Menneisyys hahmottuu uudelleen

 

Muuttuva historia

 

     Etenkin sellaisissa piireissä, jotka eivät asioita ymmärrä, naureskellaan usein ajatukselle ”Historian muuttumisesta” ja ”ennustamattomasta menneisyydesrä”.

     Sellaiseen voi olla syytä paljonkin tietyissä tapauksissa, joissa valtiovalta on mahtikäskyllä vääntänyt tulkinnan mieleisekseen faktoista piittaamatta.

     Venäjällähän muuan räikeä tapaus on ollut talvisodan historia, jossa sekä koko sodan synty ja tarkoitus, kuin myös sen virallinen aikalaisskenaario irrotettiin ajan faktoista ja muokattiin aivan totuudenvastaiseksi propagandatarinaksi.

      Koska sen takana oli supervallan arvovalta ja sen loukkaamattomuus oli kunkin henkilön ns. ”hyvien idänsuhteiden” ehtona, asia hyväksyttiin hiljaa ja tyydyttiin vain omalla puolella kirjoittamaan omaa tarinaa, joka aluksi tyystin poikkesi venäläisstä, mutta pikku hiljaa alkoi yhä enemmän muuttua sen kanssa yhteensopivaksi.

      Ihmiskunta sai nähdäkseen vielä sellaisenkin ilmiön kuin suomalaisten itsesyytökset hyökkäyksen kohteeksi joutumisen takia. Nyt asia alkaa jo painua unhoon, mutta Hannu Rautkallio on kirjoittanut asiasta kirjankin.

     Vuonna 1981 pidettiin Petroskoissa venäläis-suomalainen historiasymposiumi, jonka yhtenä teemana oli jatkosodan rauhan viivästyminen, missä syyllisiä kymmenien tuhansien ihmisten kuolemaan olivat neuvostotulkinnan mukaan tietenkin suomalaiset päättäjät.

     Jatkosotahan oli tuolloin jo kansallisessa tarinassa ehditty tekemään vain Suomen aloittamaksi rikolliseksi hyökkäyssodaksi ilman lieventäviä asianhaaroja.

     Niinpä oli todellinen sensaatio, kun talvisota, Neuvostoliiton hyökkäyssodaksi nimitettynä tuossa tapahtumassa nostettiinkin eräässä puheenvuorossa koko jatkosodan välttämättömäksi ehdoksi, jota ilman se oli mahdoton ymmärtää.

     Tämän keskeisen tärkeän tosiasian esitti moskovalainen Viktor Holodkovski, järkyttäen silminnähtävästi niin symposiumin venäläisiä kuin suomalaisiakin osanottajia.

     Eihän kukaan järkevä ihminen olisi voinut uhrata kaikkia suhteitaan kaikkivoipaan supervaltaan, ei venäläisellä eikä suomalaisella puolella, mikäli vähänkin ajatteli omia etujaan.

     Holodkovski uhrasi omat etunsa totuuden puolesta ja sai tietenkin jatkossa runsaasti henkilökohtaisia vaikeuksia. Matkustaminen ulkomaille oli nyt ehdottomasti pois laskuista ja myös työpaikka meni, eikä Neuvostoliitossa jo valmiiksi kirjoitettu laaja ”Suomen historia” koskaan ilmestynyt, kun Holodkovski ei suostunut kirjoittamaan siihen omaa osuuttaan vasten omaatuntoaan eikä muita päteviä voimia ollut.

     Olisihan tuokin kirja ollut kiinnostava lukea. Ehkäpä se vielä ilmestyykin sopivasti muunneltuna ja joku serviili skribentti löytyy nyt kirjoittamaan sen osuuden, jossa kerrotaan Suomen historiasta itsenäistymisestä nykypäiviin.

     Tämä tuli vain mieleeni, kun ajattelin sitä historian muuttumista, joka on tapahtunut itsenäistymisvaiheemme kohdalla niin meillä kuin Venäjällä. Holodkovski onnistui siitäkin omassa, myös suomeksi ilmestyneessä kirjassa tuomaan esille totuutta, joka oli vastoin ”marxilaisia” sapluunoita, joita siellä oli pidetty pyhinä.

     Suomessa bolševikkien suorittama itsenäisyytemme tunnustaminen on jo 1960-luvulta saakka osoitettu taktiseksi operaatioksi. Tuomo Polvisen jälkeen ei tulkintaa ole tarvinnut korjailla, eikkä Polvinen antanut periksi, kun Kekkonen bulvaaninsa kautta yritti sitä vastaan hyökätä.

     Nyt Venäjällä on kaivettu esiin aiemmin lähes vaietut ns. heimosodat ja selitetty ne suuriäänisesti Suomen hyökkäyssodiksi aina Karjalan kansannousua 1921-1922 myöten. Ystävällinen ja aina rauhanomainen Venäjä siis sai jo tuolloin ilkeältä naapuriltaan palkaksi vain puukonpistoja.

     Kun Neuvostoliitolla ja Venäjällä oli Suomeen hyvät suhteet, jätettiin ikävät asiat kaivelematta, kuten siellä on avoimesti todettu. Nyt sitten luodaan uusia tulkintoja kostoksi nykyisten suhteiden kireydestä.

      Onhan se historiankirjoitusta tämäkin ja selvää kyllä on, että tutkimuksen ulkopuoliset seikat ovat aina enemmän tai vähemmän vaikuttaneet siihen, miten menneisyyttä on haluttu katsoa.

     Muuan vääristymä oman maamme historiassa on ollut vuoden 1918 sodan kohdalla. Se pyrittiin tietyssä vaiheessa näkemään ennen muuta kotimaisena, sisäsyntyisenä vallankumouksena, jolle oli omat pätevät marxilaiset syynsä ja selityksensä ja jonka kanssa naapurilla ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä.

     Se Neuvosto-Venäjän ratkaiseva rooli tuon asian välttämättömänä ehtona, joka on aina ollut jokaisen nähtävissä, jäi silloin enemmän tai vähemmän varjoon tai ignoroitiin kokonaan. Suomen historiaahan tässä oltiin kirjoittamassa…

     Nyt viime aikoina tuokin asia on taas kaivettu esiin ja jo oli aikakin, voisi sanoa. Hieman kummalliselta ja hyvin merkitykselliseltä tuntuu, ettei tämän johdosta syntynyt oikeastaan mitään polemiikkia.

     Mitäpä sitä selviä faktoja vastaan tappelemaan. Niistä vaikenemiselle sen sijaan on aikoinaan ollut sitäkin enemmän syitä.

       Näin se historia muuttuu:

 

perjantai 26. tammikuuta 2018

Vallankumous levisi

 

Vallankumous levisi Suomeenkin

 

Lasse Lehtinen, Risto Volanen, 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Otava 2018, 191 s.

 

     Harva meillä näyttää muistavan, mitä SKP:n julistuksessa Suomen kansalle 30.11.1939 sanottiin. Siinähän pohdiskeltiin muun muassa myös sitä, miksi vallanotto epäonnistui vuonna 1918.

       Syyksi todettiin, että neuvostovaltio oli silloin vielä liian heikko estämään imperialistien sekaantumista Suomen asioihin.

      Nyt Neuvostoliitto sen sijaan oli maailman voimakkain valtio ja pystyisi estämään moiset asiat. Se olisi vilpittömän ystävällinen ja herkästi suomalaisten kansalliset tarpeet huomioon ottava liittolainen, selittivät taannoisesta NKVD:n verilöylystä hengissä selvinneet SKP:n johtohenkilöt veitsi yhä kurkulla, noin kuvaannollisesti

     Voitto olisi siis varma, oli jokaisen järjissään olevan pakko päätellä. Vastaavanlaisen pakottavan argumentin voimasuhteista ja tulevaisuuden näkymistä esitti sitten myös Ryti puolentoista vuoden kuluttua. Voimahan se on, joka jyllää, ne divisioonat.

     Kun olen venäläisten kollegojen kanssa ollut valmistelemassa yhteistä esitystä Suomen ja Venäjän välisten sotien historiankirjoituksen kehityksestä molemmin puolin rajaa (taisi jäädä ilmestymättä, huomautus v. 2026), olen joutunut hämmästymään sitä seikkaa, että Venäjän vaikutus Suomen kansalaissodan syttymiseen, jota täytyy pitää sen välttämättömänä edellytyksenä, on jo kymmenien vuosien ajan jäänyt meillä aivan vaille huomiota.

     Kun meillä on keskitytty omien raakuuksien sinänsä ymmärrettävään penkomiseen, on kokonaiskuvan annettu samaan aikaan hämärtyä.

     Kuitenkin meillä on vuosien mittaan ilmestynyt suuri määrä teoksia, joista tuon suuren kokonaiskuvan on voinut lukea, se nyt vain on jotenkin jätetty tekemättä.

      Ajattelen ennen muuta Anthony Uptonin erinomaista ja seikkaperäistä kirjaa, joka meillä lähes täydellisesti vaiettiin. Tekijä lienee sen johdosta masentunut ja syystäkin.

      Toki Tuomo Polvisen uranuurtavat teokset aikoinaan noteerattiin asianmukaisesti, mutta harvalla lienee ollut kylliksi harrastusta uppoutua noiden sinänsä erinomaisesti kirjoitettujen teosten seikkaperäisyyteen.

      Monesta voi olla yllättävää, että myös Viktor Holodkovskin yksityiskohtaiset teokset lisäävät paljon olennaista asioihin ja niistä voi lukea myös totuuden, vaikka aikanaan pakollinen kumartelu Leninille ja ideologialle toki hämääkin yksinkertaista politrukkia ja muutakin lukijaa.

     Näitä kirjoja Lehtinen ja Volanen eivät ole jostakin syystä merkinneet kirjallisuusluetteloonsa Polvista lukuun ottamatta. Sieltä puuttuvat myös Risto Alapuro, Turo Manninen ja Manfred Menger, mutta sen sijaan Irina Novikova on ilahduttavasti mukana.

     Ei nyt tässä kuitenkaan vaadita kohtuuttomia kirjalta, joka pyrkii pureutumaan nimenomaan yhteen asiaan, siihen, joka otsikossa mainitaan. Se kyllä onnistuu tehtävässään, vaikka joitakin asioita voi pitää kyseenalaisina.

     Sellainen on esimerkiksi väite, että mikäli Brest-Litovskissa olisi saatu aikaan rauha jo ensi kierroksella, ei Saksa olisi tehnyt interventiota Suomeen.

     Menger ja häneen viitaten Holodkovski ovat toista mieltä tästä asiasta. Mitä taas tulee Brest-Litovskin sopimuksen merkitykseen Venäjän Suomen punaisille antamalle avulle, on syytä noteerata myös Leninin sanat, joiden mukaan Saksan kanssa tehtyjä sopimuksia on rikottu jo kolmekymmentä-neljäkymmentä kertaa ja rikotaan edelleenkin. Bolševikit tekivät parhaansa sopimuksista piittaamatta, mutta kun sitä voimaa puuttui.

     Mutta eipä tartuta näihin. Kyllä kirjoittajat esittävät hyvin ja jäntevästi sen niin usein pimentoon jätetyn perusasian, että kumouksen aloittamisessa kyseessä oli pitkälti katurahvaan (mob, roskaväki) painostamana tehty äärimmäisen edesvastuuton päätös. Se oli päätös demokratian hylkäämisestä ja väkivaltaan turvautumisesta, jota itärajan takaa mahdollisuuksien mukaan vaadittiin ja tuettiin.

     Syksyn dramaattinen suurlakko liittyi jo olennaisesti Lokakuun kaappaukseen, kuten jo Eino Ketola on ansiokkaasti selvittänyt. Suomen bolševikit tarvittiin silloin Pietarissa ja vallankumous peruttiin.

     Mutta toki Pietarilla oli aseiden, yllytyksen, esimerkin ja viljan lisäksi lahjoittaa suomalaisille tovereille myös pari asiansa osaavaa bolševikkia, erityisesti jo Viaporin kapinan aikana täällä puuhannut Adolf Taimi sekä Rahjan veljekset.

     Kummallista kyllä kirjallisuusluettelossa ei ole enempää Kuusisen myöhempää tilitystä kuin Alkion päiväkirjaa, vaikka molempia on selvästi käytetty. Niistä olisi kyllä irronnut mehevää aikalaistekstiä hieman lisääkin.

     Tärkeästä elintarvikekysymyksestä olisi ollut Heikki Rantatuvan väitöskirjakin, mutta toki asian polttavuus näyttää muutenkin selvinneen. Se oli todella tärkeä ja USA:lla oli tässä asiassa meidän kannaltamme ikävä rooli.

     On sanottu, että yli yhdeksänkymmentä prosenttia historioitsijan tarvitsemasta aineistosta löytyy New York Timesistä. Suomen historiaa tämä ei toki koske, mutta runsasta lehdistön käyttöä voi mielestäni pitää kirjan ansiona. Nythän se onkin aika vaivatonta.

     Aseeseen tarttuminen oman kansan toista puoliskoa vastaan, kansalaissota, on hirmuinen asia. Suurempaa törkeyttä on vaikea kuvitella ja luulen, että asian kauhistuttavuus aikalaisille jää jälkipolvilta helposti ymmärtämättä.

     Nimenomaan 1960-luvulla meilläkin syntyi vallankumousromantiikka. Silloin levisi tännekin usko maailmahistorian etenemiseen dialektisin hyppäyksin. Vallankumous oli sitten se historian kohokohta ja kansan juhla…

     Sen syntyminen omista, kotoperäisistä syistä oli erityisen tärkeää teorian kannalta, vaikka jo vuoden 1918 venäläinen lehdistö piti selvänä, että ”tuli” oli levinnyt Suomeen Venäjältä. Selvähään se olikin.

     Kirjoittajien tähtäimessä on ollut erityisesti Väinö Linnan trilogia, jolla on ollut valtava merkitys vuoden 1918 kuvan synnylle. Kirja on omassa sarjassaan sekä hyvä että tärkeä, mutta historiallisena selityksenä kehno, kuten jo vanhasta Rasilan tutkimuksesta lähtien on tiedetty.

     Se avasi kyllä erittäin tärkeän näkökulman ”alhaalta” punaiselta puolelta ja antoi tutkimukselle uutta potkua, mutta eihän se tutkimuksia korvannut eikä korvaa.

     Meilläkin olisi syytä julkaista enemmän historian dokumentteja, vanha Soikkasen kirjakin on jo bibliofiilinen harvinaisuus.

     Venäjällä Jevgeni Balašov on julkaissut talvisodasta dokumenttikokoelman, joka olisi syytä kääntää suomeksikin. Vastaava kokoelma, jossa vuoden 1918 perusdokumentit olisivat mukana, on tarpeen sanelema. Muuten riittää netissä toinen toistaan hullumpia näkemyksiä tästäkin aiheesta.

     Lehtisen ja Volasen kirjassa on, tosin lyhennettynä, punaisen puolen vallankumousjulistus. Se oli juuri yhtä valheellinen kuin se julistus, jolla bolševikit aloittivat oman kaappauksensa. Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan asia piti saada rahvaan silmissä näyttämään sekä puolustukselliselta että lailliselta (valtiopetosta vastaan) ja tulevien sukupolvien siunaus julistettiin asialle jo etukäteen.

     Siunausta ei sittemmin ole kuulunut eikä vähään aikaan enää kiroustakaan.

     Teot itse syyttävät tekijöitään sekä punaisella että valkoisella puolella. Eipä tässä enää totuuskomissioita eikä anteeksipyyntöjä kaivata, sillä sosialidemokraattien järkevän siiven toiminta on jo iät ja ajat ollut sitä tehokasta katumusta, jota tällaisessa tapauksessa tarvitaan. Noita järkeviä oli jo aikanaan, mutta he eivät onnistuneet yrityksissään.

   Onnittelut vain tarpeellisesta kirjasta!

 

Itärajan tarinaa

 

1700-luvun rajat

 

Joachim Mickwitz – Jyrki Paaskoski, Itärajan vartijat 4, 1700-luku. Joachim Mickwitzin osuuden suomentnut Marketta Klinge. Schildts n2005, 352 s.

 

Tässä on nyt luettu tämän sarjan (ks. Vihavainen: Haun itärajan vartijat tulokset) viimeinenkin nide.

Sarja on osoittautunut kiinnostavaksi ja ainahan uutta oppii, kun asialla ovat kunkin aikakauden ekspertit, jotka tutkimuskirjallisuuden ohella tuntevat myös aikakauden lähteitä.

Kuitenkaan minulle ei ole vieläkään ihan täysin valjennut, miksi sarja loppuu juuri tähän, tarkemmin sanottuna Suomen sotaan. Jos kaikkea läpäisevänä periaatteena on raja ja sen myötä Ruotsin kehittyminen territoriaalivaltioksi, jolla oli valvotut ja vahvistetut rajat, kuten esipuheessa vakuutetaan, voi asian ymmärtää vain ja nimenomaan emämaan kannalta.

Silloin on syytäkin lopettaa. Suomen, entisen valtakunnan osan ruotsalainen aika päättyi silloin. Alueen yliherruus ja samalla Ruotsin entinen itäraja siirtyi nyt Venäjälle. Mahdollisesti ideana oli myydä kirjaa (ruotsiksi) nimenomaan ja ennen kaikkea Ruotsissa, jossa Suomi sellaisenaan ei ketään kiinnosta.

Kuitenkaan Suomen itäraja ei vuonna 1809 mihinkään hävinnyt. Se säilyi ja sitä jopa valvottiin etelässä varsin muodollisen tarkastikin. Pohjoisessakin luvaton rajanylitys saattoi tuoda paljon ikävyyksiä, vaikka paikalliset ylittivät sitä rutiininomaisesti.

Saattaa kyllä olla niinkin, ettei suuriruhtinaskunnan itärajasta myöskään ollut eikä ole olemassa kunnon tutkimuksia, ainakaan kirjaksi saakka. Itsenäisen Suomen osalta aineistoa kyllä olisi ollut, mutta tyydytään nyt kirjan käsittelemään periodiin, kun ei sitä muuttaakaan voi.

”Pitkä” 1700-luku Suuresta Pohjan sodasta Haminan rauhaan 1809 saakka on rajatematiikan kannalta tietenkin poikkeuksellisen antoisa. Rajaa muutettiin kolme kertaa ja siitä riideltiin sitäkin useammin, sotaakin käytiin sen muuttamiseksi peräti neljä kertaa.

Uudenkaupungin rauha on jo sellaisenaan kirjan väärtti ja on niitä olemassa sekä suomeksi että venäjäksi (vrt. Vihavainen: Haun uudenkaupungin rauha tulokset). Turun rauha, jonka jälkeen rajankäynti ei koskaan onnistunut ja päätyi riitamaiden muodostumiseen (ks. Vihavainen: Haun riitamaa tulokset)ansaitsee vielä historian sinänsä.

Revanssia Ruotsi yritti vielä Kustaa III:n aikana ja taas kerran koetettiin vielä Värälän iltalypsyssäkin (vrt. Vihavainen: Haun stedingk tulokset) rajaan vängätä muutoksia ilman menestystä. Tuskastunut ruhtinas Potjomkin ehdotti Savonlinnan tienoon tyhjentämistä ja väestön siirtämistä Venäjälle, ilmeisesti juuri Novorossijaan, jonne tarvittiin paljon uutta väkeä (ks. Vihavainen: Haun Katariina ja Savo tulokset). Hän oli tosissaan.

Suomen valloittaminen vuonna 1808 asetetaan kirjassa Kustaan sodan yhteyteen, mikä on epäilemättä sen tärkeä selittäjä. Tilsitin sopimus ei sellaisenaan olisi toki edellyttänyt rajanmuutoksia, joiden takia Aleksanteri sai myös paljon kotimaista kritiikkiä, muun muassa hyvin arvossa pidetyltä Nikolai Karamzinilta.

Tämä kirja on kirjoitettu hieman ennen, kuin sen käsittelemästä ajanjaksosta tuli runsaasti uusiakin tutkimuksia, jotka liittyivät niin Isoon vihaan kuin Kustaan sotaan.

Esimerkiksi Kustaa H. Vilkunan ja Antti Kujalan (vrt. Vihavainen: Haun miekka ei laske leikkiä tulokset) Isoon vihaan liittyviä tutkimuksia ei ole huomioitu, enempää kuin useita Kustaa III:n sotaa käsitteleviä kirjoja, jotka ilmestyivät vasta tämän kirjan jälkeen. Christer Kuvajan merkittävä tutkimus (Vihavainen: Haun kuvaja tulokset) on jo mukana.

M.M. Borodkin oli suomalaisia sukujuuria omaava tutkija, jonka moniosainen Suomen historia on yhä laajin ja paras venäjäksi löytyvä. Koska Borodkin oli päivänpolitiikassa todellinen Suomen syöjä, ovat vain harvat käyttäneet hänen sangen hyödyllisiä kirjojaan, kuten Jyrki Paaskoski tässä kirjassa huomauttaa.

Tähän voi yhtyä. Kirjat olisi syytä suomentaa. Historioitsija ei voi koskaan rajoittua käyttämään vain ”oikeita” ja ”korrekteja” lähteitä. Sen sijaan hänen on käytettävä kritiikkiä ja aivan erityisesti ”korrektius” soittaa silloin hälytyskelloja. Se viittaa johonkin tieteen ulkopuoliseen.

Muuan seikka, joka meillä Suomessa yleensä aina unohdetaan, on se, etteivät Ruotsin sodat loppuneen vuonna 1809, vaikka muuan ruotsalainenkin on kirjoittanut kirjan ”Sormaktens sista krig”.

Suomen sota oli nimenomaan suurvalta-Ruotsin viimeinen sota, mutta pienemmällä Ruotsilla oli vielä merkittävä roolinsa Napoleonin vastaisessa sodassa. Siellä taistelivat monet Suomen sodan suomalaisistakin sankareista. Tämä tulee kirjassa asianmukaisesti esille.

Ruotsin vuoden 1812 politiikka, jota sittemmin on laajasti käsitellyt myös Risto Volanen ansiokkaassa sarjassaan, tuli Ruotsin uuden ulkopoliittisen doktriinin kulmakiveksi takinkääntäjä Bernadotten johdolla.

Se oli eriomaisen onnistunutta politiikkaa, jonka ansioita Ruotsin nousussa hyvinvointivaltioiden uranuurtajaksi on vaikea yliarvioida. Suomenkin kannalta se edisti sitä nousua, jonka rauhallinen kehitys autonomian aikana merkitsi.

On oireellista ja kiinnostavaa, että nyt on löytynyt sellaisiakin hysteerikkoja, jotka haluaisivat poistaa Auran rannalle pystytetyn vuoden 1812 tapaamisen muistomerkin.

Yritykset hävittää historiaa sen jälkiä poistamalla ovat varsin epätolivoista ja epä-älyllistä toimintaa. Toivoa sopii, että turkulaiset eivät nyt enää vajoaisi syvemmälle tuohon sairauteensa, johon heillä näyttää olevan alttiutta ja joka ilmenee esimerkiksi ystävyskaupunkisuhteiden katkaisemisena.

Mikäli ajattelemme nykyaikaa, jolloin kukaties on odotettavissa suoranainen paradigmanmuutos itäiseen naapuriin liittyvään historiaan ja sitä meistä erottavaan rajaan nähden, en tiedä, olisiko kirja sittenkään erilainen ja missä kohdin, jos se olisikin kirjoitettu parikymmentä vuotta myöhemmin.

Ilmeistä kyllä on, että aikoinaan peikoksi nostettu ”kansallinen historiankirjoitus” ei luultavasti meistä tunnu enää kovinkaan vanhanaikaiselta. Ei ainakaan yhtä vanhentuneelta kuin niistä monista tutkijoista, joiden kunnianhimona oli menneinä vuosina esittää historiamme ennen muuta sarjana erehdyksiä ja myyttejä, jotka olivat ristiriidassa Paasikiven linjan kanssa.

Mielestäni ei ole kohtuullista niputtaa tätä sarjaa ja nidettä enempää kansalliseen kuin sen revisioinnille omistautuneeseenkaan historiankirjoitukseen. Tämän tarkoitan kehuksi.

Kirjaa voi pitää varsin onnistuneena. Mitenkähän se lienee mennyt Ruotsissa kaupaksi?

Keskustan osa historiassa

 

 

Historian oppikirja kuvaelmana

 

Esa Leskinen (käsikirjoitus ja ohjaus), Ensimmäinen tasavalta. Kansallisteatterin suuri näyttämö

 

Kansallisteatteri oli katsojia täynnä, kun esitettiin maamme itsenäisen historian ensimmäisten vuosikymmenien kronikka K.J. Ståhlbergin näkökulmasta.

Historiakurssinsa lukeneelle tässä ei sinänsä mitään uutta ollut. Aika laajasti keskityttiin referoimaan uudempia julkaisuja kuten Ester Ståhlbergin päiväkirjaa ja hieman myös Santeri Alkion päiväkirjaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alkio ). Myös Tekla Hultinin päiväkirja oli esillä ja paljon muuta kulloiseenkin ajankohtaan kuuluvaa.

Teksti on siis rakennettu paljolti olemassa olevien dokumenttien pohjalle. Toki niitä virtaviivaistetaan tarpeen mukaan ja yritetään tavalla tai toisella saada myös kontekstiin. Eihän tällainen sinänsä voi johtaa historian rekonstruointiin näyttämöllä, parin paikoitellen myrskyisänkin vuosikymmenen historia on aivan liian laaja asia kutistettavaksi pariin tuntiin.

Toki tulos on historiallisen totuuden kannalta kohtuullinen. Siinä ei juuri ole sitä tuskastuttavan pinnistettyä yhden osapuolen ja erityisesti äärivasemmiston toiminnan oikeuttamista, joka on vuosikymmenet ollut niin leimallista historiaa käsittelevälle kulttuurillemme. Muutama kömmähdys faktapuolella ei ole kovin vakava asia.

Ståhlberg oli liberaali, keskustalainen ja kuten näytelmässä todetaankin, hänen roolinsa on lyhyissä esityksissä usein sivuutettu aivan lyhyellä maininnalla, ikään kuin todella merkittävää olisivat saaneet aikaan vain ääriainekset.

Toki tällaisessa dramatisoinnissa dramatisoidaan myös menneisyyttä siirtymällä kriisistä kriisiin ja unohdetaan suvantopaikat. Poissaolollaan loistaa Väinö Tanner, joka sentään oli tuon ajan historian aivan keskeinen hahmo ja on saanut kunnian tulla peräti kolmen moniosaisen elämäkerran kohteeksi. Ei hän käsikirjoittajallekaan liene ihan tuntemattomaksi jäänyt.

Mutta kärjistykset ja asioiden yksinkertaistamiset ovat draaman omimpia keinoja. Merkittävää on, että nyt keskeisenä tarkastelupisteenä on liberaali laillisuusmies. Suomen palaaminen järjettömästä sisällissodasta normaaliksi demokratiaksi oli paljon hankalampi asia, kuin tulee ajatelleeksi. Siinä tarvittiin olennaisesti myös sosialidemokraateilta aivan uutta ajattelua. Länsivaltain roolikin oli asiassa aluksi aivan keskeinen.

Etenkin Risto Volanen on kirjoissaan korostanut poliittista keskustalaisuutta edustavien voimien merkitystä sille, että maastamme tuli pohjoismainen demokratia eikä minkään sortin ääriaineisten hallitsema maankolkka. Tannerin vähemmistöhallitus oli vallassa jo vuosina 1926-1927 eli vajaan kymmenen vuoden kuluttua verisestä kansalaissodasta. Se on suorastaan hätkähdyttävä asia.

Mitä Ståhlbergiin tulee, mainitsematta jää muuan seikka, joka sai jääkärit ja aktivistit vihaamaan ”plootuvuorta” niin intohimoisesti. Kyseessä oli suhde jääkäriliikkeeseen, jota laillisuusmies Ståhlberg vastusti. Olihan sitä paitsi odotettavissa, että tuo valtiopetoksellinen liike aiheuttaisi ankaria vastatoimia Venäjän taholta.

Sellaisia olikin odotettavissa. Sitä paitsi järkevät ihmiset ymmärsivät, että olipa Venäjä miten heikko tahansa, se aina olisi kyllin vahva Suomelle. Luojan ihme oli, ettei se sitten ollutkaan. Svinhufvudin usko siihen, että itsenäisyys saataisiin aikaan Jumalan ja Hindenburgin avulla, piti paikkansa, vaikka Hindenburg hävisi sodan.

Kansalaissodan jälkeen Bertel Gripenberg kovisteli ”erästä ylhäisyyttä”, joka oli pysynyt poissa taistelukentältä silloin kun maan kohtalo ratkaistiin:

Till en excellens.

Ers excellens, som nu i ståt och glans
Vid maktens grytor frodas så belåten,
hur var det väl Ni vann Er äras krans,
Hur köpte Ni den kära, dyra ståten,
Ni som ej syntes till på kampens dag,
då landet blödde under hårda slag
och Finlands öde Stridens vågskål vägde?
Var fanns väl Ni, ers höga excellens,
när vår förnedring tycktes utan gräns,
och hopplös strid det enda hopp vi ägde?

 

Ståhlbergin sijasta maan päämieheksi olisi ollut ainakin valittava Mannerheim, jonka menneisyyttä keisarin seurueen upseerina ei juuri nyt enää kannattanut muistella. Miehethän olivat presidentinvaalissa vastakkain ja jostakin ihmeen syystä Ståhlberg voitti lähes kolminkertaisella enemmistöllä.

Ståhlberg tuli köyhästä pappissuvusta ja ilmeisestikin häneltä puuttui sellaista karismaa, jota valtion päämieheltä odotettiin. Kuningaspuuhailun aikanahan Paasikivi pohdiskeli, ettei Suomessa ollut yhtään sellaista miestä, jota kaikki voisivat katsoa ylöspäin -kaikkihan olivat ryypänneet yhdessä…

Ståhlberg kuitenkin omaksui julkisuudessa varsin majesteettisen roolin, kuten asiaa läheltä tarkkaillut Toivo T. Kaila muistelmissaan toteaa. Kailan mukaan oli Ståhlbergin koiraakin kohdeltava kunnioittavasti. Yksityiselämässään Kaarlo Juho kuitenkin oli aidosti vaatimaton eikä missään tapauksessa omaa etuaan ajava pyrkyri.

Entisen presidentin ja hänen puolisonsa kyyditys syksyllä 1930 oli ilmeisesti K.M. Walleniuksen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wallenius  ) humalapäissään antaman käskyn toteuttamista, vaikka sekin homma sitten jäi Walleniukselta kesken. Maan korkein sotilasviranomainen Wallenius ei sentään ollut, kuten näytelmässä väitetään.

Kyydityksen tarkoituksena lienee ollut häpäistä Ståhlbergin henkilö niin, että hänestä olisi tullut mahdoton valittavaksi uudelleen presidentiksi. Oliko ajatuksena jopa muiluttaa entinen presidentti Neuvostoliittoon tai peräti tappaa hänet, on tietymätöntä.

Monenlaistahan ”ensimmäisen tasavallan” kirjaviin vuosiin mahtui. Mannerheimin hinku päästä hyökkäämään Pietariin ja pelastaa Venäjä bolševismilta oli äärimmäistä uhkapeliä. Suomen armeijasta tuskin voitiin vakavasti edes puhua.

Toki Lenin, puolustellessaan Suomen-politiikkaansa väitti, että Suomen puuttuminen asiaan juuri ratkaisevalla hetkellä olisi nopeasti ratkaissut Pietarin ja koko vallankumouksen kohtalon.

Että niin ei käynyt, oli kiinni Suomen kokoomuspuolueen kannasta. Sen johto kammoksui seikkailua ja Mannerheim teki johtopäätöksensä ja meni allekirjoittamaan tasavaltaisen hallitusmuodon, joka toi pian Ståhlbergin valtaan. Rauha itärajallamme säilyi.

Onko Venäjän bolševikkivallan säilyminen sitten Suomen kokoomuspuolueen tai peräti henkilökohtaisesti Ståhlbergin ansiota/syytä, on kysymys, jota en pyri ratkaisemaan. Joka tapauksessa Mannerheim juonitteluistaan huolimatta aina lopulta siirtyi kannattamaan laillista järjestystä, josta hänelle on syytä antaa tunnustus, kuten näytelmän Ståhlbergit toteavatkin.

Mutta eihän se Suomen tie pohjoismaiseen kansanvaltaan niin sileä ja yksiselitteinen ollut, päinvastoin. On jo aikanakin, että sen todelliset sankarit, keskustapoliitikot nostetaan esille. Kunnia heille.

Suomen synnytystuskat

Klingen varjo

Matti Klinge, Napoleonin varjo. Euroopan ja Suomen murros 1795-1815. Otava 2009, 472 s.

Historiassa on ollut lyhyitä kausia, joiden kuluessa koko maailma on tuntunut siirtyvän uusille raiteille. Muutos on silloin yleensä ollut havaittavissa niin henkisesti kuin aineellisesti.

Tällaisia nopean muutoksen kausia olivat esimerkiksi vuodet 1680-1715 ja 1900-1914. Edellisessä tapahtui Paul Hazardin mukaan henkinen siirtymä hierarkkisista ajattelutavoista valistukseen ja jälkimmäisessä itse muutoksen vauhti kasvoi ennennäkemättömäksi. Se, minne oltiin menossa, selvisi vasta suuren joukkoteurastuksen jälkeen. (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vertigo ).

Tämän periodin kanssa paljon yhteistä oli myös Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin kaudella, joka lyhyydestään huolimatta muutti kokonaan Euroopan kasvot ja nimenomaan vallitsevan ajattelun. Se oli myös eräänlainen maailmansodan aikakausi.

Periodin aloittaminen vuodesta 1795 kuvastaa käsillä olevan kirjan kohdalla sitä, että polttopisteeseen on otettu Napoleon. Toki Ranskan vallankumous kuului myös ja aivan erityisesti siihen suureen muutoskauteen, joka jakoi aikakaudet kahtia, mutta jostakinhan on aloitettava.

Tämä Klingen kirja jäi minulta jostakin syystä aikoinaan hankkimatta. Nyt ostin sen divarista ja kappaleeni on kirjavanaan kiukkuisen lukijan merkintöjä, joiden mukaan siinä tai tässä kohdassa ei sanota mitään uutta. Sisällysluetteloon on hauskasti merkitty Sisällys= niitä näitä Napoleonin ajasta.

Kirjan rakenne saattaakin houkutella tällaiseen tuomioon. Siinä näet, paitsi pohditaan Ruotsin valtakunnan poliittisen tilanteen kehittymistä sen suurissa eurooppalaisissa yhteyksissä, myös mennään välillä aivan toisille tasoille ja selostetaan ajan muuttuvia kulttuuri-ilmiöitä yksittäisten henkilöiden kautta tai esimerkiksi pohdiskellen tanssiaisten poliittista ja kulttuurista merkitystä, seremoniallisten aktien semiotiikkaa ja vastaavia asioita.

Kun tekijä lisäksi on ympännyt kirjaan hyvin huomattavan määrän aikakauden dokumentteja, kuten runoelmia, proosakatkelmia ja poliittisia manifesteja, saattaa tuntua siltä, että punainen lanka jo häviää.

Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Käsitelty periodi merkitsi jatkuvaa ja usein syvällistä muutosta niin moninaisilla aloilla, että sen hahmottaminen ilman monipuolista lähestymistapaa ei yksinkertaisesti onnistu.

Tässä voisi sanoa, ettei se ennen Klingeä ole onnistunut senkään takia, ettei kukaan ole sitä edes yrittänyt. Tämän saattaa selittää se, ettei kukaan ole rohjennut.

Kyseessä on sentään tehtävä, jollaista olisi vaikea kuvitella jätettäväksi kenellekään alle 60-vuotiaalle -tai edes alle 70-vuotiaalle. Vasta siinä vaiheessa historioitsijat ylipäätään ehtivät hankkia tarpeelliset taidot ja tarpeeksi monipuolisesti ja syvällisesti tutustua siihen laajaan aineistoon, jonka hallitsemista tämän luokan tehtävä edellyttää.

Toki Klingen syvällisyyteen nähden voi aina esittää myös vastaväitteitä. Venäjänkielinen aineisto on hänellä lähes olematonta eikä sitä kokonaan korvaa se, että käsiteltynä aikana politiikan ja kulttuurin kieli oli ranska. Itse asiassa Aleksanteri I puhui kauniimpaa ranskaa kuin Napoleon, jonka kielessä säilyi provinsiaalisia murteellisuuksia.

Myös Klingen yhä uudelleen hehkuttamat kaunokirjalliset ”lähteet” saattavat aiheuttaa kulmakarvojen kurtistuksia. Tolstoin Sota ja Rauha on giganttinen suoritus, jonka tuntemista on syytä odottaa jokaiselta tämän aikakauden harrastajalta, mutta toki se on oman aikakautensa eli 1800-luvun jälkipuoliskon tuote. Myöskään Monte Criston kreivi ei tietenkään ole todistuskappale aikansa todellisuudesta, vaan sen kuvauksesta.

Mutta ei hätää, ei kirjoittajakaan toki niin naiivi ole, että menisi yli siitä, missä aita on matalin. Viittaukset myöhempään kaunokirjallisuuteen ovat lähinnä kuvitusta, samassa mielessä kuin lehdet nykyään käyttävät kuvituskuvia. Ilman sellaisia koko aikakaudesta piirtyvä kuva olisi paljon valjumpi ja hahmottomampi.

Myös paneutuminen muutamien yksilöiden, sellaisten kuin Goethe, Ernst Moritz Arndt tai Franz Mikael Franzén henkilöhistoriaan ja näkemyksiin, on erittäin kiinnostavaa ja palvelee koko aikakauden tekemistä ymmärrettäväksi konkreettisten esimerkkien tasolla.

Paitsi että se on kompleksinen ja monikerroksinen, Klingen lähestymistapa pyrkii myös hahmottamaan sen poliittisen kentän, jossa Ruotsi sijaitsi, totuttua laajemmin.

Ruotsin valtakunta käsitti kyseisenä aikana myös Ruotsin Pommerin, mikä on myöhemmin liian usein tupannut jäämään unohduksiin.

Sehän merkitsi sitä, että Ruotsi oli myös Keski-Euroopan valta ja joutui siellä manöveeraamaan ja sotimaan sikäläisten suurvaltojen kanssa. Kun Napoleon kävi Ruotsin kimppuun, hän aloitti tietenkin Stralsundista eikä Skoonesta, jonne ranskalaisia (ja espanjalaisia) myös valmistautui nousemaan maihin.

Ruotsin viimeinen suuri sota ei myöskään ollut vuosien 1808-09 Suomen sota, vaan kuudennen liittokunnan sota Ranskaa vastaan vuosina 1813-1814. Itse asiassa Runebergin suureen kuuluisuuteen nostama Suomen sota oli taisteluidensa vaatimien ihmishenkien määrällä mitaten kovin vähäinen.

Itse asiassa koko sodan ottaminen Runebergin suuren runoelman aiheeksi oli vain tapa esittää ihannoidun Suomen kansan roomalaishenkistä hyveellisyyttä. Käsitys suomalaisten kansanluonteesta syntyi juuri näihin aikoihin. Merkille pantavana mainittakoon tässäkin Sprengtportenin huomautus siitä, että kyseessä on Euroopan itsepäisin kansa…

Eihän tämäkään mitään sinänsä uutta ole, mutta Klinge järjestää tämän ja monet muutkin lempiajatuksensa voimalla suureksi näkemykseksi, jossa Suomen synty maailmanhistorian suuressa myllerryksessä saa ”totutusta” huomattavasti poikkeavan hahmon.

Oleellinen muutos on kuva aggressiivisesta Ruotsista, jonka rakentama Viapori ei ole puolustuslinnoitus, vaan hyökkäystä varten luotu place d’armes, tukikohta. Venäjällä on tässä pelissä todella ns. legitiimejä puolustuksellisia intressejään.

Kirjaa voikin pitkälti pitää Klingen vuosikymmenten mittaisen tutkimustyön hedelmien eräänlaisena kodifikaationa. Kyseessä ei ole mikään suomalaisittain muunneltu whig-historia, jossa tavoiteltaisiin jo sata vuotta aiemmin tiettyä, teleologisesti määrättyä joulukuun kuudetta päivää.

Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen patrioottisuutta, minkä sanon kehuna, vaikka joidenkin mielestä epäilemättä on sopimatonta, että tutkijalla on yleensä mitään emotionaalista suhdetta tutkittavaansa.

Klingeä on usein pidetty juuri patrioottiselta kannalta epäilyttävänä, koska hänellä on ollut oma, hyvin myönteinen, suhtautumisensa historialliseen Venäjään. Myös lukkarinrakkaus uuteen, nousevaan porvaristoon on muuan läpikäyvä piirre hänen tuotannossaan.

Olisi helppohintaista kuitata näitä asioita henkilöhistorialla. Turhan simppeliä olisi myös nielaista pureksimatta se parempien piirien oman edun tavoittelu, joka heidän Venäjä-suuntauksessaan oli usein hallitsevana.

Mutta olen kyllä vakuuttunut siitä, että Klingen näkökulma on erittäin vakava yritys hahmottaa Suomen kohtalon ratkaisua ja koko Suomen syntyä niin poliittisesti kuin kulttuurisesti, oman aikansa lähtökohdista katsottuna. En ole havainnut parempaakaan olevan tarjolla.

Tässä yhteydessä on toki syytä muistaa Risto Volasen hyvin ansiokas esitys samasta aihepiiristä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen ).

Se ilmestyi kymmenisen vuotta Klingen kirjan jälkeen, seuraavaksi valtiolliseksi ”merkkipäiväksi”. Myös Volanen on tarkastellut kohdettaan hyvin monipuolisesti aikansa poliittisessa kokonaisuudessa, mikä poikkeaa edukseen meillä aiemmin usein harrastetusta ahtaan kansallisesta perspektiivistä, jossa ulkomaat tulivat esille lähinnä alaviitteissä.

Ainahan kritisoitavaakin löytyy ja ainakin minua hieman häiritsi se, miten kirjoittaja keskittyi nostamaan esille Suomen valloitukseen liittyvää juhlintaa Pietarissa ja esitti melko valjuna sen kritiikin, jota tämä ryöstösota sai osakseen, kuten koko veljeily Napoleonin kanssa. Toki Nikolai Karamzinin hyvin vakava kritiikki tulee mainituksi.

Muutoinkin tekijän hyväksyvä asenne Venäjän laajenemispolitiikkaan nähden on tietenkin altis kritiikille. Sellaisiahan ne suurvallat ovat olleet ja ovat hieman vieläkin, voidaan sanoa. Tätä ei kuitenkaan kannata mennä sanomaan puolalaisille itsestään selvänä viisautena. Myös heillä on oma näkökulmansa.

Mutta niinhän se on meilläkin. Olisimme tuskin muuta kuin hyödyttömiä idiootteja, mikäli tarkastelisimme tätä maailmaa ja sen historiaa Puolan eikä Suomen näkökulmasta, niin EU-maa kuin olemmekin. Toki kiinnostavimmat totuudet ovat historiassa usein suhteellisia, eikä niitä pidä luulla liian äkkiä löytävänsä.

Kaiken kaikkiaan pitäisin tätä Klingen kirja järkäleenä, jonka varjo tästä pitäen lankeaa muiden aiheesta kirjoittavien ylle (placé desormais au range des chefs d’oeuvres de cet metiér) ja pakottaa panemaan riman korkealle.

Mutta siitä olen kyllä kirjoittajan kanssa eri mieltä, että venäläiset nimet olisi kirjoitettava nykyäänkin siinä muodossa, jossa ne aikoinaan lähteissä esiintyivät.

Hän perustelee asiaa sillä, että näin muka varmistettaisiin, että puhutaan juuri siitä henkilöstä, kuin on tarkoitus. Valitettavasti asia on aivan päinvastoin. Venäjänkieliset nimet on syytä translitteroida kansallisen järjestelmämme mukaisesti. (piste)

Sen sijaan ranskankieliset, englanninkieliset ja myös saksankieliset nimet olisi mieluimmin kirjoitettava alkuperäiskielellä eikä venäläisen translitteroinnin kautta. Muuten uhkaa niin sanottu Khel’sinki-ilmiö, joka on yksi hullutuksen muoto.