Izborskin klubi ja parrakas nainen
”Vanhin veljeksistä, Rurik, asettui
hallitsemaan Novgorodiin,
toinen, Sineus, Beloozeroon
ja kolmas, Truvor, Izborskiin”
Näin kertoo
Nestorin kronikka, Povest vremennyh let,
vanhan Venäjän eli Rusin alkuajoista.
Izborsk (viroksi Irboska) on mitä viehättävin pikku paikkakunta Pihkovan
alueella, lähellä nykyisen Viron rajaa. Siellä on säilynyt muinainen mäkilinna,
josta aukeaa tavattoman idyllinen ja kaunis näköala kumpuilevalle tasangolle.
On helppo
kuvitella, miten tämä paikka elähdyttää romanttista sielua, joka siellä
satakielten laulaessa voi kuvitella aistivansa jotakin ylijärjellistä viisautta
Venäjän olemuksesta: здесь Русью пахнет… täällä haisee Venäjältä! Samoin
tein saattaa paikan hengen elähdyttämä kuvitteellinen kaljapatrioottimme
vannoa, ettei tätä isien ikuista perintömaata ikinä anneta naapurissa sijaitsevalle
Virolle, pikemminkin päinvastoin…
Syystä tai
toisesta kokoontui pari vuotta sitten juuri Izborskiin kirjava kokoelma vanhoja
ja keski-ikäisiä miehiä, joukossa joku vanhempi matamikin. He edustivat kukin
omaa versiotaan äärivenäläisyydestä. Jonkun herran päähänpinttymänä oli, että
Venäjän asukasluku oli saatava kasvamaan miljardiin, toinen suunnitteli sitä,
miten Venäjä voisi rakentaa tuhatvuotisen valtakunnan ryhtymällä hallitsemaan
koko Euraasian mannerta. Kiinasta, Intiasta ja Iranista tulisi liittolaisia,
Länsi-Euroopasta suojelualue… Joku
kannatti kommunismia, joku taas natsismia hiukan virtaviivaistettuna.
Aatteelliset
erot eivät olleet vähäisiä. Itse asiassa ne olivat jopa erittäin suuria. Nyt,
täällä Izborskissa ne kuitenkin haluttiin unohtaa ainakin toistaiseksi ja
ryhtyä yksissä tuumin tarjoamaan tukea Vladimir Putinille. Putinia oli
aikoinaan pilkattu ja jopa vihattu, halveksittukin. Olihan hänen venäläiskansallisuutensa
kovin puolivillaista. Kompromissit enempää jenkkien kuin eurooppalaistenkaan
kanssa eivät kuuluneet tämän seurakunnan näkemyksiin.
Nyt kuitenkin
oli koittanut uusi aika. VVP:n kolmas tuleminen oli aiheuttanut liberaalin
älymystön villiintymisen. Tekipä Putin mitä tahansa, häntä vastustettiin,
rienattiin ja kutsuttiin fasistiksi. Oranssi vallankumous häämötti todellisena
mahdollisuutena ja lännessä oltiin jo valmiita nuolaisemaan ennen kuin tipahti.
Venäjän kypsyyttä värivallankumoukseen pidettiin vain ajan kysymyksenä.
Tässä
tilanteessa presidentti viimeinkin otti lusikan kauniiseen käteen ja kääntyi
todellisten patrioottien puoleen. Ensimmäisenä selkeänä merkkinä muutoksesta
oli Vladislav Surkovin erottaminen. Vladislav Jurjevitš oli oikeastaan kotoisin
Tšetšeno-Inguušiasta ja nimeltään Aslanbek Dudajev, joten häneltä tuskin jo
syntyperänsä vuoksi voi mitään hyvää Venäjälle odottaa. Vaikka Surkov käytti
patrioottista retoriikkaa ja puhui suvereenista demokratiasta, hän kuitenkin
flirttaili liberalismin kanssa ja oli vastuussa koko Medvedin kauden farssista,
joka sitten riehaannutti liberaalit.
Nyt oli koittanut
aika, jolloin todellisten patrioottien joukko saisi Venäjän ohjat käsiinsä.
Putinin oli pakko myötäillä noita voimia, sillä Venäjän liberaali älymystö ei
missään tapauksessa suostunut hänen kanssaan yhteistyöhön ja hallitseminen
ilman älymystöä on kuin veneen ohjaamista ilman peräsintä. Putin olisi
tarpeellinen jonkin aikaa, mutta sitten hänestä tehtäisiin pelkkä keulakuva,
ehkäpä monarkki tai hankkiuduttaisiin hänestä eroon muulla tavalla.
Jotenkin tuolla
tavalla voisi kuvitella sen joukon ajatelleen, joka kokoontui Izborskissa
Pihkovan alueen kuvernöörin suosiollisella tuella vuonna 2012. Kovin paljon ei
edes tarvitse jättää kuvittelujen varaan. Herrat Dugin ja Starikov, Maksim Kalašnikov,
Prohanov ja Ivašov ovat aivan avomielisesti kertoneet ajatuksistaan. Heidän
antiliberalisminsa ja lännenvastaisuutensa ei ole mitään surkovilaista
vesivelliä, siinä haisevat veri ja maa.
Tämä joukko ei
koskaan ole ollut varsinaisesti vallan kahvassa eikä se myöskään ole ollut
yhtenäinen joukko. Tosin kenraalieversti Leonid Ivašov on ollut korkeassakin
virassa ja esimerkiksi Natalia Narotšnitskaja on johtanut ”Demokratian ja
yhteistyön instituutin” Euroopan osastoa, jonka tehtävänä on tutkia demokratian
ja ihmisoikeuksien loukkauksia Länsi-Euroopassa.
Nyt tilanne on
saattanut jo muuttua. Tämän joukonkin piirissä omaa luokkaansa on Aleksandr Dugin,
joka on avoimen naiiviin tapaansa jaaritellut uudesta tilanteesta, jossa
saatanallinen länsi hylätään ja omaksutaan uusi imperiaalinen etiikka.
Arkaileva Putin, joka jätti Georgian sodan puolitiehen ja halusi esiintyä
jonkinlaisena demokraattina, alkaa nyt omaksua izborskilaisen kielenkäytön ja
hännystelee eurooppalaista äärioikeistoa. Venäjästä näyttää joidenkin mielestä
jo tulevan uuden äärioikeistolaisen internationaalin keskus.
Jopa
arvovaltainen Foreign Affairs on arvellut, että Duginista olisi
nyt tulossa tai tullut Putinin ”aivot”. Tämä lienee sentään törkeä herjaus. Se,
joka tutustuu kyseisen herran kirjallisiin jätöksiin, saa nopeasti käsityksen
siitä, miten niitä tuottavat aivot pitäisi luokitella. Mutta miltei kaikkeahan
voi käyttää, vaikka sitten lannoitukseen.
Länsi-Euroopassa
Putinista on tullut kaiken taantumuksellisuuden ja muun kauheuden symboli. Niin
sanottu parrakas nainen (hän on kuulemma esiintyessään ihan oikeasti nainen)
kertoi, että hänen viisuvoittonsa oli rauhan, rakkauden ja suvaitsevaisuuden
voitto ja lähetti terveisiä Putinille: ”meitä ei voi pysäyttää!” Minulle tämän
edistyksen symbolin sanoma jäi avautumatta ja luulen, että tällaiset latteudet
eivät ketään auta eivätkä haittaa. Siinä mielessä suoritus on samaa tasoa kuin
se, että nuoren älymystön edustajat ulostavat housuunsa ja selostavat
tapahtumaa halukkaille lukijoille.
Izborskin klubissa tällaiselle sen sijaan
varmasti nauretaan tyytyväisinä. Liberaalit on Venäjällä leimattu varkaiksi ja
rosvoiksi eikä syyttä. Nyt on toisten liberaalien vaikea sekä julistaa
ideologiaansa ja samaan aikaan vastustaa tuota joukkoa. Putinista on liberaaleille
tullut kaiken pahan symboli, mihin on myös omat syynsä, mutta nurkkaan
ahdistettuna hän saattaa turvautua vielä paljon ikävämpiin liittolaisiin kuin
joskus ennen. Ne kaiken maailman friikit, joita liberaalit kumartelevat, ovat
erittäin hyödyllisiä liberaalien vihollisille.
Kuten Abrahamista
tuli Iisak ja Iisakista tuli Jakob, niin Euromaidanista tuli Krim ja Krimistä
tuli Donetsk ja se, mitä vielä tulee ei ole tiedossa, mutta kauhistuttaa.
Putin
paistattelee nyt suosion auringossa. Kansa hurraa hänelle jo puolelta jos
toiseltakin. Izborskilaisille tämä on mannaa ja heidän kerrotaan olevan nyt
myös kovin aktiivisia Ukrainassa. Mikäli
Eurooppa nyt yrittää kostaa Venäjälle sen, mitä Ukrainassa tapahtuu, saattaa
seurauksena olla voimakas lännenvastainen reaktio. Siitä saattaa syntyä vahinko,
jota tuskin edes parrakkaiden naisten moraalinen voima pystyy pysäyttämään tai
korvaamaan.