keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Aatteettomuuden vallankumous ja Venäjä



Aatteettomuuden vallankumous

Moni on viime aikoina ihmetellyt, mitä aatteita nykyinen Venäjä oikein edustaa ellei sellaisiksi katsota kansallista uhoa ja imperialismia. Usein mainostettu kollektivismi ja huolenpito vähäosaisista eivät käytännön tasolla kestä tarkastelua.
Venäläisen älymystön näkyvimmän osan mielestä kysymys näyttää olevan siitä, että Venäjä on nyt rosvojen ja varkaiden panttivankina ja näitä kannattavan hallituksen hyökkäykset oppositiota vastaan naamioidaan läpinäkyvästi falskilla moralismilla ja obskurantismilla. Suomessa ja muuallakin moni on osoitellut erinäisiä fasismista muistuttavia ilmiöitä, joita löytyy ideologian ja jopa instituutioidenkin tasolla runsaasti.
Niin on, jos siltä näyttää, mutta sanaa ”fasismi” kannattaa käyttää säästeliäästi, koska siihen liittyy turhia assosiaatioita ja latauksia. ”Slavofiilisyydestä” on kyllä syytä puhua monessakin mielessä, sillä se aate ei koskaan ole ollut yhtä elävä kuin nyt, ainakaan julkaisujen määrällä mitaten. Varmasti maaliin osuu niinikään etiketti ”traditionalismi”, jonka myös Putin on ainakin puheissaan tunnustanut.
Tässä tapauksessa asia merkitsee myös venäläisen tradition voimakasta korostamista. Joskus siinä nousee keskeiseksi vallankumousta edeltävä Venäjä, joskus neuvostoaika. Toisinaan nämä nähdään keskenään täysin ristiriitaisina ja vihamielisinä, toisinaan saman jatkumon osina. Erikoista Venäjällä joka tapauksessa on, että sen valtavassa ”kulturologisessa” kirjallisuudessa 1800-luvun ja 1900-luvun alun keskustelut ja argumentit ovat tänä päivänä aivan tuoreina esillä ja voimissaan. Intellektuaalisesti aika merkittävä osa Venäjää elää toista aikakautta kuin Moskovan, Pietarin tai New Yorkin hipsterit.
Tsentr problemnogo analiza i gosudarstvenno-upravlentšeskogo projektirovanija (problemanalysis.ru) on yksi niistä think tankeista, jotka uurastavat venäläisen ideologian ja sen käytännön sovellusten parissa. Sen kantaviin voimiin kuuluu Sergei Kara-Murza, joka on julkaissut useita kirjoja ja kuuluu myös ns. Izborskin klubiin, joka näyttää tulevan yhä tärkeämmäksi venäläisen ideologian aivotrustiksi.
Viime vuonna julkaisemassaan kirjassa Krah SSSR Kara-Murza on pohdiskellut erästä venäläisen intelligentsijan historian keskeistä kysymystä, älymystön ja poroporvarillisuuden (meštšanstvo) suhdetta.
Teema on todella merkittävä ja siitä kiinnostuneita kehotan perehtymään kirjaani Vnutrennyi vrag (engl. The Inner Adversary). Kara-Murzaa ei teoksessaan kiinnosta niinkään asian yleinen merkittävyys kuin se rooli, jota meštšanstvo näytteli Neuvostoliiton kukistumisessa. Tämän tulkinnan mukaan se nimittäin oli pääosassa.
Venäläinen kulttuuri oli kirjoittajan mukaan ainutlaatuinen ja yhdisti universalismin, ortodoksian ja ja valistuksen unelmaan maasta ja vapaudesta, joka puolestaan synnytti 20. vuosisadan venäläisen työläisen kulttuurihistoriallisen tyypin (Nikolai Danilevskilta omittu käsite).
Tämän tyypin viholliseksi ja vastakohdaksi syntyi poroporvarillisuuden (käytän tässä tätä hieman ontuvaa käännöstä käsitteelle meštšanstvo) filosofia, jonka ydin oli ”omaisuuden itsevaltius”. Poroporvari on luovuuden, edistyksen ja korkeakulttuurin vastakohta. Hänen ideaalityyppinsä on Dostojevskin Smerdjakov, Karamazovin veljesten avioton velipuoli.
Älymystö ja nimenomaan venäläinen intelligentsija on aina perinteisesti ymmärretty ja määritellyt itsensä poroporvarillisuuden vastakohdaksi ja leppymättömäksi viholliseksi, mutta 1970-80-luvulla neuvostointelligentsija siirtyi vähitellen sen kannattajaksi.
Nimenomaan älymystö urbanisoituneessa yhteiskunnassa vahvistaa tai tuhoaa sosiaalisen ja poliittisen järjestelmän legitimiteetin, toteaa Kara-Murza. Mikä tahansa tyrannia, jolla on älymystön kannatus, voi katsoa luottavaisesti tulevaisuuteensa, hän arvioi. Kun se loppuu, valta vaihtuu…
Tämä ajatuksenjuoksu saattaisi siis kuulostaa kovin uhkaavalta Putinin hallinnon kannalta. Neuvostoliiton romahtaessa valtaan pääsi Kara-Murzan mukaan nimenomaan poroporvarillisuus ja Neuvostoliitossa kehittynyt kulttuurihistoriallinen tyyppi ajettiin tuolloin katakombeihin. Kirjoittajan mukaan se ei kuitenkaan ole hävinnyt, vaikka kärsiikin kulttuurisesta traumasta. Itse asiassa se muodostaa hiljaisen enemmistön.
Juuri tuo enemmistö on Kara-Murzan mielestä se potentiaali, jossa ovat säilyneet venäläisen sivilisaation ytimen arvot, työn, luomisen ja solidaarisuuden arvot…
Ilmeisesti tilanne ei siis ole toivoton eräänlaisen kulttuurisen vastavallankumouksen kannalta. Älymystö tosin näyttää olevan kovin kiusallinen palanen näissä kaavailuissa, mutta ehkäpä lännettyneen some-intelligentsijan tilalle voidaan vyöryttää jokin Izborskin klubia myötäilevä joukko?
Ja mikäpä onkaan käytännössä se venäläinen ideologia, joka elähdyttäisi noita uusia poroporvarillisuuden vihollisia? Onko se venäläisyyden kansallinen itseihailu, jota voidaan kannustaa tiukalla konfrontaatiolla länteen? Vai onko mahdollista todellakin kehittää Venäjälle esimerkiksi sellainen sosiaalipolitiikka, jonka puolesta aatteelliset ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkilökohtaiset aineelliset etunsa?
Kysymyksiähän riittää. Kara-Murzalla, kuten Izborskin klubin edustajilla yleensä, on kyllä aatteita ja usein ne edustavat aivan nuhteettomasti venäläistä traditiota kuten väitetäänkin. Mutta kompastuskiveksi näyttää jäävän, millä tavalla Venäjän käytännöt voisivat muodostua elähdyttäväksi esikuvaksi ja ihanteeksi. Siellähän todella on vallassa lähes vertaansa vailla oleva meštšanstvo. Noita varkaita ja huijareitahan se poroporvarilliseksi arvioitu nykyinen intelligentsija vastustaa.
Tulevaisuuden kannalta lieneekin aika oleellista se, millaisia aatteita Venäjän intelligentsijan kärkijoukko omaksuu. Tuskin meillä on mitään takeita siitä, että se aivan varmasti pysyy täysin länsimielisenä. Suhtautuminen Krimin kaappaukseen saattaa olla esimakua tulevasta.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Reaalipolitiikka ja veljesviha



Reaalipolitiikka ja veljesviha

Kuten viimeistään Thukydideen ajoista on tiedetty, on kansalaissota sodista katalin. Jostakin syystä juuri oman kansan jäsenistä tulee tietyissä olosuhteissa kaikkein vihattavimpia olioita. Psykologisena taustana asialle voisi ounastella, että tällöin vihollinen ei voi vetäytyä vieraan kulttuurin sumuverhon taa ja selittää, että meillä nyt on opittu tällaisiksi, en ymmärrä. Omasta kansasta noussut vihollinen on kuin onkin juudas, vakain tuumin petoksen tehnyt lurjus, jonka rikokselle ei ole armoa eikä sovitusta.
Naiivi näkemys kansallisuuksien ja kansanluokkien konfliktista on, että ne puhkeavat sodaksi sitten kun riittävä määrä painetta on syntynyt. Pakkohan sen on purkautua tavalla tai toisella ja niinpä sotien syitä etsitään otsa rypyssä yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaikenkarvaisista vääryyksistä, joiden kasautuminen sitten vei väistämättömään räjähdykseen.
Tämä malli on helppotajuinen ja sitä opetetaan kaikissa kouluissa, mutta ei se homma näin mene. Sodat ja etenkin sisällissodat syttyvät vasta sitten, kun niille on luotu tarpeelliset edellytykset. Vanha renkutus valisti, ettei synny taistelua ilman yhteistä rintamaa ja oli oikeassa. On luotava kilpailevat organisaatiot ja solidaarisuudet, on luotava aseelliset voimat ja on aloitettava ihmisten tappaminen, vaikkapa vain pari malliksi noin ensi alkuun. Sen jälkeen kaikki on jo aika helppoa, sillä journalistit suoltavat kenenkään pyytämättä informaatiosaastettaan, jossa hekumoidaan jonkin osapuolen pahuudella ja vedotaan lukijoiden ihmisyyteen ja moraaliin.
Kun tätä tapahtuu molemmin puolin, onkin jo pian syntynyt kaksi petolaumaa, joiden oikeutettu suuttumus hakee hyvitystä. Verrattuna esimerkiksi potkupallon pelaamiseen tilanne on erittäin palkitseva niille, joilla nelijalkaisten esi-isien vaistot ovat lähellä pintaa. Nyt on lupa tappaa ja kuka tahansa voi nousta tähän ylevään rooliin, joka normaalioloissa oli varattu vain elokuvien supersankareille.
Balkanilta tunnemme kroonisten sisällissotien perinnön. Se erottaa kansoja, jotka enimmäkseen puhuvat samaa kieltä. Siitä huolimatta tai juuri siksi raakuuksien historia tuolla maailman kolkalla on kasvanut niin pöyristyttäväksi. Paitsi että lahtaaminen ylti kansanmurhan mittoihin, käytettiin siinä myös mahdollisimman epäinhimillisiä keinoja vihollisen kiduttamiseksi, esimerkiksi ihmisiä sahattiin keskeltä halki. Tässä puhun siis toisen maailmansodan ajasta ja uhrit olivat enimmäkseen serbejä. Tähän materiaaliin voivat halukkaat tutustua netissä. Runsaasti valokuviakin löytyy.
Ukrainassa tilanne on nyt sikäli kohtalokkaassa vaiheessa, että siellä sisällissota etnisin tunnuksin uhkaa kääntää venäläiset ja ukrainalaiset toistensa vihollisiksi tai peräti perivihollisiksi. Lavastukset ovat jo tätä varten valmiina ja verta on laskettu riittävästi, jotta alkuun päästäisiin.
Toki Ukrainassa on sisällissotaa käyty ennenkin. Vuosina 1917-1920 Kiova vaihtoi omistajaa jatkuvasti, milloin asialla oli Rada, milloin Skoropadski, milloin bolsevikit, milloin saksalaiset tai puolalaiset. Nestor Mahnon valta ei sentään koskaan ulottunut Kiovaan, mutta kyllä laajalle muuhun Ukrainaan, jossa myös vierailivat niin englantilaiset kuin ranskalaiset.
Tämä oli sitä säälimätöntä ja tolkutonta sotaa, jollaista jo Puškin tiesi kansaansa varoittaa, mutta se ei vielä merkinnyt ukrainalaisuuden ja venäläisyyden sotaa, niiden totaalista erottamista toisistaan.
Olen joskus verrannut ukrainalaisten ja venäläisten yhteyttä siamilaisiin kaksosiin. Ainakin tietyltä osaltaan kansat ovat kasvaneet yhteen eikä ukrainalainen identiteetti ole merkinnyt venäläisyyden vihaamista tai päinvastoin. Nyt on mahdollista, että syntyy historiallinen vastakohtaisuus, joka ruokkii itseään ja jatkuu vuosisadasta toiseen. Joskus puhuttiin balkanisaatiosta, kun haluttiin kuvata alueellista konfliktia, jolle ei näy alkua eikä loppua. Täytyy toivoa, ettei tämä ole vuosisatamme tie.
Mitä ulkopuolisten kannattaisi tässä tehdä? USA on viisaasti ilmoittanut, ettei osallistu peliin sotilaallisesti. Se voisikin näin saada aikaan suuren isänmaallisen hurmoksen Venäjällä. EU toimii hiljaa, mikäli se yleensä toimii, mitä myös sopii epäillä. Rauhanturvaajista ei ole havaintoja.
Venäjä sen sijaan näyttää pelaavan kaksinaamaista peliä. Toisaalla se sopii sovittelusta, toisaalla käy propagandasotaa ja aseistaa kapinallisia. Tämä kuva ainakin syntyy nykyisen informaatiomyrskyn pintapuolisestakin tarkastelusta. Ainakaan Venäjä ei osoita merkkejä siitä, että se olisi aidosti huolestunut Ukrainan mahdollisesta jakautumisesta.
Venäjää ja sen tilannettakin kannattaa yrittää ymmärtää. Nyt on olemassa ilmeinen tilaisuus liittää maahan ikiajoiksi venäjänkieliset alueet (kuten toisessa maailmansodassa koottiin kaikki ukrainankieliset). Oman kansan keskuudessa tämä luultavasti vain lisää presidentin kunniaa ja arvostusta, joka muutenkin on jo huippulukemissa. Kiusaus on siis suuri.
Toisaalta tämä aiheuttaa lännessä reaktion, jonka todellista merkitystä Venäjälle on vaikea arvioida. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Venäjän kaasu ja muut luonnonvarat tulevat jatkossakin kelpaamaan lännelle, kävipä Ukrainan miten tahansa. Nykyistenkin puskurirahastojen avulla se pärjää jonkin aikaa ja pystyy kukaties laajentamaan idänkauppaansa selvitäkseen pahimmasta kriisistä, joka tuskin vuositolkulla jatkuu.
Noin puolet venäläisistä on sitä paitsi ilmoittanut sietävänsä huonompaakin toimeentuloa, mikäli sen sijasta isänmaan kansainvälinen kunnia ja arvovalta nousee. Se on aika paljon, mutta toisaalta suunnilleen saman verran heistä oli toista mieltä. Tämä tutkimus tosin tehtiin viime syksynä, jolloin isänmaallista innostusta ei vielä ollut. Nyt näyttää ainakin siltä, että keskivertovenäläinen saattaisi arvostaa maansa ”kunniaa” enemmän kuin sen kunniallisuutta.
Putinille tarjolla on joka tapauksessa historiallinen rooli Venäjän yhdistäjänä samaan tapaan kuin Bismarck saavutti kuolemattoman maineen Saksan yhdistäjänä, vaikka hänen maansa sai siinä naapurien vihat niskoilleen. Tällä tiellä on myös Venäjälle riskinsä, mutta epäilemättä kiusaus on suuri.
Toisaalta se varsinainen suuri päämäärä ei Venäjällä ole ollut mikään venäläisen kansallisvaltion luominen. Venäjähän julistaa olevansa monikansallinen imperiumi.
Kun Venäjä tammikuussa 1918 ryhtyi aktiivisesti auttamaan aseistamaansa Suomen punakaartia eikä kunnioittanut hetkeä aiemmin tunnustamaansa Suomen hallitusta, oli sen valinta helppo. Ne kaikenkarvaiset lupaukset, joita Smolna oli syytänyt joka taholle bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen, olivat aivan sietämättömiä pidettäviksi. Niinpä tehtiin sekä että: luvattiin ensin kaikille kansoille itsemääräämisoikeus ja lähdettiin sitten likvidoimaan sitä aseellisesti.
Tämä on reaalipolitiikan vanha konsti: sama kakku voidaan sekä syödä että säästää, jos tarpeeksi tyhmiä fanaatikkoja on riittävästi käytettävissä. Julistukset eivät sinänsä maksa mitään, selityksiä ja selittäjiä löytyy kyllä. Mutta kansalaissodan irtipäästäminen on hirmuinen asia. Näyttää siltä, että sitä osattiin vaistomaisesti hävetä jo antiikin aikoina, jolloin ihmisyksilöiden arvostus sinänsä oli hyvin matalalla tasolla ja heidän julkista tappamistaan saatettiin pitää aivan säädyllisenä huvitteluna. Kansalaissodan voittojen johdosta ei nimittäin pidetty triumfia.
Mannerheim kyllä piti oman triumfiparaatinsa 16.5.1918, mutta lieventävä asianhaara on, että hänellä oli asiaan ulkopoliittinen tilaus Saksan suuntaan ja sotakin selitettiin Venäjän vastaiseksi vapaussodaksi.  Sitä paitsi hän määräsi tavan lopetettavaksi vuonna 1940. Jokainen toki ymmärsi, että kansalaissotahan se oli ollut, vaikka vapaus siinä turvattiinkin.
Millaista riemujuhlaa Venäjällä mahdetaan tulevaisuudessa viettää sen kunniaksi, mikäli Ukraina pirstotaan ja mikäli ukrainalaiset ja venäläiset siellä juuttuvat loputtomaan veljesvihaan? Lavea tie voi olla lyhyt ja pikavoitot saattavat tulla ajan mittaan kalliiksi rasitteeksi.  ”Realismi” on aika helppohintainen sana, ellei sen nimissä tehtyjen ratkaisujen kaikkia seurauksia oteta huomioon.
Venäjän ja Puolan suhteissa voidaan puhua perivihollisuudesta ja sama koskee Balkanin kansojen suhteita. Mikäli tällainen suhde syntyy myös Venäjän ja Ukrainan välille, on se historiallinen uutuus, jonka hinta voi olla arvaamattoman suuri. Ehkäpä suurimmat vahingot voitaisiin vielä estää?

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Missä olisi Venäjän kunnia Ukrainassa?



Isänmaan kunnia ja patriotismin muunnelmat

VTsIOM- instituutin mukaan lähes puolet venäläisistä asettaa kotimaansa suurvalta-aseman hyvin korkealle sijalle arvostuksissaan. Näyttää siltä, että tämän asian arvostus on viime aikoina kasvanut sitä mukaa kun se on taas alkanut tuntua mahdolliselta. 
Bakunin piruili aikoinaan, että kun Euroopan eri valtakuntien edustajat joskus kerskailivat esivallallaan, väitti yksi maansa tuottavan ylivertaisia kulttuuriaarteita, toinen taas kehui sitä elintasoa, jonka maa tarjosi kansalaisilleen. Vain saksalainen kerskui siitä, että hänen hallitsijansa kykeni tappamaan ja orjuuttamaan kaikki ja saattaisi sen vielä tehdä myös kerskuville naapureilleen.
Tarina kuulostaa aika falskilta. Saksalaisilla oli kuin olikin esitettävään paljon kaikenlaista hyvää miltei joka alalta. Saksan yhdistymisestä lähtien ei maassa kukoistanut vain militarismi vaan myös tiede ja kulttuuri. Tuotanto ja tekniikka, elintaso ja kansalaisyhteiskunta edistyivät jättiaskelin ja näytti todella mahdolliselta, että kansallislaulun mahtipontinen über alles oli totisinta totta.
Mutta sitten saksalaiset todella munasivat kaikki mahdollisuutensa rientäessään mukaan suurvaltojen kilpavarusteluun ja arvovaltataisteluun. Kleiner Mann sai jonkin aikaa kokea suurta isänmaallista riemua lukiessaan kaikista niistä voitoista, joita hänen isänmaansa saavutti suurvaltojen joukossa. Mutta sitten se pantiin matalaksi. Aikanaan saksalaiset taas menestyivät, mutta siihen mennessä he olivat myös oppineet aimo annoksen nöyryyttä. Ehkä jälkimmäinen oli edellisen ehtona?
Mitä pahaa isänmaallisuudessa on, kysyy moni. Yhtä moni luulee tietävänsä, että se ilman muuta on ihmisvihamielinen, typerä ja joka suhteessa alhainen tunne ja että sen kaikinpuolinen rajoittaminen on jokaisen säädyllisenihmisen velvollisuus.
En mene vannomaan, että tietäisin asian paremmin kuin tuo toinen puolikas tai sitten tuo toinen. Uskoisin, että kyseessä on niin lavea käsite, ettei sen laadusta voi yksiselitteisesti sanoa sitä eikä tätä. Kuten kaikki nesteet eivät ole hyviä ja ravitsevia tai kaikki seksi hienoa ja nautittavaa, eivät isänmaahankaan kohdistuvat tunteet ole ilman muuta jaloja ja yleviä.
Ranskan vallankumouksen aikoihin sanalla patriootti oli ylevä kaiku. Se viittasi ihmiseen, joka oli solidaarinen koko kansakunnalle, ei tehnyt eroa sen köyhien ja rikkaiden välillä ja kannatti niitä aatteita laajemminkin. Ranskan vallankumousarmeijan mukana kulki myös Ranskan kunnia, hyve, joka ilmeni sankaruutena taistelussa pahan valtoja vastaan. Vihollisen likainen veri jäi sen askelten alle, kuten marseljeesi julisti.
On hetkiä, jolloin kansallinen hurmos valtaa laajat joukot, jolloin arki muuttuu pyhäksi ja sankarikuolema voi tuntua paremmalta vaihtoehdolta kuin mikään muu tarjolla oleva. Niitä ei tarvitse etsiä vain kaukaisesta muinaisuudesta. Talvisota oli monessa suhteessa juuri tuollainen suhteellisen lyhytaikainen hurmostila, jossa patriotismi oli keskeisessä roolissa.
Saksassa akuutin joukkohysterian sai aikaan Goebbels kysyessään retorisesti kansalta: ”Haluatteko totaalisen sodan?” Wollen sie den totalen Krieg? Ministeri oli itse yllättynyt mielipuolisen kysymyksensä herättämästä innostuksesta. Hysteerinen kansa karjui JA-AA!!!
Goebbels luonnehti hetkeä mielettömäksi ja tuumi, että jos hän olisi kehottanut kaikkia hyppäämään ulos ikkunasta, niin se olisi tapahtunut.
Talvisotaa ja natsihallituksen propagandatapahtumaa yhdistänevät asiatasolla kovin harvat seikat. Psykologisesti tilanteet kuitenkin muistuttanevat toisiaan. Kyseessä ei enää ollut isänmaan arvovalta tai sen edustama aate. Tunnettiin, että kansakunnalta halutaan väkivallalla ja vääryydellä viedä kaikki, mitä se pitää pyhänä. Suurvallan edustajan kannalta kyseessä oli aineellisten etujen ja henkisen elintilan ohella myös hänen valtionsa arvovalta. Pienen kansakunnan kannalta kyseessä oli hengen ja omaisuuden lisäksi valinta vapauden tai orjuuden välillä, pelissä olivat myös koko ihmiskuntaa koskevat ja velvoittavat totuus ja oikeudenmukaisuus.
Nämä olivat ääritilanteita ja sellaisiin joudutaan vasta sitten, kun verta on maistettu paljon ja täydellinen tuho on uhkaamassa. Sitä ei kannata sekoittaa normaaliin patriotismiin, joka edustaa kiintymystä oman maan ja kansan instituutioihin ja historiaan. Sellainen asenne ei suinkaan edellytä vihamielistä tai halveksivaa suhtautumista toisiin, päinvastoin kuin kansainvälisyydellään briljeeraavat pölkkypäät kuvittelevat yrittäen saattaa koko toiseuden ja samalla tietenkin myös koko oman kansallisuuden kokemisen ajatusrikokseksi.
Vaarallista ja tuomittavaa on, mikäli toisen kansallisuuden edustajista pelkän kansallisen tunnusmerkkinsä takia tehdään vihattavia olentoja. Tämä ei todellakaan riipu esimerkiksi siitä, mitä nimityksiä käytetään. Venäläiset ovat kautta aikojen nimittäneet ukrainalaisia hoholeiksi ja nämä taas venäläisiä moskaleiksi.
Ymmärtääkseni asiaan on aina suhtauduttu hyvänahkaisen huvittuneesti, kuten perhepiirissä ainakin. Suomalaisista käytetyt sanat tšuhonets/ tšuhna ovat käsittääkseni hiukan tylympiä, mutta meikäläinen ryssä on vielä karumpi. En ole varma, mistä ero johtuu, mutta olisi loogista olettaa, että kyse on lempinimellä tarkoitetun ryhmän potentiaalisesta vaarallisuudesta omalle kansalle.
Entä ukrainalaiset? Eikö tämä kansa ole nimenomaan ollut venäläisten kuristama iät ja ajat? Näin ei asiaa kuitenkaan ole yleisesti koettu.
Ukrainalaisten nationalistien mielestä kyseessä on ollut jonkinlainen Tukholmasyndrooma. Moskalit ovat vietelleet ukrainalaiset kannattamaan omaa valtiollisuuttaan ja kulttuuriaan ja väheksymään omaansa, joka sivumennen sanottuna on tosiasiassa ylivertainen. Koska ukrainalaisilla ei oikeastaan koskaan ole ollut omaa valtiota sanan nykyaikaisessa mielessä, ei valtiollista vastakohtaisuutta ole edes voinut syntyä. Kylmän sodan aikanakaan ei lännessä tehty olennaista eroa isovenäläisten ja ukrainalaisten välille kun laskettiin, kenet missäkin liitontasavallassa laskettiin vallan kahvaan: toisaalla olivat kantakansallisuuden edustajat, toisella taas ”slaavit”, käytännössä isovenäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset yhtenä ryhmänä.
Tilanne on nyt muuttunut ja on jo mahdollista sanoa, että kyseessä on historiallinen muutos. Kaksi läheistä kansaa muuttuu keskenään vihollisiksi. Kain ja Abel olivat myös veljeksiä. Verta on jo vuodatettu niin paljon, että kansan hysteria tietyillä alueilla alkaa olla saavuttanut riittävän tason puhjetakseen veriseksi orgiaksi, jossa kansallisuus riittää syyksi.
Sinänsä ei tarvitse ihmetellä sitä, että kansallisuudesta voi saada syyn pahoinpitelyyn tai jopa murhaan. Riittäähän siihen pelkkä potkupallojoukkueen fanitus. Kaiken avain on joka tapauksessa järjestäytymisessä ja vastuu on aina sillä, jonka tehtävänä on huolehtia järjestyksestä, pitää väkivallan monopoli hallussaan.
Kun Kiovassa syksyllä alettiin hulinoida ja ryhmityttiin joukoksi, joka kiljui: кто не скачет, тот москаль! (joka ei keinu on ryssä), oli kyseessä aluksi protesti aivan tavallisen vapaakauppasopimuksen takia. Sitten tapettiin ihmisiä ja sitten laillinen esivalta luikki häntä koipien välissä karkuun. Nyt ollaan yhä vain edistytty. Ukraina on jo aivan ilmeisesti epäonnistunut valtio, joka parhaassa tapauksessa hajoaa ja huonoimmassa muuttuu uudeksi Somaliaksi tai Syyriaksi, josta pakenevat kaikki, jotka pystyvät.
Tekisi mieli sanoa, ettei tässä kannata mitään syyllisiä hakea, vaan ajatella, että kuten Tuntemattomassa Lahtinen ja konekivääri olivat ne tärkeät asiat, on Ukrainassakin tärkeää kansan eloonjääminen ja valtion nouseminen polviltaan. Kaikenkarvaiset pyssymiehet on yksinkertaisesti saatava kuriin, se on Ukrainan etu ennen muuta. Lujan järjestysvallan perustaminen on jokaisessa valtiossa välttämätöntä. Jotta se ei johtaisi kansalaissotaan, on naapurimaiden otettava vastuunsa, ettei kävisi kuin Suomessa vuonna 1918.
Jos Venäjä nyt haluaa kalastaa sameissa vesissä ja hiljaisesti tukee Ukrainan separatisteja, se saa maksaa tästä ehkä jopa satojen vuosien kaunalla, joka tulee entisen veljeskansan taholta. Jos Putin vastoin aiempia suunnitelmiaan haluaakin luoda etnisesti venäläisen kansallisvaltion, niin hän varmaan saa asialle oman kansansa kannatuksen. Mutta siihen sitten romahtaakin unelma Euraasian unionista ellei ole jo romahtanut.
Mutta nyt ei kaikki liene vielä menetetty. Venäjä voisi ehkä vielä toimia rauhan turvaajana yhdessä EU:n kanssa. Tämä vaatisi uutta asennetta ja uutta ymmärrystä isänmaan kunniasta. Pöyhistelemällä saa halpoja pisteitä ja rajoja muuttamalla saa ikuisia vihollisia. Se on se helppo tie, joka ei jatku pitkälle.


perjantai 2. toukokuuta 2014

Bismarckin vai Hitlerin laakerit?



Bismarckin vai Hitlerin jäljillä?

Sen jälkeen kun historia loppui, on maailma käynyt kummalliseksi. Demokraattisissa maissa eivät vaalit enää riitä, kun valtaa pitää vaihtaa. Sen sijaan mennään kadulle ja heitellään ihmisiä polttopulloilla tai mikä käteen sattuu. Sitten vaihdetaan presidenttiä ja pannaan muutenkin hyrskyn myrskyn. Maailman demokraattiset valtiot seuraavat kehitystä myötätunnolla. Tämä kehitys edustaa todellista demokratiaa, koska siellä kannatetaan  Eurooppaa ja sen arvoja. Mielenosoittajat huutelevat ksenofobisia iskulauseita, toinen kansa paha oma hyvä, neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha…Кто не скачет, тот москал…
Till tidernapas har man levat, sanoisi Yleisradion sodanaikainen pakinoitsija Jahvetti.
Onhan maailmassa ennenkin rähinöity, ei tässä sikäli uutta ole. Häkellyttävää on nyt, että rähinöitsijät oat saaneet osakseen lähes jakamattomat sympatiat etenkin vapaalta lehdistöltä. Totta kai siellä piti rähinöidä, kun laillisilla vallanpitäjillä oli väärät mielipiteet. Rähinöitsijät eivät selvästikään edusta enemmistöä, mutta kun heillä on ne demokraattiset mielipiteet…
No, ennen pitkää tultiin tilanteeseen, jossa areenalle astuivat toiset rähinöitsijät. Nyt asialla olivat ne, joilla on väärät mielipiteet. Niiden tavoitteena oli Krimin liittäminen Venäjään, vaikka se oli vastoin lainvoiman omaavia sopimuksia. Niin oli kyllä myös presidentin erottaminen…
On aivan selvää, että enemmistö krimiläisistä halusi liittymistä sitten kun tilanne vietiin siihen pisteeseen, että tämä laiton valintatilanne tuli ajankohtaiseksi. Olisiko joku odottanut, että nyt olisikin sanottu: ”Ei, kyllä me haluamme Venäjään liittyä, mutta vaadimme, että nyt kaikki tapahtuu laillisessa järjestyksessä!” Eikö se olisikin ollut vähän liikaa vaadittu kaiken sen valossa mitä sitä ennen tapahtui.
Ja Putinin hiipumassa ollut suosio ampaisi isänmaallisen innostuksen huumassa uusiin korkeuksiin. Yli 80 prosenttia on kova luku ja sen esittää Levadalle nimetty mielipidetutkimusinstituutti, jonka objektiivisuutta ei tässä tarvitse epäillä.
Tässä on tietenkin mahdollista sanoa, että tällaisilla mielipiteillä ei ole arvoa, koska ne heijastavat pimennossa pidetyn ja manipuloidun väestön näkemyksiä ja voihan olla, että tilanne on hyvinkin lyhytaikainen, tätähän ei ole väsytty ennustamasta. VTsIOM-instituutin mukaan venäläisten enemmistö ei enää suhtaudu pakotteiden uhkaan vakavasti. Vielä äsken asia oli toisin. Muutoinkin he ovat optimistisia, sekä talouden suhteen että Venäjän vaikutusvallan, sen armeijan kunnon ja sosiaalisen tilanteen kannalta. Onnellisuuttakin näyttää Venäjältä löytyvän, vaikka tässä suhteessa siellä oltiin takavuosina vielä varsin matalissa lukemissa.
Tässä kaikessa ei ole paljon ihmettelemistä, jos ottaa huomioon sen, miten Venäjän taloudellinen ja sosiaalinen tilanne in kehittynyt Putinin aikana. Hän voi hyvinkin olla paha ihminen ja suunnittelee piru ties mitä, mutta keskivertovenäläinen on kyllä hyötynyt hänen aikanaan tapahtuneesta kehityksestä paljon.
Lyhyesti sanoen, suurin osa venäläisistä ei ole koskaan elänyt niin hyvin kuin nyt, ero Gorbatshovin ja Jeltsinin kauteen on valtava. Lisäksi voi muistaa senkin, että aineellista hyvinvointia on suuri osa venäläisistä saanut maan koko historian aikana maistaa vasta nyt, Putinin aikana. Sitä ennen kurjuus on usein ollut käsittämättömän suurta.
Oikeastaan se, mikä tässä kaipaa selitystä, on Putinin vastustajien suhteellisen suuri määrä, joka nyt tosin on äkkiä kutistunut.
Sinänsä vastustukseen on toki syynsä. Putinin peittelemätön autoritaarisuus ja hänen vihamielinen suhtautumisensa liberaaleihin läntisiin arvoihin ovat monesta sietämättömiä. Sen sijaan vaihtoehtoa Putinille ei kenelläkään ole ollut esittää, mikä tietysti on demokratian kannalta vaarallista. Tässä voimme muistella, mikä oli meillä tilanne Kekkosen kaudella.
Putinia on verrattu Hitleriin, mikä on sinänsä tavallaan osuvaa joidenkin ulkopolitiikan tavoitteiden suhteen vaikka tuskin missään muussa suhteessa. Osuvampaa olisi ehkä kuitenkin verrata Bismarckiin, jonka kuuluisaa lausahdusta siitä, ettei Saksan yhdistymistä voida ratkaista kokouksilla ja enemmistöpäätöksillä vaan raudalla ja verellä, pitävät monet tänään poliittisen nerouden ja tarkkanäköisyyden ilmauksena.
 Aikoinaan se oli skandaalimaista kyynisyyttä ja tuskin on liioiteltua sanoa, että kokonaiset kansat vihasivat tuota preussilaista yhtä paljon kuin pelkäsivät. Saksassa häntä on suorastaan palvottu eikä hänen kunniansa ole vieläkään mennyttä, toisin kuin Hitlerillä, joka vuoden 1939 huipun jälkeen jälkeen oli maalle pelkkä katastrofi.
1800-luvulla maailma ei kuitenkaan vielä elänyt tuota historian lopun jälkeistä postmodernia epookkia, jossa kaikki arvot on uudelleenarvioitu ja tulevat voimaan vasta sitten kun ne ensin on Hollywoodissa kanonisoitu. Venäjän itsepäinen irtautuminen kansainvälisen järjestelmän normeista herättää kauhistusta, sillä ainoastaan USA:lla on katsottu olevan tähän oikeus.
Mikäli emme voi luottaa siihen, että maat noudattavat sopimuksiaan, on pienten valtioiden turvallisuus jälleen vaarassa kuten se oli 1800-luvulla Bismarckin aikana ja 1900-luvulla Hitlerin ja Stalinin aikana. Ei se kyllä kovin vahvoissa kantimissa ole ollut myöskään silloin, kun on oltu Ison Britannian, Ranskan, Itävallan tai Venäjän etujen tiellä. Pyhä liitto oli ainakin jossakin määrin kaunis ajatus, mutta sellaisillahan tie helvettiin on aina silattu.
Kieltämättä tuntuu ikävältä, että Euroopan kartan palikat ovat taas liikkeessä. Edes ETYK ei vakiinnuttanut rajoja, mitä harva kyllä enää paheksuu. Saksa on taas kerran yhdistynyt, Baltian maat vapautuneet ja niin edelleen. Yleensä tätä on tervehditty tyydytyksellä. Vasta nyt näkökulma on muuttunut.
 Venäjä sopii huonosti tähän tyytyväisten valtioiden kerhoon. Sen rajat, jotka luotiin kerran neuvostovallan toimesta, on vahvistettu kansainvälisin sopimuksin kuten kaikki rajat aina ja kaikkialla. Kaikki eivät ole Suomessakaan ole olleet tähän asiaan tyytyväisiä. Meillä tyytymättömyys on, tosin tietyissä suppeissa piireissä pysyen, kohdistunut siihen, että rajat ovat liian kaukana täällä lännessä. Venäjän taholla niihin on ilmeisesti kuitenkin oltu tyytyväisiä, mikä ei ole kannaltamme mitenkään erityisen huono vaihtoehto.
Venäjä on kuitenkin aivan ilmeisesti tyytymätön valtio eteläisillä rajoillaan, niin Kazakstanin kuin Ukrainan suunnalla, lisäksi sen geopoliittiset puuhamiehet, joiden joukossa on sekä löyhäpäisiä haaveilijoita että totisia sotilaita, ovat kuvitelleet löytävänsä jotakin merkittävää hyötyä siitä, mikäli Venäjä pystyy ulottamaan vaikutusvaltansa Kaukasuksen yli Iraniin ja ”lämpimille merille”. On jopa esitetty fantasioita euraasialaisesta supervallasta, jossa ovat mukana niin Kiina kuin Intia ja jonka johdossa (!) on Venäjä.
Pidän todennäköisenä, että näillä valtioilla saattaa olla asiasta aivan oma mielipide, jonka muuttaminen Moskovasta käsin voi olla haastavaa. Joka tapauksessa Venäjä näyttää nyt päässeen ekspansion makuun ja jos sen seuraukset kansan mielestä ja valtionpäämiehen kannalta ovat niin myönteiset, kuin toistaiseksi näyttää, voimme varautua siihen, että tämän kaltainen kehitys jatkuu. Ei tosin ole syytä olettaa, että paineet kohdistuisivat juuri meihin niin kauan kuin emme kuulu sotilaallisiin liittoutumiin. Jos taas NATO:on liitymme, pääsemme tietenkin automaattisesti maalitauluksi ja vieläpä aivan ykkösluokkaan. On se Kuollan tukikohta sen verran lähellä.
On aika masentavaa ajatella, ettei kansainvälistä kehitystä näytä enää lainkaan ohjaavan YK tai ETYJ. Sen sijaan kumarrellaan mellakoitsijoita, joita myös kyynisesti kannustetaan ja käytetään hyväksi.
On sikamaista, mikäli Venäjä valtaa itäisen Ukrainan sillä verukkeella, että muutama tuhat kusipäistä rettelöitsijää niin vaatii eikä suostu tottelemaan kenenkään määräyksiä. Yhtä sikamaista oli, ettei Eurooppa millään tavalla osoittanut vaativansa, että laillisten olojen palauttaminen olisi ollut ehtona Ukrainan hyväksymiselle sen yhteistyökumppaniksi. Päinvastoin, Maidanille hurrattiin ja hulinoitsijoita kannustettiin. ”Demokratian” taikasana on kelvannut pyhittämään mitä kurjimmat hallinnot tässä maailmassa, mikäli ne ovat edustaneet poliittisesti otollisia näkemyksiä.
En tiedä, onko tämä peli pohjimmiltaan kokonaan kyynistä vain heijastaako se myös  naiiviutta ja typeryyttä. Käytännössä se joka tapauksessa on ollut jälleen kerran yksi, nyt ehkä jo kohtalokas askel kohti uutta ”reaalipolitiikan” kautta. Nyt laskeskellaan taas divisioonia tai niiden moderneja vastineita sen sijaan että tuijotettaisiin papereihin ja allekirjoituksiin.
Tämä on pelottavaa kehitystä eikä ole reilua väittää, että siinä on vain yksi synnintekijä. Tulevaisuus näyttää onko Putin Venäjän Bismarck vai Hitler. Suuret saappaat viehättävät pieniä miehitä ja kiusaus voi olla vastustamaton kun kolme neljäsosaa kansasta on ilmaissut nimenomaisen luottamuksensa Putinin valta-asemaan ja hänen tapaansa käyttää valtaansa.