti olemaan laskematta viemäriin rasvaa, se näet on rottien herkkua.

Tästä tuli mieleeni, että Mikonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa vallitsi joskus parikymmentä vuotta sitten aivan helvetillinen haju. Kerrottiin, että syynä oli rasva, jota paikalliset ravintola olivat päästäneet viemäriin tonneittain. Nyt tätä arvokasta raaka-ainetta sitten tongittiin sieltä ylös, putkia tukkimasta.

Toivottavasti nämä rottien suurisännät on nyt jo ainakin saatu kuriin. Jäterasvastahan saa vaikka mitä hyödyllisiä tuotteita. 1950-luvulla siitä tehtiin jopa margariinia, jonka nimenkin taidan muistaa: Anto. Anto -margariini antoi kuluttajalle paremmat päivät, sanottiin mainoksessa. Nykyään taitavat lentokoneetkin käyttää aika lailla tuollaista edistyksellistä kierrätystuotetta, en nyt tarkoita margariinia.

Suurkaupunkien synty oli 1900-luvun suuri uusi ilmiö. Miljoonakaupunkeja, joita yksinkertaiset sielut jostakin syystä ihannoivat, oli 1800-luvulla vain muutama, sitä ennen ei yhtään. Maailman suurimmaksi kaupungiksi mainittiin 8 miljoonan asukkaan Lontoota vielä minun kansakouluvuosinani, sitten New York meni ohi.

Nyt noita megalopoliksia on maailmassa sadoittain ja ongelmat ovat sen mukaisia: kaikki mahdollinen keskitetään ja hallinnoidaan ja homogenisoidaan. Tyhmimmät vihreät kannattavat tätä kehitystä, sillä elämä etenkin monikulttuurisessa ympäristössä, valtavan viihdeteollisuuden ja loputtomien pariutumismahdollisuuksien keskellä on kivaa ja kiehtovaa. Vrt. Vihavainen: Haun suurkaupunki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Mutta kirjoituksia on seinällä. Valtava keskittäminen kaikilla aloilla, vesijohdoista ja viemäröinnistä energian tuottamiseen ja jakeluun tekee metropolin haavoittuvaksi (Vihavainen: Haun teknopolis tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Nyt kannattaa seurata, mitä tapahtuu Kiovassa ja Harkovassa. Itse asiassa ne näyttävät olevan resilientimpiä (vrt. Vihavainen: Haun sivilisaation loppu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin on kuviteltu.

Mutta odotellaanpa nyt vielä. Helsingin ilmassa ei ole enää sitä hajua, jonka maalta tullut vielä 1950-luvulla haistoi väkevänä etenkin meren rannoilla. Myös veden voimakas sivumaku hävisi Päijänne-tunnelin myötä. Nyt putket vievät Helsingin jätteet kauas ulkomeren tuntumaan ja ensinhän ne puhdistetaan. Mutta suurkaupunki on yhä ongelma, jota ei kosmetiikalla ratkaista.