Ranska sodan varjossa

 

Ranskan kotirintamalla

 

Henri Troyat, Kahvila Pariisissa. Toinen osa romaanisarjasta Siemen ja hedelmät. J.K. Gummers Oy 1960, 372 s.

 

     Henri Troyat (1911-2007) oli armenialainen (alun perin Torossjan/Tarasov), joka syntyi Moskovassa ja siirtyi valankumouksen jälkeen lopulta Ranskaan, jossa hän loi merkittävän kirjallisenja yhteiskunnallisen uran.

     Troyatin elämäkerrat venäläisistä merkkihenkilöistä tunnetaan hyvin Suomessakin. Luulisin, että esimerkiksi Tolstoin, Dostojevskin, Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n, Tšehovin, Pietari Suuren ja Katariina Suuren elämänvaiheet ovat meillä tulleet ihmisille tutuiksi ennen muuta hänen kirjoistaan. Nythän niiden rinnalle ovat ilmestyneet lähinnä Radzinskin teokset, joilla myös on kirjalliset ansionsa.

      Troyat oli myös tuottelias kaunokirjailija ja julkaisi yli sata teosta. Hänet valittiin Ranskan Akatemiaan (”kuolemattomiin”) vuonna 1959 ja kuollessaan hän oli sen kauimmin palvellut jäsen.

      En ole ihan varma, mitkä ansiot painoivat eniten akateemikkovaalissa, mutta ainakin Troyat on hyvä kirjoittaja ja hänen työnsä varmasti lisäsi olennaisesti Venäjän historian tuntemusta Ranskassa, jossa russofilia oli hyvin merkittävä virtaus aina 1800-luvun lopulta saakka.

      Tämä nyt käsillä oleva kirja on toinen osa viiden kirjan sarjasta, jonka päähenkilöä on Amélie, tässä kirjassa vielä nuori tyttö, jonka mies joutuu maailmansodan rintamalle ja jolle tämän poisa ollessa syntyy tytär.

      Romaanisarjan kokonaisuudesta minulla ei ole mitään käsitystä ja suomeksi on kaiketi ilmestynyt vain kaksi osaa, mutta tämän kirjan olen lukenut kuvauksena siitä, miten ensimmäinen maailmansota koettiin selustassa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla.

      Toki Troyat ei ole tässä suhteessa erityisen luotettava todistaja, koska saapui Ranskaan yhdeksänvuotiaana lapsena vasta pari vuotta sodan jälkeen. Ilmeisesti ranskalaistuminen joka tapauksessa onnistui hyvin niin hänelle kuin monille muillekin armenialaisille, joista minun sukupolveni muistaa ainakin Charles Aznavourin.

     1900-luvun alussa Ranska oli yhä se maa, joka menestyksellisesti kilpaili asemasta kaikkien liberaalien toisena, henkisenä isänmaana (vrt. Vihavainen: Haun toinen isänmaa tulokset ). Tämä oli muuten Suomessakin merkittävä virtaus, mikä on usein jäänyt unhoon, kun maamme sitten itsenäistyi Saksan avulla ja Ranskan kulttuurinen johtajuus hävisi toisessa maailmansodassa sen poliittisen merkityksen myötä.

     Myös Venäjällä Ranska tunnetusti oli korkeassa kurssissa jo 1700-luvun lopulta lähtien. Uudelleen löydetty ystävyys sen kanssa poliittisen yhteisymmärryksen synnyttyä 1800-luvun lopulla oli ylitsevuotavaa. Saksan vastainen revanssihan se siinä innoitti patriootteja (ks. Vihavainen: Haun tolstoi avellan tulokset ).

      Venäjän ”höyryjyrän” oli ennen sotaa uskottu murskaavan saksalaiset ja huhuissa se oli viimeistään parin kuukauden kuluttua aina tapahtumassa myös rintamalla ja erityisesti  sen takana leviävissä huhuissa.

    Toiveet olivat yhtä tyhjiä kuin iltapäivälehtien klikkiotsikot, mutta ne virisivät yhä uudelleen. Todellisuudessa taistelut junnasivat kaikkialla edestakaisin kuin Juggernautin vaunut samatta aikaan muuta kuin yhä uusia ja uusia kuolleita ja vammautuneita.

      Rintamalla sota oli masentavaa helvettiä, mutta kotirintamalla se nähtiin uljaana taisteluna mies miestä vastaan, jossa sankaruus voitti raakalaismaisen vihollisen ja jossa kaatuminen oli kunniakas ja puhdas tapahtuma, johon uhrinsa antaja ehti vielä liittää ylevän huudahduksenkin.

      Kotirintamalla päähenkilö piti pientä kahvilaa, johon vanhat miehet ja eräät ulkomaalaisetkin kokoontuivat nauttimaan viinilasillisensa ja keskustelemaan sodasta. Patrioottinen tunne oli noussut niin korkeaksi, että puolueettomien espanjalaisten läsnäoloakin siedettiin vain vaivoin. Puolueettomuus näin tärkeässä asiassa ei ollut vähempää kuin petos.

     Amélie eli yhä rakastumisen kiihkeintä vaihetta ja änkesi useamman kerran rintaman läheisyyteen saadakseen tavata miestään. Lopulta tämä palasi kotiinkin, vammautuneena, mutta ei vailla toivoa paranemisesta.

       Kuten niin monissa1900-luvun sotia käsittelevissä kirjoissa, tässäkin ristiriita ylevän patrioottisen diskurssin ja raadollisen todellisuuden välillä nousee väkevästi esille. Silti tuo edellinenkin tapa kokea asiat on joka tapauksessa eräs keino selviytyä, vaikka sen näennäinen falskius tympäisee joitakin sivustakatsojia.

       Kiinnostava sivuseikka on viinin rooli jokapäiväisessä elämässä. Sitä juodaan yleensä ”kastettuna” eli vedellä sekoitettuna, mutta elämäniloinen espanjalainen vuokralainen juo sen aina sekoittamatta.

     Sankaritar itse ei juo viiniä aamupäivisin, paitsi poikkeustapauksissa, mutta tietenkin kyllä sitten myöhemmin, kuten kaikki asiakkaatkin. Myös kuusitoistavuotias pikkuveli, jota isosisko vielä komentelee, saa viininsä ja sitä pannaan myös irvistelevän taaperon huulille.

     Viinin kulutus olikin Ranskassa vielä 1960-luvulla valtavaa, koska se oli kaikkien jokapäiväinen juoma ja sitä tarjottiin jopa koululaisille. Vuonna 1954 Ranskassa juotiin puhdasta alkoholia 21 litraa per asukas, aikuiset keskimääräin 30,5 litraa.

     Kun viinissä on alkoholia keskimäärin 11-13%, voidaan arvioida, että aikuinen keskimäärin joi sitä keskimäärin pullon päivässä -jotkut siis paljon enemmän ja jotkut vähemmän.

     Italiassa määrä oli 9,2 litraa puhdasta alkoholia, Britanniassa 5,9 litraa ja Länsi-Saksassa 4,2 litraa. Suomessahan se tuohon aikaan oli vain pari litraa.

     Pääministeri Pierre Mendès-France aloitti vuonna 1954 raittiuskampanjan, johon liittyi mm. maitobaarien perustamista. Maitoa alettiin tarjota viinin sijasta myös kouluissa ja kasarmeissa. Ranskassa juotiin vuonna 2001 puhdasta alkoholia enää 10,5 litraa/hlö. Suomessa kulutus oli EU;n toiseksi pienin ja määrä 7,4 l/hlö.

     Nykyisen luvut joku varmaankin mielellään kaivaa esiin.

      Ranskan alkoholinkulutuksen väheneminen on kiinnostava ilmiö siinä kuin sen lisääntyminen useimmissa niissä maissa, joissa elintaso nousi ja sehän nousi rajusti kaikkialla toisen maailmansodan jälkeen.

      Ensimmäisen maailmansodan aikana viini joka tapauksessa oli se jokapäiväinen eliksiiri, jota aito ranskalainen nautti ja hänen oletettiin nauttivan leivän ohella. Viini oli ”ystävämme”, kuten muuan ranskalainen kirja asian ilmaisi (ks. Vihavainen: Haun notre ami le vin tulokset ).

      Tästä nyt lukemastani Troyatin kirjata ei itse asiassa jäänyt kovin kummoisia mieleeni. Voisi olla kiinnostavaa hankkia muutkin neljä osaa ja lukea ne. Ainakin ranskan kielessä saisi harjaannusta, jota ehkä joskus voisi tarvita, mutta luultavimmin ei.

 

Onko rauha arvo sinänsä?

 

Rauha parempi ois?

 

     Hiski Salomaan tunnetussa laulussa kehotetaan heittämään pois viha ja vaino, koska rauha olisi parempi itse kullekin. Itkevät orvotkin sitä kovin tarvitsivat.

     Tuon laulun sävel on muuten alun perin venäläinen ”slaavittaren jäähyväiset”, joka on yhtä komea kuin falski ylistys sotilaan uljaalle osalle, joka tuo ainakin nyt sankarille komean muistomerkin, ellei muuta (ks. Vihavainen: Haun vapaa venäjä tulokset ).

     Koska sota on pohjimmiltaan niin perin juurin typerää ja vastenmielistä toimintaa (vrt. esim. Mannerheimin kirje sisarelleen vuonna 1915), on sen kunniaksi tietenkin luotava monenmoista propagandaa, jotta se jaksaisi ihmisiä ajasta aikaan innostaa, tyhmempiä nyt ainakin.

     Toki ihmisluonnosta löytyykin sopivia naruja, joista vedellä, kun sodan puolesta puhutaan. Erinomaisen lähtökohdan sodan kannattamiselle tarjoaa sellainen tilanne, jossa ei itse tarvitse olla mukana taisteluissa, mutta voi sen sijaan osoittaa urhoollisuuttaan vaatimalla noilta etulinjan miehiltä yhtä peräänantamatonta taisteluhenkeä kuin katsomonkin puolella on.

     Kuten olemme saaneet huomata, helposti näiltä urhoilta satelee moitteitakin sinne, missä ruumiita tehdään, eikä kukaan kainostele olla maalla viisas silloin, kun merellä vahinkoja sattuu.

     Toki sodalla saattaa olla suurikin poliittinen tarkoituksenmukaisuutensa, jos nyt asioita siltä tasolta katsomme. Mikäli kuitenkin on käynyt, kuten yleensä käy, että homma onkin karannut käsistä, voi sodan selittää välttämättömäksi erilaisin perustein. Tärkeintä on, että taiteluhenki ( engl. ”morale”) säilyy. Moraalin kanssa, sanan varsinaisessa merkityksessä asialla ei ole paljonkaan tekemistä.

     Kaikki sodat yleensä nousevat historian lehdille, mikäli ne vaikuttavat tai edes uhkaavat vaikuttaa poliittisiin asetelmiin ja valtioiden voimasuhteisiin. Varsin paljon uhreja vaatinut Kustaa III:n sota on esimerkki siitä, että sota voi jäädä myös pelkäksi alaviitteeksi, ellei sillä ole merkittäviä valtiollisia seurauksia. Kuolleiden määrällä ei ole merkitystä. Kaikki ne olisivat haudassa joka tapauksessa.

     Etatistisen diktatuurin oloissa asia korostuu: tärkeää ei ole ihmisten kuolema tai kärsimyukset, vaan ainoastaan valtion menestys tai menetykset.

     Alan herostraattiseksi kuuluisuudeksi noussut V.V. Putin kävi jo ensimmäisenä sotavuonna tervehtimässä sankarivainajan leskeä ja selitti tälle, että me kaikki ihmiset kuolemme joskus. Usein kuolemalla ei ole mitään suurempaa merkitystä kenellekään ja mies saattaa kuolla esimerkiksi vodkaan.

    Jos kuolema koituukin ihmistä suuremman asian (valtion) puolesta taistellessa, se saa ihmistä suuremman merkityksen, siitä tulee suuri ja jopa suurenmoinen aasia.

     En muista, mitä sanoja Putin käytti, asian voi tarkistaa googlaamalla, mutta rohkenen väittää, että puheenvuoron sisällys oli tuo edellä esitetty. Sen pohjaltahan voimmekin ymmärtää, että miesten tapattaminen ei sellaisenaan merkitse mitään. Kaikkihan he olisivat jo viimeistään sadan vuoden kuluttu kuolleita joka tapauksessa.

     Mutta mikäli isänmaa sen sijaan on menestynyt, laajentunut tai  muuten saavuttanut jotakin vielä sadan vuoden kuluttua olemassa olevaa, on noiden sodan uhrien kuolemalle tullut yksilöä suurempi merkitys.

      Samaa voidaan tietenkin aina väittää myös niistä kaatuneista ja muista tapetuista, joiden henki oli mennyt yritettäessä puolustaa isänmaan politiikkaa, vaikka se ei sitten olisi menestynytkään. Ilman noiden sankarivainajien uhraamista olisi kaikki luultavasti mennyt vielä paljon huonommin ja suorastaan katastrofaalisesti. Ainakaan tämän väittäminen ei maksa mitään.

     En ole varma siitä, miten vakuuttavana tämä putinistinen näkemys koetaan Venäjällä. Kun Putin puhuu lännettyneen Ukrainan Venäjälle luomasta ”eksistentiaalisesta uhasta”, kuulostaa se kovin keinotekoiselta jopa siinä tapauksessa, että Ukrainan liittyisi Natoon.

      Itse asiassa tälllainen puhe on puhtaina bullshitiä (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset), johon kukaan varsinaisesti tuskin uskoo. Mutta sellaisen lööperin varassahan myös suurin osa länsimaidenkin politiikasta hoidetaan.

     Tilanne ei toki aina ole aina ja kaikissa sodissa ollut samanlainen. Kun suomalaisia kehotettiin nousemaan aseelliseen taisteluun Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, ymmärsi suurin osa ihmisiä, että valinta oli nyt ihan oikeasti vapauden ja orjuuden välillä ja että vastarinta saattoi ainakin lykätä sen terrorijärjestelmän tuloa maahan, jota rajan takaa avoimesti luvattiin.

     Tämä on muuten aivan liian vähän huomioitu asia talvisodan ja miksei jatkosodankin historiassa. Sotahan alkoi SKP:n julistuksella, jossa luvattiin nyt viedä loppuun se vallankumous, joka vuonna 1918 oli jäänyt kesken, kun puna-armeija ei ollut vielä kyllin vahva voittoa takaamaan.

     Nyt puna-armeija oli mahtavampi kuin mikään toinen mahti maailmassa ja voitto oli oleva varma. Se ”valkoinen Suomi”, joka vielä vaali vuoden 1918 perintöä, ymmärsi ilman pitempiä selityksiä, mitä oli odotettavissa.

      Mannerheim meni lankaan ja selitti myös ensimmäisessä päiväkäskyssään, että ”vapaussotaa” tässä nyt jatketaan. Ehkä jatkettiinkin, mutta sen julkinen sanominen oli virhe, mikä pian ymmärrettiin.

     Myös jatkosodassa O,V. Kuusinen puhui suomalaisille rajan takaa odotettavissa olevasta ”tilityksestä”, joka tietenkin olisi kohdistunut erityisesti vuoden 1918 ”lahtareihin” ja heidän perintönsä jatkajiin, mutta aivan varmasti myös sosialidemokraatteihin, jotka luopioina olivat kommunismin kannalta paljon pahempia ja vaarallisempia kuin varsinaiset porvarit.

     Tietenkin myös itse kommunistipuolueen vähälukuisessa jäsenistössä oli tappamatta jääneitä vääräoppisia, joiden kohtaloa ei tarvinnut arvailla.

      Sellaisen uhan edessä sota oli todellista puolustussotaa, joka saattoi motivoida ihmisiä kautta yhteiskunnan. Pasifismi kuului kommunistien ideologiassa kirosanoihin ja oli heidän käsitteistössään yksi sosiaalifasistien juoni, jolla hajotettiin työläisten rintamaa maailmanvallankumouksen estämiseksi.

      Hiski Salomaa ei kuulunut todellisiin rauhan ystäviin siinä mielessä, kuin NKP:n doktriini asian ymmärsi. Hän saattoi kaikin mokomin laulaa itkevistä orvoista, mutta koska häneltä puuttui ns. tietoisuutta, hän ei ymmärtänyt sitä, että juuri sotaa tarvittiin ja kovastikin.

      Kaikki paha, mitä vuonna 1918 ja sen jälkeen oli kärsitty, oli kommunistisen ymmärryksen mukaan seurausta kapinaan nousseiden sosialidemokraattien liian lepsusta politiikasta. Olisi tarvittu kovaa kättä, ankaraa terroria… Vallankumouksella ei koskaan saanut leikkiä, vaan sei oli aina vietävä äärimmäiseen asteeseen saakka.

     Näin siis O.V. Kuusinen ja näin SKP:n keskuskomitea ”itsekritiikissään” vuonna1919.

Vainojen vuosilta

 

Ennen sotia innostuttiin eri asioista

 

Blogin hakemistoa selatessa tulee kaikenlaista jo lähes tai kokonaan unohdettua vastaan. Ennen Ukrainan kahinoiden alkamista tuli kirjoitettua ns. kansallisista operaatioista, joista sittemmin on puhuttu paljonkin, silloin puhuttiin vähän ja kannattaa miettiä, miksi näin oli.

Jo ennen toista Tšetšenian  sotaa tulin perustaneeksi pikku projektin, joka käsitteli Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikkaa ja siihen liittyneitä kansallisia puhdistuksia maan luoteisosassa, eli siis Karjalassa ja Inkerissä. Se ilmestyi venäjäksi, eikä kukaan ollut kiinnostunut sen julkaisemisesta suomeksi, kunnes lähetin yhden kappaleen Mauno Koivistolle, joka innostui asiasta ja kirjoitti siitä hesariin sivun mittaisen artikkelin.

Venäjäksi kirja on siis tällainen:

В семье единой: Национальная политика партии большевиков и ее осуществление на Северо-Западе России в 1920-1950-е годы / Петрозав. гос. ун-т; Под ред. Тимо Вихавайнена и Ирины Такала. — Петрозаводск : Изд-во Петрозав. ун-та, 1998. — 289 с.; 20. — ISBN 5-230-09016-2.

Suomeksi se ilmestyi vuonna 2000 ja oli tällainen nimeltään:

Yhtä suurta perhettä : bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920-1950-luvuilla

Kirja , pehmeäkantinen

Vihavainen, Timo , 1947-

Takala, Irina 

Aleksanteri-instituutti 2000.

Abstract: One united family : the nationalities policy of CPSU from the 1920' s to 1950's and its ipmlementation in North-Western Russia.

No, eipä sekään lukijoita erityisesti kiinnostanut, en tiedä, montako kappaletta lienee myyty. Mutta tulipahan tehtyä.

 

Tässä joka tapauksessa nyt tuo alussa mainittu blogi täsmälleen sellaisena, kuin se vuonna 2013 ilmestyi:

 

perjantai 1. helmikuuta 2013

Kansalliset operaatiot

 

Kansalliset operaatiot

 

Sanapari ”kansalliset operaatiot” lienee Suomessa varsin vähän tunnettu siitä huolimatta, että asiaa koskevaa tutkimuskirjallisuutta on jo kauan ollut myös suomeksi.

Kyseessä on Neuvostoliiton valtiollisen poliisin, NKVD:n vuosina 1937-1938 suorittama ”likvidointi”, joissa tiettyjen kansallisuuksien edustajia järjestelmällisesti tuhottiin.

Niin sanotun suuren terrorin uhreista ylivoimaisesti suurin osa ammuttiin juuri ”kansallisten operaatioiden” puitteissa. Kyseessä ei siis suinkaan ollut esimerkiksi puoluepuhdistus, vaan nimenomaan etninen puhdistus.

Toissa vuonna julkaistussa teoksessaan Bloodlands. Europe between Hitler and Stalin, Timothy Snyder vertaa toisiinsa Hitlerin ja Stalinin roolia siinä osassa Eurooppaa, joka joutui näiden tyrannien vallan alaisuuteen. Länsieurooppalaisille ja amerikkalaisille lukijoille näyttää tulleen täydellisenä  yllätyksenä se, että kansanmurhia, ei siis suoritettiin molempien johdolla. Se ei ollut vain luokkaretkeä.

Tammikuussa pidettiin Uumajassa kansainvälinen seminaari, jossa parikymmentä alan eksperttiä vertasi tietojaan ”kansallisista operaatioista” ja pohdiskeli niiden syitä ja mekanismeja. Vaikka operaatiot suurelta osin keskittyivät sellaisiin diasporakansallisuuksiin kuin puolalaiset, saksalaiset, virolaiset ja suomalaiset, ei ajatus terrorin preventiivisestä, sotilaallisesti motivoidusta luonteesta saavuttanut erityistä vastakaikua.

”Rationaalisuuden” kannalta nämä kansamurhat ovat verrattavissa natsien juutalaisvainoihin. Suuri yhteinen nimittäjä on ihmiselämän ja yksilön täydellinen halveksunta. Valtion nimissä hallitseva Moolok, joka ei pelännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, suoritti tuhotyötään yhtä byrokraattisen ”rationaalisesti” kuin mitä tahansa muuta hallinnollista tointa. Eipä Lenin aikoinaan suotta julistanut, että valtio on väkivaltakoneisto, jolla luokka alistaa toista. Iivana Julma oli emootioidensa vallassa toimiva sadisti, joka kuitenkin sai katumuksen ja itseinhon puuskia. Jumala häiritsi häntä, kuten Stalin huomautti. Stalinia ei häirinnyt.

Jälkimaailma on suhtautunut Stalinin joukkomurhiin monin eri tavoin. Venäjällä ja muissa entisen Neuvostoliiton maissa asian moraalinen puoli on vahvimmin esillä. Memorial-seura ja monet muut yhteisöt vaalivat murhattujen muistoa ja vaativat oikeudenmukaisuuden palauttamista siellä, missä se voidaan tehdä. Virallisen Venäjän suhde on problemaattisempi. Koska neuvostomenneisyyden arvoa halutaan vaalia, ei sen rikollisten piirteiden esillä pitäminen ole helppoa.

Kansanmurha on määritelty toiminnaksi, jossa ihmisiä tuhotaan tai muuten vakavasti vahingoitetaan kansallisuuden perusteella. ”Kansallisissa operaatioissa” myös suomalaisiin kohdistui kansanmurha, jossa kaikkein varovaisimpienkin (Eila Lahti-Argutina) laskelmien mukaan sai surmansa yli 8000 henkeä. Neuvosto-Karjalassa suomalaisten osuus väestöstä oli tuhon aikaan noin kolme prosenttia, mutta likvidoiduista heidän osuutensa oli yli neljäkymmentä prosenttia.

Tämän rikoksen laajuuteen nähden on erikoista, että siitä on maassamme puhuttu kovin vähän. Asia korostuu, kun sitä verrataan sinänsä tärkeään kahdeksan juutalaisen luovuttamiseen natsi-Saksalle sodan aikana. Käytännöllisesti ainoa taho, joka pitää asiaa esillä ovat eräät inkeriläiset aktivistit, erityisesti Leo Gildi, joka toissa vuonna julkaisi surmattujen suomalaisten luettelon (Книга памяти финнов). Hänen mukaansa operaatioissa menehtyi noin viisitoista tuhatta henkeä. Gildi on vaatinut YK:ta tunnustamaan, että kyseessä oli kansanmurha.

Suomen valtion suhde asiaan on ollut kartteleva aina siitä lähtien kuin nuo hirmutyöt tapahtuivat. Tuskinpa metelin pitäminen mitään auttaisikaan.

Sen sijaan Venäjän valtion kannattaisi tehdä asianmukaista surutyötä ja ottaa vastuu rikoksesta, jota ei voi enää kätkeä eikä kieltää. Suomessa on venäläisiin kohdistunutta väkivaltaa käsitelty valtion tukemissa projekteissa sekä vuoden 1918 että vuosien 1939-1944 osalta. Tämä on muuttanut käsityksiämme omasta historiastamme ja palauttanut muistiamme siellä, missä se on päässyt hämärtymään.

Aleksandr Solženitsyn kirjoitti aikanaan, että Venäjälle ovat tarpeen katumus ja itserajoitus. Valtio-Moolokin palvojat oikealla ja vasemmalla ovat torjuneet tämän vaatimuksen ja viitanneet siihen, että venäläiset kärsivät stalinismista kaikkein eniten.

Argumentti on huono. Kyllä saksalaisetkin kärsivät toisessa maailmansodassa enemmän kuin juutalaiset, mutta ei tämä poista heiltä velvollisuutta katua niitä rikoksia, joita he tekivät nimenomaan juutalaisia vastaan.

Venäjällä näyttää nyt olevan tekeillä jonkinlainen uusi euraasialainen valtioideologia, jonka kannattajiksi haalitaan niin kommunismin ihailijoita kuin kansallisiakin voimia. Niin sanottu ”Izborskin klubi” on jo suunnitellut monumenttia, joka symbolisesti osoittaisi, miten äiti-Venäjä on yhdistänyt niin kommunisteja kuin nationalisteja.

Ehdotetussa monumentissa kaksi sotilasta, toinen valkoupseerin ja toinen puna-armeijalaisen uniformussa, polvistuu neidon edessä jonka hahmossa yhdistyvät niin Jumalanäidin kuin äiti-Venäjän piirteet.

Asetelma kuulostaa herkältä ja kuvannee hyvin niitä tuntoja, joita jokaisessa patriootissa ja jopa ulkomaisessa Venäjän ystävässä herättää se uhrautuva taistelu hirviömäistä valloittajaa vastaan, jolle kaikki inhimillinen ja korkea oli vain tuhoamisen, pilkan ja manipuloinnin kohde.

Asian ongelmallinen puoli on se, että Venäjä ei ollut vain isänmaa-äiti, joka kutsui puolustamaan itseään.

Nikolai Berdjajev esitti aikanaan ajatuksen, että Venäjä edustaa naispuolista prinsiippiä ja kaipaa itselleen miestä, joka täydentäisi sen omalla panoksellaan. Onnettomuudekseen Venäjä on saanut huonoja sulhasia. Pietari Suurikin oli lähinnä raiskaaja.

Samaa täytyy sanoa myös Stalinista. Punaupseeri saattoi epäilemättä puolustaa myös äiti-synnyinmaata, mutta hän edusti toisaalta myös sitä samaa Moolok-valtiota, joka piti hänen äitiään vankeudessa ja oli tuhonnut synnyinmaan kansaa aivan samalla eläimellisellä häpeämättömyydellä kuin rajan takaa tullut hyökkääjä nyt teki.

Patriotismi on myönteinen tunne, joka kuuluu jokaisen säädyllisen kansalaisen velvollisuuksiin ja oikeuksiin. Se tarvitsee hartaudenharjoituksia, eikä ole asianmukaista, että sellaisina hetkinä ja sellaisissa yhteyksissä muistettaisiin ehdottomasti myös ikäviä ja häpeällisiä asioita. Olisi yhtä väärin vaatia hirviön kuvaa äiti-Venäjän monumentin taustalle kuin teloituskomppanian kuvaa suomalaisiin vapaussotamonumentteihin.

Siitä huolimatta myös patriootin on tunnustettava historia sellaisena kuin se oli. Muuten hänestä tulee huijari ja, mikä pahempaa, moraaliton typerys, joka jatkaa valhetta.

Mitä sanoikaan Solzhenitsyn: «Жить не по лжи…!» Ei pidä elää valheessa!

 

Imperiumin mainio liittolainen

 

Venäjä ystävänä

Stephen Graham, Russia and the World. Cassell and Company Ltd 1915, 259 s.

 

Historiasta tulee pelkkä tylsien truismien pötkö, ellemme pysähdy aina välillä katsomaan, millaiselta tulevaisuus näytti, silloin kun sitä ei vielä tunnettu. Sellaisessa asemassahan toki olemmekin tuomitut olemaan niin kauan, kun me täällä murheen alhossa saamme luvan vaeltaa.

Se tulevaisuus, jonka näemme edessämme, ja jonka valmisteluun koko toimintamme kohdistuu, ei yleensä sellaisenaan toteudu. Sen sijaan toteutuu jokin toinen variantti, jossa yleensä tietenkin on mukana myös odotettuja piirteitä.  Alkuperäiset haihatuksemme voimme aina unohtaa ja päätellä, ettei niitä oikeastaan edes tarkoitettu.

Joskus kuitenkin tulee tapahtumia, joita nimitämme mustiksi joutseniksi ja osoittautuu, että ponnistustemme avulla tai niistä huolimatta olikin syntynyt jotakin aivan uutta ja tuntematonta, jota emme missään tapauksessa halunneet emmekä voineet edes kuvitella. Venäjän vallankumoushan oli yksi sellainen.

Sodat ovat usein tuollaisen laskemattoman ja ennustamattoman tulevaisuuden hautomoita siitäkin huolimatta, että koskaan muulloin ei uhrata aikaa, vaivaa ja ihmisiä tulevaisuuden hyväksi niin häikäilemättä, kuin sotien aikana. Loputtomat ihmisuhrithan tulevat oikeutetuiksi vasta, kun maailma kokonaan muuttuu.

Tästähän kertoo rivisotilaallekin vanha mukava marssilaulu:

Die Trommel schlägt und schmettert,

Rataplan, don diridon!

….

Die neue Zeit kommt morgen
rataplan don diri don
Soldat kennt keine Sorgen
rataplan don diri don
Hinter uns vergeht
was noch gestern galt
Rote Sonne steht
abends überm Wald
und morgen ist neue Zeit

Bing-videot

 

Sota muuttaa siis jo huomenna kaiken uudeksi ja siitä tuleekin sellainen maailma, jota kelpaa katsella!

Sotien aikana elämisen perspektiivi muuttuu. Se, mikä ennen oli pelättyä ja halveksittua, saattaa tulla läheiseksi ja rakkaaksi, kun kyseessä on liittolaisuus, kun taas se, mikä ennen saattoi näyttää sympaattiselta tai ainakin harmittomalta, saattaakin alkaa kantaa mukanaan maanisen murhaamisen  ja orjuuttamisen synkkää varjoa.

 Isänmaa on vaarassa, kuten se aina sotien aikana on ja vihollinen on paholaisen agentti maan päällä. Ei se muuten vihollinen olisikaan.

Jokunen aika sitten bloggasin englantilaisen J.Y. Simpsonin vuonna 1916 ilmestyneestä Venäjä- kirjasta, jossa tämä hurskas raittiusmies julkitoi rakkautensa Venäjään, uuteen ystävään, joka oli vielä vuosikymmen sitten ollut anglosaksisissa maissa eräänlainen pahan valtakunta ja taantumuksen ja sorron tukipylväs koko maailmassa.

Nyt löysin hyllystäni toisen englantilaisen, Stephen Grahamin Venäjä-kirjan joka on jo vuodelta 1915, jolloin sodan lopettaminen ennen kuin se saavutti järjettömät mittasuhteet, näytti vielä mahdolliselta.

Graham (1884-1975) oli suosittu matkakirjailija, joka harrasti kaukaisia seutuja. Hän oli jo samonnut Venäjän vuoristoja ja autiomaita perusteellisesti ristiin rastiin, ennen kuin ensi kertaa kävi Pietarissa, johon hän suhtautui hieman yliolkaisen vihamielisesti kuin slavofiili ainakin.

Venäjän imperialismista Grahamilla ei ole pahaa sanottavaa, Imperiumihan Englantikin oli ja Saksallekin olisi kaiken kohtuuden mukaan sodan jälkeen palautettava siirtomaansa. Varsinaisiksi maailmanvalloiksi jäisi joka tapauksessa ainakin kaksi imperiumia: Venäjän maaimperiumi ja Englannin meri-imperiumi.

Lisäksi ilmeisesti tulisi USA, jonka merkitys oli huimaa vauhtia kasvanut, mutta joka ei ollut mukana sodassa ja jota ei saisi myöskään päästää sekaantumaan sen päättämiseen.

Toki Venäjällä oli syntejä tunnollaan. Puolan kohtalo oli ollut ainutlaatuisen julma, mutta sitähän olivat olleet pilkkomassa myös Preussi ja Itävalta. Sodan jälkeen Puola voitaisiin yhdistää ja saisi varmastikin autonomian Venäjän alaisuudessa.

Puolalaisten ja venäläisten välinen viha oli ollut aivan tavattoman kiivasta aikoinaan, toteaa kirjouttaja, mutta nyt, sodan alettua kirjoittaja huomaa sen tykkänään hälvenneen. Hän myös havaitsee, Simpsonin tavoin, että Venäjän entinen juoppous on hävinnyt kuin taikaiskulla kieltolain ansiosta.

Pienvaltioiden kohtalosta sodan jälkeen ei oikein tiedetä, mutta niiden kansalliset tarpeet on tunnustettava. Suomi, jossa kirjoittaja viipyy pari päivää, näyttää varsin kykenevältä toimimaan vaikka yksin, ilman holhoojaa. Mutta kaikkihan riippuu Venäjästä.

Kirjoittaja ei toki rupea ajatuksissaankaan pilkkomaan Venäjää ja varmaankin myös sotasensuuri olisi sen estänyt. Valloituksensa Venäjä joka tapauksessa ansaitsee sekä Preussissa että esimerkiksi Konstantinopolissa. Turkki on astunut Saksan kelkkaan ja saa siitä vastata.

Mitä tulee juutalaisiin, heissä on paljon niitä, jotka ovat ensi sijassa omien maidensa kansalaisia ja vasta sitten juutalaisia. Niidenohella on paljon myös päinvastaisia tapauksia.

 Heille olisi annettava oma kotimaa Palestiinasta, mistä jo oli kansainvälisestikin ollut puhetta. Suurten joukkojen ainakaan nopea muutto sinne ei kuitenkaan ole realistista ja niinpä muutto Amerikkaan, joka jo on ollut hyvin suurta, tulee varmasti jatkumaan.

Puolassa juutalaiset ovat todellinen ongelma, katsoo kirjoittaja, joka ei missään tapauksesa tunnustaudu antisemitismiksi ja paheksuu esimerkiksi kuuluisaa Beilisin juttua (ks. Menahem Mendel Beilis - Wikipedia ) sikäli kuin sitä käytettiin juutalaisia vastaan.

 Sinänsä tuollainen rituaalimurha oli ehkä saattanutkin Venäjällä, joskaan ei Englannissa tapahtua, pohti kirjailija ja kertoo, miten tunnettu kirjailija Rozanov todisteli sen todennäköiseksi ja joutui sivistyneistön ostrakismin kohteeksi.

Tämä paheksunta osaltaan osoitti venäläisen liberaalin mielipiteen merkityksen. Itse asiassa venäläiset ovat itsevaltiuden kuorrutuksen alla liberaaleja, hän päättelee toisaalla.

Mitä juutalaisuuden kohtaloon tulee, Graham kiteyttää sen seuraavasti:

-Venäjä on luvannut juutalaisille vähän ja myös antaa vähän. Kirjoittaja ei uskonut edes juutalaisten pakollisen asuinalueen (Tšerta osedlosti/pale of sttlement) häviämiseen. Hän toivoi kuitenkin, että tuolla alueella juutalaiset saisivat oikeuksia ainakin sivistykseen ja emigraatioon ja suojaa antisemiittien pahantahtoisuutta vastaan…

-Englannissa on sympatioita juutalaisia kohtaan

-Amerikka auttaa juutalaisia, jos voi

-juutalaiset työskentelevät aktiivisesti oman asiansa hyväksi

-Jos Turkin imperiumi sortuu, juutalaiset perustavat oman valtion Palestiinaan, jonne kaikki maailman juutalaiset voivat halutessaan muuttaa. Jotkut Rotschildit eivät tietenkään seuraa mukana, toteaa kirjoittaja toisaalla.

Kun maailmansodan rauha tehdään, sen pitäisi olla oikeudenmukainen, vaikka olikin utopistista toivoa, että se estäisi kaikki tulevat sodat. Ranskan piti saada Elsass-Lothringen, Belgian Aachen ja Köln (!) sekä riittävä sotakorvaus. Puola pitäisi yhdistää ja Konstantinopoli asettaa Venäjän suojeluksen alaiseksi ja Hagia Sofia ortodoksisen kirkon keskukseksi.

Saksalta olisi sotakorvausten sijasta takavarikoitava sen laivasto ja jaettava se voittajien kesken. Saksan afrikkalaiset siirtomaat olisi palautettava.

Rauhat eivät ole ikuisia ja sota on sitä todennäköisempää, mitä enemmän pikkuvaltioita on olemassa. Kolmen suuren imperiumin, Venäjän, Englannin ja USA;n hallitessa rauhasta voisi tulla pitkä.

 

 

Mielet ja kielet

 

Kansallisuuksien rinnakkaiselo

 

Mikään Euroopan suurista kansakunnista ei ole syntynyt valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä. Vielä tänäkin päivänä saattaa kielellinen kirjavuus monessa maassa vallita ainakin murteiden tasolla, mutta usein joillakin seuduilla puhutaan yhä omaa kieltäkin huolimatta jopa satojen vuosien yhtenäistämispolitiikasta.

Espanjassa miljoonien äidinkieli on itse asiassa katalonia, gallego tai baski eikä kastilia (castellano) ja jopa andalusialaisten murretta on joskus haluttu nimittää kieleksi. Kanarian saarilla huomaa heti murteellisuuden.

Ranskan heksagonin laidoilla taas puhutaan perinteisesti muita kieliä kuin Franche Comtéssa ja Ison Britannian osat ovat tunnetusti kukin omien kansojensa asuttamia, vaikka englanti onkin syrjäyttänyt paikalliset kielet. Ala- ja yläsaksakin olivat joskus omia kieliään, mutta nyt ne ilmenevät lähinnä murteina.

Venäjällä varsinainen venäjän kieli on yllättävän samanlaista koko laajalla alueella, mutta siellähän on sitten myös suuri määrä vähemmistökansoja, minkä jotkut ovat nähneet suoranaisena perusteena sille, että maan on ehdottomasti oltava imperiumi.

Jokaisessa valtiossa on normaalisti yksi kansallisuuksia yhdistävä kieli, jolla korkein opetus ja hallinto tapahtuu ja jo käytännön syistä kaikki pyrkivät oppimaan sitä, ihan oman etunsa vuoksi. Saamelaisten oli pakko opetella valtakansallisuuden kieltä, mikäli eivät halunneet jäädä ikuisiksi ajoiksi primitiiviselle kehitysasteelle.

Ukrainassa paikallinen kieli jäi lapsipuolen asemaan, vaikka olikin huomattavan suuri. Se leimattiin venäjän murteeksi ja sen kehittymistä estettiin pakkokeinoin. Samanlaista politiikkaa yritettiin jonkin aikaa myös Puolan kohdalla ja saatiin aikaan vain kansallisuusvihaa.

Suomen kielen tarina niin sanotun Venäjän vallan aikana on sen sijaan varsin ainutlaatuinen, joskin vertailuja Baltiaan voi halutessa tehdä. Joka tapauksessa ne ontuvat.

Meillä oli omat kielitaistelumme, jotka jatkuivat aina talvisotaan saakka. Silloin lopulta ymmärrettiin, että ollaan samassa veneessä ja ruotsinkieliselläkin taholla tyydyttiin siihen sangen anteliaaseen politiikkaan, joka takasi kielivähemmistölle suoranaisia etuoikeuksia.

Vielä 1930-luvun lopulla J.K.Paasikivi oli saanut tuskastua ruotsikkojen lyhytnäköiseen iltalypsypolitiikkaan, jossa käytettiin naapurimaata vipusimena (ks. Vihavainen: Haun paasikivi tulokset ).

Talvisota hitsasi kansakunnan lopullisesti yhdeksi. Myös suomenkielisellä puolella ymmärrettiin, että vähemmistölle kuuluu antaa tiettyjä etuoikeuksia, jotta se tuntisi olonsa turvatuksi ja pysyisi aidosti lojaalina lailliselle esivallalleen.

Ahvenanmaahan oli meillä ollut varsinaisesti separatistinen alue, mutta saatiin tyytyväiseksi antamalla sille suunnilleen samanlainen itsehallinto, kuin Suomella oi ollut Venäjän keisarikunnan osana. Myös Suomi oli ollut osaansa tyytyväinen niin kauan, kuin sille taattuja etuoikeuksia kunnioitettiin.

Neuvostoliiton hajottua nostettiin Suomi usein esimerkiksi siitä, miten vähemmistöjen oikeudet oli hoidettava ja ihasteltiin kansallisuuspolitiikkaamme. Valitettavasti sitä ei kuitenkaan jäljitelty ja kansalliset ristiriidat uusissa valtioissa osoittivat pian, että kansallisuuskysymys huonosti hoidettuna on nopea tie turmioon.

Aina silloin tällöin meilläkin yhä kuuluu ääniä ruotsinkielisten liiallisesta suosimisesta ja esimerkiksi ns. pakkoruotsi onkin kieltämättä aika omituinen ilmiö nykyisessä maailmassa.

Joka tapauksessa kielikysymys on tässä maassa hoidettu tavalla, joka hakee maailmassa vertaistaan ja se näkyy muun muassa siinä, millainen suhde molemmilla kieliryhmillä on yhteiseen isänmaahan. Monelle ulkomaalaisella asia on aivan käsittämätön, eikä sitä kannat edes yrittää selittää, kun ei asiaa kuitenkaan uskota.

Joka tapauksessa se kannattaa myös meillä aina silloin tällöin palauttaa mieleen. Se tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole sitä juuri missään muualla maailmassa.

Tässä parin vuoden takainen blogi asiasta:

 

torstai 29. syyskuuta 2022

Meillä ja heillä.

 

Kieli ja mieli

 

Pertti Torstila mainitsee kirjassaan Komennus Budapestiin, että unkarilaisten oli vaikea käsittää sitä, etteivät suomenruotsalaiset ole ”ruotsalaisia” samassa mielessä, kuin he ajattelevat naapurimaissa olevien unkarilaisten olevan. He eivät toisin sanoen ole maassamme kansallinen vähemmistö, vaan suomalaisia, joiden äidinkielen asema toisena kansalliskielenä on turvattu perustuslaissa.

Ei tämä asia olekaan helppo käsittää, ja sitä voi pitää yhtenä maamme erikoisuutena, jota ei voi ymmärtää ilman historiallisen taustan tuntemista. Ei se välttämättä myöskään ilman muuta päde ajasta aikaan ja muitakin näkemyksiä on.

Myös Venäjällä kieltäydytään itsepintaisesti tunnustamasta sellaista mahdollisuutta, että äidinkieleltään ruotsalainen maamme kansalainen ei olisikaan ”ruotsalainen” vaan ruotsinkielinen suomalainen.

Venäjällä, joka on jo kauan ollut monikansallinen valtio, многонациональная страна eli Vielvökerreich, on tapana ryhmitellä toiskieliset (inorodtsy, oikeastaan toisrotuiset) kukin omaan kansallisuuteensa kielen perusteella ja samaa ajattelua noudatetaan myös muista maista puhuttaessa.

Niinpä saamme lukea, että esimerkiksi Mannerheim oli ruotsalainen (šved, tai mahdollisesti suomalainen ruotsalainen, finski šved), mutta suomalaisena häntä ei pidetä. Toki myös Suomen ruotsalaisilla ajatellaan olevan Suomen kansalaisuus, mutta suomalaiseen kansakuntaan нация he eivät kuulu.

Suomenruotsalaiset tai siis Suomen ruotsinkieliset identifioituvat kuitenkin tällä hetkellä -kuten aiemminkin- nimenomaan Suomen valtioon ja sen historiaan eivätkä suinkaan katso kaipaavansa Ruotsin suojelusta diasporaryhmänä.

Mutta ei tämäkään mikään itsestäänselvyys ole enempää, kuin se välttämättä on ikuinen tosiasia. Krimin sodan aikana Ruotsi tai ainakin sen kuningas oli varsin kiinnostunut ajatuksesta saada ruotsinkielinen Suomi takaisin ja kieliriitojen aikana Ruotsi osoitti myös merkittävää kiinnostusta suomenruotsalaisten kohtelua kohtaan.

Mikäli sitten ajatellaan erikseen Ahvenanmaata, ei sen suomalainen identiteetti ainakaan vahva ole, mikäli siitä yleensä voisi puhua.

Mutta nimenomaan Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö oli myös avainasemassa silloin, kun alettiin puuhata suomenkielisyydelle ja suomenkielisille oikeuksia yhteiskunnassa. Kansallisrunoilijamme Runeberg kirjoitti kansallisiksi symboleiksi nousseet runonsa ruotsiksi, Snellman perusteli Suomalaisen kulttuurin ja valtion tarpeellisuuden ruotsiksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

1800-luvulla tulikin tavaksi erottaa toisistaan ruotsinkielisyys ja ruotsinmielisyys. Jälkimmäinen tarkoitti omien ryhmäetujen ajamista enemmistön kustannuksella ja välinpitämättömyyttä suuren suomalaisen enemmistön asemasta, edellinen taas korosti kansakunnan valtaenemmistön oikeuksia ja pyrki sen aseman parantamiseen, sekä kielellisessä suhteessa että muuten. Molemmat ryhmät olivat aluksi enimmäkseen ruotsinkielisiä.

Kuten tunnettua, venäläinen valtiovalta asettui tukemaan suomalaisuusliikettä ja teki sen sangen tehokkaasti. Vuoden 1863 kielimanifesti oli mahtava keisarillinen armonosoitus suomenkieliselle suomalaisuudelle ja lisää seurasi matkan varrella.

Ideana oli tietenkin ruotsalaisuuden ja siis Ruotsin vaikutuksen eliminointi suomalaisuuden avulla. Viime kädessä voiton perisi venäläisyys.

Slavofiilien piirissä pohdittiin Venäjän vähemmistökansojen asemaa ja merkitystä. Tunnettu slavofiili Nikolai Danilevski katsoi, että vain muutamat kansat, kuten venäläiset, kykenivät muodostamaan omia kulttuurihistoriallisia tyyppejä. Toiset taas eivät siihen kyenneet, mutta saattoivat kyllä palvella venäläisyyden asiaa historiassa ns. etnografisena materiaalina.

Tällaisiin aineksiin kuuluivat suomalaiset kansat. Nehän eivät koskaan olleet muodostaneet valtioita, mikä osoitti, ettei niillä ollut siihen tarvittavaa kykyä. Niinpä niiden kohtalona oli palvella jotakin toista kansallisuutta, suomalaisten kohdalla siis joko Venäjää tai Ruotsia. He toimivat kulttuuria luovan kansan ”etnografisena materiaalina”.

Pienenä maana Ruotsi ei olisi voinut sallia suomalaisuuden kehittyvän vapaasti, vaan olisi pyrkinyt pakkoruotsalaistamaan suomalaisensa. Jättimäisellä Venäjällä oli sen sijaan varaa sallia suomalaisilleen ns. etnografinen itsenäisyys. Valtiollista itsenäisyyttä he eivät tietenkään edes tarvinneet, koska heillä ei ollut siihen edellytyksiä.

Danilevskin ajatuksia myötäili tunnettu toinen slavofiili, Gilferding, joka saksalaisesta nimestään huolimatta oli aito suurvenäläinen sovinisti.

Ajatukset suomalaisten kyvyttömyydestä muodostaa valtiota on nähtävä oman aikansa taustaa vasten. Eivät ne olleet poikkeuksellisen radikaaleja tai vihamielisiä. Argumentit, joille nyt voimme nauraa, olivat tuolloisessa ympäristössä paljon vakuuttavampia.

Mutta mielipiteistä ja teorioista viis. Käytännön politiikka oli se, jolla oli todellista merkitystä kansojen kohtaloille. Venäjä on tarjonnut aikoinaan elinmahdollisuudet miljoonille saksalaisille, näistä suuri osa kuului balttilaiseen aateliin ja kohosi monikansallisen valtakunnan huippupaikoille. Esimerkiksi armeijassa saksalaisuus oli hyvin laajasti edustettuna.

Monessa tapauksessa noista ”keisarin uskollisista saksalaisista” olisi voinut puhua saksankielisinä venäläisinä, mutta huolimatta heidän usein jopa täydellisestä kielitaidostaan he jäivät venäläisten silmissä aina ”saksalaisiksi”. Kun Saksa sitten vuonna 1871 yhdistyi, tuli Venäjällä tavaksi puhua siitä, että saksalaisten ”suuri isänmaa” oli Saksa, Das grosse Vaterland, eikä Venäjä.

Epäluulo kaikkia toissukuisia (inorodtsy) kohtaan kasvoi Venäjällä 1800-luvun lopulla. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa nähtiin Pietarissa saksalaisvastaisia mellakoita ja vandalismia. Kun sodassa tuli tappioita, löytyi saksalaisuus helposti selittäjäksi.

 Toisen maailmansodan aikana saksalaisia -ja suomalaisia- kohdeltiin jo sitten suorastaan a priori vihollisina. Jo ennen sotaa oli tehty suomalaistenkin keskuudessa laajaa etnistä puhdistusta, jonka uhreja muuan tunnettu suuri projekti parhaillaan tutkii.

Paradoksaalisesti se oppi, joka selitti ihmisen luokka-aseman olevan primäärinen asia ja kansallisuuden, rodun ja vastaavien seikkojen olevan aivan toissijaisia, toimeenpani historian suurimpiin kuuluvia terrorikampanjoita juuri kansallisuuden perusteella, Kaukoidästä Ukrainaan ja Jäämeren rannalta Mustalle merelle.

Myös toisen maailmansodan jälkeen tehdyt etniset puhdistukset olivat aivan summittaisia ja tehtiin henkilöiden todelliseen identiteettiin katsomatta äidinkielen perusteella. Puhdistusten vaikutusta ovat tavallaan viimeistelleet ns. paluumuutot Venäjältä, josta takaisin ”kotiin” on saapunut jopa vuosisatoja tuossa maassa asuneiden sukujen vesoja.

Myös Venäjälle on Neuvostoliiton hajottua saapunut miljoonittain entisissä neuvostotasavalloissa asuneita. Tällainen kieleen pohjautuva kansallisuusajattelu näyttää olevan sääntönä useimmissa maissa ja sellaista on noudatettu myös ns. etnisissä puhdistuksissa ja se taitaakin yleisesti ottaen perustua realismiin, ei kuitenkaan välttämättä yksilöiden kohdalla.

Venäjänkieliset vähemmistöt näyttävät useinkin olevan taipuvaisia ajattelemaan olevansa ennen muuta venäläisiä ja sen vuoksi myös tuon ”suuren isänmaan” ainakin henkisiä kansalaisia ja siten myös usein sen noudattaman politiikan kannattajia.

Kansallisuuden poliittisen merkityksen kuviteltiin 1900-luvun lopun Länsi-Euroopassa jo olevan hiipumassa ja näin asia olikin hyvinvoivissa maissa. Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisen jälkeiset tapahtumat osoittivat sitten yllättäen jotakin muuta.

Meillä Suomessa oli kiivastakin kieliriitaa vielä ennen sotia, mutta niiden jälkeen on kielirauha vallinnut eikä kenellekään pälkähtäisi mieleen ajatella esim. suomen ruotsinkielisten paluumuuttoa Ruotsiin.

 Käytännössä ruotsinkielisten kulttuuriset oikeudet ovat niin suuret, että moni pitää niitä epäoikeudenmukaisina. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä arvo on kansallisuussovulla tässä maailmassa, jossa juuri tämä kysymys on jälleen kerran johtanut mielettömiin seurauksiin.

Ukrainassakin kysymys ukrainankielisyydestä ja -mielisyydestä on hyvin kiinnostava. Kuten tunnettua, itsenäisen Ukrainan alkuaikoina ei edes maan päämies (Leonid Kutšma) osannut puhua kunnolla ukrainaa. Kieltä tärkeämpää oli kuitenkin varmasti ”mieli”. Jako meikäläisiin ja heikäläisiin äidinkielen perusteella olisi ollut yhtä absurdia kuin aikoinaan Suomessakin.

Nyt näyttää Ukrainassa niin ukrainankielisyys kuin myös -mielisyys valtavasti lisääntyneen. Yhä useammat ilmoittavat sen äidinkielekseen venäjän sijasta. Osaavatko he sitä todella, on kysymys erikseen. Putinin karkea väkivaltapolitiikka on tuottanut vastavaikutuksen.

Meneillään olevan sodan päättämiseksi pitäisi kansallisuuskysymys saada hoidettua tavalla, joka tyydyttää useimpia niitä ihmisiä, joiden elämää se suoranaisesti koskee. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi solmituissa rauhoissa loukattiin kansallisuusperiaatetta poikkeuksellisen törkeästi, vaikka oli luvattu nimenomaan sen kunnioittamista.

Se tie vei uuteen sotaan, jonka päätteeksi kansallisuusongelmat hoidettiin valtavilla etnisillä puhdistuksilla. Sellaisia näyttää moni haluavan myös Ukrainaan. Silloin on joka tapauksessa otettava huomioon, etteivät venäjänkielisyys ja Venäjän-mielisyys useinkaan ole samoja asioita.

Asioiden hoitaminen oikeutta ja kohtuutta loukkaamatta ei ole helppoa. Siihen kuitenkin olisi pyrittävä. Suomen kokemuksia kansallisuuskysymyksen ratkaisemisesta ei voi suoraan siirtää Ukrainaan, mutta kukaties niistä jotakin opiksi otettavaa voisi olla myös siellä.

 

 

 

 

HP

 

Hevonpeetä ja muuta

 

Varsinaisen valehtelemisen sijasta turvaudutaan nykyään usein erilaiseen harhaanjohtamiseen. Tilastot ovat siihen hyvä keino ja joskus 1960-luvulla tentin aiheesta lienen kirjankin, jonka nimenä oli ”Miten tilastoilla valehdellaan”. Muistan tekijänkin, Darrell Huff.

Itse kirja oli aika vaatimaton ja voisi kuvitella, että sen perusideat olisi jokaisen ylioppilaan tai ainakin maisterin tunnettava, ammattikirjoittajista nyt puhumatta..

Näin ei ole. Kaikkialla ja kaikilla tasoilla näkee tilastoja esitettävän aivan harhaanjohtavilla tavoilla ja konstit siihen ovat yksinkertaisia, simppeleimmillään graafisissa esityksissä, joissa esimerkiksi kuvataan vertailtavia aineistoja erikokoisilla esineidenkuvilla. Mutta ei siitä enempää, ei tässä voi mitään kurssia ruveta pitämään.

Totuus sinänsä on vaikea kysymys ja ymmärrän hyvin Pontius Pilatuksen kysymyksen Jeesukselle. Maaherra oli arvattavasti saanut filosofista koulutusta sen verran, että uskoi tietävänsä, ettei totuutta olekaan. Hänellä olisi ollut journalistin valmiudet nykyäänkin.

”Totuus” on syytä erottaa väitteiden ns. totuudesta tai epätotuudesta. ”Totuudesta” sanan syvimmässä merkityksessä ja mahdollisuuksistamme sen haltuunottoon on syytä kirjoittaa oma traktaattinsa, jos tarpeen.

 Tässä kiinnostaa nyt tuo arkipäivän vaatimaton kysymys, ero toden puhumisen ja valehtelun välillä ihan arkisessa mielessä, eli siten kuin se ymmärretään lastentarhassa, tuomioistuimessa tai jossakin muussa vastaavassa paikassa, vaikkapa perheen aamiaispöydässä.

Kun joku puhuu niin totta kuin osaa, häntä voidaan pitää todenpuhujana, vaikka hän itse asiassa ei onnistuisikaan paljastamaan sellaista osaa totuudesta, joka on häneltä jostakin syystä salattua ja antaisi asioista aivan yksipuolisen kuvan.

Valehtelija sen sijaan saattaa suoltaa hyvinkin paljon tosia lauseita ja niiden taakse tarkoin kätkeä keskeisen asian, jonka jostakin syystä haluaa salata. Syyt voivat olla moninaiset: ehkäpä hän on rikollinen tai suuri patriootti, ehkäpä vaikka edistyksellinen henkilö, joka haluaa olla osaltaan maailmaa pelastamassa ja parantamasa.

Toden puhujaa on usein halveksittu mutta myös arvostettu. Herodotos kertoo, että hänen selvästikin arvostamansa persialaiset opettivat lapsilleen kolme asiaa, joissa yksi oli toden puhuminen.

Kuten jokainen tietää, sekin on problemaattinen asia. Se, joka aina menee möläyttämään totuuksia missä tahansa, tekee usein karhunpalveluksen niin itselleen kuin muille, vaikka totuuden tietäminen ja kunnioittaminen onkin hyvä asia.

Tyrannille totuuden sanominen on yleensä vaarallista. Antiikin aikana keksittiin Aisopoksen kieli, ja puhuttiin vertauksin ja tunnuskuvin. Kolmedioissa totuus kätkettiin naurun taakse -verum dicere ridens.

Huomasin jo tästäkin aiheesat kirjottaneeni parikin kertaa (esim. Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).  Liitän tähän yhden vanhan blogin viimekertaisen jatkoksi. Lisää löytyy hakutoiminnalla:

 

lauantai 16. tammikuuta 2016

Bullshit ja valhe

 

Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

 

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.

Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.

Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.

Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.

Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?

Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.

Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.

Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.

Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.

Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.

On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.

Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.

Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.

Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.

Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?

Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?

Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.

Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.

On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.

Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.

Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.

Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.

Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.

 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.

Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.

Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.

Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?

 

Kiusaamisen alkulähteillä

 

Simputuksen opissa

 

Aina silloin tällöin saa kuulla, että Suomen armeijassa aikoinaan kukoistanut simoutuksen perinne, joka tosin nyttemmin on jo aikoja sitten hävinnyt, olisi saanut alkunsa nimenomaan Haminan kadettikoulusta, jossa vallitsi venäläinen henki. Siellä sitä todella esiintyi.

Tätä on syytä epäillä, kun mainittu oppilaitos lakkautettiin jo vuonna 1903 ja perustettiin sitten uudelleen Helsingissä vuonna 1919. Varmaankin osa opettajista oli aikoinaan palvellut vanhassa koulussa, mutta eiväthän he niitä simputtajia olleet, vaan sen sijaan vertaisryhmät, ”vanhat” kadetit.

Myöskään Venäjällä ei ainakaan Aleksandr Kuprinin todistuksen mukaan sipikutus ollut tapoana hänen omassa koulussaan, Moskovan 4. junkkarikoulussa.

 Hän kertoi, että saksalaiset (joita Venäjän upseeristossa oli erittäin paljon) olivat joskus yrittäneet tuoda sinnekin tätä tapaansa, mutta tulleet torjutuiksi. Hän esittää myös, että ns. koulun henki oli niin hyvä ja vahva, että opettajat varoivat sitä suotta loukkaamasta epäasiallisille määräyksillä.

Kouluissahan puhutaan pennalismista tai nykyään mopotuksesta ja siitä on ollut hyvin vaikea päästä eroon.Se tuntuu vain syntyvän aina uudestaan.  Jonkinlaista leikkiähän se parhaimmillaan on ja muodostaa kai usein eräänlaisen initiaatioriitin, joka saattaa olla kaikille asianomaisille jopa palkitseva.

Varsinainen simputus, sellaisena kuin olemme saaneet siitä lukea esimerkiksi Venäjän nykyisessä armeijassa (dedovštšina) on sen sijaan vakavampaa ja saattaa ilmetä vaarallisenakin pahoinpitelynä, joka ei ainakaan yhteishenkeä nosta.

Olipa miten tahansa. Hyvin kiinnostavan tarinan omista kokemuksistaan Saksan armeijasta esitti heti tuoreeltaan vuonna 1918 Jalmari Kara, jonka kynästä sittemmin syntyi mm. sellainen aikakautensa suosittuun genreen kuuluva kirja kuin Suur-Isänmaa, jossa Suomen armeija ihmeaseen avulla voittaa kaikki muut (ks. Suur-isänmaa: Romaani menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta by Kara | Project Gutenberg ).

Tuollaisia kirjoja muuten ilmestyi maailmansotien välillä tuhkatiheää, muun muassa Venäjällä. Tuon tieteisromaanin ohella Kara kirjoitti romaanin mm. nuoren Sylvi-tytön kokemuksista (ks. Vihavainen: Haun jalmari kara tulokset ).

Kiinnostavinta mielestäni joka tapauksessa on se, mitä hän muistelmissaan  kertoo aikalaistodistajana jääkärikoulutuksesta ja elämästä. Niille, jotka ovat lukeneet Matti Lackmanin tutkimuksia, siinä ei ole juuri uutta, mutta joka tapauksessa pidän muistelmakirjaa erittäin todistusvoimaisena ja myös rohkeana tilityksenä omana aikanaan.

Yhden kirjan perusteella ei koko menneisyyttä voi hallita, mutta simputus nimenomaan saksalaisena ilmiönä nousee siinä vahvasti esille. Siirtyikö se sitten Lockstedtin kentältä ja kasarmeista Suomeen on toinen kysymys. Taitaa olla syytä epäillä, että näin tapahtui.

 

 

orstai 2. marraskuuta 2017

Korutonta kertomaa

 

Korutonta kertomaa

 

Jalmari Kara, Jääkärin muistelmia. Kirja 1918. 348 s.

 

Se, joka on lukenut Matti Lackmanin kirjoja jääkäriliikkeestä, ei liikoja kuvittele asian ylevästä ja romanttisesta puolesta.

Olihan niitä idealisteja ja jaloja sieluja mukana, mutta hyvin monet saatiin sinne muilla keinoin. Osalle, etenkin merimiehille, kyseessä oli vaihtoehto Saksan vankiloille, osa lähti seikkailemaan tai rötöksiä karkuun ja moni, kovin moni suorastaan huijattiin mukaan.

Tämä vaikutelma tulee Jalmari Karan tuoreeltaan kirjoitetusta muistelmakirjasta, jossa ei vielä lainkaan ollut sitä kultausta, jonka jääkäriliike sitten myöhemmin sai, kun nuori Suomi tarvitsi sankarinsa.

Lähtiessään jääkärit saivat yhteiskunnan vastuunalaisilta voimilta peräänsä kirouksen ja syytöksen veneen keikuttamisesta: koko Suomi joutuisi vielä kalliisti maksamaan muutamien hurjapäiden maanpetoksesta, siitähän oli juridisesti kysymys.

Parempi ja uskottavampi vaihtoehto olisi ollut niin sanotut Mannerheimin jääkärit eli liittyminen vapaaehtoisena Venäjän armeijaan. Niitähän oli satoja, kuten tiedetään.

Jääkäriksi lähtenyt ansaitsi sen sijaan lain mukaan maanpetoksesta hirttotuomion (vrt. Vihavainen: Haun hirttämätön tulokset ). Oli vain hyvää tuuria, että vain kaksi liikkeeseen osallistunutta ehdittiin hirttää.

1920-luvun alkuvuosina jääkäreillä oli myös aika hurja maine. Lehdissä kerrottiin alinomaa juovuspäissä tehdyistä miestapoista, joissa jääkärit olivat mukana. Uusi Suomi kuuluttikin tuolle joukolle toverikuria, jonkinlaista kollektiivista vastuuta, koska jääkärien nimen pilasivat muutamat lurjukset. Itse asiassa kyseinen lehti ei koskaan ollutkaan jääkärimielinen.

Joka tapauksessa, rämä kirja on jääkärin kirjoittama ja päivätty kesäkuussa 1918, siis aikana, jolloin saksalaisten valta maassa oli korkeimmillaan. Kirjoittaja kyllä esittää saaneensa tekstin jääkäritoveriltaan, mutta kyseessä on aivan ilmeisesti vanha konsti, joka auttoi panemaan paperille myös arkaluontoista materiaalia, jota ei omissa nimissään olisi kehdannut julkaista.

Joka tapauksessa kirjan kuvaukset Lockstedtin leiristä ja Misse-joen sodasta ovat karmeaa luettavaa. Preussilainen äksiisi oli suomalaiselle niin käsittämättömän typerää ja epäoikeudenmukaista, että se ei voinut olla herättämättä vastarintaa, josta tietenkin saatiin sitten kärsiä.

Kollektiivinen kurinpito heijastui sitten miehistön keskuudessa remmiapelleihin. Se onneton, jonka takia koko porukka oli saanut kärsiä, sai nyt maistaa sakinhivutusta. Sieltä se perinne tuli myös Suomen armeijaan ja vaikka se nykyään on jo hävinnyt, muisteli isävainaa sen vielä sodan ajan koulutuskeskuksissa olleen voimissaan.

Toki ihmisten rääkkääminen yli voimiensa antoi tavallaan myös haasteita, joiden voittaminen ehkä toi itsetuntoa. Joka tapauksessa tähän touhuun liittyi selvästi sadistisia ja epäreiluja piirteitä, jotka saivat suomalaiset takajaloilleen. Kirjoittaja arvelikin, että Saksan armeijassa mies tahallaan kiusattiin niin loppuun saakka, että hän suorastaan iloitsi päästessään rintamalle.

Suomalaisten ja saksalaisten välillä olikin koko ajan jännitettä. Herrakansan edustajat epäilivät suomalaisten lahjoja ja kykyjä, mutta saivat tosipaikan tullen huomata jäävänsä kakkosiksi. Saksalaiset olivat myös kovia varastamaan ja hämmästelivät suomalaisten rehellisyyttä. Mutta itsepäisiä suomalaiset olivat. Kapinallisten hengen nujertaminen osoittautui preussilaisilla keinoilla toivottomaksi.

Varkaita ja huijareita löytyi kaikkialta. Talousaliupseerit varastivat suomalaisten ruokaa Misse-joella ja se krooninen nälkiintyminen, joka koko ajan vallitsi, alkoi muuttua akuutiksi. Epärehellisiä olivat myös ne värvärit, jotka oleilivat Ruotsissa ja houkuttelivat miehiä Saksaan kertomatta, mistä oikein oli kysymys. Taisivat he rahojakin pimittää.

Näitä syytöksiä petollisesta värväyksestä sitten alkoi yhä enemmän sinkoilla miehistön keskuudesta ja tilanne muuttui jo uhkaavaksikin. Kirjoittaja ei suinkaan torju noita syytöksiä, vaan näyttää ymmärtävän täysin niiden oikeutuksen. Uskon puutehan se silloin vaivasi, mutta lopulta kohtalo loi tilanteen, jossa kaikki näytti taas selvältä. Vähän liiankin selvältä.

Suurin osa saksalaisista esimiehistä oli epämiellyttäviä rähisijöitä ja jo ensimmäiset kosketukset preussilaiseen äksiisiin olivat tyrmääviä: ”Miksi näin raaka ärjyntä? Ymmärsihän sitä vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja karkea äänensävy?”

Sotilaan alistaminen oli itsetarkoitus ja siihen kuului myös, ettei mistään asiallisuudesta saati oikeudenmukaisuudesta ollut tietoakaan. ”Nahkapojat” olivat elukoita, eikä jääkärin kohdalla asia ollut paljoakaan paremmin. Mutta sitä samaahan maailman armeijoissa oli muuallakin, niin Ranskan muukalaislegioonassa kuin myös Venäjällä.

Sadomasokistinen oireyhtymä, jollaisesta preussilainen henki freudilaisen tulkinnan mukaan kärsi, ei lainkaan viehättänyt kirjoittajaa. Sen sijaan hänen teksteistään pilkahtaa useinkin tietty humanistinen pohjavire. Linjojen takana partiossa ollessaan hän kuulee venäläistä haikeaa laulua. Miten oli edes mahdollista, että tällaisena kauniina yönä ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?

Kaiken kaikkiaan kirjoittajan antama todistus saksalaisesta sotilaselämästä kuvasi sen suomalaiselle luonteelle ja maailmankatsomukselle niin vastenmieliseksi ja kouluttajat sellaisiksi elukoiksi että aseveljet, jotka sitä mahdollisesti lukivat tai joille sitä ystävällisesti käännettiin vuonna 1918 lienevät kuunnelleet korvat punaisina.

Veikko Antero Koskenniemi runoili Versailles’n rauhan jälkeen, Saksan armeijasta, että sen kunniakkaan asetakin alla/ viel’ ihmiskunnan suurin sydän lyö. Kara tiesi toki paremmin.

Mutta kyllähän siinä romantiikka käy vähiin, kun äkseerataan väkeä totaaliseen sotaan nälkärajalla eläen. Rudyard Kiplingin runo Tommy Atkinsista sisältänee universaalisesti päteviä aineksia:

We aren't no thin red 'eroes, nor we aren't no blackguards too,

But single men in barricks, most remarkable like you;

An' if sometimes our conduck isn't all your fancy paints,

Why, single men in barricks don't grow into plaster saints;

 

Naiset olivat jääkäriliikkeen piirissä aliedustettuina, mikä mahdollisesti johtui heihin kohdistetusta rakenteellisesta väkivallasta, en tiedä. Joka tapauksessa pataljoonan miesoletetuilla yleensä oli flamma kotimaassa, ainakin itse kukin oli tullut jotakuta ajatelleeksi.

Tämän kirjan sankarillakin sellainen oli, mutta palatessaan kotimaahan pommarimatkalle hän löysikin kuumia kirjeitä lähetelleen morsiamensa venäläisten upseerien pöydästä…

Kovastihan venäläiset, saksalaiset ja jopa kiinalaiset olivat viime aikoina naissukupuolta kiehtoneet, kertoo kirjoittaja, mutta toteaa, että olihan niitä nyt sentään myös kunnon naisia, vaikka kuinka.

Katkeruutta miehessä joka tapauksessa oli ja ilmeistä on, että veljessodan kokemukset raaistivat entisestään kirjoittajaa, joka alun perin ja pohjimmiltaan tuntuu olleen herkkä sielu.

Mikäli kirjoittajaa ja julkaisijaa pidetään samana henkilönä, mikä mielestäni on aivan ilmeistä, kannattaa sitäkin enemmän ihmetellä, että hän kansalaissodan aikana ”kunnostautui” aivan erityisesti punaisten teloittajana muun muassa Kouvolassa.

Hän oli esiintynyt kirjailijana jo ennen maailmansotaa ja sen jälkeen hän julkaisi muutamia yltiöisänmaallisuudessaan sangen muistettavia kirjoja nimimerkillä Kapteeni Teräs. Hän kirjoitti myös nimimerkillä Eero Kaski.

Jostakin syystä pidän kirjoittajan henkilökuvaa varsin kiinnostavana. Aion oitis lukea hänen romaaninsa Nuoren Sylvi-tytön koettelemukset (1927) jahka saan sen käsiini.