Aatteettomuuden vallankumous
Moni on viime
aikoina ihmetellyt, mitä aatteita nykyinen Venäjä oikein edustaa ellei
sellaisiksi katsota kansallista uhoa ja imperialismia. Usein mainostettu
kollektivismi ja huolenpito vähäosaisista eivät käytännön tasolla kestä
tarkastelua.
Venäläisen älymystön
näkyvimmän osan mielestä kysymys näyttää olevan siitä, että Venäjä on nyt
rosvojen ja varkaiden panttivankina ja näitä kannattavan hallituksen
hyökkäykset oppositiota vastaan naamioidaan läpinäkyvästi falskilla
moralismilla ja obskurantismilla. Suomessa ja muuallakin moni on osoitellut erinäisiä
fasismista muistuttavia ilmiöitä, joita löytyy ideologian ja jopa
instituutioidenkin tasolla runsaasti.
Niin on, jos
siltä näyttää, mutta sanaa ”fasismi” kannattaa käyttää säästeliäästi, koska
siihen liittyy turhia assosiaatioita ja latauksia. ”Slavofiilisyydestä” on
kyllä syytä puhua monessakin mielessä, sillä se aate ei koskaan ole ollut yhtä
elävä kuin nyt, ainakaan julkaisujen määrällä mitaten. Varmasti maaliin osuu
niinikään etiketti ”traditionalismi”, jonka myös Putin on ainakin puheissaan
tunnustanut.
Tässä
tapauksessa asia merkitsee myös venäläisen tradition voimakasta korostamista.
Joskus siinä nousee keskeiseksi vallankumousta edeltävä Venäjä, joskus
neuvostoaika. Toisinaan nämä nähdään keskenään täysin ristiriitaisina ja
vihamielisinä, toisinaan saman jatkumon osina. Erikoista Venäjällä joka
tapauksessa on, että sen valtavassa ”kulturologisessa” kirjallisuudessa
1800-luvun ja 1900-luvun alun keskustelut ja argumentit ovat tänä päivänä aivan
tuoreina esillä ja voimissaan. Intellektuaalisesti aika merkittävä osa Venäjää
elää toista aikakautta kuin Moskovan, Pietarin tai New Yorkin hipsterit.
Tsentr problemnogo analiza i
gosudarstvenno-upravlentšeskogo projektirovanija (problemanalysis.ru) on
yksi niistä think tankeista, jotka
uurastavat venäläisen ideologian ja sen käytännön sovellusten parissa. Sen
kantaviin voimiin kuuluu Sergei Kara-Murza, joka on julkaissut useita kirjoja
ja kuuluu myös ns. Izborskin klubiin, joka näyttää tulevan yhä tärkeämmäksi
venäläisen ideologian aivotrustiksi.
Viime vuonna
julkaisemassaan kirjassa Krah SSSR
Kara-Murza on pohdiskellut erästä venäläisen intelligentsijan historian
keskeistä kysymystä, älymystön ja poroporvarillisuuden (meštšanstvo) suhdetta.
Teema on todella
merkittävä ja siitä kiinnostuneita kehotan perehtymään kirjaani Vnutrennyi vrag (engl. The Inner Adversary). Kara-Murzaa ei teoksessaan kiinnosta niinkään asian yleinen merkittävyys kuin se rooli,
jota meštšanstvo näytteli Neuvostoliiton
kukistumisessa. Tämän tulkinnan mukaan se nimittäin oli pääosassa.
Venäläinen kulttuuri
oli kirjoittajan mukaan ainutlaatuinen ja yhdisti universalismin, ortodoksian
ja ja valistuksen unelmaan maasta ja vapaudesta, joka puolestaan synnytti 20.
vuosisadan venäläisen työläisen kulttuurihistoriallisen tyypin (Nikolai
Danilevskilta omittu käsite).
Tämän tyypin
viholliseksi ja vastakohdaksi syntyi poroporvarillisuuden (käytän tässä tätä
hieman ontuvaa käännöstä käsitteelle meštšanstvo)
filosofia, jonka ydin oli ”omaisuuden itsevaltius”. Poroporvari on luovuuden,
edistyksen ja korkeakulttuurin vastakohta. Hänen ideaalityyppinsä on
Dostojevskin Smerdjakov, Karamazovin veljesten avioton velipuoli.
Älymystö ja
nimenomaan venäläinen intelligentsija on aina perinteisesti ymmärretty ja
määritellyt itsensä poroporvarillisuuden vastakohdaksi ja leppymättömäksi
viholliseksi, mutta 1970-80-luvulla neuvostointelligentsija siirtyi vähitellen
sen kannattajaksi.
Nimenomaan
älymystö urbanisoituneessa yhteiskunnassa vahvistaa tai tuhoaa sosiaalisen ja
poliittisen järjestelmän legitimiteetin, toteaa Kara-Murza. Mikä tahansa
tyrannia, jolla on älymystön kannatus, voi katsoa luottavaisesti
tulevaisuuteensa, hän arvioi. Kun se loppuu, valta vaihtuu…
Tämä
ajatuksenjuoksu saattaisi siis kuulostaa kovin uhkaavalta Putinin hallinnon
kannalta. Neuvostoliiton romahtaessa valtaan pääsi Kara-Murzan mukaan
nimenomaan poroporvarillisuus ja Neuvostoliitossa kehittynyt
kulttuurihistoriallinen tyyppi ajettiin tuolloin katakombeihin. Kirjoittajan
mukaan se ei kuitenkaan ole hävinnyt, vaikka kärsiikin kulttuurisesta
traumasta. Itse asiassa se muodostaa hiljaisen enemmistön.
Juuri tuo
enemmistö on Kara-Murzan mielestä se potentiaali, jossa ovat säilyneet
venäläisen sivilisaation ytimen arvot, työn, luomisen ja solidaarisuuden arvot…
Ilmeisesti tilanne
ei siis ole toivoton eräänlaisen kulttuurisen vastavallankumouksen kannalta.
Älymystö tosin näyttää olevan kovin kiusallinen palanen näissä kaavailuissa,
mutta ehkäpä lännettyneen some-intelligentsijan tilalle voidaan vyöryttää jokin
Izborskin klubia myötäilevä joukko?
Ja mikäpä onkaan
käytännössä se venäläinen ideologia, joka elähdyttäisi noita uusia
poroporvarillisuuden vihollisia? Onko se venäläisyyden kansallinen itseihailu,
jota voidaan kannustaa tiukalla konfrontaatiolla länteen? Vai onko mahdollista
todellakin kehittää Venäjälle esimerkiksi sellainen sosiaalipolitiikka, jonka
puolesta aatteelliset ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkilökohtaiset
aineelliset etunsa?
Kysymyksiähän
riittää. Kara-Murzalla, kuten Izborskin klubin edustajilla yleensä, on kyllä
aatteita ja usein ne edustavat aivan nuhteettomasti venäläistä traditiota kuten
väitetäänkin. Mutta kompastuskiveksi näyttää jäävän, millä tavalla Venäjän
käytännöt voisivat muodostua elähdyttäväksi esikuvaksi ja ihanteeksi. Siellähän
todella on vallassa lähes vertaansa vailla oleva meštšanstvo. Noita varkaita ja huijareitahan se poroporvarilliseksi
arvioitu nykyinen intelligentsija vastustaa.
Tulevaisuuden
kannalta lieneekin aika oleellista se, millaisia aatteita Venäjän
intelligentsijan kärkijoukko omaksuu. Tuskin meillä on mitään takeita siitä,
että se aivan varmasti pysyy täysin länsimielisenä. Suhtautuminen Krimin
kaappaukseen saattaa olla esimakua tulevasta.