tiistai 13. toukokuuta 2014

Izborskin klubi ja parrakas nainen



Izborskin klubi ja parrakas nainen

”Vanhin veljeksistä, Rurik, asettui
hallitsemaan Novgorodiin,
toinen, Sineus, Beloozeroon
ja kolmas, Truvor, Izborskiin”

Näin kertoo Nestorin kronikka, Povest vremennyh let, vanhan Venäjän eli Rusin alkuajoista. Izborsk (viroksi Irboska) on mitä viehättävin pikku paikkakunta Pihkovan alueella, lähellä nykyisen Viron rajaa. Siellä on säilynyt muinainen mäkilinna, josta aukeaa tavattoman idyllinen ja kaunis näköala kumpuilevalle tasangolle.
On helppo kuvitella, miten tämä paikka elähdyttää romanttista sielua, joka siellä satakielten laulaessa voi kuvitella aistivansa jotakin ylijärjellistä viisautta Venäjän olemuksesta: здесь Русью пахнет… täällä haisee Venäjältä! Samoin tein saattaa paikan hengen elähdyttämä kuvitteellinen kaljapatrioottimme vannoa, ettei tätä isien ikuista perintömaata ikinä anneta naapurissa sijaitsevalle Virolle, pikemminkin päinvastoin…
Syystä tai toisesta kokoontui pari vuotta sitten juuri Izborskiin kirjava kokoelma vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä, joukossa joku vanhempi matamikin. He edustivat kukin omaa versiotaan äärivenäläisyydestä. Jonkun herran päähänpinttymänä oli, että Venäjän asukasluku oli saatava kasvamaan miljardiin, toinen suunnitteli sitä, miten Venäjä voisi rakentaa tuhatvuotisen valtakunnan ryhtymällä hallitsemaan koko Euraasian mannerta. Kiinasta, Intiasta ja Iranista tulisi liittolaisia, Länsi-Euroopasta suojelualue…  Joku kannatti kommunismia, joku taas natsismia hiukan virtaviivaistettuna.
Aatteelliset erot eivät olleet vähäisiä. Itse asiassa ne olivat jopa erittäin suuria. Nyt, täällä Izborskissa ne kuitenkin haluttiin unohtaa ainakin toistaiseksi ja ryhtyä yksissä tuumin tarjoamaan tukea Vladimir Putinille. Putinia oli aikoinaan pilkattu ja jopa vihattu, halveksittukin. Olihan hänen venäläiskansallisuutensa kovin puolivillaista. Kompromissit enempää jenkkien kuin eurooppalaistenkaan kanssa eivät kuuluneet tämän seurakunnan näkemyksiin.
Nyt kuitenkin oli koittanut uusi aika. VVP:n kolmas tuleminen oli aiheuttanut liberaalin älymystön villiintymisen. Tekipä Putin mitä tahansa, häntä vastustettiin, rienattiin ja kutsuttiin fasistiksi. Oranssi vallankumous häämötti todellisena mahdollisuutena ja lännessä oltiin jo valmiita nuolaisemaan ennen kuin tipahti. Venäjän kypsyyttä värivallankumoukseen pidettiin vain ajan kysymyksenä.
Tässä tilanteessa presidentti viimeinkin otti lusikan kauniiseen käteen ja kääntyi todellisten patrioottien puoleen. Ensimmäisenä selkeänä merkkinä muutoksesta oli Vladislav Surkovin erottaminen. Vladislav Jurjevitš oli oikeastaan kotoisin Tšetšeno-Inguušiasta ja nimeltään Aslanbek Dudajev, joten häneltä tuskin jo syntyperänsä vuoksi voi mitään hyvää Venäjälle odottaa. Vaikka Surkov käytti patrioottista retoriikkaa ja puhui suvereenista demokratiasta, hän kuitenkin flirttaili liberalismin kanssa ja oli vastuussa koko Medvedin kauden farssista, joka sitten riehaannutti liberaalit.
Nyt oli koittanut aika, jolloin todellisten patrioottien joukko saisi Venäjän ohjat käsiinsä. Putinin oli pakko myötäillä noita voimia, sillä Venäjän liberaali älymystö ei missään tapauksessa suostunut hänen kanssaan yhteistyöhön ja hallitseminen ilman älymystöä on kuin veneen ohjaamista ilman peräsintä. Putin olisi tarpeellinen jonkin aikaa, mutta sitten hänestä tehtäisiin pelkkä keulakuva, ehkäpä monarkki tai hankkiuduttaisiin hänestä eroon muulla tavalla.
Jotenkin tuolla tavalla voisi kuvitella sen joukon ajatelleen, joka kokoontui Izborskissa Pihkovan alueen kuvernöörin suosiollisella tuella vuonna 2012. Kovin paljon ei edes tarvitse jättää kuvittelujen varaan. Herrat Dugin ja Starikov, Maksim Kalašnikov, Prohanov ja Ivašov ovat aivan avomielisesti kertoneet ajatuksistaan. Heidän antiliberalisminsa ja lännenvastaisuutensa ei ole mitään surkovilaista vesivelliä, siinä haisevat veri ja maa.
Tämä joukko ei koskaan ole ollut varsinaisesti vallan kahvassa eikä se myöskään ole ollut yhtenäinen joukko. Tosin kenraalieversti Leonid Ivašov on ollut korkeassakin virassa ja esimerkiksi Natalia Narotšnitskaja on johtanut ”Demokratian ja yhteistyön instituutin” Euroopan osastoa, jonka tehtävänä on tutkia demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksia Länsi-Euroopassa.
Nyt tilanne on saattanut jo muuttua. Tämän joukonkin piirissä omaa luokkaansa on Aleksandr Dugin, joka on avoimen naiiviin tapaansa jaaritellut uudesta tilanteesta, jossa saatanallinen länsi hylätään ja omaksutaan uusi imperiaalinen etiikka. Arkaileva Putin, joka jätti Georgian sodan puolitiehen ja halusi esiintyä jonkinlaisena demokraattina, alkaa nyt omaksua izborskilaisen kielenkäytön ja hännystelee eurooppalaista äärioikeistoa. Venäjästä näyttää joidenkin mielestä jo tulevan uuden äärioikeistolaisen internationaalin keskus.
Jopa arvovaltainen Foreign  Affairs on arvellut, että Duginista olisi nyt tulossa tai tullut Putinin ”aivot”. Tämä lienee sentään törkeä herjaus. Se, joka tutustuu kyseisen herran kirjallisiin jätöksiin, saa nopeasti käsityksen siitä, miten niitä tuottavat aivot pitäisi luokitella. Mutta miltei kaikkeahan voi käyttää, vaikka sitten lannoitukseen.
Länsi-Euroopassa Putinista on tullut kaiken taantumuksellisuuden ja muun kauheuden symboli. Niin sanottu parrakas nainen (hän on kuulemma esiintyessään ihan oikeasti nainen) kertoi, että hänen viisuvoittonsa oli rauhan, rakkauden ja suvaitsevaisuuden voitto ja lähetti terveisiä Putinille: ”meitä ei voi pysäyttää!” Minulle tämän edistyksen symbolin sanoma jäi avautumatta ja luulen, että tällaiset latteudet eivät ketään auta eivätkä haittaa. Siinä mielessä suoritus on samaa tasoa kuin se, että nuoren älymystön edustajat ulostavat housuunsa ja selostavat tapahtumaa halukkaille lukijoille.
 Izborskin klubissa tällaiselle sen sijaan varmasti nauretaan tyytyväisinä. Liberaalit on Venäjällä leimattu varkaiksi ja rosvoiksi eikä syyttä. Nyt on toisten liberaalien vaikea sekä julistaa ideologiaansa ja samaan aikaan vastustaa tuota joukkoa. Putinista on liberaaleille tullut kaiken pahan symboli, mihin on myös omat syynsä, mutta nurkkaan ahdistettuna hän saattaa turvautua vielä paljon ikävämpiin liittolaisiin kuin joskus ennen. Ne kaiken maailman friikit, joita liberaalit kumartelevat, ovat erittäin hyödyllisiä liberaalien vihollisille.
Kuten Abrahamista tuli Iisak ja Iisakista tuli Jakob, niin Euromaidanista tuli Krim ja Krimistä tuli Donetsk ja se, mitä vielä tulee ei ole tiedossa, mutta kauhistuttaa.
Putin paistattelee nyt suosion auringossa. Kansa hurraa hänelle jo puolelta jos toiseltakin. Izborskilaisille tämä on mannaa ja heidän kerrotaan olevan nyt myös kovin aktiivisia Ukrainassa.  Mikäli Eurooppa nyt yrittää kostaa Venäjälle sen, mitä Ukrainassa tapahtuu, saattaa seurauksena olla voimakas lännenvastainen reaktio. Siitä saattaa syntyä vahinko, jota tuskin edes parrakkaiden naisten moraalinen voima pystyy pysäyttämään tai korvaamaan.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Loveamisen vaikeuksista



Lovetaas mommia!

Näin äitienpäivän tietämissä sitä sai taas annoksen kielisaastetta korvilleen. K-Citymarket loves äiti!, julistaa joku vieraskielinen taho, joka ilmeisesti kuitenkin haluaa juuri tästä maasta itselleen asiakkaita. Siinäpähän loveaa, onhan se palstatilansa maksanut. Silti tämä ärsyttää muutaman rivin verran.
No, onhan sitä jo yhtä jos toista nähty. Veronmaksajien rahalla pyöritetty tyhmistyslaitos on jo iät ja ajat tarjonnut kaiken maailman talkeja ja muitakin niin hienoja tilaisuuksia, että jo niiden lajityypin nimeäminen suomeksi on intelligentillekin taholle ilmeinen mahdottomuus.
Puoli vuosisataa sitten tarttui mieleeni muuan harmistunut purkaus, jossa sanottiin, ettei Suomessa kohta varmaan ollenkaan järjestetä juhlia tai näytöksiä, vaan pannaan pystyyn festivaalit tai show.
Tämä on ollut todellisuutta jo kauan. Kansallisesta purismista tehtiin naurunalaista jo viimeistään 1960-luvulla ja sitten kun englannin ylivalta tietokoneiden ansiosta parissa vuosikymmenessä pyyhkäisi yli maailman kuin tsunami, totuttiin jo siihen, ettei skandimerkkien pisteitä enää lainkaan löytynyt monen ohjelman aarteistosta. Niinpä ne korvattiin sujuvasti kyrillisillä tai muilla merkeillä tai merkkiyhdistelmillä. Nöyrimmät kiiruhtivat jo oma-alotteisesti luopumaan niiden käytöstä ja lausumisestakin. Tutkijat huomasivat, että nuorison etummainen osa oli jo omaksunut skandineutraalin ääntämyksen, jossa oli muitakin anglosaksisia ja nimenomaan amerikanenglantilaisia ominaisuuksia, kuten loppukiekaisu.
En lainkaan halua snobbailla kun sanon, ettei tunne ääntämykseltään rumempaa kieltä kuin amerikanenglanti. Verrattuna kauniiseen oxfordilaiseen ääntämykseen se on kuin eri kieli. Kun keski-ikäinen nainen ilmaisee ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kiljahtelemalla amerikanenglanniksi, on kuin posliinivadin pintaa naarmutettaisiin haarukalla. Tekee mieli pidellä mahaansa vastustaakseen pahoinvoinnin tunnetta, mutta samaan aikaan olisi pideltävä myös korviaan.
En varmaankaan ole tässä objektiivinen ja ymmärrän, että amerikanenglanti toimii ryhmien yhteisyyden välineenä myös meillä. Siksi se leviää joka paikkaan, siksi sen prestiisi vetää puoleensa murrosikäisiä ja heidän kaltaisiaan kaikista ikäluokista.
Aivan samoin toimi aikoinaan stadin slangi, jonka nykyinen olomuoto onkin englannin jatkamista toisin keinoin. Olennaista siinä on erottautuminen niistä, jotka käyttävät toista kieltä ja joille tuottaa vaikeuksia käyttää niitä äänneyhdistelmiä, jotka juuri ovat slangin ydin. Koska käyttäjien kielitaito valitettavasti on vielä heikko, he ovat tahallaan tekevinään virheitä ja sotkevat puheeseensa kaikenkarvaista moskaa, joka on mahdollisimman kaukana korrektista puheesta.
No, tätähän tehdään kaikkialla. Cockney perustuu sanaleikeille, joiden merkitys ei missään tapauksessa avaudu sivullisille. George Orwellin mukaan myöskään työväenluokkainen englantilainen ei koskaan suostu lausumaan oikein yhtään ranskan sanaa ettei kuulostaisi akkamaiselta. Erottautuminen oxbridge-porukasta onnistuu yksin tein.
Erilaiset marginaali- sun muut alaryhmät murrosikäisistä misseihin ja sellaisiksi pyrkiviin on helppo ymmärtää. Heillä yksinkertaisesti pitää olla jokin yhdistävä asia, joka vastaa heidän kehitystasoaan. Miksi taas television ajankohtaisohjelmiston tuottajat eivät viitsi asettaa itselleen korkeampia laatukriteereitä, on kummallisempi seikka.
Mutta entäs ne mainostajat? Tässä taitaa haista se nuorison mielistely, joka on tälle aikakaudelle ominaista. Reilu oman porukan kielenkäyttö vetoaa ja kutsuu sitä kansakunnan etujoukkoa, jonka käsiin kulttuurin kohtaloita koetetaan tyrkyttää jo ennen kuin rippikoulukaan on käyty. Mitäpä muuta voi odottaa sivilisaatiolta, jonka arvot on jo kauan laskettu rahassa ja jossa on nimenomaisesti kielletty ajatus siitä, että jokin inhimillinen kehitystaso voisi jotenkin olla toista korkeampi.
Niinpä siis mainostaja loveaa ja rulettaa, ylpeänä esittää ja pitkässä juoksussa fanittaa. Thanksejä vaan ja häpyjä birthiksiä mommit! Pannaan manit jonoon ja mennään bilettään sun päivää!

perjantai 9. toukokuuta 2014

Mitä oli tehtävä?



Mitä oli tehtävä?

Venäjän älymystön pyhä kirja ennen surullisenkuuluisaa Lokakuun vallankaappausta oli Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä? On sanottu, että kirjasta tuli kokonaisen sukupolven ”lippu”, siitä keskusteltiin kaikkialla. Myös V.I. Lenin oli lukenut teoksen useita kertoja, muistaakseni hän sanoi alkaneensa ymmärtää sitä vasta kuudennella kerralla.
Kirjaa on moitittu tylsäksi ja muutenkin kehnoksi, mutta tätä ei kannata liioitella. Ollakseen poliittisen vangin kirjoittama Pietari-Paavalin linnoituksessa, se on huomattavan kepeä, luettava ja hauskakin, joskin pohjimmiltaan moralistinen, idealistinen ja naiivi.
Kirjassa vapautetaan nainen tai muutamakin, perustetaan osuuskunta ja noudatetaan uusia arvoja, ne keskittyvät aivan erityisesti naisen ja hänen tarpeidensa ympärille, kaikki muu on lähinnä avustavassa roolissa tai koristeena. Huipentumana nähdään unessa fourier’lainen falansteri, suuri kommuuni, jossa vallitsee yltäkylläisyys ja ihmiset ovat ryhtyneet elämään luonnollista elämää, joka on onnea tulvillaan, kuinkas muuten.
 Tärkeässä roolissa uudessa onnen ja ilon valtakunnassa ovat toki tekniikan saavutukset, sähkövalot,  alumiinista ja lasista rakennetut talot ja valtavien alueiden ilmastointi. Mutta ihmeellisintä ovat ihmiset, joissa yhdistyy älymystön siveellinen kehitystaso ja ruumiillista työtä tekevien luokkien ruumiillinen kunto, joka juuri antaa valmiuden todelliseen ilonpitoon. Nyt kaikki ilmeisesti tekevät myös ruumiillista työtä, vaikka todetaankin, että he ainoastaan käyttävät koneita.
Jo nyt –eli siis romaanin kirjoittamishetkellä 1860-luvun alussa, oli ilmaantunut uusia ihmisiä Heitä oli ehkä noin kymmenes kaikista ja he arvojensa puolesta kuuluivat jo tulevaisuuteen. Paljon harvinaisempi oli se vielä edistyneempi tyyppi, jota kirjassa edusti ”hirmuinen” Rahmetov, rigoristi, joka kasvatti niin ruumiinvoimiaan kuin tahdonvoimiaan johonkin tarkoitukseen, joka ei tule aivan selkeästi esille. Ilmeisesti  tarkoitus oli palvella tulevaa vallankumousta.
Rahvaasta, joka tuolloin käsitti yli yhdeksän kymmenesosaa venäläisistä, ei tuossa kirjassa puhuta oikeastaan mitään. Sen sijaan siinä kuvataan yhteiskunnan sivistyneen osan elämää. Siihen kuuluvat niin elostelevat aristokraatit kuin nousukkaat, joilla ei ole vielä varaa syödä lihakeittoa monena päivänä viikossa. Varsinainen rahvas ja sen elämä jää joka tapauksessa tässä kirjassa täysin pimentoon ja yhteiskunnan ongelmat esitetään sen ainakin jossakin määrin sivistyneiden piirien sisäisinä ongelmina, vanhan ja uuden moraalin yhteentörmäyksenä, jossa uusien ihmisten uudet tavat ja keskinäissuhteet syrjäyttävät vanhan pienessä piirissä, noin aluksi.
Monet konkreettiset seikat ovat kiinnostavia. Kirjoittaja sijoittaa tarinansa uskollisesti tuon ajan Pietarin osoitteisiin, kertoo ajan tavoista ja olosuhteista.
Rahmetov syö jatkuvasti pihvejä tullakseen vahvaksi, mutta hän ei halua syödä mitään sellaista mitä työtätekevä kansa ei syö. Hän syö appelsiineja Pietarissa, missä niitä syövät myös työläiset, mutta ei maalla, jossa asia on toisin. Pasteijoita hän syö, koska voitaikinan tuntee myös kansa, mutta sardiineja hän ei syö lainkaan. Tämä ruokalista herätti neuvostoaikana hieman kummastusta, kun nuo niin tavattoman sorretut tsaarinajan työläiset ilmeisesti siis ahmivat pihvejäkin. Sardiinit toki olivat kalliin erikoisherkun maineessa ja Suomessakin vielä vuonna 1918 herätti erityistä paheksuntaa se, kun punakaartilaisten tiloista löydettiin kokonaisia vuoria tyhjiä sardiinipurkkeja. Tällaiset holtittomuuden osoitukset tekivät valkoisen terrorin osaltaan ymmärrettäväksi.
Toinen pikku yksityiskohta, joka herättää huomiota on ompeluosuuskunnan kyltti Nevskillä. Sen täytyy tietenkin olla ranskankielinen, koska venäjänkielisenä se tuottaisi omistajille tappiota, sen ymmärtää kirjan mukaan jopa vallitsevan systeemin ”valistunut valtiomies”. Kyltin teksti Au bon travail kuulostaa kuitenkin vaaralliselta. Eikö siinä vihjaista, että kaikki vastaavat liikkeet pitäisi järjestää osuustoiminnallisiksi? Vaihtoehtona voisi olla A la bonne foi, koska omistaja (tai johtaja) Vera eli usko on ranskaksi foi. A la bonne foi voitaisiin kääntää ”tunnollinen liike”
Niinpä liikkeen kyltti saa muodon, jossa puhutaan hyvästä uskosta. Ranskankielinen sen piti ehdottomasti olla, sillä kukapa säädyllinen ihminen olisi viitsinyt mennä liikkeeseen, jonka kyltti oli venäjäksi. Tästä aiheesta löytyy muuan toinenkin tarina venäläisessä kirjallisuudessa. Sen sankari on muuan Laputin, jonka kylttiin kirjoitetaan jokseenkin hullunkurisesti Lapoutine, maitre-tailleur, vaikka hän on pesunkestävä venäläinen.
Salaviisas kirjoittaja pitää hauskaa sen kustannuksella, ettei Vera Pavlovna muka halunnut esiintyä niin radikaalina, että olisi peräti kirjoittanut liikkeensä kyltin venäjäksi. Nevskin nykyisiä kylttejä katsoessa tuo vanha ulkomaalaisuudella ratsastaminen palautuu mieleen. Meillähän sitä ei enää huomaakaan.
Miksi tämä kirja järkytti kokonaista sukupolvea? Todellisen viestin on pakko olla rivien välissä. Kirjan suuri moralistinen kauhistelu naisen siveyttä väärinkäyttävän yhteiskunnan tapojen johdosta nousee siinä hyvin keskeisesti esille, mutta sehän olikin ajan suuria kysymyksiä ja jo muuan Kommunistisen manifestin suuria teesejä.
 Merkille pantavaa on, että kirjoittaja uskoo naisten itse asiassa olevan ihmiskunnan jaloin aines ja tuleva yhteiskunta näyttäisi olevan rakennettu nimenomaan naisten ehdoilla. Samalla se ilmeisestikin on vapauttanut seksuaalisuuden, joka kuuluu uusien ihmisten tärkeimpiin harrastuksiin. Tätä ei kuitenkaan sanota selvästi, mikä on ymmärrettävää, koska silloin kirja olisi heti kielletty. Ne, joilla oli tietoa Fourierin ajattelusta ymmärsivät vähemmälläkin. Uusilla ihmisillä taisi olla melkoiset orgiat menossa.
Tšernyševskin teos ilmestyi tunnetusti sensuurin sallimana ja kiellettiin vasta kun sen sanoma ymmärrettiin. Silloin oli jo myöhäistä.

torstai 8. toukokuuta 2014

Bysanttilaisuus ja yhteisöllisyys



Bysanttilaisuus, yhteisöllisyys ja Venäjä
“Its [Byzantium's] general aspect presents a disgusting picture of imbecility:
 wretched, nay, insane passions, stifles the growth of all that is noble in
 thoughts, deeds, and persons. Rebellion on the part of generals,
 depositions of the Emperors by means or through the intrigues of the courtiers,
 assassinations or poisoning of the Emperors by their own wives and sons,
 women surrendering themselves to lusts and abominations of all kinds.”

Tämä lainaus on Hegeliltä. Hän kuten monet muutkin aikakauden filosofit kirjoitti saksaksi eikä englanniksi, mikä saattaa hämmästyttää nykyistä sukupolvea. Wikipedian sitaattivarasto on kuitenkin usein käyttökelpoisempi englanniksi. Sen käyttäminen kyllä turmelee yhä pahemmin intellektuaalista kulttuuriamme, mutta minkäpä sille mahtaa, on hyvä että sitaatit myös ymmärretään ainakin jollakin tavalla.
Yhtä kaikki. Yhä useammin saa nähdä, miten Venäjän erikoisuuksia yritetään selittää bysanttilaisella perinnöllä ja siihen usein liitetään myös positiivinen lataus: onhan se toista olla tuhatvuotisen Bysantin perillinen kuin metsässä elää kituuttaneiden villien. Heinrich Heine kirjoitti aikoinaan:
”Lapin kansa on rähjäistä, pientä,
suu korviin ja litteä pää
poronpaistia nuotiolla
se kirkuin kärventää…”

Tähän verrattuna on suorastaan mahtavaa laskea ainakin valtiollinen polveutumisensa keisarin hovista, joka jatkoi Rooman valtakunnan traditiota, olkoonkin, että sen valta oli pitkään hyvin vähäinen ja sen historialliseksi erikoisuudeksi nähtiin myöhemmin nimenomaan pysähtyneisyys, korruptio ja kyvyttömyys kaikenlaiseen innovaatioon. Moraalista ylevyyttä tuosta tuhannen vuoden rappiokaudesta voi tietenkin etsiä, mutta kannattaa huomata, että sen perinteinen maine on ollut aivan toinen.
Mikäli olisin venäläinen, luulen että kuitenkin pitäisin ”bysanttilaisuutta” pikemmin herjauksena kuin kehuna. Viittaahan se adjektiivina juonitteluun ja petollisuuteen.
Myöskään monet niistä, jotka ovat yrittäneet selittää Venäjän historian erikoisuuksia jollakin suurella yleisellä käsitteellä, eivät ole ottaneet bysanttilaisuutta vakavasti. Toki se on ollut kyltti, jonka on katsottu antavan valtakunnalle aivan erityistä arvovaltaa, milteipä eräänlaisen successio apostolican kristityn maailman ja saman tein koko maailman keskukseksi. Perin vähän Venäjä kuitenkin on saanut suoraan Bysantista, ellei huomioon oteta ortodoksista uskontoa, joka toki kukoistaa myös Venäjän ulkopuolella ilmeisesti vielä aidommin bysanttilaisena.
Perinteiseksi on jo muodostunut käsitys, että Moskovan ruhtinaskunta omaksui tataareilta heidän hallitsemistapansa ja kun se sitten ”kokosi Venäjän maat” se siirsi sinne myös poliittisen kulttuurinsa. Sen perinteiden mukaista oli, että kaikki kilpaileva valta tuhottiin juuriaan myöten. Kaanien kanssa ei tehty sopimuksia, he tunsivat vain ehdottoman antautumisen. On turha sanoakaan, miten ajankohtaiselta tämä kuulosti silloin, kun NKP (nuoret eivät taida arvata mitä se tarkoittaa) suunnitteli tulevaa maailmanvaltiota.
No, kun pysytään hyvin korkealla abstraktiotasolla, on helppo väittää mitä tahansa. Käsitteitä sopivasti venyttelemällä ja tulkitsemalla päästään hankalista paikoista aina yli tai ympäri.
Jonkin verran vakavammin on syytä suhtautua niihin slavofiilisiin käsitteisiin, joita kehiteltiin 1800-luvulla ja jotka nyt ovat taas nousseet arvoon arvaamattomaan. Viittaan vain Stepan Sulakšinin ja hänen instituuttinsa (rusrand.ru) tutkimuksiin Venäjän arvoista, joita tälläkin palstalla on silloin tällöin käsitelty. Lisää tätä tavaraa löytyy esim. RISIN (riss.ru) ja probleemianalyysin ja valtiollis-hallinnollisten projektien instituutin (problemanalysis.ru) kotisivuilta. Näiden yhteydet valtaan ja presidenttiin ovat ilmeisen läheiset.
Nuo käsitteet ovat kauttaaltaan vanhaa 1800-luvun slavofiilistä tuotantoa ja romanttisen saksalaisen filosofian vaikutus on niissä yleensä läpitunkeva. Tämä ei tietenkään estä sitä, että ne projisioidaan Venäjän ja venäläisyyden ikiaikaisiksi ominaisuuksiksi. Hyvä esimerkki on venäläinen kyläyhteisö, jonka kuviteltiin olevan aidon, Pietaria edeltäneen venäläisyyden reservaatti modernisoituvassa yhteiskunnassa vähän samoin kuin Kalevalaa pidettiin suomalaisen sielun mystisenä ytimenä.
Tosiasiassa kyläyhteisö oli veronkantajan melko myöhäissyntyinen luomus, eikä sen piirissä suinkaan vallinnut laupias veljesrakkauden henki ja nöyrä hurskaus, kuten slavofiilit kuvittelivat. Asia oli pikemmin päinvastoin. Typeryyttä ja köyhyyttä teeskentelevät maaorjat pyrkivät perinteisesti huijaamaan herroja ja alentamaan verotaakkaansa. Romantikkoihin tämä meni täydestä kuin väärä raha.
Joka tapauksessa slavofiilien suosikkikäsitteisiin kuului yhteisöllisyys, sobornost. Tämä oli hyvin tärkeä avainkäsite, koska se vapautti hengen lennon ja teki tarpeettomaksi puuhailla sellaisten arkipäiväisten ja ikävien seikkojen kanssa kuin erilaiset eturyhmät, juridiset ristiriidat, vähemmistönsuoja ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen sobornost oli ihanteellinen työkalu demokratian ja modernin hallintotavan vastustajille.
Käsitteen ytimessä oli ajatus, että totuus on jakamaton, eikä sitä voida saavuttaa äänestämällä. Samoin kuin Rousseaun yhteistahto, totuus ei välttämättä ole enemmistön tahdon mukainen. Siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi ihmisillä ei ole oikeutta erimielisyyteen: totuus on nöyrästi hyväksyttävä vaikka se loukkaisi omaa etua ja oikeutta.
Tunnustan ilman muuta sen, ettei demokratia ole mikään maaginen, pyhä asia, joka automaattisesti tuo kaikille kansoille onnen ja jota sen takia on levitettävä yhtä tarmokkaasti ja tinkimättömästi kuin NKP aikoinaan levitti kommunismin ideologiaa. Banaalin ja ikävän mutta silti paikkansa pitävän näkemyksen mukaan demokratia on enimmäkseen suorastaan huono hallintomuoto, mutta parempiakaan ei yleensä ole tarjolla ja mikäli sattuisi olemaan, niillä on taipumus rappeutua tyranniaksi. Demokratiassa hallitsijoiden vaihtaminen ainakin on normaali toimi, johon ei yleensä tarvita vallankumouksia eikä verenvuodatusta. Poikkeukset vahvistavat säännön.
Nyt kuulee täällä meidän demokraattisessa valtiossammekin yhä useammin sanottavan, että meidän olisi kunnioitettava Venäjän traditioita, kuten yhteisöllisyyttä tai suorastaan bysanttilaisuutta.
Mielestäni näin onkin asia. Mikä oikeus meillä olisi tyrkyttää toisille valtioille omia näkemyksiämme politiikasta ja oikeudesta? Eikö heillä omassa maassaan ole oikeus tulla autuaaksi omalla uskollaan? Jos uskomme, että maailmassa on vain yksi oikea kaikille sopiva poliittinen järjestelmä ja kulttuuri, olemme tietenkin toista mieltä.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä venäläinen sobornost on, paitsi Moskovan ruhtinaskunnassa aikoinaan vallinneen poliittisen kulttuurin jokseenkin arkaainen nimitys, ennen muuta 1800-luvun slavofiilien romanttisen mielikuvituksen tuote. Lähinnä A.S. Homjakov, jonka mielikuvitus antoi pontta valtaville spekulaatioille slaavien maailmanhistoriallisesta roolista, hieman S. Wettenhovi-Aspan tapaan, kehitteli opin siitä, miten yksimielisyys, väkivallattomuus ja vapaus ovat Venäjän historian erikoisuuksia ja sovittamattomassa ristiriidassa sitä väkivallan, mekaanisen pakon ja keskinäisen taistelun traditiota, jota edustaa länsi ja Venäjän valtakunnassa Puola. Puolassahan vallitsi eräänlainen aatelisdemokratia, jossa kaiken keskipisteessä oli yksilö ja hänen tarpeensa ja oikeutensa.
Slavofiilien taru siitä, että kaiken keskipisteenä pitää olla yhteisön, oikeuden ja totuuden eikä yksilön, lain ja mielipiteiden, on monessa suhteessa kaunis ja houkutteleva. Samantyyppinen myytti oli myös kommunisteilla aikoinaan Venäjän kansalle tarjottavana. Aika monelle se kerran kelpasi ja monelle nämä kelpaavat nytkin. Ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan, että kyseessä todella on yksimielinen Venäjän kansa, joka niin tahtoo. Kyllä niitä erimielisiä on siellä paljon. Pitäisikö heidät vallan ignoroida? Tai pitäisikö meidänkin ruveta uskomaan, että vapautta, oikeutta ja väkivallattomuutta löytyy nimenomaan Venäjän historiasta ja nykyisyydestä?