Suomen synnytystuskat

Klingen varjo

Matti Klinge, Napoleonin varjo. Euroopan ja Suomen murros 1795-1815. Otava 2009, 472 s.

Historiassa on ollut lyhyitä kausia, joiden kuluessa koko maailma on tuntunut siirtyvän uusille raiteille. Muutos on silloin yleensä ollut havaittavissa niin henkisesti kuin aineellisesti.

Tällaisia nopean muutoksen kausia olivat esimerkiksi vuodet 1680-1715 ja 1900-1914. Edellisessä tapahtui Paul Hazardin mukaan henkinen siirtymä hierarkkisista ajattelutavoista valistukseen ja jälkimmäisessä itse muutoksen vauhti kasvoi ennennäkemättömäksi. Se, minne oltiin menossa, selvisi vasta suuren joukkoteurastuksen jälkeen. (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=vertigo ).

Tämän periodin kanssa paljon yhteistä oli myös Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin kaudella, joka lyhyydestään huolimatta muutti kokonaan Euroopan kasvot ja nimenomaan vallitsevan ajattelun. Se oli myös eräänlainen maailmansodan aikakausi.

Periodin aloittaminen vuodesta 1795 kuvastaa käsillä olevan kirjan kohdalla sitä, että polttopisteeseen on otettu Napoleon. Toki Ranskan vallankumous kuului myös ja aivan erityisesti siihen suureen muutoskauteen, joka jakoi aikakaudet kahtia, mutta jostakinhan on aloitettava.

Tämä Klingen kirja jäi minulta jostakin syystä aikoinaan hankkimatta. Nyt ostin sen divarista ja kappaleeni on kirjavanaan kiukkuisen lukijan merkintöjä, joiden mukaan siinä tai tässä kohdassa ei sanota mitään uutta. Sisällysluetteloon on hauskasti merkitty Sisällys= niitä näitä Napoleonin ajasta.

Kirjan rakenne saattaakin houkutella tällaiseen tuomioon. Siinä näet, paitsi pohditaan Ruotsin valtakunnan poliittisen tilanteen kehittymistä sen suurissa eurooppalaisissa yhteyksissä, myös mennään välillä aivan toisille tasoille ja selostetaan ajan muuttuvia kulttuuri-ilmiöitä yksittäisten henkilöiden kautta tai esimerkiksi pohdiskellen tanssiaisten poliittista ja kulttuurista merkitystä, seremoniallisten aktien semiotiikkaa ja vastaavia asioita.

Kun tekijä lisäksi on ympännyt kirjaan hyvin huomattavan määrän aikakauden dokumentteja, kuten runoelmia, proosakatkelmia ja poliittisia manifesteja, saattaa tuntua siltä, että punainen lanka jo häviää.

Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Käsitelty periodi merkitsi jatkuvaa ja usein syvällistä muutosta niin moninaisilla aloilla, että sen hahmottaminen ilman monipuolista lähestymistapaa ei yksinkertaisesti onnistu.

Tässä voisi sanoa, ettei se ennen Klingeä ole onnistunut senkään takia, ettei kukaan ole sitä edes yrittänyt. Tämän saattaa selittää se, ettei kukaan ole rohjennut.

Kyseessä on sentään tehtävä, jollaista olisi vaikea kuvitella jätettäväksi kenellekään alle 60-vuotiaalle -tai edes alle 70-vuotiaalle. Vasta siinä vaiheessa historioitsijat ylipäätään ehtivät hankkia tarpeelliset taidot ja tarpeeksi monipuolisesti ja syvällisesti tutustua siihen laajaan aineistoon, jonka hallitsemista tämän luokan tehtävä edellyttää.

Toki Klingen syvällisyyteen nähden voi aina esittää myös vastaväitteitä. Venäjänkielinen aineisto on hänellä lähes olematonta eikä sitä kokonaan korvaa se, että käsiteltynä aikana politiikan ja kulttuurin kieli oli ranska. Itse asiassa Aleksanteri I puhui kauniimpaa ranskaa kuin Napoleon, jonka kielessä säilyi provinsiaalisia murteellisuuksia.

Myös Klingen yhä uudelleen hehkuttamat kaunokirjalliset ”lähteet” saattavat aiheuttaa kulmakarvojen kurtistuksia. Tolstoin Sota ja Rauha on giganttinen suoritus, jonka tuntemista on syytä odottaa jokaiselta tämän aikakauden harrastajalta, mutta toki se on oman aikakautensa eli 1800-luvun jälkipuoliskon tuote. Myöskään Monte Criston kreivi ei tietenkään ole todistuskappale aikansa todellisuudesta, vaan sen kuvauksesta.

Mutta ei hätää, ei kirjoittajakaan toki niin naiivi ole, että menisi yli siitä, missä aita on matalin. Viittaukset myöhempään kaunokirjallisuuteen ovat lähinnä kuvitusta, samassa mielessä kuin lehdet nykyään käyttävät kuvituskuvia. Ilman sellaisia koko aikakaudesta piirtyvä kuva olisi paljon valjumpi ja hahmottomampi.

Myös paneutuminen muutamien yksilöiden, sellaisten kuin Goethe, Ernst Moritz Arndt tai Franz Mikael Franzén henkilöhistoriaan ja näkemyksiin, on erittäin kiinnostavaa ja palvelee koko aikakauden tekemistä ymmärrettäväksi konkreettisten esimerkkien tasolla.

Paitsi että se on kompleksinen ja monikerroksinen, Klingen lähestymistapa pyrkii myös hahmottamaan sen poliittisen kentän, jossa Ruotsi sijaitsi, totuttua laajemmin.

Ruotsin valtakunta käsitti kyseisenä aikana myös Ruotsin Pommerin, mikä on myöhemmin liian usein tupannut jäämään unohduksiin.

Sehän merkitsi sitä, että Ruotsi oli myös Keski-Euroopan valta ja joutui siellä manöveeraamaan ja sotimaan sikäläisten suurvaltojen kanssa. Kun Napoleon kävi Ruotsin kimppuun, hän aloitti tietenkin Stralsundista eikä Skoonesta, jonne ranskalaisia (ja espanjalaisia) myös valmistautui nousemaan maihin.

Ruotsin viimeinen suuri sota ei myöskään ollut vuosien 1808-09 Suomen sota, vaan kuudennen liittokunnan sota Ranskaa vastaan vuosina 1813-1814. Itse asiassa Runebergin suureen kuuluisuuteen nostama Suomen sota oli taisteluidensa vaatimien ihmishenkien määrällä mitaten kovin vähäinen.

Itse asiassa koko sodan ottaminen Runebergin suuren runoelman aiheeksi oli vain tapa esittää ihannoidun Suomen kansan roomalaishenkistä hyveellisyyttä. Käsitys suomalaisten kansanluonteesta syntyi juuri näihin aikoihin. Merkille pantavana mainittakoon tässäkin Sprengtportenin huomautus siitä, että kyseessä on Euroopan itsepäisin kansa…

Eihän tämäkään mitään sinänsä uutta ole, mutta Klinge järjestää tämän ja monet muutkin lempiajatuksensa voimalla suureksi näkemykseksi, jossa Suomen synty maailmanhistorian suuressa myllerryksessä saa ”totutusta” huomattavasti poikkeavan hahmon.

Oleellinen muutos on kuva aggressiivisesta Ruotsista, jonka rakentama Viapori ei ole puolustuslinnoitus, vaan hyökkäystä varten luotu place d’armes, tukikohta. Venäjällä on tässä pelissä todella ns. legitiimejä puolustuksellisia intressejään.

Kirjaa voikin pitkälti pitää Klingen vuosikymmenten mittaisen tutkimustyön hedelmien eräänlaisena kodifikaationa. Kyseessä ei ole mikään suomalaisittain muunneltu whig-historia, jossa tavoiteltaisiin jo sata vuotta aiemmin tiettyä, teleologisesti määrättyä joulukuun kuudetta päivää.

Tämä ei kuitenkaan vähennä teoksen patrioottisuutta, minkä sanon kehuna, vaikka joidenkin mielestä epäilemättä on sopimatonta, että tutkijalla on yleensä mitään emotionaalista suhdetta tutkittavaansa.

Klingeä on usein pidetty juuri patrioottiselta kannalta epäilyttävänä, koska hänellä on ollut oma, hyvin myönteinen, suhtautumisensa historialliseen Venäjään. Myös lukkarinrakkaus uuteen, nousevaan porvaristoon on muuan läpikäyvä piirre hänen tuotannossaan.

Olisi helppohintaista kuitata näitä asioita henkilöhistorialla. Turhan simppeliä olisi myös nielaista pureksimatta se parempien piirien oman edun tavoittelu, joka heidän Venäjä-suuntauksessaan oli usein hallitsevana.

Mutta olen kyllä vakuuttunut siitä, että Klingen näkökulma on erittäin vakava yritys hahmottaa Suomen kohtalon ratkaisua ja koko Suomen syntyä niin poliittisesti kuin kulttuurisesti, oman aikansa lähtökohdista katsottuna. En ole havainnut parempaakaan olevan tarjolla.

Tässä yhteydessä on toki syytä muistaa Risto Volasen hyvin ansiokas esitys samasta aihepiiristä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=volanen ).

Se ilmestyi kymmenisen vuotta Klingen kirjan jälkeen, seuraavaksi valtiolliseksi ”merkkipäiväksi”. Myös Volanen on tarkastellut kohdettaan hyvin monipuolisesti aikansa poliittisessa kokonaisuudessa, mikä poikkeaa edukseen meillä aiemmin usein harrastetusta ahtaan kansallisesta perspektiivistä, jossa ulkomaat tulivat esille lähinnä alaviitteissä.

Ainahan kritisoitavaakin löytyy ja ainakin minua hieman häiritsi se, miten kirjoittaja keskittyi nostamaan esille Suomen valloitukseen liittyvää juhlintaa Pietarissa ja esitti melko valjuna sen kritiikin, jota tämä ryöstösota sai osakseen, kuten koko veljeily Napoleonin kanssa. Toki Nikolai Karamzinin hyvin vakava kritiikki tulee mainituksi.

Muutoinkin tekijän hyväksyvä asenne Venäjän laajenemispolitiikkaan nähden on tietenkin altis kritiikille. Sellaisiahan ne suurvallat ovat olleet ja ovat hieman vieläkin, voidaan sanoa. Tätä ei kuitenkaan kannata mennä sanomaan puolalaisille itsestään selvänä viisautena. Myös heillä on oma näkökulmansa.

Mutta niinhän se on meilläkin. Olisimme tuskin muuta kuin hyödyttömiä idiootteja, mikäli tarkastelisimme tätä maailmaa ja sen historiaa Puolan eikä Suomen näkökulmasta, niin EU-maa kuin olemmekin. Toki kiinnostavimmat totuudet ovat historiassa usein suhteellisia, eikä niitä pidä luulla liian äkkiä löytävänsä.

Kaiken kaikkiaan pitäisin tätä Klingen kirja järkäleenä, jonka varjo tästä pitäen lankeaa muiden aiheesta kirjoittavien ylle (placé desormais au range des chefs d’oeuvres de cet metiér) ja pakottaa panemaan riman korkealle.

Mutta siitä olen kyllä kirjoittajan kanssa eri mieltä, että venäläiset nimet olisi kirjoitettava nykyäänkin siinä muodossa, jossa ne aikoinaan lähteissä esiintyivät.

Hän perustelee asiaa sillä, että näin muka varmistettaisiin, että puhutaan juuri siitä henkilöstä, kuin on tarkoitus. Valitettavasti asia on aivan päinvastoin. Venäjänkieliset nimet on syytä translitteroida kansallisen järjestelmämme mukaisesti. (piste)

Sen sijaan ranskankieliset, englanninkieliset ja myös saksankieliset nimet olisi mieluimmin kirjoitettava alkuperäiskielellä eikä venäläisen translitteroinnin kautta. Muuten uhkaa niin sanottu Khel’sinki-ilmiö, joka on yksi hullutuksen muoto.